Tom Hill: Davy Crockett!

Tom Hill
Davy Crockett
Alkuteos samanniminne
Suomentanut L. Järvinen
WSOY
1957
85 + 1 s.

Davy Crockett on yhdysvaltalainen historian hahmo, joka on saanut legendamaisia piirteitä. Tämä kirja Davy Crockett on tyypillinen seikkailullinen poikakirja. Kuinka paljon tarinassa on totta ja kuinka paljon väritystä, en osaa sanoa. Ehkä enemmän väritystä kuin totta.

Eletään vuotta 1796. Davy täyttää kymmenen vuotta ja saa ensimmäisen kunnon pyssyn. Tosin hänellä on jonkinlainen pyssy ollut jo tätä ennen ja isänsä on opettanut häntä ampumaan jo 4-vuotiaana, jolloin hän oli ampunut ensimmäisen karhunsa. Davyllä on suuren perheen lapsi. Perheellä on uudisasutus Cove-järven rannalla. Ympäristö vilisee intiaaneja. Heidän kanssaan on tultu tähän asti toimeen, vaikka Yhdysvaltain itsenäisyyssota on tuonut muutoksia, kun eri osapuolet ovat värvänneet eri heimoja kukin puolelleen ja jotkut heimot ovat siinä välissä taistelleet omia taistelujaan.

Davy rakastaa metsässä kulkemista, harjoittelee hiipimistä ja erätaitoja. Täytettyään kymmenen hän lähtee uuden pyssynsä kanssa metsälle ja joutuu seikkailuun. Hän joutuu pakenemaan karhua, joka yllätten osuu hänen tielleen, kunnes karhu saa osuman kahdesta nuolesta. Kuka ampui karhun? Paikalle ilmestyy arpikasvoinen intiaani Punainen Susi, joka väittää, että hän ampui karhun. Paikalle saapuneet muut intiaanit taas sanoivat, että ei, se ei ollut Punainen Susi. Sitten paikalle saapuu nuori intiaanipoika Vata, joka osottautuu karhun kaatajaksi. Vata käskee toiset poistumaan ja pelastaa näin Davyn. Vatasta ja Davysta tulee ystävät. Davy saa myös intiaaninimen Valkoinen Orava.

Vata poistuu, mutta Davyn seikkailu jatkuu, sillä intiaaniheimot ja erityisesti Punainen Susi värvää joukkoja karkoittamaan valkoiset. Crocketit, jotka ovat juuri rakentaanet uuden myllyn joutuvat pakenemaan ja muuttamaan, mihin vaikuttaa myös joen tulviminen.

Mutta muuttokaan ei tuo rauhaa Punaiselta Sudelta.

Tämä on siis tyypillinen poikakirja, intiaaniseikkailu, jonka suomennetut intiaaniheimojen nimet tosin saavat minut vähän mietteliääksi ja hymyilemään. Kirjasssa puhutaan tŝerokeeseistä ja kriikeistä ja mohookeista. Kriikit on helppo yhdistää cree-heimoon ja mohookit mohawkeihin, mutta tŝerokeeseja mietin, puhutaanko tässä cherokee-heimosta vai sittenkin irokeeseista. Päädyn jälkimmäiseen. Mikä minua myös hymyilyttää on intiaaniasumusten (telttojen) vertaaminen kukkiin (näyttivät aukiolla kuin kukilta). Myös tämä preeria- ja metsäintiaanien asumusten yhteensulautuminen saa mietteliääksi detaljien suhteen.

P ikkupoikien seikkailumieltä ja intiaanileikkeihin innostavaa kirjallisuutta, jossa on ehkä jonkin.lainen historiallinen viitekehys. Ainakin tämä teksiote tuo mieleeni lukemani David Brainerdin lähetysstyön intiaanien parissa, jos en tiedä viitataanko tässä häneen.



"Kerran tuli eräs valkea mies yksin meidän leiriimme. Hän ei pelännyt meitä eikä meidän sotilaitamme ja hän sanoi olevansa tautien parantaja. Hän kertoi teidän Jumalastanne - suuresta hengestä - ja selitti meille, että oli väärin surmata ketään, olipa tämä valkoinen mies tai vihollinen. Hän kertoi teidän Jumalanne sanoavan, ettei pidä tappaa toisia ja että voisi kerrankin koettaa pelastaa toisen ihmisen hengen, saa kokea suuren ilon, jonka teidän Jumalanne antaa.
- Ja entä sitten? Davy kysyi kiinnostuneena.
- Sinä olit ensimmäinen jonka tapasin sen jälkeen kun olin kuunnellut häntä - ja minä tahdoin ainakin kerran kokea sen suuren ilon, josta valkoinen mies oli puhunut. - Saitko kokea sen? - Davyn tummansiniset silmätt katsoivat kiihkeästi Vatan kauniisiin kasvoihin. - Kyllä, valkoinen veli. Minulla oli tunne, jollaista en koskaan aikaisemmin ole tuntenut - minusta tuntui kuin olisin leijaillut taivaanrannassa ja kuin itse villi Punainen Susikin olisi ollut vain vaaraton koira. Ja sinä seisoit siinä niin pelottomana ... "



Kerronnallisesti ei erityisen innoitavaa, mutta ei nyt ihan lukuhaluja latistavaakaan.  Kyllä tämän luki ihan sukkelasti. Millaisen kuvan tämä antaa Amerikan alkuperäisväestön ja valkoisten siirtolaisten väleistä, niin sankareita kai on kummallakin puolella, mutta roistoja tässä tarinassa näyttää olevan vain intiaanien puolella.

Jos vertaisin tätä teosta johonkin toiseen teokseen, niin mieleen tulee Marie Louise Fisherin Delia-trilogia, jossa Delia-tyttö karkaa kotoa, matkaa salamatkustajana laivassa Saksasta Yhdysvaltoihin, joutuu matkalla Länteen intiaanien vangiksi ja ystävystyy intiaanipojan kanssa.Delia-tarinassa on paljon enemmän kerronnallisia aspekteja. Delia-kirjat onkin ollut pitkään uusintalukumielessä.

---
Tällä mukana Mennään metsään -lukuhaasteessani. Tämän kirjan miljöö on hyvin metsäpainotteinen.
Kirjankansibingossa kohta mies. Kirjan kannessa tosin Davy on nuori poika, mutta aito miehenalku kuitenkin.