Kiinnostaisiko vanha Grönlantimatkakirja? ARVONTA

Huomasin, että minulla on kaksi kappaletta Inga Ehrströmin Onnellinen vuosi Grönlannissa -teosta, ja ajattelin, josko lukijoissani olisi teoksesta kiinnostuneita. Teos on hyväkuntoinen antikvariaattilöytö. 

Jos sinua kiinnostaa olla mukana arvonnassa, niin toimi seuraavasti:

Jätä kommentti tähän postaukseen toimivin yhteystiedoin (email, kaikille avoin blogi), sillä minun on voiton sattuessa kohdallesi pystyttävä tavoittamaan sinut. 

Voit myös jättää viestin suoraan sähköpostiini ainoeinontytar piste harjula miukumauku gmail comiin otsikolla "Grönlanti-matkakirja-arvonta. Huomioi kuitenkin, että roskapostiksi katsotut viestit poistetaan, eikä ne ole mukana arvonnassa. 

Aikaa sinulla on 21.9. klo 12.00 asti. 

Zachris Topelius: Tähtien turvatit!

 Zachris Topelius

Tähtien turvatit

Ajan- ja luonteenkuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta 

Alkuteos: Planeternas skyddslingar. Nimi muutettiin tekijän toivomuksesta myöhemmissä painoksissa muotoon Stjärnornas kungabarn.  

Suomentanut Aune Brotherus  

WSOY, 1955 (6. painos) 

858 s.

Teos jakaantuu kolmeen osaan jotka ovat  I Yön lapset, II Kolme kohtaloa III Verraton. Ajallinen miljöö on 1600-luku ja 30-vuotinen sota, sen jälkipuolisko.  Pienessä suomalaisessa torpassa, jonne lumihankeen poljettu tuntematon nainen etsiytyy syntyvät Hagar ja Bennu. Nainen kuolee ja kaksoset jäävät orvoiksi.  Kuka oli tuo nainen, ja mikä on lasten tausta, on olennainen osa tarinaa. Teoksen kolmas päähenkilö on Ruotsin kuningatar Kristiina. Kaikki he kolme syntyvät samana talvipäivänä Jupiterin ollessa erikoisessa asennossa Saturnukseen nähden.

- Advigila, Domine, hac nocte nascentibus! - Mitä te sanoitte? Kysyi Lydik Larsson uteliaasti. Minun tullimiespääni ei, häpeä kyllä, saa siitä selkoa. Minä en ymmärrä latinaa enempää kuin koira. - Sanoin, vastasi mestari Sigfrid: Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on annettu suuret lahjat ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja voivat sammua pimeydessä. - Ja tuon voitte lukea tähdistä? kysyi tullimies todella kummastuneena. 

Tähtien turvatit on hyvin eriskummallinen teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota, astrologiaa ja uskonnollisia näkemyksiä. Paitsi Kuningatar Kristiinaa, teoksessa mainitaan monia Ruotsi-Suomen aikaisia historian hahmoja Pietari Brahesta Klaus Flemingiin ja Åke Tottiin. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tarinaa "oman aikansa" tietämyksellä menneisyyteen katsoen, tuoden esiin pieniä yksityiskohtia, jotka eivät olleet vielä totta tai tunnettuja tapahtuma-aikaan.

Kaikki kävi kuin taikavoimalla. Tämä oli yksinkertaisesti selitettävissä siten, että 1600-luvun ylimmän luokan teini ei olisi pystynyt täyttämään toisen luokan vaatimuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Tämä lähestymistapa on kuitenkin pientä ja satunnaista, vaikkakin hieman erikoislaatuinen, sillä itse tarinan tapahtumat ja päähenkilöiden seikkailut tapahtuvat preeseesensissä. 

