lauantai 5. joulukuuta 2015

Ruta Sepetys: Harmaata valoa!




Ruta Sepetys
Harmaata valoa
WSOY,
353 + 1 s.
Alkuteos: Between of shades of Grey
Suomentanut: Maria Lyytinen

- Kyllä me kuolemme, mies intti. - Tämä on kaiken loppu. 
Kuorma-auto läthi liikkeelle nytkähtäen nopeasti eteenpäin niin että ihmiset lensivät istuimiltaan. Yhtäkkiä kalju mies kömpi pystyyn, kapusi kuorma-auton sisäseinän yli ja hyppäsi kyydistä. Hän paiskautui katukiveykselle ja karjaisi tuskasta kuin pyydykseen joutunut eläin. Kuorma-autossa alettiin kirkua. Renkaat pysähtyivät kirskuen ja virkailijat hyppäsivät ulos. He aukaisivat takaluukun ja näin, miten mies vääntelehti kivusta maassa. He nostivat hänet pystyyn ja viskasivat hänet kokoon käpertyneenä takaisin kuorma-autoon. Hänen toinen jalkansa näytti ruhjoutuneen. Jonas hautasi kasvonsa äidin hihaan. Tartuin häntä kädestä. Hän vapisi. Silmissäni sumeni. Puristin silmät kiinni ja avasin ne taas. Kuorma-auto nytkähti ja lähti jälleen liikkeelle.
- EI! Mies ulvoi jalkaansa pidellen.
Kuorma-auto pysähtyi sairaalan eteen. Kaikki vaikuttivat huojentuneilta; nyt NKVD:n miehet veisivät kaljun miehen hoidettavaksi. Mutta sitä he eivät tehneet. He odottivat. Nainen, joka oli myös listalla, oli synnyttämässä. Heti kun napanuora olisi katkaistu, sekä äiti että lapsi heitettäisiin kuorma-auton perälle.

Harmaata valoa oli lukukokemus, jota ei voi sanoa viihdyttäväksi, mutta jonka ääressä aika kului äkkiä ja jonka tarina imi mukaansa, niin rankka kuin aihe olikin. Tarinan kertoja Lina Vilkas on 15-vuotias nuori. Eräänä iltana, juuri kun on menossa nukkumaan Lina, hänen pikkuveljensä Jonas ja äitinsä Jelena Vilkas saavat vieraita, jotka eivät kutsua odota. He antavat perheelle kaksikymmentä minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Minne! Sitä he eivät tiedä. Neuvostoliitto on miehittänyt Liettuan ja nyt Stalin haluaa eroon näistä itselleen epätoivotuista henkilöistä. 

Vilkaksen perhe samoin kuin monet muut sullotaan karjavaunuihin ja kuljetetaan halki Neuvostoliiton Siperiaan ja lopulta aina Lapveten meren äärelle. 

Moni ei selviä matkasta eikä työlerien oloissa. Kuka menettää järkensä, kuka sairastuu tai kuolee kylmyyteen. Lina itse on taiteellisesti lahjakas nuori. Hän kirjoittaa ja piirtää kaiken näkemänsä ja lähettää viestejä isälleen, jotta tämä löytäisi heidät.  Tosin tämä on uhkarohkeaa, sillä jäädessään kiinni, olisi seurauksena jos ei lynkkaus niin kovemmat ajat. Lopulta Lina ja Jonas jäävät kahden. Isä on kuollut vankilassa, niin kerrotaan, sitten kuolee myös äiti. Äiti, joka on kaikessa ajatellut vain lapsiaan, vankitovereitaan, rohkaissut ja yrittänyt kaikkensa, että joukko säilyttäisi ihmisyytensä ja omanarvontuntonsa. Myös Andrius - ystävä on poissa, toisella leirillä.

Voisi luulla, että Harmaata valoa olisi synkkäsävyinen kirja. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaikka sisintä välillä pahasti raateleekin ne julmuudet, mitä ihmismielen pimeä puoli voi saada aikaan. Kuinka Lina vihaakaan vartijoita. Erityisesti tuota nuorta Nikolaita, kunnes hän näkee Nikolain sisimpään. Vaikka Nikolai onkin aika ajoin ollut julma, on hän suojellut Vilkaksia, siellä viimeisellä rannalla, Lapveden meren äärellä Nikolaikin on rangaistuksen takia. Ja sitten Nikolai katoaa. Riutunut nälkiintynyt joukko sairastuu jälleen keripukkiin ja toivo syttyy Linan sisimpään. Leiriin saapuu valvontaupseei tohtori Samodurov, joka komentaa leirin hyvinvoivat vartijat hankkimaan sairastuneille kalaa ja ensimmäisen kerran kuukausiin joukko saa kunnon ravitsevaa ruokaa. Samodurov sanoo myös Linalle "olen tavannut monia kuolleita". Hän ei tiedä, onko Linan isä elossa vai todella kuollut, hän ei tiedä, mutta "olen tavannut monia kuolleita".

