Kai Söderhjelm: Ratsasta luoteeseen

Kai Söderhjlem

Ratsasta luoteeseen

Suomennos Pekka Häkli

Tammi, 1950

183 s.

1300-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen teos, joka kertoo pirkkalaisen Maunun matkasta tuntureille verottamaan lappalaisia. Matkalla Maunu kuitenkin lumista tunturin kuvetta laskeutuessaan katkaisee jalkansa. Kun Maunua ei ala kuulua kotiin, lähtevät hänen nuoremmat kaksossisaruksensa Antero ja Aune hakemaan Maunua kotiin. Matkassa mukana on Raju-hevonen ja Hupi-koira. 

Kerronnallisesti tarina etenee  ensin Maunun näkökulmasta, sitten Anteron ja Aunen ja jälleen palataan Maunun kohtaloihin, kunnes tiet yhtyvät jossain Pohjanlahdella (?) tai Perämerellä (?).

Tämä 1300-luvun suomen hahmottaminen on hieman hakusalla. Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Lapista? 

Entä ne kaikki meret, joihin viitataan. 

Toisten pirkkalaisten oli tapana kulkea väliin pohjoiseen päin Torniosta kohti Inaria ja  suurta Jäämerta, missä kerrottiin olevan valkoisia karhuja. Toinen meri oli itäänpäin Oulusta, karjalaisten maan takana. Mutta Maunu oli kuullut saamelaisilta, että lännessäkin oli meri, lämmin meri, joka ei koskaan jäätynyt. Ja kotona hän oli kuullut Karhunkorvalta niin paljon meren hyödyllisyydestä ja kaukaisista maista, johin saattoi purjehtia, ja kuinka paljon helpompaa oli kulkea veneellä ja laivalla kuin  vaeltaa jalkaisin vaikkapa vain Luulajaankin asti.

Matkaan lähdettiin Sastamalasta (Merikarvia). Muita paikkoja mainitaan mm. Siuron koski Luulajanjoki, Hälsingland ja Ulvila.  Täytyikin hieman selvitellä näitä paikkakuntia. Tuo Sastamalan liittäminen Merikarviaan hieman ihmetytti, kunnes selvisi, että Merikarvian ruotsinkielinen nimi on Sastmola. Sitä ei siis pidä sekoittaa Vammalan seudulla olevaan Sastamalaan (?). 

Ratsasta luoteeseen on siis historiallinen nuortenkirja. Kaksoset Antero ja Aune joutuvat monenlaisiaan seikkailuihin etsiessään kadonnut isoveljeään. On karhunkaatoon lähteneitä karjalaisia, on saamelaisperhettä ja on merenkävijäruotsalaisia, jotka ottavat lapset vangeikseen tehdäkseen heidät orjikseen, mutta taikausko valtaa osan miehistä ja lapset heitetään mereen. Aune on vähällä kuolla, mutta Antero pelastaa tämän Karhunkorvan antamilla opeilla. Tosin tämä hukkuneen pelastamisen kuvaus ei ihan vastaan nykyoppeja, sillä Aune on mahallaan ja Antero painelee selästä saadakseen Aunen sydämen taas toimimaan ja kääntää tämän sitten selälleen kun hengitys alkaa kulkea. Muutenkin kerronnassa on joitain pieniä loogisuusongelmia, kuten kuvaus siitä, kun karjalaiset ampuvat Anteroa nuolilla. Ensin kerrotaan, kuinka nuoli iskeytyi Anteron kylkeen ja sitten pitkä nuoli törrötti yhä hänen selässään, mutta sitten käy lopulta niin, että Anterolla onkin vain reikä nutussaan eikä yhtään haavoja. Kerronassa on pieniä vivahteita ajan taikauskoisuuteen, taikuuksiin yms. Esimerkiksi maininta, että "sammakot olivat kerran olleet ihmisiä", eikä niitä siksi syöty, on aivan uusi ja outo uskomus. Kerronnassa on pieniä hauskoja yksityiskohtia, kuten "kissan alitse kulkeminen", mutta myös outoja kömpelyyksiä, kuten jotenkutenkin.

Kaksosten luonteet tulevat hyvin kuvatuiksi. Antero on utelias, vilkas luonne, joka on menossa eikä meinaamassa. Hän on taistelutahtoinen ja omatahto on luja, mutta hieman harkitsematon. Antero ei juuri sovittele. Aune sen sijaan on harkitseva. Hän osaa perata kalan, siinä, missä Antero sen pyydystää. Aune on yrittänyt myös oppia Lappia. Siinä, missä Antero on menossa päätäpahkaa vaikeuksiin, Aune saa selvittää tilanteen parhain päin. Mutta kaikenkaikkiaan sisarusten suhde on vakaa ja luja.

Raju-hevonen ja Hupi-koira ovat lapsilla ensialkuun matkassa mukana, mutta lasten joutuessa merenkävijöiden vanegeiksi, jäävät Raju ja Hupi rannalle. Raju vain kumartaa kolmesti lasten menolle. Eläinten kuvaus on mukavaa ja kerrontaa mukavasti maustavaa.

On vaikea ajatella millaista elämä on mahtanut olla 1300-luvun Suomessa. Mitä dokumentteja siltä ajalta on olemassa? Kuvauksessa on joitakin yksityiskohtia ajan oloista, kuten heikossa kunnossa olevien lehmien tukeminen talven aikaan navetoissaan, kun meinaavat lysähtää, kun ei ole tarpeeksi rehuja. Ajatus siitä, että lehmät täytyy keväällä vetää reessä herääville laitumille tuntuu nyky-yhteiskunnassa, jos ei nyt ihan uskomattomalta, niin vähän kulmia nostattavalta. Myös variksen paistaminen "saveen leivottuna" ei herätä ruokahaluja.

Ei tämä yhtään hullumpi nuortenkirja ollut. Jotain entisaikojen tunnelmista ja elämästä tämä kertoo, vaikka en osaa sanoa, onko kaikki detaljit ihan autenttisia. Ainakin kaksostennimiä aloin miettiä. Kirjoittamisen opinnoissa on tullut jotain ajatuksia miljöön rakentamisesta ja siihen kuulunee myös henkilöiden nimet. Minusta Antero ja Aune ovat liian nykyaikaisia nimiä ollakseen 1300-luvun lasten nimiä, mutta mene ja tiedä. Tarinahan on kuitenkin kirjoitetttu 1950-luvun lapsille. Vaikea sanoa, mutta todennäköisesti nimiä on suomalaistettu. Mitkähän lienee alkuperäiskäsikirjoituksessa. 

Historiallisista yksittyiskohdista mainittakoon vielä Hälsinglandin voudille osoittettu kuninkaan sinetillä vahvistama  julistus, jossas sanottiin, että "jokainen kristinuskoon kääntynyt, saa ottaa maata pohjoisesta ja viljellä sitä verottomasti." Tällä kirjoitetulla julistuksella on tärkeä osa tarinan loppuvaiheissa. 

Teoksessa on kiva mustavalkokuvitus, jonka tekijästä ei selvyyttä.

Kaipa tämä teos jonkinlaisesta historian oppitunnista käy.

---

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 7.   Historialliseen Pohjois-Suomeen sijoittuva kirja