Ainon erilaiset blogit!

Sivut

24 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Tiina Tanskanen: Hevostyttö Iitu - Talttumaton Talismaani


 Tiina Tanskanen

Hevostyttö Iitu - Talttumaton Talismaani

Otava, 2014

111 s.

Tuijatan järjestämä Naistenviikko-haaste on ollut kiva haaste, Kiitos Tuija näistä kymmenestä vuodesta.  Tänään on naistenviikon viimeinen päivä ja nimipäiväänsä viettää: myötä Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja. Onnitteluni! 

Omalle naistenviikon lukulistalleni valikoitui Tiina Tanskasen Hevostyttö Iitu - Talttumaton Talismaani, jonka päähenkilö Iitu on, arvioisin, koska iästä ei puhuta, yläasteikäinen hevoshullu tyttö. Iitun paras ystävä aina päiväkoti-ikäisestä asti on Aada. Yhdessä he käyvät Kaihomäen tallilla, ja haaveilevat omasta hevosesta. Tallin omistaa Sanna, jonka tytär Ella edustaa sitä "pakollista pahista". Hyvin normiteos siis, jossa puhutaan vain ratsastamisesta ja hevosista. No, kyllä tässä on hieman ihmissuhteistakin. Iitun ja Aadan ystävyys joutuu vakavaan hankaukseen, kun Aada saa oman hevosen, valmiiksi koulutetun ratsun ja alkaa vaikuttaa siltä, että Aada alkaakin olemaan tuon häkäkiven, Ellan kanssa. Kaikki huipentuu talviseen lumimyrskyyn ja särö levenee levenemistään, kunnes  - jotain on tehtävä, tai kaikki on lopussa.

Iitu asuu isänsä kanssa. Äiti on lähtenyt livohkaan, kun Iitu on ollut siinä viiden hujakoilla. Isä hankkii Iitulle tuttavansa avulla entisen ravurin, Suomenhevosen Talismaanin, josta ei kuitenkaan ole ravuriksi. Talismaani on kuitenkin aika änkyrä eikä Iitu saa sitä oikein hallintaansa, mistä seuraa Ellan ja hänen hännystelijöidensä kautta irvailuja ja myös tallin omistaja Sanna sanoo mielipiteensä: tuosta hevosesta ei ikinä tulle ratsua.

Iitu saa kuitenkin avukseen tallipoika Manun, joka on aikoinaan ollut huippuratsastaja, mutta joka ei enää aikoihin ole ratsastanut. Miksiköhän. Manulla on salaperäinen  menneisyys.

En lue kovin paljon tämäntyyppistä kirjallisuutta, vaikka hevosia ihailenkin. Tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä tarina. Talttumaton Talismaani on Hevostyttö Iitu -sarjan ensimmäinen osa. Mainittakoon vielä, että tykkäsin, kun sisäkansiin oli kiinnitetty huomiota. Kivasti ideoitu painosasu.

Satunnaisotos:

- Sä et voi Iitu antaa tuon hevoses karkailla jatkuvasti. Se aiheuttaa ennen pitkää jonkin vaaratilanteen. Sanna nuhteli minua tutkiessaan Talismaanin aiheuttamaa tuhoa. Kuvitteliko Sanna, että huvikseni annoin Talismaanin juoksennella vapaana! Olin yrittänyt kaikkeni, ettei hevonen olisi päässyt vapaaksi, mutta tamma oli mahdoton jukuripää. Pidin kuitenkin mölyt mahassani ja vedin Talismaanin perässäni tallia kohti. - Seuraa sen hevosesi tilaa vähän aikaa. Se veti niin paljon ylimääräistä ruokaa, ettei ähkykään välttämättä ole kaukana, Sanna huikkasi perääni. - Mahtavaa! Sehän tässä vielä puuttuisi, että eläinlääkäri pitäisi kutsua paikalle. Isä varmasti riemastuisi, jos saisi heti käsiinsä useiden satojen eurojen eläinlääkärilaskun. Tarkkailin Talismaania raskain mielin pitkän aikaa. Onneksi tamma ei osoittanut merkkejä ähkystä. 



23 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Oili Vainio: Heinäkors tyynyl


Oili Vainio

Heinäkors tyynyl

Myllahti, 2007

83 s.

Kansi: Villa Visio Oy / Hanna Laurikko


Tänään vietämme Olgan ja Oilin päivää. Lämpimät onnitteluni päivääsi. Tuijatan Naistenviikon lukuhaasteeseen löysin Oili Vainion runokirjan Heinäkors tyynyllä. Metkoja runoja Laitilan murteella. Joissain kohin menee hetken aikaa, ennen kuin saa jutun juuresta kiinni. Elämänmakuisia tekstejä nämä kyllä on. 

SILLO

Ko viäl

meijän kyläs

ol kaks kauppa,

ompelulankall

myyjä leikkas hiivast

oikkian kokkose pala.

Jauhoi paperpussehi

tarkaste punnittun.

Violajuusto

kaunis kuva tuijoti.

Sänttklapu lopuks

sain osta ittellen palkaks

kymmene penni tikkari.

Koti poljesi

äiti liia isoll pyöräll

Sirkku-kopp

laukus koliste.

Ja isän kans

ehtoste

kuunneltti

Mettärario.

Oili Vainiota hieman siteeraten voisin sanoa, että 

Voi Voi

ko mää ole

tyytyväne

ny --- 

en ittehen, vaan tähän kirjalöytöön.

Tuossa aiemmassa runoesimerkissä ei kaikki ollut tuttua, mutta kyllä se lapsuus niin tuli mieleen. Aika, kun meidänkin kylällä oli kaksi kauppaa ja kun kouluruoan kanssa oli Viola-juustokolmio tarjolla. Eikä se Metsäradiokaan aivan tuntematon tainnut olla. Radio oli tärkeä kodin viihde, miltei aina auki päiväseltään. 



22 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Leena Inkeri Erkkilä: Sarastus!


 

Leena Inkeri Erkkilä

Sarastus

Edico Oy, 2010

Kansikuvitus: Leena Inkeri Erkkilä


Tänään vietämme Leenan, Matleenan, Leenin ja Lenitan nimipäivää. Tuijata järjestämä Naistenviikko -lukuhaasteeseen valitsin Leena Inkeri Erkkilän muistelmateoksen Sarastus. 

Sarastus sisältää lyhyitä tuokiokuvia, muistelmahetkiä lapsuudesta aikuisuuteen, sotavuosista rauhanpäiviin. Kerronta on kaikkitietävää, arkista proosaa, ilman sen suurempia dramaattisia tehokeinoja. Välillä on hieman huumoria, mutta muutoin kerronta on hyvin yksinkertaista, mutta silti kuvaavaa elämän pienistä tapahtumista. Välillä kerrontatyyli vaihtaa kuvakulmaa,  Teoksen päähenkilön Liisan päiväkirjamerkintöihin, jotka nekin "kasvavat mittaa" kehityksen myötä.

Rakas Päiväkirja. Minä sain sinut äidiltä lahjaksi, kun tultiin maalle. Kirjoitan vain kun on asiaa. On sota. Minua pelottaa. Liisa.

Takansitekstistä:Kirjan henkilöt ovat keksittyjä ellei kyseessä ole julkisuuden henkilö tai paikkakunnalla muutoin tuttu persoona. Kirja on kuvitteellinen, vaikka pohjautuu tositapahtumiin. 

Omat muistot sekoittuvat fiktiiviseksi tarinaksi, jossa Suomen sotavuodet ja suomalainen maaseutuelämä luo puitteet nuoren kasvulle.

Teoksen lopussa on pieni sanasto ja viimeiseksi vielä kirjailijan kuvaus murteista. Teokseen tuokin mukavasti ilmeikkyyttä ja elävyyttä murteellinen dialogi Itä- ja Länsisavon murteineen ja karjalaisin vivahtein. Muutoin kerronta on suorasanaista ja selkeää, hyvää kirjakieltä. 

Ensimmäinen luku, jossa pieni tyttö pelästyy valtavan ankkalauman taapertaessa vauhdikkaasti kohti tyttöä ja isompi serkkupoika huutaa: Juokse sinä kotiin, että edes sinä pelastut  toistuu loppupuolen painajaisunessa. Näin teoksen tarinat luovat kokonaisuuden, jossa luvut eivät ole irrallisia toisistaan. Elämä on ketju, jossa jokainen vaihe liittyy kokonaisuuteen. 

Sarastus luo hyvän kuvan suomalaisesta elämänmenosta sotavuosina. Pienistä ilonaiheista, mutta myös suurista suruista, evakkolasten ja -perheiden kohtaloista. Ei suurin sanoin, vaan pienin elein.

