sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Martin Pistorius ja Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto!



Martin Pistorius ja Megan Lloyd Davies
Mykkä huuto - Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi
Minerva, 2015
Alkuteos: Ghost boy - The miraculous escape of a Misdiagnosed Boy Trapped Inside His Own Body
Suomentanut Leena Mäntylä
299 s.


Se tuntui elokuvalta, jossa ihminen jää kuolemansa jälkeen maailmaan kummittelemaan eikä ymmärrä olevansa kuollut. Huomasin, että ihmiset katsoivat ohitseni ja lävitseni, enkä ymmärtänyt, miksi. Yritin anella, huutaa, kirkua, mutta he eivät huomanneet minua.

Kyseessä ei ollut tilanne, jossa ihminen on yksin joukossa, huomaamattomana hiirulaisena, jota kukaan ei huomioi. Ei. Martinin tilanne oli paljon paljon yksinäisempi. Hän oli yksin vankina omassa kehossaan.

Martin Pistorius oli aivan tavallinen 12-vuotias poika Etelä-Afrikasta. Hän oli älykäs poika, joka jo 11-vuotiaana osasi korjata pistorasian tai tehdä reset-nappulan vanhempien tietokoneeseen. Kuka tietää, mitä hänestä olisi tullut, jos ei olisi ollut sitä tiettyä päivää. Päivää, jolloin hän palasi koulusta kurkku kipeänä. Tuosta päivästä alkoi Martinin kärsimyksen tie. Salaperäinen tauti, josta lääkärit eivät päässeet selville, vei Martinilta vähin erin ruokahalun, voimat, kävleykyvyn ja lopulta Martin vaipui koomaan. 

Hän oli neljä vuotta koomassa, kunnes 16-vuotiaana hän kuuli tajuttomuudessaan äänen ja kaksi sanaa: kuusitoista ja kuolema. Lohduttavat henget ympäröivät häntä ja kutsuivat häntä mukaansa, mutta Martin oli päättänyt jäädä. Enkelit saivat väistyä.

Tämä ei kuitenkaan ollut kärsimyksen loppu. Se oli vasta alku, sillä kukaan ei tajunnut, että Martin oli hereillä, tajuissaan. Hänestä oli tullut aavepoika, elävä kuollut, zombie. 

Kun aloin vastata yksinkertaisiin kysymyksiin päätä kääntämällä tai hymyilemällä, he luulivat, että kyseessä oli lihastoiminnan lievä elpyminen eikä suinkaan merkki siitä, että tiedostaisin, mitä ympärilläni tapahtuu. 

--- ---- ----
Kanssaihmisille olin kuin ruukkukasvi, jota kasteltiin ja jätettiin sitten nrukkaan nököttämään. Kaikki olivat niin tottuneita tiedottomaan tilaani, etteivät he huomanneet, kun aloin taas olla läsnä.

Tämä kirja on kirjoitettu Martinin näkökulmasta. Jos tarinan kertoisi isä, tai äiti tai sisarukset, olisi se vamasti toisennäköinen. Toisennäköisen siitä tekisi varmasti myös Virna - pelastava enkeli, joka tuli hoitoapulaiseksi hoitokotiin, jossa Martin oli. Virna oli ensimmäinen, joka alkoi nähdä Martinin silmien taakse, tajuta, että noissa silmissä on enemmän kuin tyhjä katse. Virna alkoi vinkata asiasta vanhemmille ja sai nämä hakeutumaan kommunikointikeinoja kartoittavan fysioterapeuttisen järjestön puoleen. Tämä muutti Martinin elämän suunnan. Hän oli edelleen liikuntakyvytön, sairaus oli runnellut hänen lihaksiaan, vuodet, jolloin hänen tietoisuuttaan ei oltu huomioitu vaativat veronsa. Kommunikoinnin lisääntyessä osa Martinin lihaksista alkoi kuitenkin vahvistua, kun kuntoutukseen alettiin kiinnittää huomiota. Hän oli kuitenkin menettänyt kaikki lapsuusmuistonsa ajalta ennen koomaa ja kaikki ne kymmenkunta vuotta, joiden aikana hän eli ilman, että kukaan tajusi hänen tajuavan kaiken, mitä ympärillä tapahtui, eikä se kaikki ollut kaunista katsottavaa eikä miellyttävää kokea. Kaikkein kamalinta oli siinä maaseudun hoitokodissa, johon hänet silloin tällöin väliaikaisesti vietiin hoitoon. Sitä paikkaa Martin pelkäsi ja vihasi.

