sunnuntai 13. elokuuta 2017

Heimo Pihlajamaa: Mimosa!



Heimo Pihlajamaa

Mimosa
Otava, 1976
126 s.

Unikieli, unologiikka; kun se tärähtää rikki, kuva on pilalla, jäljellä on valveen tarkennettu arki, poissa kohdunlämpö--- ---




.
Mimosa on yhden päivän tarina Jane-nimisestä naisesta. Hänen miehensä Rex on kuollut. Onko hän kuollut juuri äsken, niin, että Jane on heränyt kuolleen miehen viereltä, vai onko Rex kuollut auto-onnettomuudessa vai onko kuolemasta jo kauemminkin aikaa, en oikein päässyt jyvälle. Niin tai näin, niin kuoleman läsnäolo on kaiken aikaa taustalla ja Jane pohtii asioita  tätä taustaa vasten. Ajatuksenvirtana tätä ennen kaikkea pidän, sillä Janen ajatukset kulkevat asiasta toiseen ja poukkoilevat milloin mihinkin suuntaan.

On taustalla kuitenkin myös kronologinen eteneminen, yö hiljaisuudesta, unesta herääminen, aamu, lasten kouluunlähtö, kaupungille kävelylle, onnettomuuden näkeminen baarin ikkunasta, paluu kotiin, illalla nukkumaan.

Vaikeaselkoista ja kuitenkin teoksessa on myös oivalluksia, jotka sykähdyttävät kuten:

Kirjahyllyt, Jane, jos vielä vähän aikaa jaksat ajatella. Oletko koskaan ajatellut että ovat täynnä eläviä tai kuolleita ihmisiä jotka elävät siitä mekaanisesta liikesarjasta jota näppäimien etsiminen kirjotiuskoneesta on. Ja jos se onnistuu, jos löytäminne ja kirjaimien peräkkäin järjestäminen onnistuu, kirjahylly elää.

Minä en jaksa ajatella, siksi en tiedä, kuinka elävä tämä blogipostaus on, mutta toiset kirjat saavat ajatukset kulkemaan, kun taas toiseet jäävät hieman latteammiksi kokemuksiksi. Samoin on  kirjahyllyjen laita, toiset ovat kiinnostavampia kuin toiset, minua ne ovat kiinnostaneet aina - kirjahyllyt meinaan. Hyvä kirja voi olla seuraavaa lainausta soveltaen, kuin sydämen hyväily.

Kenen kanssa voisi kävellä puistossa tuntematta oloaan yksinäiseksi? Silti on niin paljon hetkiä, tänäänkin, jolloin elämä todella hipaisee läheltä niin kuin hyväily sydäntä, siten että sen tuntee, niin että se lämmittää.

Ja lopuksi vielä pari lainaa, jotka kolahti ja saivat mietteliäiksi:

Jos eläisi, eikä niin vähästä kuolisi.

Kuolema on maailman inhottavin aviorikos.

Kansi on minusta kaunis. Mimosa-nimeä jäin hieman miettimään, en oikein saavuttanut ideaa sen taustalla. Punainen väri on hehkuva, jännitteinen.  Löysin tämän kirpputorilta ja takakannen ilmoitus yhden päivän romaanista sai minut kiinnostumaan, sainhan kuitattua Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 19 yhden päivän romaani.

tiistai 8. elokuuta 2017

Poul Nörgaard: Leenan joululoma!



Poul Nörgaard
Leenan joululoma
K.J.Gummerus OY, 1958
Alkuteos: Lykkes jul paa Ravnstrup
Suomentanut saksankielisestä painoksesta Aarno Peromies
112 s.
Kuvitus ?


Leena on juuri 13-vuotias tyttölapsi, joka asuu isänsä kanssa Kööpenhaminassa. He ovat köyhiä. Leena saa isänsä kanssa kutsun ystävänsä Kirstenin luo Wingeneille, Ravenstrupin kartanoon joululoman ajaksi. Leena tulee kartanoon ensin yksin, isä sitten myöhemmin.

Yhdessä Leena ja Kirsten kokevat seikkailun talvisessa maastossa, kun he lähtevät jakamaan joululahjoja kartanon alustalaisille. Tulee lumimyrsky ja tytöt eksyvät hevosineen, kun Kirsten päättää oikaista peltojen halki. Onneksi Kirstenin koira Flax on noutamassa jo apua.