Ruokatunnilla lapset söivät kotoa tuomiaan eväitä. Useilla oli maitoa patenttikorkkipullossa. Maito oli kortilla. Lapset saivat sitä kuusi desilitraa päivässä, aikuiset kaksi. Pullollinen maitoa oli melkein yhden päivän annos. Liisan äiti laittoi usein tyttärensä ruisleipien päälle ohueksi paistettua kananmunaa. Mitään leikkeleitä tai paistettua lihaa ei ollut saatavilla, ei myöskään juustoa. Eräänä päivänä Taisto Tiippana käännähti Liisan puoleen kesken syöntinsä ja sanoi:

 - Hiitolas syötii lusikal voita!

- Mitä asiaa Taistolla on, kysyi opettaja.

Mie sanoin vaan tälle Liisal, jotta Hiitolas syötii lusikal voita. Ja se on totta.

Milla Ihalaista nauratti. Hän sai pidetyksi kasvojensa ilmeet tasaisena. - Minä ymmärrän, että sinulla on mielessä Karjalan kodin voikulhot ja muut. Yritä kestää tämä tilanne.  Kylhää  mie yritän, mutta ku kaikk on mänt.

- Taisto. Kun koulupäivä on lopussa, voit jäädä kanssani juttelemaan. Haluan kuulla, miltä sinusta tuntuu. Opettaja sanoi.

- Mie jään. Ois kyllä hyvä puhua, poika sanoi ja istuutui paikalleen.


Voisi sanoa, että siinä on ollut opettaja ja nainen paikallaan oli kohtaus sitten fiktiivinen tai todelliseen henkilöön pohjautuva.

 


21 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Spyri: Mitähän Dorista tulee

 

Johann Spyri

Mitähän Dorista tulee

Suomentanut Aino Jauhiainen

WSOY, 1932

226 s.

Tuijatan Naistenviikon lukuhaasteen myötä lukulistallani tälle päivälle oli Johann Spyrin teos Mitähän Dorista tulee. Vietetäänhän tänään Johannan nimipäivää, samoin kuin Hannan, Jennin, Jennan, Jonnan, Hannelen, Hannen ja Joannan päivää. Onneksi olkoon! 

Mitähän Dorista tulee on tuttua, turvallista Johann Spyriä Pikku Heidin hengessä olematta kuitenkaan toisinto. Teemoina tässä teoksessa on lastenkasvu ja -kasvatus, isän ja äidin merkitys lasten kehitykselle mutta myös eri maiden kulttuuriset piirteet ja ennakkoluulot. Eikä rakkauttakaan unohdeta. 

Alkuote: Monte Rossolla, jonka metsäiset kunnaat kuvastuivat syvälle Lago Maggioren sinisiin aaltoihin, lehtivät jälleen kastanjapuut. Kevyt aamutuuli suhisi niiden latvoisa. Joen toiselta puolen näkyi valkeita kyliä kirkkoineen. Siellä alkoivat iltakellot soida. Pieni tyttönen seisoi kuunnellen milloin hiljaisempina, milloin kirkkaampina kantautuvia säveliä. 

Tämä pieni tyttönen on Dori, 12-vuotias saksalaisen taiteilijaisän ja sveitsiläisen äidin tytär, joka on saanut kasvaa vapaana ja huolettomana isän ja äidin rakkauden ympäröimänä Italian lämmössä ja auringonpaisteessa. Erityisesti isän rooli on ollut vahva, sillä isä on opettanut Dorille sen vähän, mitä tämä osaa. 

Isä kuitenkin kuolee kaivaten lapsuutensa maisemia Pohjanmeren rannikolla. Alku on lastenkirjaksi hieman erikoinen, sillä alkuluvuissa kuolee peräti kolme henkilöä ja kuolema on läsnä myöhemminkin.  Dori on tavannut nuoren hotellivieraana olevan sairaan neidin, jonka kanssa hän vaihtaa ajatuksia hengellisistä asioista. Neiti on kuolemansairas ja hän lahjoittaa Dorille laulukirjan, jonka eräs laulu erityisesti toistuu läpi teoksen.

Ottaos käteni, / ohjaa mua alati, /ohjaa mua, armoisin /synkällä tielläkin!

Isäni johdossas / matka on autuas.

Teoksessa on siis vahva kristillisen uskon pohjavire.

Alussa kuolee myös Dorin naapurin Vanhan Maijan tytär, jonka mies Beppo ei kestä suruaan vaan lähtee pois ja jättää kolme lasteen, 5-vuotiaan Mariettan, 7-vuotiaan Benedetton ja 8-vuotiaan Giacomon Maijalle, joka hädin tuskin selviää toimistaan lasten pyöriessä hänen helmoissaan.

Dori ottaa lapset hoteisiinsa ja alkaa opettaa heitä "tavoille".

Mutta sitten Dorin elämä muuttuu. Isän kuolemasta on kulunut neljä vuotta, Dorista on tullut 16-vuotias nuori neitonen. Äiti Dorotea on saanut kirjeen sukulaisiltaan Sveitsistä ja nämä pyytävät tätä palaamaan perinnönjakoon, sillä suvun vanha Ukki on kuollut (Neljäs kuolema). Dorotea saisi yhden kolmesta mökistä asuttavakseen. 

Niin Dori äitinsä kanssa muuttaa Sveitsin Schulsiin jossa vuoret ovat hyvin erilaisia, Dorin mielestä paljon synkempiä. Kestää aikansa ennen kuin Dori alkaa havaita kauneuttakin ympärillään.

Äidin puolein Sveitsin suku on hyvin tapoihinsa juurtuneita ja he sanovat, että on hyvä, kun Dorotea on tyttärineen muuttanut vieraista oloista "oikeiden ihmisten" luokse. Italialaisiin suku, erityisesti serkku Marie Lene sanoo kipakoita sanoja "sipulin ja maissinsyöjistä", johon Dori vastaa, että kyllä Italiassa syödään muutakin. Ennakkoluulot vieraita maita ja oloja kohtaan on siis vahva teema myös.

Marie Lene ei oikeastaan ole kuitenkaan serkku. Tämä yhden ja toisen serkuksi kutsuminen hieman hämmentää. Sillä Marie Lene on oikeastaan enemmänkin käly kuin serkku.

Mummi ja Vanha Ukki, joilla on ollut neljä poikaa: Daniel (Dorotean isä ja Dorin isoisä),  Eljas, joka on kuollut, Matti, jonka puoliso on Katrine ja Jaakko, jonka puoliso on Marie Lene.

Doriin ihastuu kaukaisempi sukulainen Niki Sami, joka on rikas ja vauraasta talosta. Vanhalla Ukilla on ollut velipuoli, jolla on kaksi poikaa, joista toinen on Niki Samin isä, joka on kuitenkin kuollut ja Niki Sami on jäänyt setänsä, jota kutsutaan kummisedäksi, hoiviin. 

Niki Sami ajattelee, että kun hän rikas ja vauras, kolikot vain taskuissa kilisee, saa hän oitis Dorin omakseen. Myös suku ajattelee, että vauraus on tärkeä elämän turva ja he pitävät Doria ylpeänä, kun tämä ei katso suopeasti Niki Samin kosioyrityksiä. 

Suku yrittää taivutella Doria, mutta tämä on luonteeltaan aivan toisenlaisen ja katsoo hyvän elämän rakennuspalikoiden koostuvan aivan muusta kuin rikkauksista. Mummikin yrittää saada tytön järkiinsä järjestämällä vierailun Niki Samin talouteen ja esittelemällä tälle kaikki talon vauraudet. Mutta Dori karkaa omille teilleen, hakemaan ruusuja, joita hänelle oli aikoinaan luvattu näyttää läheisellä rauniotornilla.

"Siinä näkee, sanoi hän (mummi) miten käy, kun sekoitetaan vieraita kuteita taattuihin kotoisiin loimiin. Mummi ei ehkä ole aivan rasisti, mutta sellaiseksi hänet varmasti nykyaikana leimattaisiin.

Dori tekee tuttavuutta myös muihin kuin sukuun, Dorotean vuokralainen tohtori Strahl tekee suuren vaikutuksen Doriin. Yhdessä he lukevat kirjallisuutta ja kääntävät sitä. Myös lähistöllä asuva  puutarhuri Melkior on hyvä ystävä, jolta Dori saa hyviä ohjeita.

Melkior hommaa Dorin auttamaan läheisen Kylpylän Vanhaa Herraa, joka kaipaa yksinäisyyteensä jotain virkistävää. Tämä Vanha Herra osoittautuu vanhaksi tutuksi Italian Cavandonen ajoilta, sen kuolleen neidin isäksi, jolta Dori oli saanut Pohjanmerta kuvaavan merinäköalan isänsä lohduksi ennen tämän kuolemaa. Sitten tämä Vanha Herrakin kuolee (viides kuolema).

