Jalmari Vaula: Pitkä pakomatka

 

Jalmari Vaula

Pitkä pakomatka

Kuva ja Sana, 1945

104 s.

Kansikuvitus ilm. Eeli Jaatinen

Murtunut kuusi makasi maassa aivan aidan vieressä. Se oli ollut aikoinaan suuri ja juhlallinen puu. Mutta ajan hammas oli syönyt sen sydämen, tikka oli laatinut siihen pesänsä, tiainen oli sen jälkeen kasvattanut kahdet poikaset sen ontossa onkalossa ja sadoittain puutoukkia oli kaivanut ytimen aukkojaan täpösen täyteen. Kun sitten suuret tuulet tulivat ja metsä ympärillä huokui ja humisi, mursi myrsky sen rungon keskelstä kahtia, halkaisi tyven kuin lahon aidaksen ja viskasi latvuksen vesakkoon aidan viereen. Tämä oli tapahtunut sydänkesällä, heinänteon aikaan. Siksi olivatkin oksat vielä aivan vihreät, ain joku ruskettunut lehvä seillä täällä juorusi jo kuitenkin kaiken katoavaisuudesta. Verraton piilopaikka metsäneläimille tuo latvus! Kelpasipa sen suojissa jäniksenkin ottaa ettoneensa ja ruskeapilkullisen koppelon pyöräyttää kuusi munaa sammaleisen pesänsä pohjalle. 

Ensimmäinen luku tässä tarinassa on kuin eri tarVaulinasta, mutta niin vain sillä kuitenkin on merkitystä. Ei sitä turhan päiten ole johdannoksi laitettu. Tarinan jatkuu, kun nuori, rikollisille teille joutunut nuori mies, punapää-Risto karkaa vankilasta ja kurkistaa tuon murtokuusen alta, pälyillen pelokkaana ympärilleen. Risto on vasta poikanen, karun lapsuuden omaava nuori, joka on pakomatkalla iskettyään vartijan. Nyt hän pelkää, että hänestä kaiken lisäksi on tullut murhaaja.

Pitkä pakomatka on kristillistä kirjallisuutta, jossa Jumalan sanan vaikutus yhdessä erämaiden ja luonnon tervehdyttävissä oloissa muuttaa nuoren ihmisen elämän. Ristoa ajetaan takaa halki Suomen, aina Lapin perukoille ja Ruijan rantamille, jossa Risto pestautuu kalastuslaivalle. Tässä vaiheessa kerrontaan tulee sanastollista paikallisväriä, kun puhutaan juksaamisesta, otringista, paarusta ja höösmannista monista muista puhumattakaan. Hieman on kerronnassa myös hyperbolistista otetta, kun kuvataan kissakalaa, joka "herää kuolleistakin". 

Ruijan rantamilla Risto tekee lopullisen päätöksen kohdata totuuden teoistaan. Pakomatkallaan Risto on tavannut muun muassa Hallatunturilla asuvan erakon, joka on auttanut Ristoa antamatta tätä ilmi. Paluumatkalla Risto tapaa erakon uudelleen ja saa kuulla, ettei hän sentään mikään murhamies ole. Vartija on selvinnyt saamastaan iskusta. 

Ihan vänkä, poikien seikkailutarina, jossa joudutaan taistelemaan ei vain karhuja ja susia vastaan, vaan myös omia sisäisiä otteluja. Teos on tietysti jo iäkäs, kerronnallisesti väljää. Dialogia on jonkin verran, kuvauksellisuuteen ja tapahtumiin olisi ehkä voinut syventyä tarkemminkin. Kristillinen sanoma on selkeä, muun muassa psalmeja lainataan. Ote ei kuitenkaan ole tuomitsevaa eikä sormella osoittelevaa. Mielenkiintoista tarinassa on Riston kohtaamisissa hyväsydämisissä ihmisissä, jotka eivät anna Ristoa ilmi, vaan auttavat tätä syystä tai toisesta eteenpäin. Värikkäämmäksi kuvaus muuttuu Jäämeren rantamilla juuri sanastonsa takia. Jonkinlainen paino- tai ajatusvirhe sanastossa tulee kuitenkin esille, kun puhutaan mereen hukkuneista sieluista, jotka mainitaan ensin merihaukkoina ja merihaukkana sana selitetään. Jatkossa kuitenkin puhutaan meriraukoista.  