Teoksesta löytyy monia eri teemoja, paitsi historiallista kehystä, 30-vuotinen sota ja Kuningatar Kristiinan persoona, teoksessa on nähtävissä niin uskonnollisia pohdintoja kuin astrologiaa, jota erityisesti karsastan. Vahvana on nähtävissä myös naisten aseman tarkastelu. Tämä tulee esille erityisesti Kuningatar Kristiinan ja Hagarin kohdalla. Molemmat ovat lahjakkaita, tiedonhaluisia naisia. Hagar pääsee erinäisten vaiheiden jälkeen opiskelemaan, onhan hänen kumminsa Laukon kartanon Juho Kurki. Hagar päätyy kuningatar Kristiinan kirjastonhoitajaksi, kun hänen veljensä Bennu, jonka kummina oli Åke Tott, jonka pojan Klausin kanssa Bennulle tulee kahnaus. Bennu karkaa ja hänestä tulee sotilas Euroopan taistelukentille. Välillä kolmikon tiet kohtaavat, kunnes taas eriävät. 

Hagar ja Bennu ovat kuvitteellisia hahmoja, fiktiota. Se, kuinka todenmukaisen kuvan teos antaa Kuningatar Kristiinasta on sitten toinen kysymys. Kristiina kuvataan erikoislaatuisena, aika itsekeskeisenä persoonana, joka ei sallinut lähelleen itseään ylempiä. Samanveroisuuskaan ei välttämättä käynyt. Kuningatar Kristiina pohtii elämänkatsomuksia, mittailee eri uskonkäsityksiä, ajattelee ensin, että pois se, että luopuisi luterilaisuudesta, mutta kääntyy lopulta katoliseksi, koska katolisuudessa hän saisi ajatella mitä haluaa, kunhan ulkonaisesti toimisi sen säädösten mukaan. Mutta oliko tämä todellinen syy kääntymykseeen. Kristiina luopuu kruunustaan serkkunsa Kaarle Kustaan hyväksi.

Täytyy myöntää, että Kuningatar Kristiina on kiintoisa historian hahmo. Hänestä tahtoisin tietää enemmän.  

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä teoksesta ollenkaan tai esittelisinkö koko teosta. Vaikka lukutempo alkoi jähmeästi, se jatkui yllättävän sutjakkaasti ja nopeasti sivumäärään nähden, alkaen lopuksi taas takellella. Syy vastahakoisuuteni oli kuitenkin paitsi teoksen astrologinen ulottuvuus ja salaperäinen tähti, joka puhui niin Hagarille kuin Bennylle, kuin Kristiinallekin ja tuntui johtavan heidän elämäänsä, myös teoksen antama kuva juutalaisista.  Hagarin ja Bennyn äiti oli juutalainen, äidin isä Ruben Zevi (ilmeisesti fiktiota) rahoitti Euroopan maita ja sodan käyntiä. Ruben Zevi uneksi myös Israelin takaisin saamista osmaneilta.  Rubenista muodostuva kuva huikeita korkoja  nostavana raharikkaana kroisoksena, joka vetelee maailmanvaltojen naruja sodan näyttämöllä on ärsyttävä stereotyyppisyydessään. Toisaalta kuvaus "kultaisesta juutalaisesta" vaikutti vähemmän uskottavalta hahmolta. Onko tuollaista kroisosta voinut todellisuudessa ollakaan. Faktan ja fiktion rajat hämärtyvät pahasti. 

Minun täytyikin hieman selvitellä löytyisikö tästä teoksesta millaisia pohdintoja selkiytttääkseni omia antipatioitani.  

Googlen tekoäly-yhteenveto kuvasi teosta näin (hakusanoina ainakin Topelius, Tähtien turvatit, juutalaisuus tai juutalaiset): Zacharias Topeliuksen Tähtien turvatit -teos ei käsittele juutalaisuutta, vaan se on satusarja, jossa esiintyy juutalainen poika nimeltä Simson, joka auttaa orpoja lapsia löytämään turvapaikan. Teoksessa korostetaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa köyhiä ja vähemmistöjä kohtaan. Teoksen ydinajatus on myötätunto ja toisten auttaminen, ja se esittää juutalaisen hahmon positiivisessa valossa, korostaen hänen hyväsydämisyyttäänTeos ei kuvaa juutalaisuutta uskontona, vaan se kuvaa Simsonin hahmon kautta juutalaista kulttuuria ystävällisyydellä ja avuliaisuudella. 

