Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu

Britta-Lisa Joutsen

Saaressa kasvaa omenapuu

WSOY, 1972

147 + 1 s. 

Kansi: Tekijänimi jää kirjastotarrojen peittämäksi

Saaristolaiset kertoivat, että joskus 1700-luvulla Lyypekistä Pietariin matkalla ollut purjelaiva oli eksynyt myrskyssä ja ajautunut karille saaren edustalla. Siinä oli ollut lastina mausteita, niiden joukossa monta korillista muskottipähkinöitä. Korit hajosivat ja aallot huuhtoivat lastin maihin. Siitä asti saarta oli sanottu Muskottisaareksi. Ja oli totta, että tyyninä päivinä, jolloin suolaiset merituulet eivät puhaltaneet, saaressa tuntui selvästi hieno muskottipähkinän tuoksu. Eino-setä sanoi, että tämä ei pitänyt paikkaansa alkuunsakaan, vaan että saaren nimi oli väännös alkuperäisestä nimestä, joka oli Muskettisaari. Ja se taas sai alkunsa siitä, että tänne oli isonvihan aikana kätketty suuri määrä muskettipyssyjä. Tilda sanoi, että molemmat tarinat olivat pelkkää pötyä. Hän sanoi että sekä muskottipähkinän tuoksu että saaren nimi johtuivat villiomenoista, jotka täällä kasvoivat.

Tänään vietetään Suomalaisen luonnon päivää ja nytpä sattui hyvä kirja kohdalle ja luetuksi. Nmittäin tämä Britta-Lisa Joutsenen Saaressa kasvaa omenapuu on täynnä suomalaisen saaristomeren tunnelmaa ja luonnon voimaa. 

Sanni Forsius on 12-vuotias kaupunkilaistyttö Lahdesta. Isä, joka on ollut merimies on kuollut, äiti on sairaanhoitaja.  On kesä ja loma. Ja sen Sanni saa viettää tuttuun tapaansa isoäitinsä Tildan luona Muskottisaaressa. Muskottisaari sijaitsee Porvoon saaristossa, jonne Sanni saa matkustaa ominpäin. Laivassa Sanni tapaa 10-vuotiaan Mikan, jota hän ei voi sietää. Vallaton ja kuriton poika, joka kiipeilee pelastuveneissä ja muualla, missä ei saisi, kunnes kapteeni kieltää. Vähitellen Sannista ja Mikasta tulee kuitenkin ystäviä. Muskottisaarta, josta Sannin isoäiti Tilda omistaa puolet ja Mikan isä toisen puolen uhkaa kuitenkin vaara. Mikan isä, Teppo Teppola on nimittäin päättänyt rakentaa saareen lomahotellin. Hänen suunnitelmissaan on rakentaa saarten välille silta, jolloin saareen pääsisi autolla. Saareen saataisiin sähköt ja mitä kaikkea. Sannin lempipaikka saaressa on pieni saari saarella sijaitsevan lammen keskellä, jonne johtaa vain upottava soinen kannas, jonka hän on kekseliäästi ylittänyt suksilla. Teppola suunnittelee pikkusaaresta Linnanmäen tai Disneylandin kaltaista lasten huvipaikkaa. Tepoolan suunnitelmat veisi saaressa kasvavat omenapuut nurin, kun tilalle tulisi parkkipaikka.

Sanni alkaa miettiä, miten hän voisi pelastaa kesäparatiisinsa, joka merkitsi niin paljon ei vain hänelle, vaan myös isoäidille ja muille saaren asukkaille.

Muskettisaaressa Sanni hengittikin toisella tavalla. Kun hän ui, hän tunsi olevansa osa merta. Seistessään tuuliella kalliolla hänkin muuttui tuuleksi ja kallioksi. Ja kun hän nojasi omenapuun rosoiseen runkoon, hänkin kasvoi, kukki ja kantoi hedelmää.