Kartanon mailla on myös salametsästäjiä ja varkaita. Varkaudesta syytetään kenkamaakarin poikaa Viggoa. Kun Bent, eräs kylän pojista pättää hakea isoäitinsä kihtiin apua kirkon suntion neuvojen mukaan menemällä täyden kuun aikaan kellotapuliin ja ottamalla kirkonkellosta ruostetta lähtevät Leena ja Kirsten myös mukaan ja joutuvat pahaan paikkaan, varkaat ovat myös tulossa kirkontorniin. 

Leenan joululoma on herttainen vanhanajan tyttökirja. Kirjassa on mukava kuvitus, jonka tekijästä ei tosin ole mainintaa. Kirjan fontti on mielenkiintoinen. Luin kirjaa illalla ennen nukkumaanmenoa ilman silmälaseja lähietäisyydeltä ja minusta fontti näytti ihan kuin se olisi vanhan ajan kirjoituskoneella kirjoitettu. Nyt silmälasien kanssa päivänvalossa teksti näyttää ihan normaalilta. Hassua! 

Hassumpi välipala lukupinosta ei ollut tämä, lähinnä tytöille suunnattu tanskan maaseudulle sijoittuva kirja.

Tekstilaina:

--- kukaan ei voi riistää meiltä unelmiamme. Joskin vain harvat meistä voivat toteuttaa unelmansa, niin auttavvat juuri ne meitä pysymään hyvillä mielin onnettomina aikoina ja antavat rohkeutta.




lauantai 5. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!


Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.


Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.
Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Lugovskaja Nina: Haluan elää!


,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932
Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 
Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Constance M. White: Gittan oppilasvuodet!


Constance M. White
Gittan oppilasvuodet
Ruotsinkielisestä teoksesta, Git. Sköterskeelev suomentanut Pirjo Telenius
Artko, 1979
155 s.







Odotin Gittan oppilasvuodet -teokselta jotain samankaltaisuutta kuin Helena ja Ursula-sarjoilta, se on sairaanhoitajatyön kuvausta ja opiskelijan elämää, mitä se on se sairaanhoitajan opiskelu. Mutta mutta .. sairaanhoitotyö ja sen opiskeluun liittyvät kuviot olivat aika vähäisiä, jos niitäkin tässä oli jonkin verran, mutta ei niinkään Gittan osalta, vaan häntä ylempänä, osastolla työskentelevän Ruthin kautta. No, kyllähän Gittakin auttaa yhtä tulipalonuhria vähäiseltä osin.

Gittan oppilasvuodet keskittyy kerronnaltaan enemmän Gittan perheeseen ja ihmisuhteisiin. Gitta on 16-vuotias, hyväksytty opiskelemaan ystävänsä Mossyn kanssa sairaanhoitajakouluun St.Markuksen sairaalan läheisyydessä. Gittan äiti on kirjailija, joka kirjoittaa rakkauskertomuksia, isän ammatti ei oikein jäänyt mieleen. Gittalla on sisko Chris, joka on naimisissa Keithin kanssa ja heille syntyy keskostyttövauva. Lisäksi Gittalla on veli Stephen, joka on kihloissa Primrosen kanssa. Naapurinpoika Tommy ajelee motskarilla milloin kenenkin kanssa, välillä myös Gittan kanssa. Gittan ja Tommyn välejä hiertää opiskelu tai opiskelemattomuus, mutta lopussa Tommy yllättää Gittan.

Gitta tutustuu Ruthiin, joka työskentelee jo osastoilla. Ruth miettii Australiaan muuttoa sedän luokse. Tutustuminen Bradleyn perheen kanssa tuo kuitenkin omat jännitteet. Rakkautta on ilmassa puolin ja toisin.

Gittan opiskeluvuodet kattaa kaksi vuotta Gittan opiskelua, jonka aikana hän on lähinnä taitellut siteitä, tehnyt talkkituppoja ja hakenut pyykkilistoja osastoilta. Varsinainen osastotyö alkaa vasta kirjan lopussa.