Vaikka alla olikin varoitus, että tekoäly voi vastata väärin, niin tämähän oli ihan höpönpöppöä, jossa oikein mikään ei pitänyt paikkaansa. Tämä teos ei ole satusarja. Päähenkilönä ei ole Simson eikä turvapaikkaa etsiviä orpoja sen paremmin kuin heidän auttajaansakaan ei löydy. (EDIT: No, ovathan Hagar ja Bennu orpoja, mutta eivät he oikeastaan mitään turvapaikkaa etsi.) Ystävällisyyden ja myötätunnon merkityksen teoksessa voi kyllä löytää rivien välissä. 

Mielestäni tämä teos sen sijaan on vahvasti sodanvastainen, niin 30-vuotisen sodan teema kuin läsnä onkin, ja puhuu naisten aseman puolesta. Kristinuskoakin korostetaan, mutta ei mitään yksittäistä kirkkokuntaa. 

Juutalais-aiheeseen liittyen löysin Anna Kaisa Inkalan kirjoituksen "Topeliuksen juutalaiskuvasta"  ja juutalaisista sukujuurista, mikä hieman lievensi antipatiaani, mutta ei saanut minua yhtään enempää tykkäämään tästä teoksesta. Allegoriaa tästä varmasti on, mutta minulle liian sekavaa. Ei, en tykännyt, vaikka loppu toikin hieman valoa pimeyteen. Toisaalta viimeiset sanat osoittavat, että tämän teoksen teemoissa on hyvinkin tätä päivää koskettavia teemoja.

"Ainoa seikka, joka tiedetään liiankin hyvin, on se, että ratsastaja yhä ratsastaa punaisen hevosen selässä. Hänen tiensä kulkee vielä aika ajoittain tuhan ja veren läpi. Vielä on pitkä, voi, niin pitkä matka aikojen loppuun." 

Erityismaininta tälle määritelmälle:

Lisbet oli herttainen kuin ruispuuro 

Muualla mainittua:

Kirjavinkit "Jäi Topeliuksen viimeiseksi romaaniksi". On moniulotteinen kertomus, joka murtaa "topelianisuudesta" muodostunutta kuvaa.  ”topeliaanisuudesta

Luetut  Eksoottinen teos Kuningatar Kristiinan ajoista

Sinisen linnan kirjasto on sisällyttänyt tämän 10 tärkeää kotimaista klassikkoa -listalleen. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 29. Kirjailijan viimeisin teos

 

 

Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu

Britta-Lisa Joutsen

Saaressa kasvaa omenapuu

WSOY, 1972

147 + 1 s. 

Kansi: Tekijänimi jää kirjastotarrojen peittämäksi

Saaristolaiset kertoivat, että joskus 1700-luvulla Lyypekistä Pietariin matkalla ollut purjelaiva oli eksynyt myrskyssä ja ajautunut karille saaren edustalla. Siinä oli ollut lastina mausteita, niiden joukossa monta korillista muskottipähkinöitä. Korit hajosivat ja aallot huuhtoivat lastin maihin. Siitä asti saarta oli sanottu Muskottisaareksi. Ja oli totta, että tyyninä päivinä, jolloin suolaiset merituulet eivät puhaltaneet, saaressa tuntui selvästi hieno muskottipähkinän tuoksu. Eino-setä sanoi, että tämä ei pitänyt paikkaansa alkuunsakaan, vaan että saaren nimi oli väännös alkuperäisestä nimestä, joka oli Muskettisaari. Ja se taas sai alkunsa siitä, että tänne oli isonvihan aikana kätketty suuri määrä muskettipyssyjä. Tilda sanoi, että molemmat tarinat olivat pelkkää pötyä. Hän sanoi että sekä muskottipähkinän tuoksu että saaren nimi johtuivat villiomenoista, jotka täällä kasvoivat.

Tänään vietetään Suomalaisen luonnon päivää ja nytpä sattui hyvä kirja kohdalle ja luetuksi. Nmittäin tämä Britta-Lisa Joutsenen Saaressa kasvaa omenapuu on täynnä suomalaisen saaristomeren tunnelmaa ja luonnon voimaa. 