Sanni kirjoittaa lehteen kirjeen, joka toimitetaan luonnontieteilijästä kiinnostuneelle professori Lindenille, jota Sanni lähtee tapaamaan, kun ei miehestä kuulu mitään. Linden, joka on kiinnostunut linnuista ja läheisellä saarella pesivästä haahkayhdyskunnasta saapuukin saarelle ja osoittautuu Teppolan Norssi-aikaiselle opiskelijatoveriksi.

Saaressa kasvaa omenapuu on julkaistu 1970-luvulla. Sen kerronta on kaikkitietävää, hauskaa ja  hmm. hieman hulvatontakin. Aihe - luonnonsuojelu on vakava ja tärkeä, vaan kerronta ei ole lainkaan vakavantärkeää. Päinvastoin, vakavaa ja tärkeää aihetta lähestytään liioittelulla ja ei niin todesta otettavalla paisuttelulla, kuten esim. Teppolan suunnitelmissa on nähtävissä.  Myös ratkaisusssa, jonka Linden keksii Sannin sanojen myötä on hipaus ironista lähestymistapaa. Karikatyriaa sanoisin kerronnassa olevan, vaikka tarinassa muutoin oli hyvin viehättävä tunnelma, aidontuntuinen hahmojen rakentaminen. Paljon tavallista arkea, hieman juhlaa ja sävähdys jännitystä myrskyävällä merellä. Mitä hieman mietin, oli viittaus Porvoon vanhaan puutaloasutukseen, jotka paloturvallisuuden takia purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin osakekerrostaloja. Tildakin joutuisi lähtemään vuokra-asunnostaan, jossa talvisin asui. Mietin, oliko tämän juonirakenteen takana jokin todellinen tapahtuma, vai ei. Hyvin mielikuvituksellinen tarina tämä oli, vaikka kosketuspintaa todellisuuteenkin löytynee.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi lukukokemus. Tässä oli jotain samanlaista kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa. Molemmat tarinat sijoittuvat saaristoon ja molemmissa on omanlainen kesäpaikan pelastamisoperaatio. En muista, olenko lukenut tätä aiemmin. Jotkin pienet tapahtumat, kuten suksijuttu kilistää jotain kelloa, mutta en tosiaankaan muista lienenkö lukenut aiemmin vai en. 

Kansikuvasta sen verran, että kuvitus muistuttaa Omppua, Eli Osmo Omenamäkeä. Harmi, kun tieto kuvittajasta on jäänyt kirjastolapun alle. 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste: Muskotti mainitaan takakansitekstissä. 

Kirjametsää rakentamassa: Omenapuu 

Christa Ruhe: Ystäväni Odette

Christa Ruhe

Ystäväni Odette

Alkuteos: Kleine schwester Odette (1954)

Suomentanut Kaija Kauppi 

WSOY, 1961 (2. painos) 

183 + 1 s.

Kansi: Leena Puranen

"Odette Beauduin! Ette läpäissyt koetta. Teidän on lähdettävä koulusta. Odette Beauduin, olette liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen", toistaa professorin leppymätön ääni. "Odette Beauduin!" kaikuu kaikkialta, ja koulun kumistin jymähtelee musertavasti väliin: " ... liian vanhanaikainen ---", ja pilkalliset silmäparit tuijottavat häntä joka puolelta ... Yhä kovemmaksi painuu ääni, kunnes se vihdoin muuttuu taukoamattomaksi, kimeäksi huudoksi: "Odette, Odette!"

Odette Beauduin on 17-vuotias puoliorpo ranskalaistyttö Rivieralla. Äiti Madeline on kuollut, ja Odette asuu isänsä, kukkakauppias Pierren ja taloudesta vastaavan vanhan rouva-Rosan kanssa. Odette on opiskellut taidetta, mutta saa kuulla olevansa vanhanaikainen. Hänen maalauksensa eivät ole hyviä. Odette eroaa koulusta. Hän alkaa myymään isänsä kukkia nizzalaiselle torilla, mutta ujona hän jää muiden torimyyjien varjoon eikä saa kukkiaan myydyksi. Torilla Odette tapaa Florin, italialaisen pojan, ja ystävystyy tämän kanssa.