No, kylpylässä on myös eräs nainen, jolla on sairas, raajarikko poika Willy, jonka hoitajaksi Dori pääsee.

Mitähän Dorista tulee on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka teos lienee satakuntavuotta , ehkä ylikin, iältään.

Rouva Lichtenstenillä itsellään "tuntuu olevan paljon tärkeitä velvollisuuksia, sillä viimeiset valtiolliset tapaukset ovat suuresti järkyttäneet Euroopan tasapainoa. Voitko ymmärtää, että äiti, jonka on erottva sairaasta lapsestaan, huolehtii paljon enemmän Euroopan tasapainosta kuin siitä, miten hän saisi lapselleen sopivaa hoitoa ja kohtelua?"

Äiti Dorotea, joka on tavallinen nainen ja  jolle mies ja Dori olivat kaikki kaikessa, tuumaa puolestaa, että "oppineen rouvan, jolla on laajat tiedot, täytynee kai ajatella ja toimia sellaista, jota me emme käsittämään." --- ----  Onhan suurta, kun naisella on niin laajat tiedot, että hän voi käsitellä asioita, joista meillä ei ole aavistustakaan. Minä en ainakaan tiedä, mitä tarkoitetaan Euroopan tasapainolla." ---- ----

Dori ei helposti muuttanut mielipidettään. Hän ravisti päätään. En usko, että tuollainen nainen voi muuttaa Euroopan tasapainoa minnekään päin. Mutta lastensa tasapainoon hän varmasti kykenisi varjelemaan. --- siitä on iloa ja etua hänelle itselleen ja myöhemmin muille ihmisille ja koko maalle, ja siten saadaan Eurooppakin parhaiten pysymään tasapainossa."

 Rouva Lichtensenin tilanteen kautta Dorille  avautuu kuitenkin uusi elämä. Hän pääsee äitinsä kanssa takaisin rakkaaseen Italiaan, oman lapsuutensa maisemiin ja Cavandonen kotiin, joka on voitu ostaa omaksi Niki Samin sedän avulla, joka ei kanna kaunaa, vaikka muu suku hylkää ja vaikka veljenpoika Niki Sami jää nuolemaan näppejään. Tämä saa Dorilta jäähyväislahjaksi tekemänsä rahapussin, ettei tarvitse rahojaan taskuissa kilisytellä.

Cavandonessa Dori saa myös uuden yllätyksen, hän saa hoiviinsa myös tohtori Strahlin nuorimman pojan, jonka äiti on joutunut parantolaan.  Dori, joka on pelännyt tulevansa hyödyttämäksi saa kokea lapsilauman ympäröimänä, että eihän toki. Hänellä on paljon annettavanaan ja myös saatavissa.

Avioliitosta:

Toista ei voi tuntea ennen kuin on syöty yhdessä vakallinen suoloja.

Hmm. Miehesi taitaa olla taitava ajomies, vastasi Melkior verkkaiseen tapaaansa. Kysy häneltä, kykeneekö hän valjastamaan yhteen härän ja kanarialinnun, jotta nähtäisiin, miten he vetävät vaunuja parivaljakkona. 

Tässä teoksessa on kaiken kaikkiaan paljon näkökulmia naiseuteen ja naisen elämään. Mutta myös elämään laajemminkin. Pidin paljon. Teokseen on jatko-osakin Dori työssä. Harmi, että nämä muut Johanna Spyrin teokset, paitsi Pikku Heidi ovat jääneet unohduksiin. Mielestäni tällä teoksella olisi paljonkin annettavaa nykyajallekin.

20 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Margot Benary-Isbert: Nooan arkki!

Margot Benary

Nooan arkki

Alkuteos: Die arche Noah

Suomentanut Ulla-Maija Jokinen

WSOY, 1956

Kansi: Leena Puranen

217 + 2 s

Tuijatan Naistenviikon lukuhaaste jatkuu ja mitähän olenkaan löytänyt lukulitalleni? Tänään nimipäiväänsä viettävät  Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, joten valinnanmahdollisuuksia on ollut. Lukulistalle päätyi Margot Benary-Isbertin Nooan arkki. Paitsi, että Margot-nimi voi olla samaa juurta kuin Margareeta, myös teoksen päähenkilö Margret vastaa Margareetaa. 

Margot Benary-Isbertin nuortenkirja Nooan arkki on toisaalta hyvin tavanomainen nuortenkirja, jonka päähenkilö on nuori tyttö. Toisaalta se on hyvin erityislaatuinen teos. Tarinan miljöö on sodanjälkeinen Saksa. Päähenkilö ja kuvakulma on Margret Lechowin, mutta myös paljon muita henkilöitä tarinaan liittyy. Lechowin perheeseen kuuluu paitsi 14-vuotiasta Margretia, hänen vuotta vanhempi isoveli Matthew ja 7-vuotias pikkuveljensä Jochen sekä vielä 10-vuotias Andrea, joka on aika villikissa pohtivamman Margretin rinnalla. Perheen isä on lääkäri, mutta hän on sotavankina Venäjällä.

Mikä on erityistä on se, että sodasta ja natseista ei juuri puhuta eikä sodastakaan. Tarinan keskiössä on Lechowin perhe, aivan tavallinen saksalainen perhe, joka on aiemmin asunut Pommerissa. Nyt he ovat kuitenkin pakolaisia. Pommerista, jossa talvella 1944 olot oli muuttuneet levottomiksi ja venäläisten lähestyessä ihmiset joutuivat pakokauhuun. Lechowin perheen äiti ei kuitenkaan ole halunnut lähteä pakoon, vaan on jäänyt kotiin, josta on joutunut leirille, Matthew miestenleirille ja muut lapset sijoitettu jonnekin lähistön maatiloille. Se, miten he nyt ovat jälleen yhdessä jää avoimeksi. Menneisyyttä ei juuri avata, vain pieniä sirpaleita kuten Margretin kaksoisveljen kohtalo. Christian on ammuttu ja haudattu omenapuun alle Pommerissa, samoin kuin lemmikkikoira Cosi, joka on käynyt ensimmäisen perheen taloon tunkeutuneen miehen kimppuun. Perhettä kuvataan myös karkotetuiksi, mitä kummastelen.

Yhdeksän kuukautta vaellettuaan seudulta toiselle, leiristä leiriin, kuormastosta toiseen heidän piti vihdoinkin päästä jonkinlaiseen kotiin.

Lechowit saavat asunnon Petersielienkujalta, rouva Vernuzin luota, joka asuu Kalifi-kissansa vuosisatoja vanhassa talossa. Rouva Vernuz on ensi alkuun hieman hapan joutuessaan majoittamaan kokonaisen perheen, mutta sulaa vähitellen.

Jochenin mielestä rouva Vernuz  oli jonkinlainen satuolento, mahtava ja vaarallinen.

Andrea ja Johchen aloittavat koulun, mutta mihin ryhtyvät Matthew ja Margret? Matthew aloittaa puutarhurin oppipoikana Rouva Almutin luona, jolla on maatila Ebereschenhof, hieman kaeumpana kaupungista. Rouva Almutin poika Bernd ei myöskään ole palannut sodasta. Myöhemmin myös Margret pääsee apulaiseksi rouva Almutille. Margret on eläinrakas ja tulee toimeen kaikkien eläinten kanssa. Rouva Almutilla on, paitsi, että hän kasvattaa verikoiria, myös lehmiä, kanoja, hevosia, poneja ja Margretista tulee eläintenhoitaja.

"Siinä vasta on nainen, sanoi Margret katsoen ihaillen hänen jälkeensä. Hänellä on enemmän järkeä kuin kuudella miehellä."

Rouva Almutilla on renki Josef  ja kotiapulainen Kathrin, joka on kipakka luonne. Myös eräs vanha professori, kiinalaisen apulaisensa Lingin kanssa asuu Almutin luona. 

Hänen vaimonsa oli ollut rouva Almutin paras nuoruuden ystävä. Hänet oli viety Theresienstadtiin, eikä hänestä sen jälkeen ollut kuultu. Pian sen jälkeen oli pommi osunut professorin taloon Frankfurtissa.  Nyt hän ei omistanut enää mitään, lukuun ottamatta joitakin vähäisiä esineitä ja korvaamattomia kirjojaan, jotka hän jo aikaisemmin oli tuonut turvaan Ebereschenhofiin.

Kuten jo mainitsin saksalaisten syyllisyydestä tai natsisaksataustoista ei teoksessa ihmeemmin puhuta. Vain joitakin lyhyitä luonnehdintoja löytyy. 