Sanni Forsius on 12-vuotias kaupunkilaistyttö Lahdesta. Isä, joka on ollut merimies on kuollut, äiti on sairaanhoitaja.  On kesä ja loma. Ja sen Sanni saa viettää tuttuun tapaansa isoäitinsä Tildan luona Muskottisaaressa. Muskottisaari sijaitsee Porvoon saaristossa, jonne Sanni saa matkustaa ominpäin. Laivassa Sanni tapaa 10-vuotiaan Mikan, jota hän ei voi sietää. Vallaton ja kuriton poika, joka kiipeilee pelastuveneissä ja muualla, missä ei saisi, kunnes kapteeni kieltää. Vähitellen Sannista ja Mikasta tulee kuitenkin ystäviä. Muskottisaarta, josta Sannin isoäiti Tilda omistaa puolet ja Mikan isä toisen puolen uhkaa kuitenkin vaara. Mikan isä, Teppo Teppola on nimittäin päättänyt rakentaa saareen lomahotellin. Hänen suunnitelmissaan on rakentaa saarten välille silta, jolloin saareen pääsisi autolla. Saareen saataisiin sähköt ja mitä kaikkea. Sannin lempipaikka saaressa on pieni saari saarella sijaitsevan lammen keskellä, jonne johtaa vain upottava soinen kannas, jonka hän on kekseliäästi ylittänyt suksilla. Teppola suunnittelee pikkusaaresta Linnanmäen tai Disneylandin kaltaista lasten huvipaikkaa. Tepoolan suunnitelmat veisi saaressa kasvavat omenapuut nurin, kun tilalle tulisi parkkipaikka.

Sanni alkaa miettiä, miten hän voisi pelastaa kesäparatiisinsa, joka merkitsi niin paljon ei vain hänelle, vaan myös isoäidille ja muille saaren asukkaille.

Muskettisaaressa Sanni hengittikin toisella tavalla. Kun hän ui, hän tunsi olevansa osa merta. Seistessään tuuliella kalliolla hänkin muuttui tuuleksi ja kallioksi. Ja kun hän nojasi omenapuun rosoiseen runkoon, hänkin kasvoi, kukki ja kantoi hedelmää.

Sanni kirjoittaa lehteen kirjeen, joka toimitetaan luonnontieteilijästä kiinnostuneelle professori Lindenille, jota Sanni lähtee tapaamaan, kun ei miehestä kuulu mitään. Linden, joka on kiinnostunut linnuista ja läheisellä saarella pesivästä haahkayhdyskunnasta saapuukin saarelle ja osoittautuu Teppolan Norssi-aikaiselle opiskelijatoveriksi.

Saaressa kasvaa omenapuu on julkaistu 1970-luvulla. Sen kerronta on kaikkitietävää, hauskaa ja  hmm. hieman hulvatontakin. Aihe - luonnonsuojelu on vakava ja tärkeä, vaan kerronta ei ole lainkaan vakavantärkeää. Päinvastoin, vakavaa ja tärkeää aihetta lähestytään liioittelulla ja ei niin todesta otettavalla paisuttelulla, kuten esim. Teppolan suunnitelmissa on nähtävissä.  Myös ratkaisusssa, jonka Linden keksii Sannin sanojen myötä on hipaus ironista lähestymistapaa. Karikatyriaa sanoisin kerronnassa olevan, vaikka tarinassa muutoin oli hyvin viehättävä tunnelma, aidontuntuinen hahmojen rakentaminen. Paljon tavallista arkea, hieman juhlaa ja sävähdys jännitystä myrskyävällä merellä. Mitä hieman mietin, oli viittaus Porvoon vanhaan puutaloasutukseen, jotka paloturvallisuuden takia purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin osakekerrostaloja. Tildakin joutuisi lähtemään vuokra-asunnostaan, jossa talvisin asui. Mietin, oliko tämän juonirakenteen takana jokin todellinen tapahtuma, vai ei. Hyvin mielikuvituksellinen tarina tämä oli, vaikka kosketuspintaa todellisuuteenkin löytynee.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi lukukokemus. Tässä oli jotain samanlaista kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa. Molemmat tarinat sijoittuvat saaristoon ja molemmissa on omanlainen kesäpaikan pelastamisoperaatio. En muista, olenko lukenut tätä aiemmin. Jotkin pienet tapahtumat, kuten suksijuttu kilistää jotain kelloa, mutta en tosiaankaan muista lienenkö lukenut aiemmin vai en. 