 

Florin myötä Odette tutustuu tämän perheeseen, joka pitää eläintarhaa. Florian on vastuuntuntoinen opiskelija, italialainen "sunny boy", iloluonteinen, "haihattelija", kuten äitinsä, rouva Caviowski kuvaa. Kun taas hänen veljensä Pieter, jolla on eri isä, huolehtii eläimistä. Nämä Florin ja Pieterin perhesuhteet Cavi-setineen ei täysin aukea minulle. Cavi-sedällä tuntuu olevan venläisiä emigranttituttuja. Flori on italialainen, mutta Pieterin suhteen vihjataan saksalaisuudella. onko Cavi kummankaan pojan isä? Poikien äiti on taiteellinen, musiikkia harrastava laulaja. 

Flori hoitaa Odetten myymään kukkia turistien suosimassa hotellissa, mikä ei kuitenkaan ole Odetten mieleen, vaikka hän hoitaakin pyydetyn kukkatoimituksen kunnialla.  Odette miettii tulevaisuuttaan. Mihin hän ryhtyisi. Hän kokee alemmuutta ja epäonnistumista. Hän haluaisi kuitenkin olla taiteilija. Avuksi tulee Pieter, joka hankkii Odettelle paikan tunnetun savenvalajan oppilaana. Ja niin Odettelle avautuu tie "tähtiin".

Ystäväni Odette on kiintoisa nuoruuskuvaus, kertomus oman tien löytämisestä ja ertiyislaatuisesta ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Lopulta Florian saa huomata, että järkevä pikkuveli (?) on vetänyt pitemmän korren. Vaikka ei Florikaan täysin avuton uneksija ole. 

Kerronnallisesti kaikkitietävän kertojan, hyvin eteenpäin vievää kuvausta, jossa Odetten erikoislaatuinen persoona kasvaa ja täydentyy. No, olihan tässä yksi kohta, joka ei ehkä nykyaikana läpäisisi "poliittisen korrektiuden sihtiä" ja joka sai minunkin kulmakarvani hieman nousemaan, mutta kokonaisuus tuo hyvin esiin persoonalliset henkilöhahmot. Mikä minua hieman oudoksutti, että Odetten oma perhe jäi varjoon Caviowskien ja eläintarhamiljöön rinnalla. Odetten kotioloja tai Odettea kotioloissa ei kuvattu juuri lainkaan. 

Herättivät uteliaisuuden 

Avignon sillalla. Kyseessä lienee chanson Sur le pont d'Avignon. Löysin tästä kivan piirrosversion, jossa erilaiset hahmot ja ammatit tervehtivät toisiaan sillalla. 

"Kaunein kaikista saksalaisista kehtolauluista: Neitsyt Maria ruusutarhassa". Olisin kovasti halunnut tietää, millainen laulu on kyseessä, mutta en löytänyt mitään, minkä varmasti olisi voinut liittää tähän yhteyteen. Kehtolauluja kyllä löytyy ja suomalaisiakin aiheeseen liittyviä teoksia, mutta ... no. Ehkä tämäkin tieto joskus löytyy.

Tšingiz Aitmatov: Varhaiset kurjet

Tšingiz Aitmatov

Varhaiset kurjet (ja muita novelleja)

Alkuteokset: Rannije zuravli, Novyj Mir 9/1975, Litsom k litsu ja Svidanije s synom

teoksesta Provesti i rasskazy, Kyrgyxstan 1971

Suomentanut Ulla-Liisa Heino 

Kansakulttuuri Oy, 1976 

214 s,

Vahinko, että ilmasto ei Talasin vuorilla ollut sellainen kuin kuumissa maissa. Ilmasto jos olisi ollut toisenlainen, olisi elämäkin ollut toista. Olisi kasvatettu omia norsuja. Norsuilla olisi ajettu kuin härillä. Mitä pelkäämistä siinä olisi ollut. Ensimmäisenä hän olisi kiivennyt norsun selkään ja asettunut suoraan niskaan korvein väliin, kuten oppikirjan kuvassa näkyi, ja ajellut pitkin kyliä. Ja väki olisi kokoontunut katsomaan: "Katsokaa, tulkaa katsomaan! Sultanmurat, Bekbain poika ratsastaa norsulla!" Kyllä olisi Myrzagul silloin ihaillut ja olut suopeampi...