Matthias tutustuu nuoreen mieheen Dieteriin.  Dieteriin, joka on musikaalinen on auttanut katupoikia ja perustanut näiden kanssa soittoryhmän. Sinä et kai ollut mielelläsi sotaväessä? Matthias kysyy.  - Kun ajattelen, miten meitä petkutettiin --- Länsivalli.

Tämä saksalainen arkinäkökulma onkin teoksessa ainutlaatuista. Hieman ristiriitaisena kuitenkin koen muutamat sotaan viittaavat kuvaukset. Erityisesti tämä aiempi juutalaisten kohtaloon viittaava sitaatti yhdessä seuraavan sitaatin kanssa luo kontrastia.

Niin kuin rouva Almut ei Kolmannessa valtakunnassa ollut jättänyt pulaan juutalaisia ystäviään, vaan oli vaarantanut  oman vapautensa heidän vuokseen, niin hän ei nytkään jättänyt lähimmäisiään pulaan.

Teoksen imi Nooan arkki on symbolinen. Teosta ei varsinaisesti voi kutsua kristilliseksi kirjallisuudeksi, joskin kristillisyyttä kulttuurisena ilmentymänä sivutaankin (hieman arvoinakin) niin katolisuuden kuin evankelisuudenkin osalta.

"Andrean piti nimittäin adventtiajan alusta alkaen suorittaa päivittäin yksi hyvä työ voidakseen aina sen jälkeen laskea yhden oljenkorren seimeen, jonka äiti Theodora oli sijoittanut koulun kappeliin. Pehmeästi ja lämpimästi saisi Jeesus-lapsi jouluyönä nukkua pienten hurskaiden tyttöjen hyvien töiden vuoksi." Adventin aikaan tehdään adventtiseppelee ja lapset lähtevät lähistölle laulamaan adventtilauluja. Vastaanotto on vaihtelevaa"

Teoksessa on myös vahva filosofinen ote mikä näkyy erityisesti kirjallisuusviittauksissa.

Kirjaviittauksia: Odysseus, Brehmin Eläinten elämää, Nansenin Pohjan pimeillä perillä, Aarre kellarissa, Schillerin näytelmät, Kirja elämän tarkoituksesta, Muutoksien kirja, Plutarkhos, Tarua ja totta ja Paroni Munchausenin seikkailut, Kapteeni Cookin matkat, Carl Von Steinin teos bororo-intiaaneista, Peschuel-löschen Loango-kirja, Don Quijote, Mestari Wilhelm, Vaaliheimolaiset, Vihreä Heikki, Mathias Claudiuksen runo "On äänettömyys suuri.."

Professori myös kutsuu Margretina Artemiiksi, koska tällä on kesakoita otsallaan puolikuun muotoisella alueella,

Teoksen henkilöistä voisi vielä mainita Jochenin ystävän Hans-Ulrichin, orvon pojan josta tulee Lechowin perheen lapsi erinäisten vaiheiden jälkeen.

Sekä Marrin, vanhan naisen, joka asuu hieman syrjässä ja erillään.

"Hänessä oli jotain salaperäistä ja hän tiesi asioita, joista kukaan ei puhunut."

Marria hyljeksitään ja pidetään noitana. Hän kasvattaa mehiäisiä ja tietää paljon luonnonyrteistä. Rouva Almutin kotiapu Kathrin ei voi sietää naista, mutta Almut kohtelee tätä kuin ketä tahansa. Marri kutsutaan myös apuun, kun eläinlääkäristä ei ole apua Almutin koiranpentujen sairastuessa penikkatautiin.

Kaiken kaikkiaan Margot Benary-Isbertin teos Nooan arkki on kiehtova ja erilainen näkökulma sodanjälkeiseen Saksaan. Politiikkaa ei kuvauksessa juurikaan ole eikä jakolinjojakaan. Jotain voi kuitenkin päätellä siitä, että joku amerikkalainen on käynyt ostamassa Almutilta koiria. Tähän on vielä jatkokin Kevät Nooan arkissa. Pieni vihjaus romantiikkaan on teoksen lopussa. Saa nähdä olenko uumoilussani oikeassa, kunhan ehdin sen jatkokin lukea.

Ihmetystä kerrakseen:

"En anna sinun kuitenkaan vielä tänä talvena nukkua lämpimässä huoneessa, ettet taas saisi kurkkutulehdusta?"  Täh!Lämpimässäkö sitä kurkkutaudin saakin.

Myllypussina kantaminen on kuvaava ilmaus, joka ensi alkuun ei meinannut avautua. Itselleni tutumpi ilmaus on reppuselkä, mutta toki viljasäkit ja myllyt ovat tuttuja nekin. Mikä lie ollut syy, että ensilukema tuntui oudolta.

Mitä kummeksun on maininta "Dietholzin vanha tohtori Mengele kuoli jo melkein vuosi sitten." Miksi kirjailija on valinnut tämän kolkon nimen? Tällä tuskin kuitenkaan viitataan siihen tiettyyn henkilöön.



19 heinäkuuta 2024

NAISTENVIIKKO 2024! Tuula Korolainen: Sara ja kadonneet sateet

Tuula Korolainen

Sara ja kadonneet sateet

Karisto 2020

44 + 2 s.

Kuvitus Meria Palin


Tänään vietämme  Sarin, Saaran, Saran, Saritan, Sallin ja Sallan nimipäivää. Onnitteluni

Tuijatan Naistenviikon -lukuhaasteen merkeissä valitsin tämän päivän kirjaksi Tuula Korolaisen Sara ja kadonneet sateet -teoksen. Hieman ironinen tunnelma, sillä tätä kirjoittaessani ulkona sataa ripottaa, vaikka se ei nyt olisi suotavaa, sillä keskellä lukuhaasteponnistusta, pitäisi vielä saada aikaan muuttoruljanssikin tehtyä. Onneksi muuttomatkaa on vain muutama kymmenen metriä, mutta on sitä siinäkin työtä ja vaivaa.

Silloin Sara muisti. Kylän halkeilevat pellot. Tyhjät vesikuopat ja sadevesialtaat. Kuolevat vuohet. Loputtoman kävelyn kuivan aavikon halki. - Sateet, Sanoi sanoi hiljaa. - Sateet eivät tulleet. Ja sitten me lähdettiin kotoa. Sinä päivänä, kun auto toi viimeisen kerran vettä.

Sara ja kadonneet sateet kertoo Sarasta, joka asuu äitinsä Leilan ja enonsa Samuelin kanssa jossain päin Afrikkaa (?). Päivänä, joka auto tuo vettä vain altaan puolilleen, Leila ja Sara lähtevät vaeltamaan kohti kaupunkia. Samuel-eno jää vielä kylään. Sinne jää myös Saran Täplä-vuohi, joka ainakin toistaiseksi on selviytynyt hengissä. Matka on uuvuttava ja vesivarannot tyhjenevät. Matkalla he tapaavat toisen perheen, joka neuvoo heille toisen reitin, mutta nämä kulkevat joutuisammin kuin Leila ja Sara ja katoavat pian näkyvistä.

Sara ja kadonneet sateet on ajankohtainen teos lapsinäkökulmalla ja lapsentajuisesti kerrottuna. Ei pelotellen tai uhkakuvia maalaten, vaan todentuntuisesti, mutta rohkaisevasti. Sara menettää lopulta tajuntansa uupumuksesta, mutta herää sairaalassa. 

Kerronnallisesti teos alkaa heräämisestä sairaalassa, jossa Sara alkaa muistella hänen ja äitinsä lähtöä pois aavikoituvasta kotikylästä. Kerronta on kaikkitietävän ulkopuolisen. Meria Palinin kuvitus ei ole teräväpiirtokuvitusta, vaan pehmeää kuin aavikon hiekka, jälki sumeaa kuin auringonpaahteessa väräjävä Afrikan ilmasto. Värikästä kuin elämä itsessään.

Sara ja kadonneet sateet kertoo katastrofista, mutta myös toivosta ja unelmista. Sara tahtoisi opettajaksi, mutta sitten myös sateentekijäksi.

"Ehkä sinusta voi tulla moelmpia. Jos minä olisin saanut käydä enemmän koulua, olisin halunnut tarinankertojaksi. - Mutta sinähän olet jo! Sara sanoo äidilleen. 

Ja niinhän äiti onkin. Saran tarina on eräänlainen kehyskertomus, jonka sisällä on kaksi Saran äidin kertomaa satua, jotka voisi nimetä vaikkapa näin: Satu Auringosta ja Vedestä sekä Kilpikonna, joka löysi veden.

Teoksen lopussa on tietoisku veden tärkeydestä ja merkityksestä ja mitä voimme tehdä asioiden muuttamiseksi parempaan. Myös aiheeseen liittyvää lastenkirjallisuutta on listattu teoksen viimeisille sivuille. 