Gittan opiskeluvuodet on silti ihan vinkeä nuortenkirja. Kirja on käännetty suomeksi ruotsinkielestä, mutta olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi alunperin englanninkielinen teos ja miljöö olisi enempi englantilainen kuin amerikkalainen. Tähän viittaa kirkkoherran vierailut ja Australia-kytkös. Sairaanhoitajan ammatin kuvauksena tämä on aika köykäinen verrattuna aiemmin mainitsemiini Helena- ja Ursula-kirjoihin. Varsinaista hoitotyön kuvausta ja opiskelutaitojen ja ammatillisen kehttymisen kuvausta on hyvin vähän. Nimi Gittan opiskeluvuodet kuulostaa hieman harhaanjohtavalta nimeltä, koska varsinaista opiskelukuvausta on kovin vähän. Ei tämä silti kovin kehno kirja ollut. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tähän kenties jatkoa tai onko kirjaiilija kirjoittanut muita kirjoja?
Kansikuva on hauska, jos kohta sekin tuntuu hieman harhaanjohtavalta, koska Gitta ei tapahtumien aikaanpäässyt osastotyöhön. Erilaiseksi Helena- ja Ursula-kirjohin tämän teoksen  tekee myös se, että Gitta sai sairaanhoitajan univormun päähineineen heti opiskelun alussa. Helena- ja Ursula-kirjoissahan päähine saatiin, kun oltiin selvitetty tietty koejakso ja sitten tuli muut virkamerkit ajan ja onnistumisten myötä.

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1958.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!





Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..
 
Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.
---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lisa Högelin: Tallholman Kirsti!

Naistenviikko tuntuu päättyvän vesisateeseen, ainakin tällä leveysasteella ja pituuspiirillä. Tänään nimipäiväänsä viettävät  Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja. Minun kirjani tälle päivälle on Lisa Högelinin vanha nuortenkirja Tallholman Kirsti.






Lisa Högelin
Tallholman Kirsti
Suomentanut Hilkka Hannula
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1945
121 s.
Kansikuvan tekijästä ei mainintaa

Tallholman Kirsti on psykologinen ja kiintoisa ajankuva nuoresta opettajasta, joka on valinnut opettajan ammatin lähinnä pitkien kesälomien vuoksi eikä juurikaan siksi, että lastenkasvatustyö erityisemmin kiinnostaisi. Birgitta on kotoisin Tukholmasta, kaupunkilainen, ja hänellä on ollut vasta yksi opettajasijaisuus kaukana Norrlannissa, mikä kokemus yhä kaihertaa hänen mieltään epäonnistuneena yrityksenä. Nyt hän on saanut puolen vuoden sijaisuuden kaukana saaristossa. Birgitta päättää että hän asennoituu täydellisenä kaupunkilaismeitinä eikä yritäkään tutustua väestöön, niin kuin edellisessä paikassa. Opettajan arvovallan säilyttäminen on hänelle ensisijaista. 
.
Birgitta saapuu Marön saarelle. Marö - painajaissaari muodostuu Birgitalle lähes nimensä mukaiseksi ja Tallholman Kirstistä se suurin surkeus.

Tallholman Kirsti, Kirsti Söderholm  on reipas nuori, joka on kasvanut kauempana Tallholman saarella. Sieltä hän itse soutaa Maröhön ja viettäää viikot Öbergeillä. Jos meri on tyyni soutaa Kirsti lauantaisin kotiin ja palaa sunnuntaina taas takaisin. Kirsti on kasvanut veljiensä kanssa ja hän on niin sanotusti poikatyttö. Ei kuitenkaan kuriton vaan reipas ja aikaansaapa nuori.

Ensialkuun koulutyön alkaessa Birgitta katselee Kirstiä ja ajattelee, että tyttö voisi olla oikein ihastutttava ja kun ei itse tunne saaristolaistapoja niin Kirstin tiedostamattaan antamat vihjeet auttavat häntä ensialkuun, mutta kun näitä vihjeitä alkaa tulla aina vain lisää, Birgitta hermostuu ja saa antipatian Kirstiä kohtaan. Birgitta kokee, että hänen arvovaltansa opettajana kärsii ja hän alkaa kohdella Kirstiä nuivasti.

Kirsti itse taas ihailee neitiä, kuten hän opettajaansa kutsuu. Tämä on niin hieno ja naisellinen, päinvastoin kuin hän itse. Kirsti ei voi ymmärtää, miksi opettaja ei pidä hänestä.

