torstai 18. toukokuuta 2017

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.








Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".
Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.
 
Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.