Naistenviikon lukulistallani on naiskirjailijoiden teoksia, joiden kirjailijoissa tai tarinoiden päähenkilöissä on viikon nimipäiväsankereita.

18 heinäkuuta 2024

Naistenviikko 2024! Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut!

 

Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut

Alkuteos: The school of Essential Ingredients 

Suomentanut Helinä Kangas

Bazar, 2011

Tänään alkoi naistenviikko ja samalla myös Tuijatan järjestämä Naistenviikon lukuhaaste. Lähden mukaan haasteeseen tällä Erica Bauermeisterin teoksella, joka saa edustaa tämän päivän nimipäiväsankareita Riikkaa ja Fredrikaa. Onnea kaikille merkkipäiväänsä viettäville. 

Elämän lempeät maut kertoo Lilianista, joka pitää ravintolassaan aina kuukauden ensimmäinen maanantai ruoanlaittokursseja. Ruoanlaitosta on tullut Lilianille tärkeä osa elämää aina lapsesta lähtien, jolloin isä lähti menemään ja äiti hautautui kirjojen maailmaan. Ruoalla pikku Lilian yritti houkutella äidin takaisin "elävien kirjoihin". 

Ota taikasauvasi esiin. --- Kaada maito kattilaan. --- Vuole appelsiininkuoresta kiharoita. --- Siirrä sivuun odottamaan. --- Halkaise kanelitanko. --- Lisää appelsiininkuoret ja kaneli maitoon. -- Raasta suklaa. --- Lisää Anis. --- ---  Pienen pieni määrä kostean rantahieman väristä jauhettua maustetta. Abuelitan antamassa pikkupussissa näytti hiljaiselta ja huomaamattomalta. Kun Lillian avasi pussin suulla olevan nauhan, hänen nenäänsä lehahti lämpimän kullan ja lakritsin tuoksu, joka toi muassaan kaukaiset aavikkoalueet, tähdettömän taivaan ja kaipauksen, joka tuntui silmien takana, sormenpäissä. Laskiessaan pikku pussin takaisin työtasolle Lillian tiesi,että mauste oli aikuisempi kuin hän. --- ---

Vain hyppysellinen. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes aineet yhdistyvät. Huomaat sen kyllä. Käytä taikasauvaasi. Kaada seos äitisi kahviin.

Kuulostaa ihanalta, mutta anis ei kuitenkaan ole ihan minun makuuni, enkä kahviini tykkää mitään mausteita lisätä. Tämä kuvaus herätti kuitenkin halun kokeilla jotain vastaavaa. Kuvaus herättelee tuoksuillaan. 

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen. Kehyskertomus on Lilianin tarinaa, jonka sisällä kerrotaan kunkin kurssilaisen elämäntarina kokkailujen lomassa.

Lilianin ruoanlaittokursseilla käy monenlaisia ihmisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, omat haavansa ja kolhunsa ja syyt oppia laittamaan ruokaa. Lilian opettaa heitä omalla, hieman epätavallisella tavalla. 

Kerronnasta minulle tulee mieleen Maeve Binchyn elämänläheiset tarinat. Tämä ei kuitenkaan sijoitu Irlantiin vaan jonnekin päin Yhdysvaltoja, mikä yllätti minut. No, kirjailija on toki amerikkalainen, mutta olin tämän tyystin unohtanut lukiessani. Amerikkalaisuus ei heti näkynyt kerronnassa, tai minä en ainakaan sitä huomannut. 

Isabelle, jonka muisti on alkanut heiketä.

On keittiösuunnittelija Antonia, joka on tullut Italiasta "saadakseen kylmän suihkun". On Clare, nuori aviovaimo ja kahden lapsen äiti, joka on saanut kurssin lahjaksi omalta äidiltään. 

On Helen, joka on tullut kurssille miehensä Carlin kanssa. Joukon nuorin on Chloe, ei vielä täysikäinen, jonka epävarmuus ja kömpelyys on vienyt häneltä monta työpaikkaa, kunnes Lilian tarjoaa hänelle töitä. Chloe on asunut Jaken kanssa, joka on kokki ja heikko itsevarmuus juontaakin Jakesta, joka ei anna Chloen kokata, koska hän on perheen ainoa kokki. Hmm. Vaikutti hieman narsistiselta tyypiltä.

On leski Tom ja naimaton Ian, joka luo syviä ihailevia katseita tummatukkaiseen Antoniaan. 

Kerronta on täynnä tuoksuja ja makuhermoja kutkuttavia kuvauksia, jotka limittyvät eri henkilöiden rakkaustarinoihin. Ruoka ja rakkaus kuuluvat vahvasti yhteen tässä teoksessa. Ruokakuvauksista itseäni innosti kuvaus, jossa valmistettiin hääkakkua, mutta kuvaus ravunvalmistuksesta ei sen sijaan herättänyt haluja ryhtyä moiseen hommaan. 

Kiireetöntä kerrontaa, jossa ruonlaiton ohella opetellaan tunnetaitoja. En tiedä. Olisin pitänyt tästä teoksesta hyvin hyvin paljon, jos tässä ei olisi sitä yhtä pientä yksityiskohtaa, jonka vuoksi minua alkoi hyvin pahasti etoa. Luin kuitenkin teoksen loppuun asti. Tuon etovan, makaaberin tilanteen vuoksi tämä teos ei kuitenkaan saa minulta niitä kehuja, jotka muuten antaisin, vaan joudun sanomaan: ei hyvä. Tämä teos kuuluu niihin teoksiin, jotka haluan unohtaa.

Tämä teos meni kuitenkin sen verran ihon alle, että näin viime yönä unta, kuinka minun piti valmistaa pikkuleipiä, mutta eihän se mennyt ihan niin kuin opettaja unessa oli neuvonut. Onneksi en kuitenkaan painajaisia nähnyt, vaikka muuten huonosti nukuinkin. 

Suomennoksesta voisin sanoa sen verran, että ihmettelin sanontaa peukalonjuuri. Henkilö tasoitteli kahvia keittimen suppiloon peukalonjuurella. Minusta peukalonjuuri on sellaisessa kohdassa kättä, että ei sillä kyllä tasoitella mitään. Sen sijaan peukalolla muuten, sillä kärkiosalla voi tasoitella. Olisi hauska tietää, mikä on se alkuperäinen sana, mutta peukalonjuuri. Hmm. Oudolta kuulostaa.

---



16 heinäkuuta 2024

Kohti Naistenviikkoa!


18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja 

Nyt alkaa lukumaraton kohti Tuijatan järjestämää Naistenviikon lukuhaastetta. Olen valinnut lukulistalleni joukon naiskirjailijoiden teoksia, joissa on niin runoa kuin proosaa, lapsinäkökulmaa kuin hieman aikuisempaa.

Aloitan lukemisen näin hyvissä ajoin, että ehdin esittelemään lukemani teokset kunakin valitsemani naistenviikon nimipäiväsankarin mukaisena päivänä. 

Tämä on kiva haaste! Tule mukaan, jos suinkin ehdit ja taidat.


15 heinäkuuta 2024

Kai Söderhjelm: Ratsasta luoteeseen


Kai Söderhjlem

Ratsasta luoteeseen

Suomennos Pekka Häkli

Tammi, 1950

183 s.


1300-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen teos, joka kertoo pirkkalaisen Maunun matkasta tuntureille verottamaan lappalaisia. Matkalla Maunu kuitenkin lumista tunturin kuvetta laskeutuessaan katkaisee jalkansa. Kun Maunua ei ala kuulua kotiin, lähtevät hänen nuoremmat kaksossisaruksensa Antero ja Aune hakemaan Maunua kotiin. Matkassa mukana on Raju-hevonen ja Hupi-koira. 


Kerronnallisesti tarina etenee  ensin Maunun näkökulmasta, sitten Anteron ja Aunen ja jälleen palataan Maunun kohtaloihin, kunnes tiet yhtyvät jossain Pohjanlahdella (?) tai Perämerellä (?).

Tämä 1300-luvun suomen hahmottaminen on hieman hakusalla. Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Lapista? 

Entä ne kaikki meret, joihin viitataan. 

Toisten pirkkalaisten oli tapana kulkea väliin pohjoiseen päin Torniosta kohti Inaria ja  suurta Jäämerta, missä kerrottiin olevan valkoisia karhuja. Toinen meri oli itäänpäin Oulusta, karjalaisten maan takana. Mutta Maunu oli kuullut saamelaisilta, että lännessäkin oli meri, lämmin meri, joka ei koskaan jäätynyt. Ja kotona hän oli kuullut Karhunkorvalta niin paljon meren hyödyllisyydestä ja kaukaisista maista, johin saattoi purjehtia, ja kuinka paljon helpompaa oli kulkea veneellä ja laivalla kuin  vaeltaa jalkaisin vaikkapa vain Luulajaankin asti.

