Ainon erilaiset blogit!

Sivut

14 huhtikuuta 2023

Joel Haahtela: Adélen kysymys!


Joel Haahtela

Adélen kysymys

Otava, 2019

188 s.







Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Pieni syvällisen filosofinen teos. Kertojaminä, ilmeisesti mieshenkilö pohtii ihmeen mahdollisuutta kuultuaan ystävänsä tarinan ihmeellisestä tapahtumasta, jonka tämä elämään kyllästynyt mies oli kokenut Ranskan Pyreneillä, Adéle-nimiselle pyhimykselle omistetussa luostarissa.

Adélen tarina, tarina ranskalaisesta 1000-luvun alkuvuosisadalla eläneestä naisesta, joka oli pudonnut jyrkänteeltä ja säilynyt hengissä alkaa kiinnostaa kieltenopettajana toiminutta miestä, joka nuorempana oli opiskellut myös teologiaa. Hän lähtee Ranskaan tutkimaan asiaa. Matka Adélen tarinaan on myös matka miehen menneisyyteen. Takana on avioero, joskin yhteys puolisoon on säilynyt, suhde poikaan on jännitteinen. Tuntuu siltä, että mies on omat pelkonsa siirtänyt poikaansa, mistä vaimo on on tätä varoittanut. Miehen suhde omiin vanhempiinsa on myös jännitteinen. Erityisesti Adélen tarina on peilinä miehen äidin kohtaloon tai päinvastoin.

Luin tämän Haahtelan teoksen, koska se sattui osumaan silmiini kirjastoreissulla ja koska olen lukenut hänen kaksi muuta teosta, joiden kanssa tämä muodostaa trilogian. Onkin merkityksellistä, että sen lisäksi, että kaikissa kolmessa pohditaan henkisiä arvoja ja uskonnollisuutta on kaikissa myös taustalla suhde isään tai äitiin. Jaakobin portaissa taustalla kulki äidin ikävä, Hengittämisen taidossa etsittiin yhteyttä isään.

Hahtelan kieli on kaunista, osin tämä kauneus särähtää pahasti yhdessä kohdin ja hieman alatyylisesti. Toisaalta tämä pieni episodi tuo tarinaan rosoa. Itse olisin kyllä toivonut, että Haahtela olisi valinnut jonkin muun ilmaisun. 

Tapahtuuko ihmeitä? Tähän kysymykseen ei anneta suoraa vastausta. Pidin paljon luostarielämän kuvauksesta ja päivärytmistä.Tosin Adélen tarina, joka ei itselle ollut tuttu, sai minut miettimään, onko tämä pyhimystaru kirjailijan sepite vai ihan oikea pyhimystarina. Ja kyllä. Kyllä luostari on olemassa ja Adélen tarina taustalla on historiaa, uskoo sitten pyhimyksiin ja ihmeisiin tai ei.

Ei tämä huono kirja ollut, tässä on ansionsa. Ihmisyydestä tämä kertoo ehkä enemmän. Tuo alkuun laittamani ote, jolla teos alkaa, oli kiintoisa. Itse en tosin ajatusta jaa, itse runoilua harrastaneena olen ajatellut enemmänkin, että "lumihiutaleet on kuin kirjeitä, joita enkelit kirjoittavat ja laittavat matkaan." Ajatus tuhkana satavista loppuunpalaneista enkeleistä kuulostaa kovin karulta. Teoksessa nousee esiin tieteen ja uskon välinen jännite ja vastakkainasettelu. Sanat "Me emme jonakin päivänä lähde kävelemään takaperin" toi mieleeni Johnny Cashin elämänkerran, jossa hän kertoo, kuinka hän eräänä päivänä alkoi tahtomattaan kävellä takaperin. Se ei tietenkään ollut luonnollista ja johtui viimeisten vuosien sairastumisesta. Itselläni on myös hieman samansuuntainen tapaus, jossa en enää kävellytkään suoraan eteenpäin ja johon en ole tähän päivään mennessä saanut vastausta, miksi näin tapahtui mutta onneksi ilmiö on taaksejäänyttä elämää. Joten ei ole sanottua, etteikö voisi tapahtua sellaista, mitä emme ymmärrä, ja mikä on luonnonlakien vastaista. Syystä tai toisesta.

Nainen kuuntelee ja sanoo, että kerran hän luki varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja. Siis paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. - Tämä paikka tuntuu sellaiselta paikalta, nainen saoo.

Oheinen kuvaus toi mieleeni myös L.M.Montgomeryn Pienen runotytön leimahduksineen. Jotain samaa näen Emilian leimahduksien ja kelttiläisten "ohuissa paikoissa".

Mainittakoon vielä sykähdyttävinä otteina nämä:

"Hengenmies ilman kirjoja on kuin aseeton sotilas"

"antaa yön poimia hänet mukaansa"

"Ihminen on luonnos, joka voi kirkastua"

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 38:  Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

Tällä teoksella bongaan myös oman  Tour de France par ecrit -haasten kohteen Toulouse.

3 kommenttia:

  1. Tää trilogia vaikuttaa mielenkiintoiselta. En oo Haahtelalta lukenu vielä yhtään mitään.

    VastaaPoista
  2. Pidin kovasti tästäkin trilogian osasta. Haahtelalla on taito kiteyttää kauneutta.
    Nyt kun sanoit, niin Emilian leimahdus vaikuttaa hyvinkin samalta kuin ohuet paikat.

    VastaaPoista
  3. Haahtelan kieli on kaunista. Minusta tämä koko trilogia oli ihana. Talvella kun yritin lukea uusinta Haahtelaa, siinä oli niin paljon perhosharrastajien juttuja, että siihen en jaksanut keskittyä.

    VastaaPoista