Varhaiset kurjet  alkaa koulussa, ikkunan vieressä istuvasta  Sultanmuratista. Opettaja, Inkamal-Apai, kertoo Ceylonista (nykyään Sri Lanka) ja sen erilaisesta ilmasto-olosuhteista. Sultanmuratin ajatukset kulkevat omia teitään ja välillä katse kääntyy luokkatoveriin, Myrzaguliin. Sultanmuratilla on veli - Adzimurat. Isä on sodassa. Tarina sijoittuu siis toisen maailmansodan tietämille. Sultanmuratin koulunkäynti keskeytyy, kun hänet ja muut isot pojat joutuvat auraamaan viljapeltoja kauas asumattomaan Aksaihin. Sultanmuratista tulee poikajoukon johtaja ja joutuu kahnaukseen Anatain kanssa. Huoli perheestä, isän kaipaus ja heräävät tunteet painivat Sultanmuratin mielessä isän hevosista puhumattakaan. 

Tämä on värisyttävä tarina, hienoa elävää, elämää uhkuvaa kuvausta, jos kohta pinnan alla väreileee. Novellin avoin loppu on pysäyttävä tehokkuudessaan. Tarina nostaakin esille päähenkilön sisäisen elämän ja mielenliikkkeet, mutta myös elämässä tapahtuvien yllättävien tilanteiden kohtaamiset. 

Luin tämän kirjan nyt, vuosien jälkeen uudelleen. Varhaisten kurkien ohella teoksessa on kaksi hieman lyhyempää novellia: Kasvoista kasvoihin ja Isä ja poika. Olen kirjoittanut ensilukukokemuksestani aiemmassa kirjablogissani näin. 

Erityismaininta tälle virkkeelle: 

"Uunissa aivan palaneen oljentuhkan sydämessä oli vielä jäljellä kytevä liekki kuin pienokaisen henkäys" 

 ---

Muualla mainittua:

Kirjasampo aikalaisarvio Kirjailijasta joko pitää tai ei pidä, ja jos pitää, pitää kovasti

Maailman valloitus kirjallisesti: Kirgisia

 

Pip Williams: Kirjansitoja

 

Pip Williams

Kirjansitoja

Alkuteos: The Bookbinder of Jericho

Suomentanut Tuulia Tipa

Into, 2025

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjansitoja osui kohdalle kirjastoreissulla ja muistin nähneeni tästä joitain blogimainintoja ohimennen. Takakansitekstikin avasi teosta sen verran, että ajattelin kokeilla, kuinka sujuvasti tämän lukeminen minulta sujuisi, ja kyllä vain, ihan sujuvasti tarina upposi. Aihe oli uudenlainen: työ kirjansitomossa. Feminismi taas ei mielessäni päällimmäinen kiinnostuksen aihe ole, vaikka naisnäkökulma ei sinänsä huono teema olekaan. Miljöö, ensimmäisen maailmansodan ajan Oxford, englantilainen yliopistomaailma ja jokielämä lotjassa nimeltä Calliope ovat nekin ihan kiintoisia teemoja. Kerronta soljui kuin vesi joessa ja viihdyin tarinan parissa todella hyvin aina loppusivuille asti. 

Tarinan keskiössä on Peggy, jota kutsutaan myös neiti Jonesiksi, ja hänen kaksossisarensa Maud. He ovat molemmat töissä Oxfordin kirjansitomossa, olleet jo lapsesta alkaen,  ja asuvat Calliope-nimisessä jokilaivassa, niin sanotussa proomussa. Peggy haluaisi lukea, ei vain sitoa kirjoja.

"Rahtuja. Edessäni oli pelkkiä rahtusia. Katkelmia, joissa ei ilman edeltäviä ja seuraavia sanoja ollut järjen hiventäkään." 

