 |
| Kanskuva:Antikvariaatti.net |
Heikki Lounaja
Peni, ystäväni
Otava, 1966
215 s,
Aloitus: Peni, pikkuinen ystäväni - missä siellä koirien taivasvainioilla nyt laukkailetkin - vilkaisepa vielä tämä kerta sieltä ylhäältä alas: täällä tämä Henteri, entinen isäntäsi. Olen Salolammen majallamme, juuri tänään tulin. On lomaa, ja pitäisi taas hieman kirjoitella, mutta mistå, en tiennyt sitä itsekään vielä tänne tullessani.
Määrittelin tämän teoksen elämänkerralliseksi/muistelmaksi, vaikka olisi kyllä mennyt ihan kaunokirjallisena proosanakin. Teoksen alaotsikkona on erämuistelmia. Minua tämä teos kiinnosti lähinnä koiratarinana, mutta alkua ja loppua lukuunottamatta teoksessa ei paljonkaan kerrota Penistä, tuosta pienestä ystävästä, vaan suhteesta luontoon, metsästykseen.
Teoksen minäkertoja, jonka oletan olevan kirjailija itse, tarkastelee vanhoja eräpäiväkirjan merkintöjä vuodesta 1952 vuoteen 1964. Merkinnät herättävät muistoja, muistoista syntyy tarina, tarinaan viedään eteenpäin jutustellen ystävälle pienelle, Penille, joka on mennyt autuaammmille erämaille.
Luonto:
Yhä raikastuu ja yöt pitenevät. Välillä sataa. Kangasahot punertavat jo marjaa, ja polunrihmalla odottaa tatti. Syys on tullut, ja sen sato vartoo korjaajaansa.
Linnut:
Metsäkanalinnuista tarinoidaan ja niiden ääntelyä seurataan. Itse alan lukiessani miettiä, kuinka mahtaa ollakaan, tunnistaisinko itse Metson, Teeren, Pyyn, Riekon ... Luulen, että täytyy alkaa hieman tutkia asiaa. Krukukukukuku-karrrrn...
Kansanperinne:
Erotan --- --- kuovin joikauksen suonselältä, leivon liverryksen ja västäräkin "hiis-tak-takin" aitarauniosta. Haarapääsky istuu tuuliviirin nokalla ja kertoo suurta seikkailuaan: Menin Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen, sain sukat, pesin paikkasin panin aidalle kuivumaan varas - vee-i!
Tunteet:
Tämä teos meni ihon alle, erityisesti lopussa, kun kirjailija kertoo Penin vanhenemisesta ja viimeisestä eräretkestä. Siitä hetkestä, kun ystävä on mennyt.
Kuvaus vie omat muistoni vuosien taakse joulunaikaan, kun aamuvarhaisella vien vettä perheen koiravanhukselle, jonka löydän pihapihlajan juurelta. Se hetki, kun tajusin, miten? En tiedä, mutta minä tiesin. Neljän-, viidentoista vuoden kaveruus ei pääty kuolemaan. Se jää mieleen.
Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, Tunteet: kohta 22. syyllisyys tai häpeä. Laitan tämän teoksen tähän kohtaan, sillä syyllisyys on vahva, kun erämies huomaa erehtyneensä kohteesta ja ampuneensa juuri sen hirven, jonka syntymän on aikoinaan miltei nähnyt ja jonka on itse vasana pelastanut jäiden kynsistä ja jota oli kaikin voimin yrittänyt suojella. Kyyneleet on lähellä lukijallakin.
Pieni Helmet 2024 kohta 13. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä roskaa!