Kansikuvasta sen verran, että kuvitus muistuttaa Omppua, Eli Osmo Omenamäkeä. Harmi, kun tieto kuvittajasta on jäänyt kirjastolapun alle. 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste: Muskotti mainitaan takakansitekstissä. 

Kirjametsää rakentamassa: Omenapuu 

Christa Ruhe: Ystäväni Odette

Christa Ruhe

Ystäväni Odette

Alkuteos: Kleine schwester Odette (1954)

Suomentanut Kaija Kauppi 

WSOY, 1961 (2. painos) 

183 + 1 s.

Kansi: Leena Puranen

"Odette Beauduin! Ette läpäissyt koetta. Teidän on lähdettävä koulusta. Odette Beauduin, olette liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen", toistaa professorin leppymätön ääni. "Odette Beauduin!" kaikuu kaikkialta, ja koulun kumistin jymähtelee musertavasti väliin: " ... liian vanhanaikainen ---", ja pilkalliset silmäparit tuijottavat häntä joka puolelta ... Yhä kovemmaksi painuu ääni, kunnes se vihdoin muuttuu taukoamattomaksi, kimeäksi huudoksi: "Odette, Odette!"

Odette Beauduin on 17-vuotias puoliorpo ranskalaistyttö Rivieralla. Äiti Madeline on kuollut, ja Odette asuu isänsä, kukkakauppias Pierren ja taloudesta vastaavan vanhan rouva-Rosan kanssa. Odette on opiskellut taidetta, mutta saa kuulla olevansa vanhanaikainen. Hänen maalauksensa eivät ole hyviä. Odette eroaa koulusta. Hän alkaa myymään isänsä kukkia nizzalaiselle torilla, mutta ujona hän jää muiden torimyyjien varjoon eikä saa kukkiaan myydyksi. Torilla Odette tapaa Florin, italialaisen pojan, ja ystävystyy tämän kanssa.

 

Florin myötä Odette tutustuu tämän perheeseen, joka pitää eläintarhaa. Florian on vastuuntuntoinen opiskelija, italialainen "sunny boy", iloluonteinen, "haihattelija", kuten äitinsä, rouva Caviowski kuvaa. Kun taas hänen veljensä Pieter, jolla on eri isä, huolehtii eläimistä. Nämä Florin ja Pieterin perhesuhteet Cavi-setineen ei täysin aukea minulle. Cavi-sedällä tuntuu olevan venläisiä emigranttituttuja. Flori on italialainen, mutta Pieterin suhteen vihjataan saksalaisuudella. onko Cavi kummankaan pojan isä? Poikien äiti on taiteellinen, musiikkia harrastava laulaja. 

Flori hoitaa Odetten myymään kukkia turistien suosimassa hotellissa, mikä ei kuitenkaan ole Odetten mieleen, vaikka hän hoitaakin pyydetyn kukkatoimituksen kunnialla.  Odette miettii tulevaisuuttaan. Mihin hän ryhtyisi. Hän kokee alemmuutta ja epäonnistumista. Hän haluaisi kuitenkin olla taiteilija. Avuksi tulee Pieter, joka hankkii Odettelle paikan tunnetun savenvalajan oppilaana. Ja niin Odettelle avautuu tie "tähtiin".

Ystäväni Odette on kiintoisa nuoruuskuvaus, kertomus oman tien löytämisestä ja ertiyislaatuisesta ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Lopulta Florian saa huomata, että järkevä pikkuveli (?) on vetänyt pitemmän korren. Vaikka ei Florikaan täysin avuton uneksija ole. 

Kerronnallisesti kaikkitietävän kertojan, hyvin eteenpäin vievää kuvausta, jossa Odetten erikoislaatuinen persoona kasvaa ja täydentyy. No, olihan tässä yksi kohta, joka ei ehkä nykyaikana läpäisisi "poliittisen korrektiuden sihtiä" ja joka sai minunkin kulmakarvani hieman nousemaan, mutta kokonaisuus tuo hyvin esiin persoonalliset henkilöhahmot. Mikä minua hieman oudoksutti, että Odetten oma perhe jäi varjoon Caviowskien ja eläintarhamiljöön rinnalla. Odetten kotioloja tai Odettea kotioloissa ei kuvattu juuri lainkaan. 