Jalmari Vaula on itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ammatiltaan opettajana toimineelta kirjailijalta on ilmestynyt myös muita luontoon vahvasti liittyviä teoksia, joihin mielelläni tutustuisin. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kasvutarina

 

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga

Kastanjapuu

Alkuteos: La Sangre 

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY, 1955 

  

 

Selittämätön surumielisyys valtasi minut, ehkäpä siksi, että vielä äsken oli mahlani juossut hehkuvampana kuin kuumuus, jonka ihmisten käyttämä tuli antaa, samankaltaisena kuin salama, kun se välähtää ylhäällä ja lehteni näkevät. Äsken, keväällä mahlani - vereksi sitä ihmisessä sanotaan - juossut nopeamin kuin puro Linnan puutarhassa, kiivaammin kuin vesi pesualtaan vedennostopyörässä.

Elena Quirogan Kastanjapuu on kerronnaltaan hyvin erikoislaatuinen teos. Kertoja on  kastanjapuu, joka seuraa vanhan Linnan pihamaalla linnanpihan ja erityisen tornihuoneen elämää läpi sukupolvien. Kertojaratkaisu ei mielestäni ole täysin uskottava, mutta mielenkiintoisen näkökulman se tuo.  Ihmisten vaikutus puuhun ja puun vaikutus, merkitys asukkaisiin on vaihtelevaa ja verrannollista. Täysin kronologista kerronta ei kuitenkaan ole. Sukupolvet ja aika-aspekti hyppelehtivät kerronnassa, vaikka ajallisesti kerronta eteneekin sukupolvesta toiseen.

Ajankuva on lukiessani hieman hakusalla. Kerronnan edetessä asia kuitenkin selkenee. Vuodet vierivät 1900-luvun molemmin puolin. Koska minulla ei ollut tietoa kirjailijasta, muuta kuin, että hän oli espanjankielinen, mietin myös mihin miljööseen tämä sijoittuu. Jossain vaiheessa mainitaan espanjalainen kaupunki Madrid, mikä valaisee asiaa, mutta missä päin Espanjaa ollaan, ei mainita. Mainitaan vain meren läheisyys. Se, että ympäristöä ei suuremmin kuvata on tietenkin ymmärrettävää. Kastanjapuu kertojana ei ole kaikkitietävä. Merkittävää kerronnassa on se, mikä yhdistää puun ja ihmisen: toisinsanoen puunmahla - ihmisveri luo puitteet kerronnalle. Kastanjapuu kertojana ei vie tarinaa syvälle tapahtumiin, kerronta ei ole mitenkään seikkaperäistä, silti teoksessa on vahvuutta ja koskettavuutta. Teoksessa liikutaan aika paljon tunnetasolla. Suonissa virtaava veri yhdistää sukupolvet, mutta kunkin yksilön intohimot ja luonne ovat omanlaisiaan perimästä huolimatta.  

Mennäkseni näihin sukupolviin, niin tarina alkaa Amadorista ja hänen vaimostaan Maria Ferdandasta. Amador on merimies ja merille hän aina välillä lähtee. Amadorin ja Maria Fernandan suhde on traaginen ja palveluskunnan puheissa siihen liittyy myös sukupolviin vaikuttava väärinkäsitys. 

Seuraava sukupolvi on Amadorin tytär Amalia, joka avioituu nuorena sukulaisen (?) Efrenin kanssa. Amalia on perinyt isänsä rajun luonteen ja ristiriidoilta ei vältytä tässäkään liitossa. 

Kolmas sukupolvi on Amalian ja Efrenin lapset, joita on kolme: Xavier, Gertrudis ja Jacoba. Gertrudis avioituu serkkunsa Tridinadin kanssa, Jacoba menee luostariin ja Xavier tekee kohtalokkaan teon, jonka vuoksi sulkeutuu Linnaan avioituen myös serkkunsa Doloresin kanssa. Tässä vaiheessa tarinaan tulee lisää jännitettä ja traagisuutta. Kastanjapuun luonnehdinta Doloresista on ristiriitainen, mutta hyvin merkittävä.

