Elisabet Aho
Santun safariseikkailut
Mäkelä, 2015
194 s.
Kansi: Tanja Mitchell, Grafee
Aloitus: Lentoasema tuntui pimeältä, vaikka valot loistivat. Oli aikainen aamu, kello oli vasta viisi. Santtua ei väsyttänyt pätkääkään, mutta vatsaa kipristeli jännityksestä. Mummi hörppi iloisesti kahvia ja haukkasi ison palan juustosämpylästä.
Santtu on 12-vuotias ja kuudennella luokalla. Mummi on entinen lentoemäntä.
Mummilla oli yksi toive: " Santtu, minä haluan nähdä norsuja".
Pidennetyllä hiihtolomalla Santtu ja Mummi matkaavat Safarille, Kenyaan. Matkassa on vain yksi ikävä puoli. Matkaajat ovat lähinnä aikuisia, eläkeläisiä. Ei yhtä ainuttakaan Santun ikäistä poikaa mukana. Sen sijaan on kaksi tyttöä, Taija ja Jenna. Taija on teini-ikäinen ja iskee silmänsä englantilaiseen poikaan. Jenna sen sijaan lyöttäytyy vähitellen Santun seuraan.
Mietityttää:
Seuraavaksi Maasaipojat esittivät huimia tasajalkahyppyjä. He hyppäsivät vuorotellen ilmaan aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Suoraan paikaltaan, ilman vauhtia.
Hmm. Minua hieman mietityttää tuo ilmaisu: ilman vauhtia. Tarkoittaako vauhdinotto aina pituuteeen liittyvää voimanponnistusta. Ylöspäin suuntautuva ponnistus kai sekin vaatii jonkinlaisen "vauhdinoton". Muuten kuvaus ja kerronta on ihan sujuvaa, harmitonta. Lapsen tasolla kulkevaa. Selkeää kieltä, kaikkitietävää kerrontaa. Aika vähän tässä on mitään erityissanastoa. Aika kirjakielistä. Tämä "selittävyys" minua hieman häiritsee. Ehkä jonkinlainen "puhekielisyys" olisi tuonut lisää elävyyttää henkilöhahmoihin. Toisaalta tässä kulkee myös taustalla lapsen arki vaikeinekin tasoineen. Santun vanhemmat on eronneet, Jennan ja Taijan äiti on kuollut.
Santun safariseikkailut on kuitenkin ihan kelpo tarina. Mitään erityisempää juonenkulkua tässä ei ole. On vain tutustumista Kenyan oloihin, Nairobissa ja Mombasassa, savannilla ja hotellissa. Hieman seikkailuntuntua tuo yöllinen vierailu Maasai-kylässä ja maasaipuuron syönti, joka kipristelee Santun vatsassa. Vierailun myötä Santtu saa myös tehtävän etsiä Mombasassa eräs tietty maasaipoika ja lähettää sitten kirje kutsun esittäneelle perheelle tieto perheen poislähteneen pojan tilanteesta.
Lapsentajuista, hieman tragiikkaa, hieman huumoria sisältävä teos jossa viitattiin myös aiemmin lukemaani Karen Blixenin teokseen. Afrikkalaisuuden esittelijöinä näissä on jotain samaa, jotain erilaista. Aika on vierinyt ja tuonut muutoksia, mutta kolonialismin ajan jälkikaikuja on aistittavissa. Samoin teos puhuu rivien välissä luonnon merkityksestä ja haavoittuvuudesta.
Kannet on hienosti suunniteltu. Oranssia ei kovin usein näe kirjankansissa ja siksi väritys on virkistävää. Pidän myös siitä, että kuvitus ei ole vain etukannessa vaan muodostaa kokonaisuuden takakannen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä roskaa!