maanantai 6. helmikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta!













Sisko Latvus
Kaukana omalta maalta
WSOY, 2011
216 s.
Kansikuva: Anna Emilia Laitinen


Heinäkuussa alkoivat metsissä vihdoin kypsyä marjat. Sitä olemme odottaneet ja aloimme syödä ja kerätä niitä ihan vimmatusti. Ensin tulivat mansikat ja vadelmat, sitten mustikat ja puolukat, ja vielä niiden jälkeen löytyi etäisestä suomaastosta kirpeitä karpaloita. Isä väsäsi tuohiropposesia, joita käytimme poimimiseen. Kun olin oppinut tekemään pyttyjä työssä, opetin hommat isällekin ja valmistimme puolukoiden säilömistä varten neljä isoa puuastiaa. Sieniä ja marjoja söimme vatsat täyteen ja lisäksi kuivasimme niitä talveksi suuret määrät niin kuin mummokin oli tehnyt. Sinertävänmustat ketrin kävyt kypsyivät elokuussa ja silloin minulla riitti kiipeilemistä. Keräsin käpyjä säkkikaupalla ja nakertelimme jatkuvasti niistä irtoavia maukkaita siemeniä. Tuoreista metsän antimista ei kukaan näyttänyt saavan tarpeekseen.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta on kertomus Inkerinsuomalaisesta perheestä. Tarinaa vie eteenpäin perheen vanhin poika Paavo, jolla on pikkuveli Matti ja pikkusisko Helmi. Perhe asuu Leningradissa. On sota ja Leningrad on fasistien piirittämä. Perheen isä on sotilas neuvostoliiton armeijassa ja kaivamassa juoksuhautoja. 

Keskellä nälänhätää perhe saa kuulla, että heidät siirretään pois Leningradista. Alkaa pitkä matka yli Laatokan kohden Siperiaa ja Jeniseitä.

Matkalla härkävaunuissa perheen isäkin löytää muiden seuraan. Heidät kuljetetaan kauas Jäämeren rannoille kalastuskolhoosiin. Sitten kalastus loppuu ja perhe jää omilleen. Isä päättää että perhe karkaa. Hän rakentaa lautan. Mutta Jenisei on arvaamaton, aaltoileva joki on hajottaa lautan ja perhei pääse ihan tavoitteeseensa vaan jää parinkymmenen kilometrin päähän tuntemattomaan kylään, jossa kylän päämies tuntuu olevan "ei niin ystävällinen" tulijoita kohtaan.

Jotta en paljastaisi kaikkea jätän loput juonet kertomatta. Kerron vain sen, että paljon ja monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin Paavo kasvaa miehuuteen.

En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no jaa. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin. Lopussa on pieni historiakatsaus sekä sanasto, mikä olikin ihan hyvä, sillä ihmettelin tuota alkuotteesa olevaa ketri-sanaa. Minkä puun siemeniä perhe nälkäänsä söi? No, siperianmännyn.

Paavo on neuvostokasvatti, jos kohta onkin inkerinsuomalainen. Toisaalta Paavokin alkaa miettiä yhteiskuntaa ja oloja kun kasvaa. Ja ensirakkaus tunteet alkavat jyllätä nuoren sielussa, kun Paavo kohtaa Maren, joka on karkotettu Eestistä. Kaipuu omalle maalle on syvä. Maalle, joka on sodan jälkeen vain sydämessä - unohtumattomana.

Mare vaikeni. Aurinko oli mennyt pilveen ja joelta lähestyi kevyt sade. Oli pakko nousta ja lähteä kävelemään takaisinpäin kohti keskustaa. - Ne pitää rakentaa uudelleen omaan mieleen. Mare sanoi äkkiä kiihkeästi. - Mitkä? minä kysyin ymmärtämättä mitään. -Kassari ja Serepetta, meidän lapsuuden paratiisit. Kaikki se, mistä on haaveiltu nämä vuodet. Paikkoja ei voi saada takaisin, mutta sen tunnelman voi löytää uudestaan. Elämähän on lopulta meissä, meidän omassa mielessä ja sydämessä. 


Edit: Unohtui mainita, että kirja perustuu inkerinsuomalaisten haastatteluihin sekä kirjaan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta (Jouko Sihvo, Tammi, 2000 ja siinä olevaan Matin kertomukseen.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. (kohdat 17: kannessa on sinistä ja valkoista sekä kohta 41: kannessa on eläin)



2 kommenttia:

  1. Jännä aihe. Ei tosiaan välttämättä mikään lastenkirja. Pannaanpa muistiin. Kirjailijalla näyttää olevan oma blogi Kirjoja & mehiläisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä. Täytyykin käydä tutustusmassa tuohon kirjailijan blogiin.

      Poista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.