Neljäs sukupolvi on Xavierin ja Doloresin poika Pastor. Xavierilla on myös avioton poika palvelustyttö Justinan kanssa; Vicente, joka hoitaa puutarhaa ja jonka suhde Xavieriin luo jännitteitä tarinaan. Vicente edustaa tarinan luonnekartassa hyvyyttä, jos kohta hänelläkin verenvikansa on.

Viides sukupolvi on Pastorin ja hänen vaimonsa Angelesin poika Lorenzo, jonka rakkaus Kastantajapuuhun saa tarinan dramaattiseen päätökseen. 

Kaiken kaikkiaan Quirogan Kastanjapuu, oli vaikuttava lukukokemus puutteistaan huolimatta. Kertojaratkaisu tuo mieleeni aiemmin lukemani Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -teoksen, jossa toisena kertojana oli viikunapuu. Erikoinen kertojaratkaisu joka ei liene kovinkaan yleinen. Mietinkin, olisiko tämän teoksen vaikuttavuus parantunut tai huonontunut jos kertojaratkaisu olisi ollut jokin muu kuin Kastanjapuu. Ehkä tarinasta olisi tullut enempi tarinallinen kuin mitä se nyt oli pääpainon ollessa verenperinnössä. Tältä osin alkukielinen nimi La Sangria on kuvaavampi kuin suomenkielinen nimi, vaikka ei voi kieltääkään, etteikö tämä olisi myös Kastanjapuun elämäntarina siinä missä sukupolvitarinakin.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Kirjametsä-haaste Kastanjapuu 

Muualla blogeissa:

Tarukirja:  

Inger Brattström: Erilainen

Inger Brattström

Erilainen

Alkuteos: Åsneprinsen

Suomentanut Salla Hirvinen

Kansi: Kerstin Thorwall-Engström

Otava, 1969 

 

 

 

Inger Brattströmin 

Erilainen tai Aasiprinssi, kuten alkuperäisteoksen nimi sanatarkasti suomennettuna tarkoittaa, on erilainen nuortenkirja. Teos kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -sarjaan ja kerronnallisesti on hyvin psykologinen teos. Itse luonnehtisin tätä hyvin ruotsalaiseksi teokseksi, vaikka suomennosta mietinkin sanan suojeluskunta kohdalla. Sana ei ainakaan viittaa 60-luvun Suomeen, sillä täällähän kyseinen yhdistys oli lakkautettu, mutta entä Ruotsissa? Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan poliittinen teos, vaikka tuo yksi sana suomalaisessa ilmapiirissä saattaakin sitä olla.

No siis, tämä tarina on siis psykologinen nuortenkirja, jossa on yhteiskunnallinen ja sosiologinen ote. Miljöö sijoittuu koululaismaailmaan. Teoksen päähenkilö on Stella, suosittu luokkalaistensa seurassa. Stellaa kuvataan "kiintotähdeksi", johon kaikki luovat ihailevia katseita. Stellan isä on  sosiologi.

Stella oli nähnyt sen eräässä isän kirjassa. Se oli ihan lottopelin näköinen, siinä oli pyöreitä palloja ja niiden välillä suoria viivoja. Se oli kaaviokuva ryhmän sosiologiasta yksilöitten keskinäisistä suhteista, vaikutuksista toisiin ja yhteenliittymistä.

Stella piirtää kaavion omasta luokkayhteisöstään, johon kuuluu Barbro, Sten, Göran, Pelle, Maj, Camilla, Krister ja Niklas. Niklas on luokan erilainen nuori, Kristerkin hieman sivussa, yksinäinen susi. Niklaksella on epilepsia. Hän ei ole komea. Niklas on muiden lailla kiinnostunut Stellasta. Stella taas pelkää Niklasta. Ei osaa suhtautua tähän. Ei näe tämän sisälle vaan vain ulkokuoren, toisin kuin Krister, jonka suhde Niklakseen on reilun toverillinen. Kerronnallisesti tämä teos koostuu Stellan mielenliikkeistä, ristiriidoista, syyllisyydestä, pohdiskeluista. Teos alkaa yllättävästi: Heti alussa kerrotaan, että Niklas on kuollut. Millä tavalla Niklas vaikutti nuorten keskinäisissä suhteissa? Stella saa todeta tapahtumien myötä, että Niklas oli jengin koossapitävä voima. Kun Niklasta ei enää ollut, jengi hajosi, suhteet muuttuivat. Stella ja Kristerin suhde syveni, suhde Göraniin, jonka kanssa Stella aiemmin seurusteli, pieneni. 