Terapeutti tuijottaa kattoa odottaessaan minun puhuvan. Mitä voin sanoa? Että luulin elämäni muuttuvan täysin kommunikoinnin myötä, mutta nyt tiedän, ettei niin tule käymään? Että suurin haasteeni ei olekaan puhuminen vaan kuulluksi tuleminen? Että ihmiset kuulevat vain sen minkä haluavat, enkä minä saa heitä kuuntelemaan? Katson terapeuttia lamautuneena. Tiedän, että minun on puhuttava tunteita, jotka tukahdutin vuosia sitten, tongittava menneisyyttä, jota pakenen yhä unissani. Vaikka olen puhunut jonkin verran menneistä vanhemmilleni, ymmärrän, että se on miinakenttä, jota he eivät halua ylittää minun kanssani, jotta eivät saisi aikaan räjähdystä, Minäkin pelkään rikkovani rauhan, jonka olemme yhdessä  luoneet.

Mykkä huuto - poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi on vaikuttava tarina elämän ihmeestä. Se on selviytymistarina. Mykkä huuto on myös, näin näen Martinin terapiaistunto. Hän kertoo tarinansa sellaisena kuin sen koki, syyllistämättä tai kaunistelematta, tahtoen muistaa voidakseen jättää menneen taakse ja katsoakseen eteenpäin.

Mitä itse jäin pohtimaan tämän kirjan luettuani, on Martinin äiti. Kuinka äiti voi katsoa omaa poikaansa ja sanoa: sinun on kuoltava. Onko se mikään oikeutus,että poika on kuin elävä kuollut. Kuinka äiti ei nähnyt, että poika tiedosti äidin sanat ja ne sattuivat. Sattuivat varmasti, sattuivat pojan sydämeen, sattuivat ehkä äidinkin sydämeen. Jos Martinin äiti on lukenut tämän teoksen, mitä hän mahtoi ajatella tuosta lyhyestä maininnasta? On ihme, että Martin ei katkeroitunut, että hän pystyi antamaan anteeksi.

Sisälleni laskeutui rauha. Kuin puun viimeinen lehti leijuisi maahan syksyisessä metsässä - on aivan hiljaista.

Mykkä huuto on rakenteeltaan asiaproosaa, muistelmia, pienten hetkien ja tärkeiden asioiden kaunokirjallista kuvausta. Se, minkän huomioin mielenkiintoisena yksityiskohtana oli kerronnan rationalisoituminen sitä mukaa, kuin Martinin tajunta ja kommunikointi hänen kanssaan lisääntyi. Alun kerronta oli ilmavaa, keveää ja jollain tavalla irrallista, ikään kuin 'kaunolla' kirjoitettua,  lopussa kerronta oli suorempaa ja realistisempaa, painokirjaimista tekstiä. Niin alku kuin loppu pitivät otteessaan, kiinnostava kirja.

Teos sisältää kuvaliitteen, mikä lisää kiinnostavuutta ja antaa kuvan siitä, mitä tapahtui ja missä ollaan nyt. On hienoa, että Martin kaikkien pimeiden aikojen jälkeen on löytänyt rinnalleen hyvän puolison, kiinnostavan työn ja että aluksi musta horisontti on alkanut kirkastua kullanväriseksi. 

Suosittelen tämän kirjan lukemista jokaiselle hoitoalan työntekijälle. Ehkä tämä vastaisi siihen kysymykseen, onko minusta hoitotyöhön, millainen hoitaja minä olisin, olisinko se elämän liekki, joka Virna oli, vai olisinko niitä pimeälle puolelle astuneita?

----
Tällä mukana kirjallisessa maailmanvalloituksessa: Etelä-Afrikka
----
Mai Laakso Kirjasähkökäyrästä piti teosta uskomattomana omaelämäntarinana ja kyllä, sitä se on.



2 kommenttia:

  1. Hienoa, että luit tämän kirjan. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta sille miten toista ihmistä on kohdeltava. Kirjan kauheimmat kohdat oli kurja lukea. Kurja, että on ihmisiä, jotka eivät pysty sanomaan, että heitä kohdellaan väärin. Martin sai mahdollisuuden kommunikointiin. Kuinka moni jää ilman mahdollisuutta siihen, ruumiinsa vangiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Minusta on kuitenkin hienoa, että Martin ei ole halunnut revitellä näillä likaisilla asioilla. Ne ovat siellä ja lyhykäisyydessäänkin koskettavina, puhuttelevina.

      Poista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.