Ja sillä aikaa Kirsti tallusteli väristen vilusta kotiinpäin Obergille. Hän tunsi, että häntä oli loukattu ja kohdeltu huonosti, mutta eniten hän sittenkin oli pahoillaan, ehkä vähemmän itsensä vuoksi kuin opettajattaren, jota hän ihaiili kaikesta huolimatta niin suuresti ja joka kuitenkin saattoi olla niin kummallisen tyly ja epäoikeudenmukainen.

Paitsi Kirstin ja opettajaneidin suhdetta Tallholman Kirsti ruotii ystävystymistä. Kouluun tulee myös skoonelainen Nilla Niclasson, jota kiusataan paitsi hänen porkkananpunaisten hiustensa niin erityisesti hänen murteellisen puhetapansa vuoksi. Hänet nähdään vain hassuna, kunnes Kirsti ystävystyy, tosin hieman vastahakoisesti Nillan kanssa.

Tallholman Kirsti ei ole kovin tavanomainen lasten- ja nuortenkirja. Sen kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia. Kirja on aika vanha ja kerronta paikka paikoin hieman jäykähköä, mutta tylsä tämä kirja ei ole. Tässä yhdistyy jännällä tavalla aikuisen ja nuoren problematiikka. 

Kirja on julkaistu seikkailukirjana ja kyllä, seikkailuakin tässä kirjassa on, kun Kirsti pelastaa toimillaan hirvilehmän kaivoskuilusta ja sitten lentoturmassa mereen vajoavan lentäjän. Tämä kaikki ei kuitenkaan nosta Kirstin arvoa opettajan silmissä. Miten kaikki päättyykään. Onko Birgitalla edessään uusi epäonnistuminen kasvattajantaipaleellaan? Sen jätän paljastamatta, ehkä löydät tämän kirjan jostain ja voit lukea tämän vanhan viehättävän teoksen.
...

Naistenviikon lukuhaaste Kirsti
Helmet lukuhaaste kohta 21 Sankaritarina

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Olgan päivän pakina!

Katsastin kirjahyllyjäni ja -pinojani lävitse, mutta ei yhtään lukematonta kirjaa, jossa päähenkilö olisi ollut olga tai oili, tai joka olisi ollut olgan tai oilin kirjoittamat. Mistäs nyt teksti tälle päivälle. Ainoa kirjailija, joka nousi mieleeni on Oili Tanninen, jonka lastenkirja Nunnusta on tuttu tv:stä ja lapsuudesta, mutta eipä sitäkään nyt mistään käsiinsä saanut.

Nimi Olga vie ajatukset venäjälle. Sen arvellaan olevan slaavilainen muoto scandinaavisesta nimestä Helga ja tarkoittaisi pyhää. Oili taas olisi suomalaistettu muoto Olgasta. Mene ja tiedä, mutta nimet ovat kauniita. Minä olen erityisen tykästynyt näihin O:lla alkaviin naisen nimiin ja esimerkiksi vanha suomalainen naisennimi Ottilia on kerrassaan upea.


EsikatseluMutta mennäksemme nyt päivän nimiin, niin yhtään Olgaa tai Oilia ei tuntunut löytyvän, kunnes tuo ajatusvirta   tuonne Itä-suuntaan sai minut uudelleen penkomaan hyllyäni ja löysin tämän kirjan.

Nina Lugovskaja Haluan elää on venäläisen koulutytön päiväkirja vuosilta 1932-1937. Olen lukenut sitä nyt noin 244 sivua ja vielä on toinen mokoma jäljellä. En millään ehdi lukea kirjaa loppuun tämän päivän aikana. Mainitsen kuitenkin sen verran, että Ninalla oli kaksossiskot Jevgenia ja Olga, joten löytyihän se Olga loppujen lopuksi, niin, ettei naistenviikkoni jää tämän takia vajaaksi.





Tähän loppuun vielä yksi vanha tarina, jonka olen jostain kuullut tai lukenut ja joka liittyy lasten nimien antoon. Joskus jossain on ollut joku mies, joka antoi tyttärelleen (vai oliko heitä kolme?) nimet Olga Aina Hilja. Että sellaista.





lauantai 22. heinäkuuta 2017

Leena Härmä: Pieni Tuittupää!