Teoksen alkuperäisnimi Aasiprinssi liittyy Stellan lapsuuden satuun. Teoksessa viitataan Grimmiin, mutta itse en ole tällaisesta sadusta kuullut, enkä äkkiseltään löytänyt googlaamallakaan mitään aiheeseen liittyvää. Satu kuningattaresta, joka lapsen sijasta synnyttäisi aasin kuulostaa karmealta. Symboliikka on vahva. Kuten hyvissä saduissa loppu on kuitenkin onnellinen. Vanhan sadun Aasiprinssi muuttui ihmiseksi, nuorten todellisuusmaailmassa nuoret muuttuivat - kasvoivat ja kehittyivät. 

Etsiessäni tietoa kirjailijasta, löysin tiedon, että Inger Brattström on yhtä kuin Lisa Högelin, jonka Tallholman Kirsti -teoksessa on myös löydettävissä vahva psykologinen ote, vaikka Högelinin nimellä kirjoitettu teos onkin luonteeltaan hyvin toisenlainen, enempi tarinallinen. Kyllähän tässä Erilaisessakin tapahtumia on, mutta enemmän kerronta liikkuu ajatuksen tasolla kuin tapahtumissa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 1: Kirjaan liittyy pelko tai fobia

 

 

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä!

 

Lorna Cook

Tanssi sodan näyttämöllä 

Alkuteos: The Dressmaker's Secret

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar,  2022

428 s.

Kansi: Timo Numminen 

Tanssi sodannäyttämöllä on kahden aikatason tarina, jonka keskiössä on muotimaailman legenda Coco Chanell, jonka natsimenneisyydestä kumpuava tarina on kuitenkin historiallista fiktiota, se tarkoittaa että tarinassa on totta toinen puoli, mutta ... kuinka autenttista kerronta on, onkin sitten toinen juttu. 

Tarinan toinen aikataso on sotavuodet 1940-luvun Pariisissa, saksalaismiehityksen alla. Coco elää loisteliasta elämää Ritzissä natsimiehittäjien seurassa. Tarinaa viedään kuitenkin eteenpäin Cocon assistentin Adelen kautta. Toinen aikataso on nykyajassa, jossa isoäitinsä Adelen sodanaikaista elämää pohtii Adelen tyttärentytär Chloe, joka avioeron jälkeen on saanut väliaikaisen työn pariisilaisessa vintage-puodissa. Coco Chanell on siis samaan aikaan sivuhenkilö, jonka varaan tarina kuitenkin rakentuu, vaikka näennäisesti seurataankin Adelen vaiheita.

Pidin paljon Lorna Cookin aiemmasta teoksesta Ystävät, rakastavaiset, viholliset joten sen perusteella tähänkin teokseen tartuin. Tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt samalla lailla. Ehkä se on tuo faktan ja fiktion välinen juopa, mikä sen saa aikaan. Yksityiskohdat historiallisuuden osalta ovat varmaankin asiakirjoihin ja lähteisiin perustuvia, eikä tässä suuremmin repostellakaan, mutta kun kuitenkin todelliseen henkilöön liitetään fiktiivisiä hahmoja pistää se hieman mietteliääksi. Ei sillä, tässä oli pieniä yksityiskohtia jotka eivät vedonneet minuun, ja juonen etenemisen kannalta yksioikoisuutta ja mutkat suoriksi -aukkoja, jotka tosin hyvin näppärästi ja hieman yllättävästikin lopussa täytettiin. 

Sodan luonne, raadollisuus vaikka onkin läsnä jää taka-alalle ja tulee esille vain pienin viittein. Syyllisyyttä, kostonoikeutta, laumasieluisuuden vaikutukset nousevat esille loppua kohden, mutta ohitetaan nekin ilman syvällisempää otetta. Kokonaisuus tuo kuitenkin hyvin esille sodan traumat ja seikat, jotka ovat kuin veteen heitettyjä kiviä, joiden aiheuttama aaltoliike kantaa aina tähän päivään. 