Matkaan lähdettiin Sastamalasta (Merikarvia). Muita paikkoja mainitaan mm. Siuron koski Luulajanjoki, Hälsingland ja Ulvila.  Täytyikin hieman selvitellä näitä paikkakuntia. Tuo Sastamalan liittäminen Merikarviaan hieman ihmetytti, kunnes selvisi, että Merikarvian ruotsinkielinen nimi on Sastmola. Sitä ei siis pidä sekoittaa Vammalan seudulla olevaan Sastamalaan (?). 

Ratsasta luoteeseen on siis historiallinen nuortenkirja. Kaksoset Antero ja Aune joutuvat monenlaisiaan seikkailuihin etsiessään kadonnut isoveljeään. On karhunkaatoon lähteneitä karjalaisia, on saamelaisperhettä ja on merenkävijäruotsalaisia, jotka ottavat lapset vangeikseen tehdäkseen heidät orjikseen, mutta taikausko valtaa osan miehistä ja lapset heitetään mereen. Aune on vähällä kuolla, mutta Antero pelastaa tämän Karhunkorvan antamilla opeilla. Tosin tämä hukkuneen pelastamisen kuvaus ei ihan vastaan nykyoppeja, sillä Aune on mahallaan ja Antero painelee selästä saadakseen Aunen sydämen taas toimimaan ja kääntää tämän sitten selälleen kun hengitys alkaa kulkea. Muutenkin kerronnassa on joitain pieniä loogisuusongelmia, kuten kuvaus siitä, kun karjalaiset ampuvat Anteroa nuolilla. Ensin kerrotaan, kuinka nuoli iskeytyi Anteron kylkeen ja sitten pitkä nuoli törrötti yhä hänen selässään, mutta sitten käy lopulta niin, että Anterolla onkin vain reikä nutussaan eikä yhtään haavoja. Kerronassa on pieniä vivahteita ajan taikauskoisuuteen, taikuuksiin yms. Esimerkiksi maininta, että "sammakot olivat kerran olleet ihmisiä", eikä niitä siksi syöty, on aivan uusi ja outo uskomus. Kerronnassa on pieniä hauskoja yksityiskohtia, kuten "kissan alitse kulkeminen", mutta myös outoja kömpelyyksiä, kuten jotenkutenkin.


Kaksosten luonteet tulevat hyvin kuvatuiksi. Antero on utelias, vilkas luonne, joka on menossa eikä meinaamassa. Hän on taistelutahtoinen ja omatahto on luja, mutta hieman harkitsematon. Antero ei juuri sovittele. Aune sen sijaan on harkitseva. Hän osaa perata kalan, siinä, missä Antero sen pyydystää. Aune on yrittänyt myös oppia Lappia. Siinä, missä Antero on menossa päätäpahkaa vaikeuksiin, Aune saa selvittää tilanteen parhain päin. Mutta kaikenkaikkiaan sisarusten suhde on vakaa ja luja.

Raju-hevonen ja Hupi-koira ovat lapsilla ensialkuun matkassa mukana, mutta lasten joutuessa merenkävijöiden vanegeiksi, jäävät Raju ja Hupi rannalle. Raju vain kumartaa kolmesti lasten menolle. Eläinten kuvaus on mukavaa ja kerrontaa mukavasti maustavaa.

On vaikea ajatella millaista elämä on mahtanut olla 1300-luvun Suomessa. Mitä dokumentteja siltä ajalta on olemassa? Kuvauksessa on joitakin yksityiskohtia ajan oloista, kuten heikossa kunnossa olevien lehmien tukeminen talven aikaan navetoissaan, kun meinaavat lysähtää, kun ei ole tarpeeksi rehuja. Ajatus siitä, että lehmät täytyy keväällä vetää reessä herääville laitumille tuntuu nyky-yhteiskunnassa, jos ei nyt ihan uskomattomalta, niin vähän kulmia nostattavalta. Myös variksen paistaminen "saveen leivottuna" ei herätä ruokahaluja.

Ei tämä yhtään hullumpi nuortenkirja ollut. Jotain entisaikojen tunnelmista ja elämästä tämä kertoo, vaikka en osaa sanoa, onko kaikki detaljit ihan autenttisia. Ainakin kaksostennimiä aloin miettiä. Kirjoittamisen opinnoissa on tullut jotain ajatuksia miljöön rakentamisesta ja siihen kuulunee myös henkilöiden nimet. Minusta Antero ja Aune ovat liian nykyaikaisia nimiä ollakseen 1300-luvun lasten nimiä, mutta mene ja tiedä. Tarinahan on kuitenkin kirjoitetttu 1950-luvun lapsille. Vaikea sanoa, mutta todennäköisesti nimiä on suomalaistettu. Mitkähän lienee alkuperäiskäsikirjoituksessa. 

Historiallisista yksittyiskohdista mainittakoon vielä Hälsinglandin voudille osoittettu kuninkaan sinetillä vahvistama  julistus, jossas sanottiin, että "jokainen kristinuskoon kääntynyt, saa ottaa maata pohjoisesta ja viljellä sitä verottomasti." Tällä kirjoitetulla julistuksella on tärkeä osa tarinan loppuvaiheissa. 

Teoksessa on kiva mustavalkokuvitus, jonka tekijästä ei selvyyttä.

Kaipa tämä teos jonkinlaisesta historian oppitunnista käy.

---

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 7.   Historialliseen Pohjois-Suomeen sijoittuva kirja

14 heinäkuuta 2024

Roy Wilton: Vakoojan kaksoisolento

Roy Wilton

Vakoojan kaksoisolento

Kansankirja, 1945

151 + 1 s

Pienessä varastohuoneessa oli ainoastaan vanhoja likaisia säkkejä ja muutamia laudankappaleita, ja hän oli juuri kääntymäisillään takaisn, kun hän äkkiä jäi kauhistuneena tuijottamaan eteensä. Hänen kenkänsä korko oli tarttunut erääseen säkkiin, ja sen alta paljastui naisen käsi.

Takakansitekstin mukaan tämä on "mukaansatempaava kertomus, täynnä toimintaa ja seikkailuja, ja sen jännitys tiivistyy sivu sivulta aina vauhdikkaaseen loppukohtaukseen saakka." No, kyllähän tässä toimintaa on ja tietynlaista jännitystäkin, mutta - Kylläpä oli naiivi juttu! Ei sillä, kyllä tässä oli yritetty rakentaa toimivaa tarinaa ja jännityskin nousi ihan draaman kaaren mukaisesti alkumetreillä, vaikka lässähtikin heti kohta. 

Tarina alkaa Englannissa, jossa hollantilainen urheiljaneitonen Marianne Hegen, josta  mainitaan, että hän on "poikkeuksellisen kaunis". Mariannen kanssa on tutustunut majuri Connington, joka pyytää Mariannea vaaralliseen vastarintatehtävään. Marianne on sattumalta aivan samannäköinen, kuin eräs toinen hollantilainen neitonen, Marie Vanderveld, joka toimii hollantilaisessa vastarintaliikkeessä. Mariannen tulisi muuttaa Vanderveldien taloon ja esiintyä Mariena, jotta Marie voisi toimia paljastumatta. Marianne tosin on tummatukkainen ja Marie vaalea, joten ottaessaan tehtävän vastaan, Marianne joutuu vaalentamaan hiuksensa.

Hollannissa Marianne saa vastaansa Kapteeni Westin. Kun Marianne on Kapteeni Westin seurassa, Marie on hankkimassa tärkeitä papereita majuri Wusterin toimistosta. Kun majuri Wuster löydetään kuolleena sanotaan, että hän oli tavannut Marie Wanderveldin, mutta eihän hän voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, sillä Marie Wanderveldinä esiintyvä Marianne oli samaan aikaan kapteeni Westin luona. 

Juonesta ei sen enempää. Ennen pitkää Marianne ja Marie joutuvat vaikeuksiin, sillä kapteeni Westillä, joka on alkanut tutkia majuri Wusterin kuolemaa, alkaa olla omia epäilyksiä ja kaiken kaikkiaan ei tässä kaksoisolentoleikissä ole ajateltu kaikkea ihan loppuun asti. Vastarintajoukkue uhkaa joutua kiinni, mutta uhkarohkeat pakosuunnitelmat onnistuvat kuin onnistuvatkin. Minun on vaikea uskoa, että natsisaksaa vastaan taistelevat vastarintataistelijat olisivat todellisuudessa suunnitelmineen olleet näin löyhällä pohjalla, kuin nämä kaksi neitokaista olivat. Ei siis kovin uskottava tarina tämä. 