Leena Härmä
Pieni Tuittupää
WSOY, 1958 


Luin Pienen Tuittupään viimeksi kolme vuotta sitten, mutta luettu tämä tarina on moneen kertaan. Aina se on kuitenkin tuore ja raikas kerronnaltaan. Pienen Tuittupään miljöö on maaseutukylä jossain Hämeen ja Satakunnan välillä. Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maakuntajako oli erilainen elämänmenosta ja tyylistä puhumattakaan. Silti Tuittupäät puhuvat hyvin samoista asioista kuin, mitä tänä päivänä voi kohdata. 

Pieni Tuittupää, Virpi Lahtela on hyvin toimeentulevasta kodista. Virpi on 6-vuotias. Hänen ystävänsä Ville on hieman vanhempi ja puolestaan hyvin köyhä. Villellä ei ole kuin yhdet kengät ja housut. Hänen äitinsä on leski ja töissä tiilitehtaalla. Ystävyydestä huolimatta lasten elämään riitoja ja kahnauksia mahtuu ja mielikuvitusta ei Virpiltä puutu. Joskus hän sekoittaa vaarallisella tavalla sadun ja todellisuuden, mutta Ville on hänellä hyvänä suojelusenkelinä lähellä. 

Näin naistenviikolla voisin hieman luonnehtia tämän kirjan naishahmoja.

Virpi: Pieni ja pippurinen poikatyttö, jonka mielialat vaihtelevat kuin kesäinen taivas. On vuoroin valoisa ja auringonpaisteinen keijutyttö, välillä kuin myrskynsilmä, pelkkää tulta ja tappuraa. Rehellinen ja suora kaikessa kiivaudessakin.

Virpin äiti: Lahtelan emäntä on työteliäs, ankara kasvattaja, mutta omaa myös huumorintajua ja on oikeudenmukainen.

Mäkiskä: Vanha, taikauskoinen naisihminen, joka kiertelee kylillä juoruamassa. Vähän samanlainen naisihminen on myös Hällforska. Mäkiskän ja Hällsforskan puhelu, jonka Virpi teoksen alussa kuulee, on hiuksia nostattavan karmeaa kuultavaa ja lukiessani ihmettelen, että ei Virpin äiti kimmahda tyttärensä puolesta vaan suree menettämäänsä poikaa.

- Elämän ja kuoleman välillä se tyttökin siinä keikkui, oli kuin variksen poika, kimitti Mäkiskä. -Eipä näy kuolemallekaan kelpaavan. Vankan pojan teiltäkin otti ja tyttörähjän jätti, päinvastoin olisi saanut käydä, sillä olihan teillä jo yksi tyttö ennestään.
- Niinpä niin, olisihan se poika aina poika, huokaisi äiti. - Heikko ja hintelä on tyttö vieläkin, mutta hänellä sisua on.
- Paha sisu sen hengissä pitääkin, huomautti Hällfroska. - Olisipas ollut hyväluontoisempi, niin jo ajat sitten olisi nyykähtänyt.

Huh, huh! On siinä vierialla syntymäpäiväonnittelut kerrakseen.


Vielä löytyy yksi lämminsydäminen naisihminen, Ida.  Rutalahden kartanon emännöitsijä. Lapsirakas nainen, joka taitaa niin askareet kuin viihdyttämisen.

Olen lukenut Tuittupää-sarjan kokonaisuudessaan kolmen viime vuoden aikana. Alla linkit postauksiin. Mikä minua tällä lukukerralla jäi mietityttämään, on se, onko  Virpi Lahtelan ainoa lapsi vai ei? Tässä aloituskirjassa hänellä on isosisko Meeri, mutta en kuolemaksenikaan muista, että häntä mainittaisiin jatkoteoksissa? Myös mietin onko tämän tässä esittelemäni teoksen kansikuva Wendeliniä vai Karmaa? Kansikuvittajasta ei ole mainintaa tässä painoksessa. Kansi on mielestäni todella upea ja tuittupäinen ilme on saatu hyvin esille.