Herättivät uteliaisuuden 

Avignon sillalla. Kyseessä lienee chanson Sur le pont d'Avignon. Löysin tästä kivan piirrosversion, jossa erilaiset hahmot ja ammatit tervehtivät toisiaan sillalla. 

"Kaunein kaikista saksalaisista kehtolauluista: Neitsyt Maria ruusutarhassa". Olisin kovasti halunnut tietää, millainen laulu on kyseessä, mutta en löytänyt mitään, minkä varmasti olisi voinut liittää tähän yhteyteen. Kehtolauluja kyllä löytyy ja suomalaisiakin aiheeseen liittyviä teoksia, mutta ... no. Ehkä tämäkin tieto joskus löytyy.

Tšingiz Aitmatov: Varhaiset kurjet

Tšingiz Aitmatov

Varhaiset kurjet (ja muita novelleja)

Alkuteokset: Rannije zuravli, Novyj Mir 9/1975, Litsom k litsu ja Svidanije s synom

teoksesta Provesti i rasskazy, Kyrgyxstan 1971

Suomentanut Ulla-Liisa Heino 

Kansakulttuuri Oy, 1976 

214 s,

Vahinko, että ilmasto ei Talasin vuorilla ollut sellainen kuin kuumissa maissa. Ilmasto jos olisi ollut toisenlainen, olisi elämäkin ollut toista. Olisi kasvatettu omia norsuja. Norsuilla olisi ajettu kuin härillä. Mitä pelkäämistä siinä olisi ollut. Ensimmäisenä hän olisi kiivennyt norsun selkään ja asettunut suoraan niskaan korvein väliin, kuten oppikirjan kuvassa näkyi, ja ajellut pitkin kyliä. Ja väki olisi kokoontunut katsomaan: "Katsokaa, tulkaa katsomaan! Sultanmurat, Bekbain poika ratsastaa norsulla!" Kyllä olisi Myrzagul silloin ihaillut ja olut suopeampi...

Varhaiset kurjet  alkaa koulussa, ikkunan vieressä istuvasta  Sultanmuratista. Opettaja, Inkamal-Apai, kertoo Ceylonista (nykyään Sri Lanka) ja sen erilaisesta ilmasto-olosuhteista. Sultanmuratin ajatukset kulkevat omia teitään ja välillä katse kääntyy luokkatoveriin, Myrzaguliin. Sultanmuratilla on veli - Adzimurat. Isä on sodassa. Tarina sijoittuu siis toisen maailmansodan tietämille. Sultanmuratin koulunkäynti keskeytyy, kun hänet ja muut isot pojat joutuvat auraamaan viljapeltoja kauas asumattomaan Aksaihin. Sultanmuratista tulee poikajoukon johtaja ja joutuu kahnaukseen Anatain kanssa. Huoli perheestä, isän kaipaus ja heräävät tunteet painivat Sultanmuratin mielessä isän hevosista puhumattakaan. 

Tämä on värisyttävä tarina, hienoa elävää, elämää uhkuvaa kuvausta, jos kohta pinnan alla väreileee. Novellin avoin loppu on pysäyttävä tehokkuudessaan. Tarina nostaakin esille päähenkilön sisäisen elämän ja mielenliikkkeet, mutta myös elämässä tapahtuvien yllättävien tilanteiden kohtaamiset. 

Luin tämän kirjan nyt, vuosien jälkeen uudelleen. Varhaisten kurkien ohella teoksessa on kaksi hieman lyhyempää novellia: Kasvoista kasvoihin ja Isä ja poika. Olen kirjoittanut ensilukukokemuksestani aiemmassa kirjablogissani näin. 