"Kaikki tämä...", Etienne sanoi. "Tässä kaikki, mitä on jäljellä sota-ajan häpeästämme. Minulla ei muuten sitten ole mitään epätervettä pakkomiellettä näihin asioihin", hän hymähti ironisesti. "On vain tervettä välillä muistaa, millaista oli ennen ja mikä onni on elää kärsimättä niitä kauheuksia. Tuo oli visuaalinen muistutus ajasta, josta ei ole visuaalisuutta liiemmin jäljellä. Ranska kärsi sodan aikana niin paljon, että yhteistoimintaa tehneet ja natsien sympatisoijat yksinkertaisesti ..." Hän äännähti. "Viuh! Unohdettiin, sivuutettiin. Menneisyys lakaistiin maton alle. Ranskaa kannustettiin jatkamaan elämää eteenpäin, keräämään rippeet ja tekemään parhaansa sen varassa. --- --- jokin vaihe sodasta suodattuu heidän elämäänsä, tihkuu sukupolvelta seuraavalle ja tekee heistä sen, mitä he ovat."

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 3.   Kirjassa käydään museossa (Louvren taidemuseo) 

Muualla blogeissa:

Kirjojen kuisketta:  Mukaansatempaava historiallinen lukuromaani. Menneisyyden ja nykyisyyden taitavaa yhdistämistä.

Kirjarouvan elämää: Osittaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tositapahtumiin perustuvaa, kirjailija osaa  yhdistää hyvin faktan ja fiktion. Helppolukuinen ja viihdyttävä tarina.

 

Bertil Cleve: Teuira!

 Bertil Cleve

Teuira - Etelämeren poika

Alkuteos:

Suomentanut Salme Sadeniemi

Otava, 1937

220 s 

 

Tage seisoi nojaten laivan kaiteeseen. Aluksen nimi oli Vaita, ja sen omisti eräs tahitilainen laivanvarustaja, Mac Donald nimeltään. Tropiikin aurinko oli polttanut melkein valkeaksi Tagen jo luonnostaankin pellavanvärisen tukan, joka tavan takaa valahti hänen otsalleen. Hänen vaaleansiniset silmänsä ahmivat innokkaasti vedenalaisen satumaailman elämää siron kauppakuunarin hiljalleen soluessa yli kristallinkirkkaan veden. 

Näin alkaa tämä, lähinnä kai pojille suunnattu, vanha seikkailukertomus. Tage on ruotsalainen poika, joka isänsä tohtori Gernerin kanssa on matkalla Papeeteen. Luettuani ensimmäistä lukua, ajattelin jo jättää kirjan kesken turhautuneena, koska kerronta oli niin epäuskottavaa. Tage näkee meressä doradon, kultamakrillin. 

- E, tane sanoi hän. - Ottaa kiinni dorado?

- Yes, very well, vastasi Tage ja hymyili hänkin.

- Catch him. Pyydystä se. Will you help me, Tapu?

Eikä aikaakaan, kun Tapu, Fidziläinen merimies hankkii välineet ja alkaa vedellä kaloja. No, ei siinä mitään, mutta sitten Tage ottaa ongen ja aikansa yritettyään saakin kalan koukkuun. Tage on pulassa voimakkaan kalan kanssa ja sitoo pitkän siiman vyötärönsä ympärille, mutta putoaa mereen. 

Kun tilannetta ajattelee, poika on meressä ja yrittää pysyä pinnalla, lannistaa kalan, miten mahtaisi todellisuudessa käydä? Minun nähdäkseni kala ui poispäin vetäen poikaa perässään. Köydenvetotilanne kalan kanssa meressä ei oikein ole uskottavaa. Ja kun tähän tilanteeseen vielä lisätään haiden kerääntyminen ympärille, niin kerronnan uskottavuus lyö hurjempia laineita kuin meri sinällään.

No, Tage pelastuu ja nostetaan laivaan, jota vastaan on jo soudettu rannalta. Tage tutustuu tahilaiseen nuorukaiseen Teuiraan, joka on osaltaan ollut pelastamassa häntä ja jatkossa he joutuvat yhdesä keskelle uutta seikkailua, kun lähtevät pyydystämään patuita ja trooppinen myrsky yllättää heidät. Tage ja Teuira selviytyvät asumattomalle saarelle. 

