Roy Jacobsen
Rigelin silmät
Barroy 3
Alkuteos: Rigels Øyne
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Sitruuna, 2024
232 s.
Kannen suunnittelu: Erik Huijsen/ Moker Ontwerp
Kuinka minä rakastinkaan Barroy 1 -teosta Näkymättömät. Barroy 2 Valkoinen meri ei sykähdyttänyt samalla lailla, mutta piti pintansa kiinnostavana teoksena. Barroy 3 Rigelin silmät jatkoi Ingridin tarinaa ja muutti jälleen kerrontaansa, mutta ei lainkaan huonoon suuntaan. Tosin teoksen kieli ja ilmaisu laittoi oman ajatustyön koville, sillä mitenkään tavanomaista ei tekstin dialogi esimerkiksi ollut. Jäyhää, vähäpuheista, ilmaisuvoimaista kyllä, mutta miten ymmärtää, päästä sisälle hahmojen elämään, erityisesti päähenkilö Ingridin ajatusmaailmaa on asia erikseen. Pidin kyllä tästä teoksesta enkä pitäisi yhtään pahana lukea Jacobsenia enemmänkin.
Takakansiteksti: "Roy Jacobsen kuvaa taianomaisen kauniisti ihmisen elämän merkityksettömyyttä, kun vuoret ja vuonot muistuttavat sen lyhyydestä."
Hmm. Minä en voinut olla ihmettelemättä tätä määrittelyä, sillä itse ei teoksesta jäänyt päällimmäiseksi mieleen elämän merkityksettömyys.
Sitten ilmaantuisivat polut asuinrakennusten ja navettojen ja ranta-aittojen ja venevajojen ja turveaumojen ja maakellareiden ja heinälatojen ja verkkojen kiinnityspaikkojen väliin yhdistämään paikkoja, joissa heillä oli varastonsa, ja niitä sotkemaan syntyisi sinne tänne harhailevien ja tarkoituksettomien koukeroiden labyrintti, lasten ja leikkien ja kaiken katoavaisuuden jälkiä, tänä rauhan ensimmäisenä vuotena saarella on paljon lapsia, enemmän kuin vielä koskaan.
No, kyllähän tässä, teoksen alkuluvussa puhutaan tarkoituksettomuudesta ja katoavaisuudesta, mutta en kuitenkaan näe, että teos puhuisi merkityksettömyydestä, sillä silloinhan tämä teoskin olisi täysin merkityksetön ja sitä tämä ei todellakaan ole. Itselleni teos puhuu päinvastoin siitä, että kaiken karuudenkin ja pelkojen ja epävarmuuden keskellä voi löytää kauneutta, rauhaa ja oman minuutensa. Olen olemassa ja minulla on tarkoitus. Joskus joutuu etsimään vastauksia, joskus niitä löytää, joskus jää vaille, mutta elämä jatkuu.
Jos teksti välillä pistääkin ymmärryskyvyn koetteelle, niin Jabobsenin kyky kuvata asioita on vahvaa. Luonto, ihmiset, tavat kuvataan kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ajatellaanpa vaikka vain sitä tapaa, millä hän kuvaa Barbron saamaa aivoinfarktia. Lukija yllättyy.
Ajallisesti Rigelin silmät jatkaa suht siitä, mihin Valkoinen meri päättyy. Sota on ohi. On alkanut uusi aika, alkaa jälleenrakentamisen aika. Se ei tarkoita vain sodan rakenteellisia tuhoja vaan elämää laajemminkin. Tuhot eivät ole vain aineellisia, ne ovat hyvin paljon myös henkisiä. Ingridkin on saanut sen kokea.
Rigelin silmät keskittyy Ingridin sielunmaisemaan, kysymyksiin ja etsintään. Hän lähtee Barroylta etsimään venäläistään, Aleksanderia, tyttärensä Kajan isää. Tämä etsintämatka vie hänet halki Norjan, välillä ollaan Ruotsin puolellakin. Ingridin tapa ajatella ei aina kohtaa hänen puhuttelemiensa ihmisten kanssa.
Onko sota päättynyt? Sepä se on kysymys. Ingridin mielestä sota ei ole päättynyt, jos ihmiset eivät vastaa avoimesti, mitään salaamatta. Ja jokaisella tuntuu olevan jotain, mitä ei halua paljastaa. Sota, sodanjäljet, ne vaikuttavat pitkään.
Lopulta Ingrid saa vastauksensa. Hän löytää matkan kääntöpaikan ja palaa kotiin Barroylle.
En sano, että olisin ymmärtänyt tästä kaiken. Teos on kuitenkin hienosti kerrottu ja en tiedä, ehkä voisin lukea tämän uudemmankin kerran. Ainakin Näkymättömiin haluaisin palata uudelleen. Tähän on ilmeisesti vielä neljäskin osa, sitä odottelemisiin.
Mutta uhma on kaikesta huolimatta jäljellä, meren kasvattama uhma näitä ihmisiä kohtaan, jotka haluavat niin kovasti hyvää hänelle, tai iselleen, paha sanoa kumpaa, uhma on villavan, epämääräiseen ajatukseen kätketty pieni kova vihan kide, kysymykseksi jää vain, riittääkö se.
Muualla blogeissa:
Hemulin kirjahylly: Erilainen roadtrip kuin yleensä. Ei suuria tunteita, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä suhteissa ja kannattaa lukea.