Erityismaininta tälle virkkeelle: 

"Uunissa aivan palaneen oljentuhkan sydämessä oli vielä jäljellä kytevä liekki kuin pienokaisen henkäys" 

 ---

Muualla mainittua:

Kirjasampo aikalaisarvio Kirjailijasta joko pitää tai ei pidä, ja jos pitää, pitää kovasti

Maailman valloitus kirjallisesti: Kirgisia

 

Pip Williams: Kirjansitoja

 

Pip Williams

Kirjansitoja

Alkuteos: The Bookbinder of Jericho

Suomentanut Tuulia Tipa

Into, 2025

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjansitoja osui kohdalle kirjastoreissulla ja muistin nähneeni tästä joitain blogimainintoja ohimennen. Takakansitekstikin avasi teosta sen verran, että ajattelin kokeilla, kuinka sujuvasti tämän lukeminen minulta sujuisi, ja kyllä vain, ihan sujuvasti tarina upposi. Aihe oli uudenlainen: työ kirjansitomossa. Feminismi taas ei mielessäni päällimmäinen kiinnostuksen aihe ole, vaikka naisnäkökulma ei sinänsä huono teema olekaan. Miljöö, ensimmäisen maailmansodan ajan Oxford, englantilainen yliopistomaailma ja jokielämä lotjassa nimeltä Calliope ovat nekin ihan kiintoisia teemoja. Kerronta soljui kuin vesi joessa ja viihdyin tarinan parissa todella hyvin aina loppusivuille asti. 

Tarinan keskiössä on Peggy, jota kutsutaan myös neiti Jonesiksi, ja hänen kaksossisarensa Maud. He ovat molemmat töissä Oxfordin kirjansitomossa, olleet jo lapsesta alkaen,  ja asuvat Calliope-nimisessä jokilaivassa, niin sanotussa proomussa. Peggy haluaisi lukea, ei vain sitoa kirjoja.

"Rahtuja. Edessäni oli pelkkiä rahtusia. Katkelmia, joissa ei ilman edeltäviä ja seuraavia sanoja ollut järjen hiventäkään." 

Paitsi kirjansidontaa, jonka vaiheita kirjailija kiintoisasti kuvailee teoksessa käsitellään naistenasemaa. Peggy haluaisi siis lukea ja opiskella, mutta englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa naisten äänioikeuttakin on vasta alettu pohtia, se ei niin vain ole mahdollista. Työssäänkin Peggy saa jatkuvasti kuulla, että "hänen tehtävänsä on sitoa kirjoja ei lukea niitä", mikä onkin avainlause teokseen, verrattavissa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aloituslauseeseen.

 Peggy tutustuu Gveniin, joka on ylemmässä sosiaaliluokassa, mutta avaa Peggylle tietä mahdollisuuksiin, vaikka helpolla ei ovet aukenekaan eikä ristiriidoilta vältytä. Peggyn ja Mauden suhde on myös tärkeä. 

Niin kaksoset kuin ovatkin, Maude on "erityinen" ja Peggy kokee vastuunsa sisaren kyvylle selviyytyä elämän haasteista. Omat lisänsä tapahtumiin tuo ensimmäinen maailmasota ja belgialaiset pakolaiset, erityisesti pahasti haavoittunut Bastian, jota Peggy käy katsomassa sairaalaksi muuttuneessa yliopistossa ja Lotte, joka tulee töihin kirjansitomoon ja jonka kanssa Maude ystävystyy niin, että Peggy kokee kateutta sisarestaan. Monenlaisia tunteita siis käydään läpi, ja elämä soljuu eteenpäin arkineen ja pienine juhlineen, riidellään ja rakastutaan, haaveillaan ja ponnistellaan. 

Pidin tästä tarinasta sen verran paljon, että kirjailijan aiemmin ilmestynyt Kadonneiden sanojen kirja -alkoi hieman kiinnostaa, vaikka aihepiiri vaikuttaisi olevan aika lailla samoja latuja kulkeva. 

Erityismaininta näille ajatuksille:

"Oloni oli kuin kasalla rujoa runoutta komeissa kansissa" 

"Runous auttaa meitä sietämään sietämätöntä. Siksi se ei aina voi olla totta"

Jälkimmäistä sitaattia, runouden määritelmää, mietin, onko se laina joltain toiselta, mutta äkkiseltään ei löytynyt vihjettä sellaisesta. Osuvasti sanottu kuitenkin. 

Yllättäen löysin tästä tarinasta myös Suomibongauksen:

"Olympialaiset ovat olleet Belgialle mainio piristysruiske. Viimeisinä kisapäivinä opiskelijat pääsivät stadionille ilmaiseksi. Matkustin Antwerpeniin ja sain nähdä, kun Paavo Nurmi voitti kymmenentuhannen metrin juoksun. Hän on saanut lisänimen Lentävä suomalainen."