Paitsi kirjansidontaa, jonka vaiheita kirjailija kiintoisasti kuvailee teoksessa käsitellään naistenasemaa. Peggy haluaisi siis lukea ja opiskella, mutta englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa naisten äänioikeuttakin on vasta alettu pohtia, se ei niin vain ole mahdollista. Työssäänkin Peggy saa jatkuvasti kuulla, että "hänen tehtävänsä on sitoa kirjoja ei lukea niitä", mikä onkin avainlause teokseen, verrattavissa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aloituslauseeseen.

 Peggy tutustuu Gveniin, joka on ylemmässä sosiaaliluokassa, mutta avaa Peggylle tietä mahdollisuuksiin, vaikka helpolla ei ovet aukenekaan eikä ristiriidoilta vältytä. Peggyn ja Mauden suhde on myös tärkeä. 

Niin kaksoset kuin ovatkin, Maude on "erityinen" ja Peggy kokee vastuunsa sisaren kyvylle selviyytyä elämän haasteista. Omat lisänsä tapahtumiin tuo ensimmäinen maailmasota ja belgialaiset pakolaiset, erityisesti pahasti haavoittunut Bastian, jota Peggy käy katsomassa sairaalaksi muuttuneessa yliopistossa ja Lotte, joka tulee töihin kirjansitomoon ja jonka kanssa Maude ystävystyy niin, että Peggy kokee kateutta sisarestaan. Monenlaisia tunteita siis käydään läpi, ja elämä soljuu eteenpäin arkineen ja pienine juhlineen, riidellään ja rakastutaan, haaveillaan ja ponnistellaan. 

Pidin tästä tarinasta sen verran paljon, että kirjailijan aiemmin ilmestynyt Kadonneiden sanojen kirja -alkoi hieman kiinnostaa, vaikka aihepiiri vaikuttaisi olevan aika lailla samoja latuja kulkeva. 

Erityismaininta näille ajatuksille:

"Oloni oli kuin kasalla rujoa runoutta komeissa kansissa" 

"Runous auttaa meitä sietämään sietämätöntä. Siksi se ei aina voi olla totta"

Jälkimmäistä sitaattia, runouden määritelmää, mietin, onko se laina joltain toiselta, mutta äkkiseltään ei löytynyt vihjettä sellaisesta. Osuvasti sanottu kuitenkin. 

Yllättäen löysin tästä tarinasta myös Suomibongauksen:

"Olympialaiset ovat olleet Belgialle mainio piristysruiske. Viimeisinä kisapäivinä opiskelijat pääsivät stadionille ilmaiseksi. Matkustin Antwerpeniin ja sain nähdä, kun Paavo Nurmi voitti kymmenentuhannen metrin juoksun. Hän on saanut lisänimen Lentävä suomalainen."

---

Muualla blogeissa:

Kirjat kertovat:  Yhteiskunnallisesti vahva yhteiskunnanllinen historiallinen romaani. jonka henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kerronta eloisan yksityiskohtaista

Lukutoukan luetut sivut:  Taidokkaasti kerrottu historiallinen romaani, jossa ei jaaritella 

 

Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta!

Matthias Salamnius

Ilo-Laulu Jesuxesta

Jälkisanat Juha Hurme 

Ntamo, 2024 

Kansikuva:  Hugo Simberg Teidän tähtenne (kuva käännetty)

Ilo-Laulu Jesuxesta

Lohdutus Lunastajasta / Syndymäst Hyvä Sanoma / Elämästä Ihmeellinen / aivan Caunis Cuolemasta / ylösnousnusta iloinen / Paras poijes Lähdennöstä / Suomen kielellä sanottu / Suomalaisten suosioxi.

Evankeliumia ja kansanperinnettä yhdistävä teos, josta kiinnostuin Gregoriuksen esiteltyä teoksen Klassikkohaasteen myötä. Kalevalamitalla runoiltu evankeliumi on toki hauskaa ja antoisaakin luettavaa, vaan toisaalta minulle tuli hieman ristiriitainen olo saatuani tämän loppuun. Erityisesti ristiriitaisuus lisääntyi, kun luin Juha Hurmeen jälkisanat, jossa tämä (hieman venkulaksi mieltämäni) kirjailija tuo esiin itäsuomalaista suullista perinnettä, suomen kielen ja  ja kansanperinteen historiaa, kristinuskon  tuloa pakanuuden tilalle, Kalevalarunoutta ja Salamniuksen persoonaa ja tekstin syntyhistoriaa. 