Leena Härmä (1914.2008) on palkittu monilla lastenkirjapalkinnoilla. Hänen Tuittupääkirjojensa miljöötä ja ajankuvaa olen paljon pohtinut. Sijoittuvatko ne ennen vai jälkeen talvi-/jatkosodan? Kirjojen yhteiskunnalliset olot kuvataan välillä niin karuiksi, että ne vievät ajatukset jonnekin ennen sotia, mutta toisaalta karuja asioita tapahtuu vielä nykyäänkin. Kirjasammon sivuilta löysin linkin Paunu Isotalon sosialogiseen tutkimukseen, joka voisi valaista tätä puolta kirjoista.



--
Naistenviikko Leena, Matleena, Leeni, Lenita
100 suomalaista kirjaa

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Rosemary Weir: Tähti ja liekit!

Rosemary Weir
Tähti ja liekit
WSOY, 1967
Alkuperäisteos: The starand the flame
Suomentanut Eeva Heikkinen
157 + 2 s.

Kansikuva: Raimo Raatikainen











Päähenkilö Tom on 13-vuotias poika,. Hän asuu perheensä kansa Lontoossa London Bridgellä, Thamesin varrella. Tomin isä on apteekkari. Tomilla on pikkusisko Joan. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1665-1666.

Eräänä  iltana Tom kurkistaa ulos ja näkee ihmisjoukon tuijottavan huolestuineina yötaivaalle. 

Taivaalla näkyi outo uusi tähti, joka loimusi taivaankannen poikki kuin pyrstötön komeetta, ja joka ainoa ihminen Hänen Majesteetistaan kuningas Kaarale toisessta alkaen Tomiin saakka teisti liiankin hyvin, että tuollainen tähti oli onnettomuuden enne.

Taikauskoa tai ei, Lontoossa alkaa riehua ruttoepidemia. Tomin isä on valveutunut apteekkari, joka uskoo, että ruton aiheuttaja löytyy rotissa, mutta kaupunkilaiset eivät usko häntä, vaan alkavat sitä vastoin shävittää kissoja ja koiria. Yhden jos toisenkin talon oveen maalataan punainen risti ja vartija ovelle ruton leviämisen estämiseksi. Kun apteekkarin perheen apulainen Marjory ja pikku Joan sairastuvat apteekkari-isä ottaa Tomin puheilleen ja kertoo, että tämän on paettava talosta. Pakosuunnitelma on tehty jo aikaa sitten. Erään tutun veneilijän, Danielin avulla  Tom pääsisi jokea pitkin pois kaupungista. Hänen pitäisi lähteä  maaseudulle etsimään isoisäänsä, johon välit ovat katkenneet sen jälkeen, kun tytär meni naimisiin apteekkarin kanssa. 

Tom laskeutuu yöllä ikkunasta ja lähtee kohti seikkailua.

Ei siinä kylliksi, että rutto tekee tuhoa, vuosi kuluu ja Lontoo on liekeissä, juuri kun Tom on palaamassa kotiinsa. Tämä tulipaloepisodi onkin kaikkein jännintä luettavaa tarinassa, jossa seikkailaan milloin metsärosvojen, milloin nälkäänäkevien pakolaisten parissa ja yritetään samalla tehdä sopua suvun kesken.

Tähti ja liekit on historiaan pohjautuva fiktiivinen nuortenkirja, jonka parissa 1600-luvun elämä avautuu elävällä tavalla. Lontoon ahtaat kadut, ei kunnon infrastruktuuria vastapainona maaseudun raikas ja terve ilmanala. Ei yhtään hassumpi teos.

...
Naistenviikon lukuhaaste: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna. Joanin voi katsoa olevan samaa perua kuin Joanna.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Margaret Epp: Sara salapoliisina!

Margaret Epp
Sara salapoliisina
RV-kirjat, 1987
Alkuteos: Sarah and the pelican
Suomentanut Päivi Lankinen

151 s.

Kansikuva Laura Paloheimo










Sara on 10-vuotias tyttö joka asuu vanhempiensa ja veljiensä Stuartin ja Robbien kanssa kanadalaisella maatilalla. Isosisko Kathleen on avioitumassa Herbertin kanssa ja muuttamassa Kaliforniaan. Vanhin veli Keith on lähtenyt kotoaan eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Hän on kadonnut rakas, jota rukouksin muistetaan. Sarahin elämän täyttää maatilan työt ja koulutyö. 

