Harriet Beecher-Stowe: Tuomo sedän tupa!

 

Harriet Beecher-Stowe

Tuomo sedän tupa eli alhaisten elämää

WSOY, 1953 

567 s.

Alkuteos: Uncle Tom's Cabin

Suomentanut Niilo Liakka

Kuvittaja tuntematon

Tuomo-sedän tupa on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Vielä nytkin, luettunani sen jälleen kerran se sai minut kyyneliin pariinkin kertaan. Harvalla kirjalla on ollut sellaista vaikutusta kuin Tuomo-sedän tuvalla. Keskustelu orjuudesta oli kiivaimmillaan, kun papintytär Harriet Beecher, sittemmin rouva Stowe alkoi kirjoittaa tätä teosta, joka mullisti maailman ja sai Yhdysvallat sodan partaalle. Oliko sotaan muihinkin syitä on vaikea sanoa, mutta yhtenä vahvana tekijänä oli kuitenkin tämä teos, joka toi orjuuden  kasvot kaikkien nähtäville kaikessa raadollisuudessaan ja julmuudessaan. 

Kirjan päähenkilö Tuomo on harras kristitty. Isäntänsä uskollinen palvelija. Kuitenkin isännän joutuessa velkoihin hän joutuu myymään Tuomon, samoin kuin vaimonsa kamarineidin Elizan pienen pojan. Eliza karkaa poikansa kanssa. Tuomo ei.

En lähde sen enempiä juonta purkamaan. Riittää, kun sanon, että tarina on vaikuttava ja koskettava. Se, että kirjoittaja on papintytär kyllä näkyy kerronnassa, mutta nyt lukiessani tätä uudelleen huomasin, että tämä on paljon muutakin kuin 'pyhäkoulukertomus'. Päähenkilöiden ohella kirjassa on monipuolinen henkilögalleria, johon kuuluu ainakin kaksi Yrjöä (alkutekstissä ainakin toinen heistä on George) ja kaksi Tuomoa. Tämä samannimisyys hieman hämmentää. On hyviä, kunnon ihmisiä ja ihmisiä, joita ei haluaisi tavata. On lystikkäitä hahmoja, on vakavia hahmoja. Ihmisluonteen kaikki puolet tulevat kuvatuiksi.

Kerronnallisesti tämä on myös aika moniulotteinen. Välillä kirjailija kirjoittaa tarinaa ulkopuolisena, kaikkitietävänä kertojana ja tarina etenee sujuvasti, välillä hän suuntaa sanansa kirjailijana ja puheenpitäjänä lukijalle ikään kuin ulkopuolella tarinasta. Tarinassa on paatoksellisuutta, täytyy myöntää, mutta paatoksellisuuden takaa ainakin itse löydän myös paljon ironiaa ja sarkasmia. Tämä tulee erityisesti mieleen Elizan takaa-ajokohtauksessa ja siinä loruilussa, mitä orjapoika Antti kertoo tapahtumista. Myös rouva St.Claren toimien kuvauksissa on paljon sarkasmiin viittaavia tekijöitä puhumattakaan siitä, kuinka Cassya virvoitettiin, kun tämä pyörtyi päästyään pakoon julman Legreen plantaasilta.

-Isä, osta hänet! Ei sillä ole väliä, mitä sinä maksat, kuiskasi Eeva hiljaa, nousten pumpulipaalille ja laskien kätensä isän kateen. - Minä tiedän, että sinulla on kyllä rahaa. Minä tarvitsen häntä.

-Mitä sinä hänestä tarvitset, hupakkoni? Ajatteletko sinä saavasi hänestä räikän tahi kiikkuhevosen, vai mitä?

- Minun tekee mieleni tehdä hänestä onnellinen.

Siunattu, suloinen Eeva. 

Löysin Youtubesta pätkän tähän teokseen pohjautuvasta elokuvasta, jossa Eevaa esitti Shirley Temple. Mutta ah surkeus, miten pettynyt olinkaan. Pidän kyllä paljon Shirleystä, mutta Eevan rooli ei minusta sopinut hänelle  lainkaan, sillä Shirleyhän oli sirkeä, hauska ja pirteä lapsitähti, kun taas Eeva on herkkä, hauras ja vakavahko, aivan päinvastoin kuin Shirley temperamentissaan. Myös se tapa, millä elokuvassa oli esitelty orjat, tuo musta väestö oli epämiellyttävyyden huippua. Elokuvasta tuli mieleen lähinnä revyy jossa Shirley loisti pikku tähtenä orjien ilmiasun ollessa lähinnä koomisen epätodellisia. Hyi hirvitys, en voi muuta sanoa tuosta näkemästäni filminpätkästä.

 

Setä Tuomon Tupa on ilmestynyt alunperin 1800-luvun . Sen kieli on siis aikansa kuvastaja. Sinänsä kielellisesti tämä on rikasta ja hersyvää kerrontaa, joskin toisin paikoin ilmiasu on vanhahtavaa, esimerkiksi ihmisellinen = inhimillinen. 

Toki kirjassa on myös mietityttäviä asioita. Tasapuolisuus valkoisen ja mustan väestön kesken on yksi olennainen seikka tarinassa. Kaikkein tasa-arvoisimmin eri väestönosiin suhtautuu Eeva. Ei ihme, että niin puhdas ja viaton kukkanen ei kestä elämän myrskyissä. Ristiriitaisin persoona on neiti Ofelia, joka tulee Pohjoisesta Etelään serkkunsa avuksi. Ofelia joutuu miettimäään asenteitaan ankarastikin. Kertojan ja kirjoittajan asennetta välillä lukiessani mietin. Hän on toki kirjoittanut kirjan orjuuden vastustamiseksi,  mutta mustan väestön kuvaaminen lapsenomaiseksi  saa hieman kiusaantuneeksi. Toki tässäkin on vaihtelua. Yrjö Harris, karanneen Elizan puoliso, kuvataan älykkääksi mieheksi, jonka hieno keksintö joutuu isäntänsä nimiin miehen itsensä joutuessa tallatuksi

 kateuden vuoksi. Koulutusta kirjoittaja tuntuu kovasti arvostavan ja sen olevan kaikkien oikeus ja tie onneen.

Suomennos on aika vanha ja mielestäni tämä teos ansaitsisi uuden suomennoksen. Vaikka orjuus sinänsä on aikaa sitten kielletty, niin ne vallan ja talouden elementit, jotka orjuuden takana ovat olleet vaikuttamassa, vaikuttavat tänäkin päivänä ja mielestäni Setä Tuomon Tupa puhuu paljon muustakin kuin orjuudesta. Esimerkiksi nykyajan pakolaiskeskusteluun tätä voisi verrata. Missä määrin nykyiset pakolaiset ja entisajan orjat ovat samassa asemassa? Voiko heitä verrata ja rinnastaa? Kuinka moni ihminen nykyään on rinnastettavissa orjatyöhön ilman orjan nimeä?

...

Tällä teoksella kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 34: keskustelua herättänyt kirja.

Kirjailin elämästä ja teoksen saamasta vastaanotosta, palautteesta ajattelin jossain vaiheessa lukea H.J. Kaeserin teoksesta Orjien enkeli (Mantere).