 |
| Kirjamessuvieraat olivat kirjavaa väkeä. Minä katsastelin hieman kävijöiden vaatekuoseja, joista tämä montaasi on koostettu. |
Lauantaiaamu, herätys kello 6.00. Ei ollut oikein tullut nukutttuakaan, katkonaista oli uni ollut, mutta ei voinut mitään. Ylös oli noustava, jos messuilla halusi. Pikaisesti kahvinkeittoon, aamun sana siinä kahvin tippumista odotellessa. Kummasti se aika kuluu pienessäkin puuhassa. Lopulta lähtövalmiina vilkaisu taakse, että kaikki oli ok, ja menoksi kohti linja-autoasemaa ja Jämsän pääkirjaston järjestämää bussikyytiä kohti Helsingin messukeskusta. Tosin olin hyvissä ajoin paikalla, joten odottelua kesti taas jonkin aikaa, mutta tässä tapauksessa sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" ei olisi pitänyt paikkaansa. Hyvä olla ajoissa paikalla, siitä oli aiemmilta vuosilta karvaita kokemuksia.
Olin tehnyt messulehdestä tarkan suunnitelman, mitä halusin ja mihin suunnata, mutta pettymys oli suuri heti aluksi, kun alkavaksi ilmoitettu Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ei alkanutkaan. Sen tilalla oli kirjallisia muotokuvia, josta en ollut lainkaan kiinnostunut. Sen sijaan suuntasin aivan eri puolelle messuhallia kuuntelemaan Seela Sellaa, joka luki Risto Myllylän lastenkirjaa Siri ja epätavallinen etälastenhoitaja.
Kirjojen kuunteleminen ei ole minun juttu. Muutenkin kuuntelen aika vähän radiotakaan. Seela Sellan lukeminen oli kuin olisi kuunnelmaa kuunnellut. Elävää ja moniulotteista eläytymistä tekstiin. Tarina kuulosti mielenkiintoiselta, mutta keskittyminen kuunteluun oli sitten eri asia kuitenkin. Voisin hyvin lukea tämän lastenkirjan fyysisenä kirjana, mutta kuunteleminen ei todellakaan ole mun juttu. Kun kirjaa pitää kädessään voi palata pari askelta taaksepäin ja tarkistaa, jos tekstissä jäi jotain epäselvää tai ei ymmärrä, miten se nyt näin meni, mutta kuunnellessa kelaaminen ei tekisi hyvää. Kuuntelu vaatii ihan toisenlaista keskittymistä kuin lukeminen, tai, jos ei keskity, jää jotain uupumaan. Ehei! Kyllä fyysinen kirja vie voiton mun kohdalla.
Oli kuitenkin mukava kokemus tämä kuunteluhetki ja Seela Sella on kiinnostava näyttelijäpersoona, jolta olisin mielelläni pyytänyt nimikirjoituksen, jos olisin kehdannut.
Seuraavaksi suuntasinkin sitten Senaatintorin lavaa, jossa ei peruutuksia ollut ja ohjelmassa oli kuten luvattu oli Joel Haahtela ja Jaakobin portaat -keskustelu. Jaakobin portaat onkin viimeisessä lainakirjapinossani ja odottaa lukuvuoroa.
Haahtela kuvasi teoksen kirjoittamista "kuin olisi astunut tuntemattomalle ullakolle" Romaanitrilogiaansa (Adelen kysymys, Hengittämisen taito, Jaakobin portaat) "uteliaan etsijän kirjoiksi". Hän toi myös esiin, kuinka meissä jokaisessa on kuitenkin kaipaus ja meidän tulisi antaa itsellemme mahdollisuus löytämiseen. Haahtelan teoksissa keskiössä on ortodoksisuus jossa mystisyydellä on oma paikkansa. Hieman mystisenä ja pohtimaan pistävänä koin Haahtelan ajatuksen siitä, kuinka "rukous ei piittaa ajasta". Ajatus siitä, että voimme rukoille kuolleiden omaistemme puolesta ja he rukoilevat yhä puolesetamme on ehkä ortodoksisuudessa ja katolisuudessa tuttua, mutta itselleni vapaiden suuntien edustajana hieman miettimään pistävä. En tyrmää ajatusta, mutta olen hieman varauksellinen, sillä asia vaatisi syvällisempää teologista pohjaa ja tietämystä. Keskustelu ei kuitenkaan ollut niinkään uskonnollista, vaikka sitä sivusikin, enemmänkin filosofista.
Sitten suuntasinkin kohti somettajien pistettä ja pienen etsiskelyn ja kyselyn avulla sen löysinkin. Paikalla olijoista tiesin yhden (unelmien ajan Johannan) vaikka henkilökohtaisesti en tuntenutkaan. Vaihdoin muutaman ajatuksen ja pidn pienen jalkojen hengähdystauon ja suuntasin sitten syömään Pizza & Grilliin, jossa söin friteerattua kanafileetä ja perunaristikoita. Tämän jälkeen suuntasin antikvariaattiosastoa kohti, jossa haahuilin hetken. Vanhojen korttien viehätys veti puoleensa, mutta vastustin ostohalujani.
Olin suunnitellut meneväni kuuntelemaan seuraavaksi Michael Monroeta, vaikka rock-musiikki ei mun juttu olekaan. Minua kiinnosti hänen tekemänsä lastenkirja Makke ja Nöpö ja ajatukset sen tiimoilta. Suuntasin siis kohti Esplanadia, jossa ennen MM:tä oli menossa keskustelu toimivan trillerin reseptistä, jota hetken aikaa kuuntelin. En ole trillerilukija, mutta keskustelu sinänsä oli ihan mielenkiintoinen. Tuo resepti jäi tosin saamatta. Keskustelussa tuli ilmi muun muassa Jeffrey Archerin kirjoittamiseen liittyvä juttu, nimittäin se, että hän aloittaessaan teoksen tiedä, miten se loppuu. "Niinkin voi kirjan kirjoittaa", mainitsi muistaakseni Kari Häkämies.
Trillerikeskustelun jälkeen jäin kuuntelemaan (ja jalkojani lepuuttamaan) Esa Niemisen ja Tommi Saarelan keskustelua Esan elämänkerran On elämä laulu -tiimoilta. Haastattelija nimeä en tullut ottaneeksi ylös tässä, kuten en myökään muissa keskusteluissa.
Muistan Esa Niemisen taidot erityisesti Bumtsibumissa vuosien takaa, kuten haastattelijakin. Esa Niemiseltä kysyttiin kuinka tehdä hittibiisi, johon vastaus oli, että se vaati muun muassa.
-löytämisen
- säveltämisen
- äänityksen kaikinpuolisen onnistumisen.
Ei siis mikään helppo homma.
"Kirjan tekeminen on iso ja raskas prosessi, vaikka ei itse kirjoita." - Esa Nieminen
Sitten vuoroon tulikin Michael Monroe sekä hänen lapsuuteensa liittyvän kuvakirjan kuvittaja Ilona Partanen.
"Mä en yleensä jahkaile" - Michael Monroe
Miksi Michael Monroe, joka tunnetaan lähinnä rock-muusikkona on kirjoittanut kirjan on kiintoisa kysymys, joka jäi kuitenkin hieman vaille syvällisempää vastausta. Mutta miksi ei. Vajaan puolen tunnin keskusteluun ei ehkä kovin syvällistä keskustelua ehdi mahduttaa, mutta olisin kaivannut hieman enemmän asiaa kirjan kirjoittamisesta ja myös kuvittajan osuudesta. Minua myös mietitytti se, että Nupu on nalle, mutta tuo kuvan nupu muistuttaa enemmän hiirtä. Miksi näin. Nyt tämä jäi vaille vastausta,vain kysymykseksi, joka pyörii omassa päässäni. Keskuteleusta suuri osa meni musiikkikuvioiden ympärillä pyörimiseen, mikä ei minusta ollut hyvä, koska kyse oli kuitenkin kirjaesittelystä.
Siinä sitten olikin ohjelmallinen puoli mun osalta. Loppupuoli ennen kotiinlähtöä menikin sitten yhdessä Kokkosen Saran kanssa, jolle olin laittanut tekstiviestin ja kysmyksen, mahtaako hän olla parhaillaan messuilla. Mukava oli tavata vuosien jälkeen. Saran kanssa kiersimme vielä hetken antivariaatteja ja löysin aiemmin ostamieni teosten lisäksi muutaman vanhemman tyttökirjan, jotka eivät aiemmin olleet silmiini osuneet. Poikkesimme vielä somettajapisteellä, jossa tein tuttavuutta Tuijan,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirsin
Kirsin kirjanurkasta ja Tiinan. Kiva oli saada kasvot sanojen takana.
Lopuksi ennen poislähtöä tarjosin vielä kahvit Saralle Cafe Balconyssä ja katsastimme toistemme kirjalöydöt.
Omat kirjalöytöni tässä:
WSOY:N nuorten toivekirjasto -sarjassa on paljon mukavaa luettavaa. Kyllikki Vapaavirran Ruukinlapset ja kummitus on ollut pitkään mielessä, jospa sen hankkisi, samoin kuin Stiina Lindbergin Salaisuuksia tohtorin talossa. Gunvor Fossumin tyttökirjoja minulta löytyy hyllystäni useampikin ja Elsen uudet ystävät on mukava täydennys joukkoon. Olen nämä teokset varmaan vihreässä nuoruudessani lukenut, mutta kovin hyvin en niitä muista. Tuosta Salaisuuksia tohtorin talossa en ole aivan varma, olenko sen lukenut aiemmin.
Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä tuli luettua joitakin aikoja sitten ja teki minuun järisyttävän suuren vaikutuksen. Halusin sen omaan hyllyyni klassikkojen joukkoon. Teos on enemmän kuin tarina juutalaisuudesta, se on matka halki kirjallisuuden ja ihmisyyden monimuotoisuuden.
Lopuksi, kiitos Saran löysin Anna Kasurisen Uusia ystäviä, jonka kansi herätti heti kiinnostukseni vaikka mainita hupikirjallisuudesta ei ehkä ole parasta mainosta. Karhian Yhteiskoulun ylivetoa taas olen pitkään miettinyt netissä surfaillessa hankittavaksi, mutta jättänyt kuitenkin toistaiseksi. Olisi ollut kiva kierrellä vähän enemmänkin antikvariaattipuolta, mutta jalkojen kunto oli mikä oli ja fyysiset voimat laittaa rajansa. Hyvä kuitenkin näin. Ehkä ensi vuonna uskaltautuisin useammaksi päiväksi, jos budjetti ja käytäntö sen sallisi.