Ilo-Laulu Jesuxesta osoittautui jyriseväksi paukkutuotokseksi. Menestys oli täysin ansaittua ja ymmärrettävää. Vihdoinkin joku osasi saarnata siten, että kuulijat tajusivat mistä oli kyse. Kirjasta otettiin nopeaan tahtiin perästi 16 painosta. Niin varhiasta ja vaikuttavaa oli Salamniuksen ympäri suomenkielisiä seutuja usein ääneen luettu trokeetaide, että sen kirjaviisaudet kierrättyivät takaisin suulliseen perinteeseen. (Juha Hurme: Evankeliumi Matthiaxen mukaan teoksessa: Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta. Ntamo, 2024. 129-144).

Juha Hurme on tietysti valottanut teosta kirjailijana ja kirjallisuustutkijan näkökulmasta, vaikkakaan ei kaikilta osin tieteellisellä vakavuudella, eikä mielestäni ansiokkaastikaan, kun käyttää erään henkilön kuolemasta sanaa kupsahti. Yksittäinen sana särähtää pahasti muun kuvailun lomassa. 

Ristiriitainen olo syntyy siis siitä, kun sekoitetaan kalevalaiset tarut ja hahmot kristinuskon henkilöihin. Ehkä tämä vaara on tiedostettu, kun uskonnollinen reformi on aikoinana kieltänyt näiden "rytmisäkeiden harrastamisen", kuten Hurme paljastaa historialliset menettelytavat.

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta kuvaa melko tarkoin evankeliumien tekstejä syntymästä kuolemaan, mitä nyt välillä, hieman yllättävästi käväisee Vanhan Testamentin puolella kertomassa israelilaisten lähtöä Egyptistä. Tätä ei Juha Hurme oikein ollut ymmärtänyt, mutta itselleni tämä Pääsiäisen vieton taustoitus ei ollut sinänsä lainkaan vieras ja outo. Sen sijaan kuvaus Tuonelan matkasta, sai minut hieman hämmennyksiin, vaikka Paavalin kirjeet, esim. kolossalaisille on lukeneelle nähtävissä.  

Tuohon VT:in otteeseen liittyen minun täytyi kerrata mitä olivatkaan ne kymmenen vitsausta, jotka Egyptiä kohtasi, sillä Juha Hurme oli kiinnittänyt tekstianalyysissaan huomiota Salamniuksen kerrontaan, jossa täit vaivasivat Egyptin neitosia. Hurmeen mukaan ei Raamatussa puhuta mitään täistä. No, vanha Biblia-raamatunkäännös puhuu täistä, 1992-käännös syöpäläisistä, mutta -38 käännös sääskistä. Myös englantilainen King James puhuu täistä. 

Salamniuksen teksti yhdistää kansanperinteestä kumpuavia sanoja raamatullisiin käsitteisiin, mikä on myös omiaan luomaan ristiriitaisuutta ja hämmennystä ja mitä en itse harrastaisi. Minulle tulee mieleen, että tämä teos on luettavissa samoin kuin esim. Keuruun vanhan kirkon kattomaalaukset, joissa lukutaidottomalle väelle yritettiin tuoda kristinuskon sanomaa ymmärrettäväksi. Tarkoitus on ollut ehkä hyvä, mutta jättää jotain vajaaksi. Jotain samaa on myös nykyään murteella kirjoitetuissa jouluevankeliumeissa, joiden tarkoitus lienee lähentää sanomaa ihmisten mielissä ja herättää ajattelemaan ja ymmärtämään merkityksiä. Asioita voidaan sanoa niin monin tavoin, eikä kalevalamitta sinänsä ole yhtään sen huonompi tapa ilmaista asioita kuin muutkaan. Itsekin olen kalevalamittaa runoissani käyttänyt. Sanoisin kuitenkin, että mitä selkeämmin sanottu,  ja tyyli tarkoitukseen sopiva, sitä kirkkaampi ymmärrys. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kansanomainen esitys, mutta onko kuitenkaan kansantajuinen? Ei ehkä kuitenkaan pitäisi sekoittaa puuroja ja vellejä keskenään. 

