lauantai 4. maaliskuuta 2017

Tauno Karilas: Halkihuulinen mies!

Tauno Karilas
Halkihuulinen mies,
Otava, 1941
94 s.








Ja sitten saapui kaupunkiin Cinsellin sirkus, joka sai poikien veret lämpenemään. Sirkuksen ihmeellisyydet oli tuotu kaupunkiin junassa, mahdottoman isoihin laatikkoihin pakattuna, jo muutamia päiviä ennen markkinain alkua. Öiseen aikaan purettiin salaperäiset laaatikot junavaunusta ja kuljetettiin kuorma-autoissa kaupungin laidassa olevalle aukiolle. Herkkäunisimmat saattoivat noina syysöinä kuulla tai olla kuulevinaan tukahdutettua murinaa, jalopeuran karjahduksia tai aasin mylvintää. Ja kun he seuraavana päivänä sitten näkivät outoja, tummapintaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kaupungin kaduilla, kohosi odotuksen jännitys huippuunsa.

Poikakolmikko Vikke, Arto ja Teemu ovat lähteneet löytöretkelle sirkukseen ja näkevät eräässä teltassa ihmeellisen näyn:

Kirstussa makasi kaunis, kulta- ja silkkipukuinen nainen, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. 
- Lieköhän tuo elävä ihminen, tuumi Vikke.
- Miksei olisi elävä. Se on hyp...tuotanoin...noiduttu...Aa, nyt minä tiedän.
Arton aivoissa syttyi kynttilä.
- Prinsessa Ruusunen! "On pahan noidan pauloissa, pauloissa..." kuten teatterissa lauletaan. Mutta Vikke ei noin uskonut. Hän kaivoi taskustaan höyhenen -- hänellä oli taskussaan kaikki kiusantekoon tarvittavat välineet ongenkoukkua myöten -- ja akoi sillä sivellä makaavan ylähuulta

Viken höyhentemput saavat kuitenkin tylyn lopun, kun telttaan ilmestyy mies ja tarttuu poikia niskasta ja kun pojat heitetään ulos teltasta, ei viimeinen, mitä Vikke kuulee, ole miehen raivonhuuto, vaan hento nyyhkäisy kirstun suunnalta.

En ole pahemmin pojille suunnattua kirjallisuutta lukenut, mutta mikä ettei näitä voisi lukea enemmänkin. Tyttökirjoille tyypillinen romantiikka tästä kirjasta uupuu, mutta vauhtia ja pyssynpaukettakin on sitä enemmän. Kirja on nopealukuinen, kerronta huumorisävytteistä ja välillä hieman ronskiakin, jos kohta varmasti kevyemmästä päästä ronskiudessaan ja otteissaan, jos vertaa nykykirjallisuuteen. Ainoa kohtaus, joka sai minut todella voimaan pahoin oli kuvaus, kun sirkuksesta karannut leijona syö pienen villakoiran ja tämä kohtaus oli kerrottu huumorin (huumorin ja huumorin) ottein, eli ei lainkaan säälintuntein eikä pahoitellen. Mutta leijonahan ei ymmärtänyt tehneensä pahoin, kuten kirjailija mainitsee. Ehkä kuvauksessa piilee pikkuisen satiiria, sillä kuvaus tekee kohtauksesta hieman naurettavan oloisen, vaikka se ei ole lainkaan naurettava.

Miten käy sirkuksesta karanneiden gorillan ja leijonan ja ennen kaikkea, mikä on halkihuulisen miehen ja "Prinsessa Ruususen" salaisuus, se selviää erinäisten seikkailujen jälkeen ainakin osittain. Kirja loppuu hieman töksähtäen, mutta yllätys yllätys - se romantiikka pilkottaa sittenkin vaikka vain rivien välissä, vaikka ensin tuntui että sitä ei ole hituistakaan.

Sanontoja:

Lähdetään, jotta talon väki pääsee töihinsä, isä virkaan, lapset kouluun.

Veli veitonen

...
100 suomalaista kirjaa




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.