 - Kuule, Teuira! Muutamia vuosia sitten minä luin erään hyvin jännittävän kirjan, jonka nimi oli Robinson Crusoe. Hänen laivansa haaksirikkoutui jossain Etelä-Amerikan rannikolla, ja hän ajatui hylynkappaleella asumattoman saaren rantaan. Sen saaren nimi oli Juan Fernandes. Se kirja muuten on hirmuisen kuuluisa yli koko maailman. Minä luulen sitä paitsi, että siinä kerrotaan tositapauksesta, sillä se on kirjoitettu jonkun skotlantilaisen, Selkirk-nimisen merimiehen muistiinpanojen mukaan.  

Eräänlainen robinsodi-tarina siis tämäkin. Saarelle ilmaantuu myrskyn mukana kaksi tiedemiestä, englantilainen Crosby ja tanskalainen Jörgen, jotka ovat olleet tutkimassa statosfääriä kuumailmapallolla. Tämä kuumailmapallon kuvauskin on vähän erikoinen ilmatiiviineen lasihytteineen. 

Ennen tutkijoiden saapumista pojat ovat löytäneet vanhan mökin rauniot, mökin, jossa on aikoinaan asunut hollantilainen taidemaalari Pieter Van Delt, jonka kadonneiden maalausten arvoitus myös seikkailun lomassa ratkeaa.

Jos ei ota muutamia, hieman epäuskottavia kuvauksia huomioon, on tämä ihan sujuvasti kerrottu tarina seikkailunnälkäisille lukijoille. Kerronta on kaikkitietävää, sisältäen mukavasti paikallisväriä. Joitakin asioita minun täytyi hieman googlailla, kuteni viittaus hitialaiseen Tirau Taneen. Hitia-nimisestä seudusta kun ei ole tietoakaan eikä löytänyt googlekaan. Tämähän on sinällään fiktiivinen tarina, jos tahitin ja etelämeren saariston kieli ja kulttuuri luovat autenttisuutta. Tämä tuli todistetuksi, kun googlasin tämän:

Polynesialainen pöytärukous: Atua inia i te rai, ha maitai faatu maa am na taato tino (Jumala, joka olet taivaassa, anna meidän ruumiimme käyttää hyväkseen se ruoka, jonka syömme)

Googlekäännös tahistista oli: Jumala taivaassa, anna hyvää ruokaa koko ruumiilleni. mikä mielestäni onkin onnistuneempi käännös kuin kirjakielinen suomennos, mutta mene ja tiedä, kuinka monitahoisempi ilmaisullisesti alkuperäinen mahtaisi olla.

Mitä tulee tapoihin ja kulttuuriin, niin en niin ihastunut ollut niihin viittauksiin kannibalismista (tämä ei ehkä ihan herkille lapsille ole suositeltava) tai alkuperäiskansan henkimaailman todellisuuksista, oli ne sitten uskottavia tai ei. 

Mikä on hieman mietityttävää myös on maininta paikasta, jossa kasvoi "ananas- ja sitruunapuita". Sitruunathan kyllä kasvavat puissa, mutta ananakset eivät kasva puissa vaan maassa ja hedelmä itsessään on ehkä hieman puumainen. 

Mikä myös jäi mietityttämään on kuvaus kalasta, jota kutsutiin meripiruksi ja jonka pyrstön haarojen väli olisi niinkin huimat kuin 8 metriä.  

Hieman siis totuudellista ja hieman väritettyä sanoisin tästä tarinasta. Ajan patinaa ja asenteita teoksessa hieman löytyy suhteessa eri kansallisuuksiin. Ei tämä kokonaisuudessaan ihan kehno tarina ollut, jos kohta olisi voinut olla hieman parempikin. Kansikuva, jonka tekijästä ei ole tietoa on mielestäni upea.  

 

Tällä teoksella aloitan Ninnin kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Tosin haaste julistettiin vasta nyt, joten en tiedä, jos tähän hyväksytään vain tästä päivästä aloitetut merelliset kirjat. No, ehkä niitä merellisiä kirjoja vielä tulee jatkossakin vastaan. Olkoon nyt vinkkaamassa kivasta haasteesta kuitenkin. 
 

Maailman valloitus kirjallisesti: Tahiti (Ranskan Polynesia) 

Helmet 2025 kohta 35: Kirjan nimessä on sana "mies" tai "poika" tai niiden taivutusmuoto 

Elina Annola: Luopuneet!