Salamniuksen teksti löytyy  vanhoilla fraktuurakirjaimilla präntättynä Doriassa. 

Tästä on myös Helmivyön kustantama näköispainos vuoden 1882 -laitoksesta. 

 

Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset!

 

Kerttu Juva

Leppiluodon leiriläiset

WSOY, 1951

166 + 1 s.

Kansi: Ei mainita, mutta voisi ehkä olla Wendeliniä?

 

Helkkyy laulurinnat,

välkkyy vetten pinnat,

paistaa päiväkulta, ilo ihmisten ...

Laivan kokasta kuului iloista laulua. Auringon säteet saivat meren kimaltelemaan ja lämmin etelätuuli hiveli suloisesti kansimatkustajien kasvoja.

Näin alkaa tämä mutkaton ja hauska tarina seitsemän tyttöpartiolaisen, se on Kurkivartion, viikon mittaisesta kesäleiristä Leppiluodolla, johon mahtuu niin erätaitojen hallinta kuin hengenpelastuskin. 

Kurkivartioon kuuluvat Marjaana (Marja-Leena Mattila), joka on vanhin ja vartion johtaja, Kaisa (Kaarina Kunnas) , joka taitaa ruoanlaiton, Mukke, eli Riitta Mustonen, joka on erityisen ruskettunut oltuaan sokerijuurikasmaalla harventamassa, Nekku, joka  Tappi,eli Taina Lehmusto, joka lienee herkkusuu ja koko sen mukainen, ja joka oli laitettu alkujaan partioon siksi, ettei tytöstä tulisi liian mukavuudenhaluinen, Pinkeli, joka haluaa "tutkia kaikki Leppiluodon kasvit ja järjestää niistä hienon mallikokoelman lippukunnan käyttöön". sekä Ressukka, nuorin joka on "isän pienokainen" ja vielä hieman epävarma taidoistaan. 

"Ja sitten oli taas tuollaisia vanhempia kuin Ressukan isä ja äiti, jotka eivät mitenkään olisi uskaltaneet päästää lastaan edes hetkeksi näkyvistään. Ihmeen hyvin Ressukka oli sentään pärjännyt tuosta ylenpalttisen huolellisesta hoidosta huolimatta. Ja leirillä hänestä varmaan tulisi aivan uusi ihminen. Sillä hyvää ainesta Ressukassa varmasti oli, sitä Tappi ei lainkaan epäillyt."

Tytöt ovat kaupunkilaisia, mutta leiri on jossain merensaaressa.  Ensimmäiseksi tehtäväksi tytöille muodostuu maidonhakureissu. Ensin he yrittävät läheisesta kartanosta, jossa asuu leskeksi jäänyt, surunmurtama paroni, jolla on kaksi pientä lasta, Ninni ja Henri. Paroni sanoo, ettei heillä ole maitoa myytäväksi yhtään enempää. Samoin käy monien talollisten kanssa. Paronin kovuutta arvostellaan, mutta kun ei toiset ole antanut, niin ei hekään. Onneksi tytöt tapaavat yksinäisen mökkiläismiehen, jolta maitoa kyllä heruu, vaikka lehmiä ei montaa olekaan. Tytöt joutuvat myös siirtämään lampaita saarelta toiselle ja siinä heille tuleekin melkonen hiki.

Marjaana keksii tytöille partiotaitojen oppimisen ohella hieman hauskuuttakin aarteenetsinnän muodossa. Aarteen löytää lopulta Ressukka. On myös kadonneen etsintää ja sitten nousee valtava ukonilma jonka laantuessa mereltä kuuluu avunhuutoja ja tytöt joutuvat hengenpelastajiksi, kun Paronin pikkupoika Henri on joutunut vedenvaraan Ninnin kyyristellessä tuuliajolla olevassa veneessä.