Sara salapoliisina on herätyskristillistä kirjallisuutta, jossa uskonasiat esitetään hyvin suorasukaisesti. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon muutakin. On viljankorjuuta ja Lindan muutto Ottawaan. Lindan, joka on halvaantunut ja jonka kanssa Sara ei ensin tullut lainkaan toimeen, mutta josta sitten tuli hänen paras ystävänsä. 

Margaret Eppin kirjoittama kirjasarja sijoittuu 1920-luvulle. Ajasta ja miljööstä kertoo lasten koulumatkojen kulku hevoskyydillä, maatilatyöt ja muut pienet yksityiskohdat. Kuitenkin aina välillä mietin, eletäänkö todella 1920-lukua, niin nykyaikaiselta kerronta välillä tuntuu. Sara lukee Montgomeryn Anna-kirjoja, Pikku Naisia ja leikkii Hyrskynmyrskyn Megiä Seitsemän sisaruksen innoittamana. 

Sara-sarja on ihan hauska tyttökirjasarja, jonka maaseutukuvauksessa on paljon Laura Ingals Wilderin kerronnan kaltaista kuvailua.

Sara salapoliisina nimeä suomalaisessa laitoksessa hieman ihmettelen. Salapoliisina toimiminen  tuli vastaan aivan kirjan loppumetreillä, kun Sara seuraa veljeään Robbieta vanhaan ränstyneeseen mökkiin. Kenen kanssa hän siellä puhelee? Se selviää aivan viime metreillä.
...
Naistenviikko lukuhaaste:  Marketta, Maaarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta. Tämä olisi sopinut hyvin myös eiliselle päivälle, jolloin vietettiin Saran nimipäivää.

Sonja Hedberg: Rasavillien kerho!

Sonja Hedberg
Rasavillien kerho
K.JGummeruss Oy, 1957
Alkuperäisteos: Kamratklubben villervallan
Suomentanut Ilkka Puro-Levälahti
127 s.












- Rasavilleissä ei ole enää yhtään mukavaa, kun ei Ville ole joukossa, sanoi Kaisa.
- Niin, Ville juuri keksi kaikkea kivaa jatkoi Gitta. - Åke alkaa käydä mahtavaksi ja Olle ajattelee nykyään vain urheilua. Ja Lasse ei ikinä keksi mitään kivaa omasta aloitteestaan.
Kaisa heilautti tyytymättömänä koululaukkuaan. Tytöt olivat kotimatkalla koulusta.

Rasavillien kerho on lapsijoukon yhteinen puuhastelu ja touhukerho, jossa tytöt ja pojat olivat samanvertaisessa asemassa, jossa, vaikka joskus kinasteltiinkin ja tapeltiin, niin tosipaikan edessä seisoivat kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Kerhoon kuului Kaisa, Gitta, Ville, Äke, Olle ja Lasse sekä Gittan pikkusisaret 5-vuotias Sissi ja 6-vuotias Pulla.  Kouluvuoden lähestyessä loppuaan oli Ville kuitenkin sairastunut polioon eli lapsihalvaukseen ja joutui olemaan sairaalassa saamassa kalliita hoitoja, eikä siinä olisi ikävyyksiä tarpeeksi, niin Villen äitikin oli saanut jonkun käsivamman joka vaati hoitoja ja kuntoutusta. Lapset päättävät jollakin tavalla auttaa Villeä ja tämän äitiä ahdingossa.

Lapset ovat pikkutyttöjä lukuunottamatta 11-13-vuotiaita.

Tulee kesäloma ja Kaisa ja Gitta lähtevät Smoolantiin, Suurtaloon pikkupiioiksi. Muut lapset sitten seikkailevat kukin tahoillaan, Tukholman lähellä tai vähän kauempana kaupungista. Olle lähtee rengiksi Vuorelmaan, Åke menee tutun sedän toimistoon apulaiseksi ja Lasse on laivapoikana setänsä huviveneellä. Pikkuiset Siss ja Pulla puolestaan menevät kuninkaisiin. Kaikki kesänansionsa he antavat yhteiseen kassaan, joka sitten lahjoitetaan Villelle ja tämän äidille.

Rasavillien kerho on kesäinen, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä kunnioittava nuortenkirja, jossa arvot ovat kohdallaan. Raamatun kultainen sääntö, tee toiselle niin kuin toivoisit tehtävän itsellesi nousee ydinajatukseksi lasten kesätoimissa.

