Essi Ihonen: Ainoa taivas!

 

Essi Ihonen

Ainoa taivas

WSOY, 2018

239 s.

Aloitus: Raamattu ei ollut esine, se oli Kirja. Näin isä oli opettanut.

Lopetus: Hiljaisuus pysyi, kukaan tai mikään ei liikahtanut, en edes minä. Toistin sanan uudestaan. Jokaisella kerralla sana aleni sanaksi, se ei ollut Kirja, vaan kirja, pienellä koolla.

Essi Ihosen Ainoa taivas kertoo kirjallisesta kaimastani, Ainosta. Aino elää tiukan uskonnollisessa perheessä. Lestadiolaisuutta ei mainita, mutta rivien välistä voi lukea, että kyse on lestadiolaisuudesta. Toki tarinan uskonnollisen yhteisön voi toki liittää johonkin muuhunkin kontrolloivaan yhteisöön.

Ainon suhde vanhempiinsa on huono. Ainon isä on reilusti vanhempi kuin puolisonsa, voisipa jopa olla tämän isä. Ainolla on vuoden vanhempi sisko Suvi, joka on menossa naimisiin ja kotoa pois muuttanut veli, Valo, joka on avioitunut ulkopulisen Leenin kanssa. Valo on Ainolle turva ja tuki.  Isän paasaama Jumala oli saanut Ainossa aikaan täydellistä avuttomuutta, jatkuvaa pelkoa, ahdistusta ja epäilyä. Hän haluaisi uskoa Jumalaan, mutta ei voi uskoa. Lopulta hän Valon lailla jättää kodin, kadottaa uskonsa ja alkaa elää omaa, itsenäistä elämää.

Essi Ihosen  kerronta on notkeaa, ilmavaa, nuoren aikuistuvan naisen kasvusta itsenäisesti ajattelevaksi naiseksi. Luin tämän ihan mielelläni, joskin sisimmässäni hieman pyristelin teoksessa huokuvaa jumalakielteisyyttä vastaan, toki siinä, missä "uskonnollisessa pihdissä" olemistakin vastaan. Minusta on surullista, että usko, joka voisi olla elämän pohja ja perustus nähdään vain uskonnollisuutena tai käsitys Jumalasta on tiukka sääntöjä seuraava despootti. Itselleni hän on ennen kaikkea Kauneus, Valkeus, jossa ei ole mitään pimeyttä. 

Ainoa taivas oli ristiriitainen lukukokemus, mikä ei tarkoita että se olisi ollut huono. Ristiriita nousee juuri tuosta oman uskon ja teoksen esittelemän uskonnollisuuden välisestä erosta. Voin ymmärtää teoksen päähenkilön kipuilua ja kaipausta vapauteen, kaipausta vanhempien hyvksyntään ja rakkauteen, jota ilman hän jää.  Voin ymmärtää senkin, miksi Kirja  lopulta muuttuu kirjaksi, vaikka itselleni Raamattu on paljon enemmän kuin sääntöjä ja rajoituksia, enemmän kuin kirja pienelllä. 

Muutama yksityskohta teoksesta nousi esille. Teoksen kieli oli soljuvaa ja kevyttä, ilmaisullisesti vahvaa ja koskettavaa, arjesta noussutta elävää elämää. Kuitenkin mietin muutamissa kohdissa, kuinka elämänmakuista, todenmukaista tämä kerronta on. Kun sanotaan: Hikinen lämpö ajoi minut syvemmälle uneen tulee mieleeni viime ajan helteiset yöt, kun yritän hikisenä saada unen päästä kiinni. Ainakaan minua ei hikinen lämpö saa uneen. Mietin myös teoksen kuvaamia uskonnollisessa yhteisössä kasvaneita nuoria, jotka eivät tienneet, mitä hääyönä tapahuu. He olivat kuitenkin koulua käyviä nuoria. Voiko suomalaisessa yhteiskunnassa vielä tänä päivänä olla tällaisessa "viattomuudessa" eläviä nuoria. 

Omintakeinen kielikuva:

Linnut virkkasivat sanojaan

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Pupun läsnä olo oli muistuttanut siitä, että maailmassa oli hyvyyttä niin kauan kuin oli pieniä poikia, jotka rutistivat pehmolelujaan.

Seikka, joka sai minut miettimään etiikkaa:

Kaivoin kihlasormukseni taskusta ja laitoin sen roskiin. Metalli kilahti metallia vasten ja upposi pimeyteen. Pidn naurun sisälläni, patosin sen kohteliaaseen hymyyn ja askeliin, jotka veivät minut täältä kauas pois. 

Itse olisi palauttanut sormuksen antajalleen, olisi ollut reilumpaa.

---

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 5; Kirja sijoittuu suljettuun yhteisöön