Kun ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin paroni huomaa tulleensa taloudenhoitajansa vedättämäksi. Ja Ressukka puolestaan liitetään Kurkivartioon juhallisin menoin.

Reipashenkinen nuortenkirja, jossa arkisten askareiden ja lähimmäisen auttamisen ohella koetaan hieman seikkailuakin. Tosin tämä kartanokytkös tuo teokseen pienen epäuskottavuusaspektin. Ilman sitä tarina voisi hyvinkin olla todellista partioelämää ja nuorten tyttöjen olemista. Mutta täytyyhän tarinassa olla hieman jännitettäkin, vaikka sitten hieman epätodellistakin. Ja mistä sen tietää, vaikka joskus jossain olisi ollut kieroja taloudenhoitajia kartanoissa. 

Tähän on jatko-osakin: Kurkivartio kunnostautuu, jonka olen jo aiemmin lukenutkin. Yhdessä nämä muodostavat vallan mainion ja yhtenäisen tarinan partiohengen luonteesta ja luontosuhteen merkityksestä.

--

Kirjoja Ulapalta -lukuhaaste

Muualla blogeissa:

Aittatonttu on kirjoittanut teoksesta kiintoisan näkökulman, joka ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa, päinvastoin mielestäni

Enid Blyton: Tammen siimeksessä!

Enid Blyton

Tammen siimeksessä

Alkuteos: Country tales

Suomentanut Tuulikki Ojanen

Kuvitus: Frances Stevens

Kirjalito, 1991 

61 s.

Kiinnostuin tästä Tammen siimeksessä teoksesta nähdessäni sen kirpputorimyymälässä ja koska Anki oli esitellyt sen sisarteoksen. Tammen siimeksessä on suht realistisesti kerrottu, lapsille suunnattu tietokirja maaseutuympäristöstä ja sen eläimistöstä. Tarinoissa on pieniä sadun vivahteita, kuten eläinten inhimillistäminen ajatus- ja viestintätasolla. Tämä siis kerronnallinen tehokeino. Satuja nämä ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija tuo esiin eläinten saalistusvietit ja yksilölliset piirteet ruokailutapoineen ja pesänrakennuspuuhineen. Siksi katson, että tarinatyylistään huolimatta tämä on enemmän tietokirja kuin satu- tai tarinakirja.

Tammen siimeksessä -teos esittelee kuusipeuran, pähkinähiiren, lepakakon, myyrän, siilin, näädän, kärpän, punarinnan, punatulkun, liejukanan, kuningaskalastajan ja ankeriaan. Lisäksi tarinoissa esiintyy kaniineja, pöllö, rotta ym. 

Teoksen kuvitus on kaunis ja viehättävä, oman määritelmäni mukaan romanttisrealistinen. Pehmeä ote luo lämpöä ja romanttisen harmonista kuvaa luonnosta, toisaalta kuvat ovat hyvin realistisia ja todellisuutta kuvaavia, vaikka mitään valokuvamaisen tarkkoja eivät olekaan. 

 

 

Tässä suhteessa tarinoiden ja kuvituksen välillä on pieni ristiriita. Tarinoissa nousee esiin, että osa eläimistä on saalistajia, kun kuvitus taas tosiaan luo kuvan harmonisesta maaseudusta. Pienet lapset voivat hyvillä mielin katsella kuvia, mutta tarinoiden suhteen asioita olisi hyvä käydä läpi aikuisen kanssa. Tämä ei ihan pienten lasten kirja ole, paremmin jo kouluikään ehtineelle, joka osaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat ja joka ehkä kiinnostuu tarkkailemaan luontoa enemmänkin. 

Ihan eksaktina tietopakettina tätä en pitäisi. Esimerkiksi kuvaus punarinnasta, joka söisi vain hyönteisiä eikä lainkaan siemeniä kuulostaa wikipediatiedon valossa liioiteltuna. Kuvaus ankeriaasta taas oli hyvin mielenkiintoinen herättäen uteliaisuutta saada tietää hieman enemmän oudosta olennosta.

--- 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta elokuu B: Tietokirja ilmastosta tai ympäristöstä 

Kirjametsä-lukuhaaste: Tammi