Lapset joutuvat kukin tahollaan erilaisiin seikkailuihin, yksi ja toinen huomaa, että työnteko ei ole vain leikkiä ja monenlaisia houkutuksia on ympärillä, mutta kukin ratkaisee ongelmat omallla tavallaan ja saa palkan, josta kannattaa olla ylpeä.

Luin tämän kirjan osana naistenviikon lukuhaastetta eilen, Saran-päivänä. Olle, Vuorelman pikkurengin isäntäpari on nimiltään  Anders ja Sara. Ensialkuun isäntä kutsuu Ollea pikkunatiaiseksi, joka tuskin ansaitsee ruokansa ja asuntonsakaan, mutta ensimmäisen seikkailunsa jälkeen Olle saa alkaa kutsua heitiä Anders-sedäksi ja Sara-tädiksi ja isännästä ja Ollessa tulee rehdit toverukset. Seikkailu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen koitokseen, vaan kohta kylästä karkaa muuan poika, jota tämän hoitopaikassa pidellään pahoin ja siitäkös Olle joutuu tosi paikan eteen.. En kuitenkaan kerro juonta sen enempää, vaan kehoitan kaikkia lukemaan tämän hauskan ja reippaan tytöille ja pojille suunnatun kirjan.

Sitävastoin, koska nyt on naistenviikko, niin voisin hieman tähän loppuun puhua naiseuteen liittyvistä määritelmistä. Ensinnäkin minua ihmetyttää Kaisan ja Gitan palveluspaikan, smoolantilaisen Suurtalon emäntä, Greta-muori. Miksi häntä kutsutaan muoriksi? Gretalla on pienet lapset, ei hän kovin vanha voi olla. Muorista tulee mieleen lähinnä mummot ja isoäidit. Ollen palveluspaikan Sara-rouvaa koko kylä kutsuu tädiksi, vaikka tämä ei ole kenenkään täti. Ollen palveluspaikkaan tulee vieraaksi Mia Larsson, muutaman lähitalon emännän kanssa. Emäntä on sellainen muhoileva sana, mutta Mia Larsson ei ole muhoileva. Hän on häijynoloinen naisihminen, jonka luota siis karannut se hoidokkipoika. 

Tosinaisellisia ovat pikkuiset Pulla ja Sissi matkallaan kuninkaisiin.

- Oikeastaan meidän olisi pitänyt olla oikein hienoina, hän sanoi mietteliäästi. - Meillä olisi pitänyt olla paremmat kyläilymekkomme päällä, kun mPenemme kuninkaan luo.
- Minun suojapukuni on ihan puhdas, muisti Sissi, ja lisäksi se on  p u n a i n e n. - Punainen oli kauneinta mitä Sissi tiesi. 
- Minun on sininen, niin että ehkä me näytämme  joka tapauksessa ihan mukavilta, arveli Pulla. - Vaikka onhan tässä kyllä joitakin likatahroja masun päällä. 
- Voithan panna kätesi masun pääle, kun nousemme linnan portaita ylös, neuvoi Sissi. 

Vaikka kirjassa on aika vakaviakin teemoja, niin kyllä hymyilyttääkin.

Täti-määritelmän lisäksi kirjasta löytyy vielä yksi naisellinen titteli - rouva. Nykyään kaikkia miltei kutsutaan rouvaksi olivat he naimisissa vai ei. Sen vastakohta, neiti tuntuu tykkänään kadonneen käytöstä. Minua tämä hieman häiritsee, en tykkää, että minua kutsutaan rouvaksi, kun en sellainen ole, mutta toisaalta ei oikein jaksaisi aina asiasta käydä mittelemäänkään.

Vielä yksi huomio.

Pulla ja Sissi eivät päädy lopulta kuninkaisiin vaan erään talon pihamaalle, jossa istuu sokea tyttö, Vera. Sitä, että tämä on sokea, tytöt eivät heti tajua, mutta kun tyttö kysyy, saisiko hän tunnustella, miltä nämä näyttävät, niin tytön äiti, Elsa  kertoo, että Vera on sokea. Tämän pienen episodin vuoksi tämä kirja sopii myös   Aistittavat kirjat -haasteseen, näköaisti/tuntoaisti.

...
Naistenviikon lukuhaaste. 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla.