Anne Lykke: Kitty!

Anne Lykke

Kitty

Kustannus Oy, Mantere, 1946

Suomentanut S.S.Taube

150 s. 

Ampunutko ihmisiä? toisti hän. Kyllä, sattuuhan sitä joskus, että vastoin tahtoaan täytyy nitistää pari kappaletta - hän vaikeni ja kahsahti nuoreen tyttöön, jonka kauniit kasvot olivat käyneet hyvin pelästyneiksi - päivässä, lisäsi hän synkällä äänellä.

- Voi, sitähän on kamala ajatella, sanoi hän, silloin saitte kai kauheita omantunnontuskia.

- Kyllä, alussa, myönsi hän haudanvakavana, mutta kun on ampunut muutamia kymmeniä, niin siitä tulee tapa. Nehän ovat enimmäkseen meksikolaisia ja intiaaneja ja sensellaisia, mutta miestä ei lasketa miksikään, ennen kuin on pistänyt reiän pariin valkoihoiseen.

Huh huh! Kitty-kirja on ristiriitainen lukukokemus. En tiedä, kuinka vakavissaan karjapaimen juttujaan kertoo, mutta meksikolaiset saavat kyllä tässä kirjassa kyllä trumpaista kyytiä muutenkin kuin jutunkerronnassa, josta en ollut oikein ihastunut. 

Kirjan päähenkilö on nuori 15-vuotias Daphne Kingston, joka matkaa kaukaa Englannista serkkunsa perheen luokse Yhdysvaltoihin, jonnekin Meksikon ja Yhdysvaltain rajaseudulle saamaan "väriä poskiinsa" ja päästäkseen eroon ylenmääräisestä itseihailusta. Daphne on aristokraatti, vanhaa aatelissukua ja on saanut liian paljon ihailua osakseen ja täynnä itseään ja omaa kauneuttaan. Daphnen sedällä on karjatila, jossa elämä on toisenlaista kuin ratsastusretket Lontoon Hyde Parkissa. Daphnella on Gladys -niminen seuraneiti, jonka on määrä saamalla toimia kotiopettajatterena niin Daphnelle kuin tämän serkulle Kittylle.

Kitty on kasvanut kuin ainakin poika, on terve ja reipas. Miten Kittyn ja Daphnen luonteet hiovat toisiaan on tämän kirjan parasta antia. Seikkailuun tytöt joutuvat, kun meksikolaiset ryöstävät heidät kiristääkseen Kittyn isää myymään tilansa öljyparoneille. Tilan mailta on nimittäin löytynyt öljyä. Monelaista muutakin selkkausta ja jännittävää tapahtumaa tarinaan mahtuu.

Pidän paljon kirjan kannesta. Kuvittajasta ei ole tietoa. Kirja ei kuitenkaan ollut ihan niin hyvä kuin kannen perusteella toivoin. Paitsi suhtautumista meksikolaisiin ja intiaaneihin tässä kirjassa on joitakin ristiriitaisuuksia, joista en oikein saa selvää. Mitä aikaa eletään? Kirjassa mainitaan niin auto, kuin kristallein koristeltu kello. No, kellojahan on ollut pitkään, mutta kellon kuvaus kellonomistajaan nähden saa vähän mietteliääksi. Autolla karjatilalle huristeleva öljyherra kuulostaa kovin oudolta, samoin kuin Daphnen toteamus, että olisipa hän ottanut autonsa mukaan (ajoi vaunuissa karjatilalle). Yle Teemalla tuli taannnoin dokumenttisarja  Amerikan latinoista ja siinä oli yhtenä teemana myös Meksikolaiset. Tätä kirjaa olikin jännä lukea siitä noukkimani tiedon valossa ja yrittäen sijoittaa tarinaa paikkaan ja aikaan, siinä kuitenkaan suurremmin onnistumatta.

Kirjallisuusviite:

Daphne  viittaa Quo Vadis -kirjaan nähdessään kuinka karjapaimen taltuttaa härän. Hetken ihmettelin vertausta, miten härän taltuttaminen liittyy Quo Vadikseen, mutta kyllä, Daphnen toteamus on ihan kohdillaan. Quo Vadis (täytyi hieman tutkia asiaa) on ilmestynyt kirjana 1896, joten  se antaisi hieman osviiittaa tämän tarinan ajankohdasta.

Pukuloisto:

En mistään hinnasta maailmassa halua jälleen ylleni sellaista makkarannahkaa, sanoo Kitty, kun Daphne kuvailee, kuinka hänellä on ainakin kaksikymmentä hienoa tanssiaispukua kotonaan Englannissa.

Nautinnollista kuvausta:

Olet kai esitellyt itsesi pojille? kysyi Kitty, ja kun Daphne nolosti hymyillen pudisti päätään ja sitten koetti näyttää ylhäiseltä, nauroi Kitty, niin että kurkussa kulahteli.

Kokonaisuuten tämä kirja oli ihan hauska, ylhäinen lady (ylikoltivoidun kaupunkilaisen).  versus karjatilan kasvatti, luontoarvot versus rikkaudet ovat teemoja, jotka luovat tarinalle paremmat kehykset kuin Meksikolais-Yhdysvaltalais -kärjistykset. En siis ihan roskakoriin tätä kirjaa olisi laittamassa, vaikka kovin jotkut kohtaukset sisikuntaa kipristeleekin.