 Elina Annola

 Luopuneet

Teos, 2024

330 + 5 s  

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Meidän kotimme on siellä, missä milloinkin toinen odottaa, siellä on meidän kotimme missä milloinkin heräämme sydämen ääniin. - Pentti Saarikoski & Mia Berner teoksessa Ja meille jäi kiireetön ilta - Kvällen gör sig ingen brådska

Elina Annolan lainaama teksti kuvaa hyvin teoksen luonnetta, teemaa: Luopuneet on tarina kodista ja kodin rakentamisesta, perheestä ja sydämen liikkeistä. 

Kirjastoreissulla silmiin osuivat kauniit kannet. Eihän näin kauniissa kansissa voi olla kuin ihana tarina? Eihän! Niin ajattelin. No, tarina on koskettava, mutta ... onko tarina kaunis? Ei. Tämä ei ole romanttinen tarina , kuten kansista voisi päätellä. Tämä on tarina nuoren uusioperheen tarina. Selviytymistarina, kun koti, jota oli tarkoitus yhdessä rakentaa hajoaa palanen kerrallaan. Kauneus löytyy sieltä, missä sydän saa levon. 

Tarinan päähenkilö on Anniina, joka on kotoisin Pohjanmaalta, elänyt nuoruutensa ja opiskeluvuodet Turussa. Anniina tapaa Leevin, joka on eronnut ja jolla on muutaman vuoden ikäinen tytär, Milja. Milja on vuorottain isällään ja äidillään. Anniina muuttaa Helsinkiin, yhteen Leevin kanssa. Muutto "omasta kaupungista" Turusta täysin toisenlaiseen kaupunkiin, Helsinkiin luo oman haikeutensa. Toinen haikeus liittyy äitiyteen. Anniina toivoo tulevansa äidiksi. Paitsi äitiyttä Luopuneet on tarina homeongelmasta. Anniina ja Leevi ostavat kerrostaloasunnon ja alkavat rakentaa omaa kotia, kunnes Annniina sairastuu jatkuviin poskiontelotulehduksiin. Anniinan koirakin alkaa oirehtia. Kaiken kukkuraksi Anniina saa keskenmenon, kun hän vihdoin alkaa odottaa. Ei siinä kylliksi murhetta. Pian nuoripari on keskellä riitaisaa tilannetta, jossa taloyhtiön vastaava pistää kapuloista rattaisiin. Tutkimukset viivästyvät, remontti viivästyy ja taloyhtiössä mennään siitä, missä "aita on matalin". 

Anniinan minäkerronan lisäksi tarinaa kuljetetaan eteenpäin asunnossa aeimmin eläneen perheen myötä, joka on kaikkitetävää kerrontaa Vienon näkökulmasta. Vieno on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä, avioituu Kallen kanssa, joka traumatioisutuu sodassa. Liisasta, perheen tyttärestä tulee Anniinan naapuri. Nämä kaksi näkökulmat ovat aluksi erillisiä, mutta sukupolvikokemukset yhdistyvät lopulta kerrostalohuoneiston historiaksi. 

Luopuneet on hienosti kerrottu tarina, jonka kieli on kaunista, miltei runollista, erityisesti Anniinan näkökulmasta kerrottu. Tunnemaailmaltaan herkää ja hienosti sanoitettua, ilmavaa kerrontaa. En tiedä, mistä johtuu, mutta minulle tulee mieleen lukiessani, mahtaisiko kirjoittajalla olla lestadiolainen tausta, sillä tarinassa ei ole mitään uskonnollista, enkä ole kirjailijalta lukenut mitään aiemmin. Kerronnaltaan tämä on tavallista perhearkea toiveineen ja pettymyksineen, kasvua toiveiden ja todellisuuden ristipaineissa.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin, Elina Annola: Luopuneet (kirjasta löytyy pieni viittaus muumeihin)  

Muualla sanoitettua:

Kirjakaapin kummitus;  "Ihastuttava romaani, jossa suru ja toivo asettuvat luontevasti rinnakkain."

Annelin lukuvinkit:  Teoksesta löytää surumielistä runollisuutta ja pohjanmaalaista särmää sekä hienovaraista realismia