Lähdin jurtasta hakkaamaan puita. Ryhdyin taittamaan kävelymatkaani hangessa, viittä kilometriä puurajalle. Silloin näin sen. Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys. Tuijotin meripihkanväristä valokaistaletta hymyillen. Aurinko oli palannut. Suljin silmäni. Tunsin Andriuksen tulevan lähelleni. - Me tapaamme vielä, hän sanoi. - Niin, me tapaamme vielä, kuiskasin. - Me näemme. Työnsin käden taskuun ja puristin kiveä.

Harmaata valoa -kirjan kerronta on kahdenlaista. On Linan eteenpäin katsova nyt-hetken tapahtumien kuvaaminen ja sitten on pienet menneisyyden muistot, joihin saattaa johdattaa jokin sana, tapahtuma vankeuden keskellä. On se, mitä on ollut ja se, mitä on nyt. Harmaata valoa on kuvitteellinen kaunokirja, joka pohjautuu todellisuuteen ja Stalinin vainot kokeneiden haastatteluihin. Ainoa todellinen henkilö teoksessa on tohtori Samodurov.

Kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä, mutta merkittävimmäksi kirjan luonteelle osoittautuu kuitenkin Linan lempitaiteilija Edward Munch ja hänen teoriansa päättymättömistä silmukoista, joissa tuska, rakkaus ja epätoivo vuorottelevat. Loppujen lopuksi, mikä muu voisikaan syvemmin kuvata sitä jäätävään tuhkanharmaata epätoivoista olemista kuin Muchin huuto, mutta kuka kuulee kärsivän äänen?

Itselleni oli pienoinen tunnelman latistaja, kun olin lukenut alun karttojen tekstit väärin ja kuvitellut, että kyseessä on pakomatka ja odotin kaiken aikaa lukiessani, että milloin, milloin perhe lähtee pakomatkalle ja kun kaikki kävi niin kuin kävi, niin - no, huomasin erehtyneeni. 
Huono kirja tämä ei missään tapauksessa ollut. Kuvitteellisenakin tarina on vaikuttava. Niin kammottava kuin tuo historian aika ja tapahtumat ovatkin, niin Harmaata valoa ei repostele, ei hae kostoa, ei syyllistä. Kirjaa ei voi varsinaisesti sanoa hengelliseksi kirjaksi, jos siinä kohta on myös joitakin hengellisiä  aspekteja. Harmaata valoa on kirja, joka näyttää todeksi sen, että rakkaus on suurempi mahti kuin viha. 

Harmaata valoa ovat lukeneet myös ainakin Mari A, jonka mielestä tämä on kirja, jonka jokaisen tulisi kerran elämässä lukea,  Kirjoihin kadonneelle Aletheialle kirja oli hätkähdyttävä lukukokemus,  Annika K:n (Rakkaudesta kirjoihin) kirja teki  lähtemättömän vaikutuksen, Merenhuiske on nähnyt kirjan kauneuden ja optimistisuuden, ja Leena Lumi pitää tätä kauniina teoksena, hän on myös nähnyt teoksen Suomen näkökulmasta,  Kirjoitan ja luen, siis olen blogin pitäjä pitää kirjan kantta kaikkien aikojen parhaana näkemänään. 

Kirjan kannesta täytyykin mainita, että se kuvaa hyvin tämän teoksen luonnetta. Pikkilanka-aita, lumi ja kaiken  kylmän keskeltä nousee pienen pieni taimi - toivon symboli. Toivoa ei saa koskaan menettää. Muuta ei ihmisellä ole, millä tulevaisuuden rakentaa.
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Liettua

2 kommenttia:

  1. Tämä on unohtumaton leirikokemuskirja!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aika lailla mieleenjäävä. Olen iloinen, että löysin tämän kirjastoauton tarjonnasta, sillä tämä kuuluu kyllä parhaimpiin lukukokemuksiini ja kirjalöytöihin.

      Poista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.