Ihan hauskana ajankuvana ja seikkailuhenkisenä tarinana tämä kyllä menettelee. Tässä ei ole lopulta yritettykään mitään syvällisisä luonnekuvauksia tai mielenpohjia ravisuttavia tunteita herätellä. 

Roy Wiltonin taakse kätkeytyy paljon muitakin nuortenkirjoja kirjoittanut Kaarlo Nuorvala, jonka teokset kyllä kiinnostavat enemmänkin.

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 23. Suomalainen dekkari, salapoliisi- tai jännityskirja, Roy Wilton: Vakoojan kaksoisolento

11 heinäkuuta 2024

Viola Ardone: Lasten juna


Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

08 heinäkuuta 2024

Lukumieltymysteni pohdintaa!

Kirjaimia-blogista nappasin tämän Lukumieltymykset this or that - kirjameemin, jonka alkuaan on laittanut liikkeelle paperimato.

Kirjan aloittaminen vs. loppuun saattaminen?

Yleensä luen kyllä loppuun. Toisinaan tulee kuitenkin tartuttua teokseen, jota ei, syystä tai toisesta, voi lukea loppuun.

Suomeksi vai englanniksi (muilla kielillä)?

Suomeksi mieluimmin. Luen kyllä jonkin verran englanniksikin, vaikka silloin jää mahdollisesti paljon ymmärtämättäkin ja se on harmittavaa. Joskus olen lukenut ruotsiksikin ja yhden kirjan olen lukenut ranskaksi. Kieliä olisi kiva osata enempi, niin voisi laajentaa lukuharrastustaankin.

Uutta vai vanhaa?

Sekä että. Enempi ehkä kuitenkin vanhempaa kirjallisuutta.

Kotimaista vai ulkomaista?

Kummatkin käy, jos löytyy muuten hyvä ja kiinnostava teos.

Spefiä vai autofiktiota?

Autofiktio, vaikka kumpikaan ei ole varsinaisesti minun ensisijainen lajityyppi.

Rakkausromaani vai dekkari?

Hmm. Riippuu siitä, miten rakkausromaani määritellään ja millainen dekkari on kyseessä. Luen kyllä molempia.

Yksittäinen teos vai kirjasarja?

Yksittäinen teos. Toisaalta hyvä kirjasarja käy sekin. Pääasia, että tarinan parissa viihtyy.

Hiljaisuudessa, hälyssä vai taustamusiikin kera?

Hiljaisuudessa tietysti.

Aamulla vai illalla?

Illalla, ennen nukkumaanmenoa, enimmäkseen.

Pokkari, kovakantinen vai laitteelta?

Yleensä kovakantinen. Pehmeäkantisetkin käy ja luen kyllä läppäriltäkin, mutta vähempi.

Lukujuoma: kahvi vai tee?

En juo lukiessani.

Muistiinpanoja vai silkkaa lukemista?

Lukemista. Jätän lippuja,lappuja sivujen väliin, omiin kirjoihin saatan tehdä hiirenkorviakin, muistaakseni jonkin tietyn otteen postauksia varten.

Luetko takakansitekstin vai et?

Luen! Siitä on paljon hyötyä, kun miettii minkä lajin teos on kyseessä, lukeako vai ei.

Istuen, maaten vai kävellen?

Puolimakuulla. Toivoisin, että minulla olisi kunnon ”löhösohva tai -tuoli, jossa voisi päiväsaikaankin istua ja matkata tarinoiden myötä.

Yksin vai yhdessä?

Yksin. Jokin lukupiiri voisi olla kiva juttu.

Jaa joku lukumieltymys, joka ei tullut vielä ilmi

Hmm. Tätä täytyy vähän miettiä. Vanhat koulukirjat kiinnostavat ja niiden pienet tarinat. Lukumieltymykseni ei ehkä kaikilta osin vastaa ikätasoani.

---

Olen aiemminkin vastannut johonkin hieman samankaltaiseen kysymys-/haastemeemeihin, esimerkiksi NÄIHIN.

06 heinäkuuta 2024

Leena Helka: Edithin seitsemän sanaa

 

Leena Helka

Edithin seitsemän sanaa

WSOY, 1982

231 s.

Kansi: Heikki Kalliomaa

 

Jo ensimmäisen kokoelmani ensimmäisessä runossa minä kerroin itsestäni pääasiat:

Minä näin puun kaikkia muuita suuremman,

täynnä saavuttamattomia käpyjä;

minä näin suuren kirkon oven avoinna

ja jokainen kirkosta tulija oli kalpea ja voimakas

ja valmis kuolemaan;

minä näin naisen joka hymyillen, kasvot maalattuina

heitti arpaa onnestaan

ja näin että hän hävisi.

Piiri on vedetty kaiken tuon ympärille

eikä sen ylitse astu kukaan.

Leena Helkan Edithin seitsemän sanaa on, kuten takakannessa sanotaan: runollinen romaani Edith Södegranisa, suomenruotsalaisesta modernistisen runouden edelläkävijästä.  Teos ei ole varsinainen elämänkerta, vaan päiväkirjamuotoon kirjoitettu, herkän lyyrinen tulkinta runoilijan minästä.

Teoksen kielikuvat, syvällisyys ja ote on huikeaa, läpitunkevaa, mutta kuinka oivaltavaa (sana takakansitekstistä) se on, en osaa sanoa. Olen lukenut hyvin vähän Edith Södegraniin liittyvää aineistoa ja runoutta. Minua vaivaa lukiesssani se, että teos on kirjoitettu ikään kuin Edith Södegran itse puhuisi, pitäisi monologia elämästään ja unelmistaan. Vaivaa niin paljon, että mietin, ovatko teoksessa runotkaan Edith Södegrania. 

Mutta kuten kirjailija loppusanoissaan sanoo: "Kullakin on oma Edith Södegraninsa, yli- tai alivalotettu kuva, jossa eläväinen malli on liikkunut." Tämän kuvitteellisen päiväkirjan kirjailija on sanojensa mukaan löytänyt "korista, jota Edith Södegranin runoissa tyttö rannalla kantaa".

Teoksesta nousee symbolisuus. Elämä on puutarha, jossa Edith vaeltaa. Toisaalta Edithin elämää verrataan Kristuksen elämään, tai paremminkin Kristuksen kärsimyksiin, kuten teoksen nimestäkin voi päätellä. Teoksen ote on todellakin erikoinen. Mutta antaako se oikean ja luotettavan kuvan Edithistä? Tässä teoksessa korostuu sairaus, kuoleman läheisyys, yksinäisyys. Koskettavaa kuvausta tämä on, täytyy sanoa.

Se, mitä Edith Södegranista tiedetään lienee paljolti hänen muille ihmisille kirjoittamiensa kirjeiden varassa, sillä itse hän poltti omia arkistojaan, koska ei halunnut, että hänen elämäänsä kuolemansa jälkeen tongittaisiin. Salaperäisyys, mystisyys on vahva myös tässä Leena Helkan teoksessa, ehkä vähän liiankin vahvana ottaakseen minut täysin omakseen, päinvastoin vieraannuttavana. Kuitenkin uteliaisuuteni, tiedonnälkäni Edith Södegrania kohtaan on kasvanut. Tahtoisin lukea hänestä enemmän, hieman elämänkerrallisemman teoksen ja tutustua myös laajemmin hänen runoihinsa. Yhden Agneta Rahikaisen teoksen olen lukenut hänen runoihinsa liittyen ja Rahikaisen & Sillanpään Maailma on minun runoja ja valokuvia kiinnostaisi myös, joskaan se ei varsinainen elämäkerta lie sekään.

Mitkä ovat ne Edithin seitsemän sanaa, jäävät hieman arvoitukseksi. Tässä kuitenkin kolmet vaihtoehdot, jotka kerronnasta löytyivät.

Minä huudan ristiltäni seitsemän sanaa: Elämä, ota minulta pois tämä tyhjä kalkki 

Vain sinulle esiäiti minä seitsemän sanaani sanon: Kva je ja, kvadan ska ja gaa?

Haagarin sanoin satu lannistumattomasta elämästä päättyy seitsemään sanaan maan päällä: Pääni kallistan nurmelle: nyt lopulta olen kotona.

Itse annan erityismaininnan tälle ajatukselle: 

Koiranputkien, karhunputkien kukinnot ovat enkelten virkkuutöitä, eivätkö ole.

Siitä, onko ajatus löydettävissä Edith Södegranilta en pysty sanomaan mitään.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 Tunteet, Kohta 29: Yksinäisyys

Kyyti 2024 kohta 4: Taiteilijaromaani

05 heinäkuuta 2024

Tulipa taas hankittua kirjoja!


Nettiantikvariaatissa oli varastontyhjennys -80% ja minä en voinut vastustaa, vaan plarasin tarjontaa. Tuli hankittua kerralla enemmän, kuin yleensä. Nyt on lukemista pitkäksi aikaa ja moneen lähtöön. Tavarat tuli postin toimittamana kotiovelle, mistä iso kiitos. 

Tehdäämpä tässä pieni esittelykierros ostoksiini. Ehkä sinunkin kiinnostuksesi herää ja löydät näistä jotain mielenkiintoista. Vanhassa vara parempi, sanotaan ja joskus se voi olla totta kirjojenkin kanssa, mene ja tiedä.

 

Hevoskirjoja tulee joskus luettua, vaikka vältänkin niin sanottuja "tehtailtuja" tarinoita. Artkon nuortenkirjoja en ole kovinkaan montaa lukenut. Nämä neljä pientä teosta kuitenkin hankin, kun mielessä on yksi oma kirjoitelmanalku ja oppiakseni lisää kirjoittamisesta on lukeminen aiheesta  paras keino. Christine Pullein-Thompsonin Markkinaponin olen joskus muinon lukenut ja halusin palailla teoksen tunntelmaan. 

Hieman erilaiselta hevoskirjalta vaikuttaa tämä teos, jossa on myös muutamia upeita mustavalkokuvituksia. Ei kuitenkaan ihan kuvakirjakaan. Tätä teosta olen jo pidemmän aikaa katsellut nettiantikvariaattien tarjonnassa. Nyt nappasi!

Toisen maialmansodan aikohin vie sitten nämä kolme teosta. Per Hanssonin Jos veis he henkemme sijoittuu Norjaan ja kertoo Morsetin perheen tarinan. Vastarintatoimintaa on myös J. A Ader-Appelsin Hiirten talossa, joka sijoittuu puolestaan Hollantiin ja pieneen pappilaan. Henry Denkerin Sodan perintö ei mene aiheesta kauaksi sekään. Tarina sijoittuu Sveitsiin. Olen Henry Denkerin sairaalamaailmaan sijoittuvia teoksia lukenut ja pitänyt niistä. Tämä teos on kirjailijalta aivan uusi tuttavuus. 

Grölantiin, USA:han ja Kanadaan ja niiden alkuperäiselämänmuotoja tavalla tai toisella käsittelevät tai sivuavat nämä teokset.


Sekalaista uudempaa ja vanhempaa kirjallisuutta on tässä valikoimassa. Romantiikka ja nuoruutta. Jean de La Breten Kirsikka-sarjassa ilmestynyt Villivarsa on luokiteltu hevoskirjallisuudeksi, mutta en tiedä onko se kuitenkaan aivan tyypillistä hevoskirjallisuutta nimestään huolimatta. Aura Louhijan Hannuli on tyypillinen nuortenkirja ongelmineen ja ensirakkauden kokemuksineen. Kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjastoon. Clare Darcyn Pääosassa rakkaus on taas aitoa viihdettä. Oranssit kannet ja kuvitus herättivät kiinnostukseni, vaikka toki takakansiteksien kuvauskaan ei pahitteeksi ollut kun ostopäätöstä ajatellen. 

 

Hengellisellä kirjallisuuspuolella mennään näiden kahden teoksen kanssa. Tapani Sopasen Silvottujen sinfonia on tuttu teos, jonka olen joskus nuoruudessani lukenut. Aihe jakaa varmasti mielipiteitä. Reino Laakkosen Maatilan salaisuus on nuorten seikkailukirja hengellisellä ulottuvuudella. 


Runan, se on Elsa Beskowin teoksia on tullut luettua jonkin verran, eikä Metsälintu ainakaan kantensa puolesta taida olla yhtään huonompi teos. Anna-Liisa Tiilikaisen Apusisar uskaltaa sisältää sota-aiheen lisäksi myös hengellisen ulottuvuuden. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ostaa vain yksi teos näiden parinkymmenen sijasta olisin ostanut tämän tuon sotasairaalamiljöön vuoksi.  


Nykyajan peruskoulusta puhutaan paljon ja koulujen oppimistavoitteista. Omia kouluaikaisia koulukirjoja joskus olen katsellut ja ajatellut niiden puuttuvien hankkimista. Tämän Sanantaito I -teoksen nyt tulin ostaneeksi. Ehkä siitä tulee kertailtua äidinkielioppia ja kokeilla vaikka jotain kirjoitusharjoitusta. Alakoulaisten touhuja -oheislukemisto ei ole tuttua eikä ollut ainakaan minun kouluaikaan käytössä, mutta kansikuvitus vetosi tutustumaan teokseen, eikä näistä lyhyistä tarinoista ehkä ole haitaksikaan oman luovuuden herättelyssä. 

Mukavia, monipuolisia lukuhetkiä itselleni toivotellen!
J.k. Kuulisin mielelläni ajatuksiasi tästä postauksesta ja löydöistäni.



02 heinäkuuta 2024

Puolivuotiskatsaus luettuun!

Muun muassa Unelmien aika -blogista bongasin tämän Mid-Year Book Freak Out tag 202:n, ja ajattelin itsekin katsastaa, löytyisikö tähän millaisia vastauksia. Hieman omanlaiseeni tyyliin näihin vastailin.  


1. Paras kirja, jonka olen tänä vuonna, tähän mennessä lukenut? Claire Keegan: Kasvatti

2. Tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea: Kristin Harmel: Katoavien tähtien metsä.

3. Paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En ole tänä vuona lukenut sarjakirjoja, paitsi yhden Neiti Etsivän, mutta sitä on vaikea verrata mihinkään. Vastaan Fiona Valpyn Mehiläishoitajan salaisuus, koska se tavallaan on liitoksissa kirjailijan yhteen aiempaan teokseen, vaikka ei olekaan varsinaisesti sarjaan kuuluva.


 

4. Tänä vuonna julkaistava kirja, jota odotan?

Katsoessani, mitä uutuuskirjoja syksy tuo tullessaan, niin minua kiinnostavat Sarah Freethyn Dachaun posliinintekijä ja Jane Austenin Arkaileva sydän.

5. Kirja tuotti tähän mennessä suurimman pettymyksen? Ehkä Alf Pröysenin Eukko pikkurilli, mitään valtavaa pettymystä ei nyt tule mieleen. Toisaalta, olen aloittanut joitain kirjoja, jotka olen sitten jättänyt kesken, mutta ne on jo unohdettu, kun en ole niitä mitenkään muistiin laittanut.

6. Kirja, joka on tähän mennessä suurin yllättäjä: Jussi Talven Kesakko-Timo yllätti kivalla kerronnallaan. Toisaalta Sini Ezerin Jerusalemin morsian yllätti kerronnan kuvakulmalla. Roy Jacobsenin Valkoinen meri yllätti siinä mielessä, että teos ei ennakkotiedoista ja -luuloista huolimatta ollut niin suuri pettymys, kuin olisi voinut olla. 


7. Uusi lempikirjailijani: Minulle ei ole lukemisten perusteella muodostunut uutta lempikirjailijaa.

8. Lempihahmoni tähän mennessä lukemistani kirjoista on Agatha Christien Tommy ja Tuppence -parivaljakko

9. Kirja, joka sai minut itkemään: Yksikään tänä vuonna, tähän mennessä lukemani kirja ei ole saanut minua itkemään.


10. Kirja, joka sai minut iloiseksi: Mikään tähän mennessä lukemani kirja ei ole saanut minua erityisen iloiseksi, mutta Jussi Talven Kesakko-Timo sai kyllä aika hyvälle tuulelle.

11. Kaunein kirja, jonka olen tänä vuonna ostanut / lukenut: Aila Nissisen Punaposki ja Marja-Liena

12. Kirjat, jotka aion lukea vuoden loppuun mennessä. Onhan niitä pinossa. Ainakin kirjat, jotka olen varannut lähestyvään Naisten viikon -haasteeseen. No Viola Ardenen Lasten juna on tuossa odottamassa vuoroaan, ottaisiko sen seuraavaksi, kun Södegran-teos on luettu. Suunnitelmat voi aina muuttua ja mieliala vaatia muuta.

Tällä hetkellä luen Leena Helkan Edith Södegranin seitsemän sanaa, Sara Saarelan Silloinkin valo voitti ja yritän vielä saada loppuun yhtä englanninkielistä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historiaa valottavaa teosta, The Trail of Tears, jossa on kyllä paljon outoja ja vieraita sanoja.

--

Vuoden 2023 puolivuotiskatsaus löytyy TÄÄLTÄ