---

Muualla blogeissa:

Kirjat kertovat:  Yhteiskunnallisesti vahva yhteiskunnanllinen historiallinen romaani. jonka henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kerronta eloisan yksityiskohtaista

Lukutoukan luetut sivut:  Taidokkaasti kerrottu historiallinen romaani, jossa ei jaaritella 

 

Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta!

Matthias Salamnius

Ilo-Laulu Jesuxesta

Jälkisanat Juha Hurme 

Ntamo, 2024 

Kansikuva:  Hugo Simberg Teidän tähtenne (kuva käännetty)

Ilo-Laulu Jesuxesta

Lohdutus Lunastajasta / Syndymäst Hyvä Sanoma / Elämästä Ihmeellinen / aivan Caunis Cuolemasta / ylösnousnusta iloinen / Paras poijes Lähdennöstä / Suomen kielellä sanottu / Suomalaisten suosioxi.

Evankeliumia ja kansanperinnettä yhdistävä teos, josta kiinnostuin Gregoriuksen esiteltyä teoksen Klassikkohaasteen myötä. Kalevalamitalla runoiltu evankeliumi on toki hauskaa ja antoisaakin luettavaa, vaan toisaalta minulle tuli hieman ristiriitainen olo saatuani tämän loppuun. Erityisesti ristiriitaisuus lisääntyi, kun luin Juha Hurmeen jälkisanat, jossa tämä (hieman venkulaksi mieltämäni) kirjailija tuo esiin itäsuomalaista suullista perinnettä, suomen kielen ja  ja kansanperinteen historiaa, kristinuskon  tuloa pakanuuden tilalle, Kalevalarunoutta ja Salamniuksen persoonaa ja tekstin syntyhistoriaa. 

Ilo-Laulu Jesuxesta osoittautui jyriseväksi paukkutuotokseksi. Menestys oli täysin ansaittua ja ymmärrettävää. Vihdoinkin joku osasi saarnata siten, että kuulijat tajusivat mistä oli kyse. Kirjasta otettiin nopeaan tahtiin perästi 16 painosta. Niin varhiasta ja vaikuttavaa oli Salamniuksen ympäri suomenkielisiä seutuja usein ääneen luettu trokeetaide, että sen kirjaviisaudet kierrättyivät takaisin suulliseen perinteeseen. (Juha Hurme: Evankeliumi Matthiaxen mukaan teoksessa: Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta. Ntamo, 2024. 129-144).

Juha Hurme on tietysti valottanut teosta kirjailijana ja kirjallisuustutkijan näkökulmasta, vaikkakaan ei kaikilta osin tieteellisellä vakavuudella, eikä mielestäni ansiokkaastikaan, kun käyttää erään henkilön kuolemasta sanaa kupsahti. Yksittäinen sana särähtää pahasti muun kuvailun lomassa. 

Ristiriitainen olo syntyy siis siitä, kun sekoitetaan kalevalaiset tarut ja hahmot kristinuskon henkilöihin. Ehkä tämä vaara on tiedostettu, kun uskonnollinen reformi on aikoinana kieltänyt näiden "rytmisäkeiden harrastamisen", kuten Hurme paljastaa historialliset menettelytavat.

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta kuvaa melko tarkoin evankeliumien tekstejä syntymästä kuolemaan, mitä nyt välillä, hieman yllättävästi käväisee Vanhan Testamentin puolella kertomassa israelilaisten lähtöä Egyptistä. Tätä ei Juha Hurme oikein ollut ymmärtänyt, mutta itselleni tämä Pääsiäisen vieton taustoitus ei ollut sinänsä lainkaan vieras ja outo. Sen sijaan kuvaus Tuonelan matkasta, sai minut hieman hämmennyksiin, vaikka Paavalin kirjeet, esim. kolossalaisille on lukeneelle nähtävissä.  

Tuohon VT:in otteeseen liittyen minun täytyi kerrata mitä olivatkaan ne kymmenen vitsausta, jotka Egyptiä kohtasi, sillä Juha Hurme oli kiinnittänyt tekstianalyysissaan huomiota Salamniuksen kerrontaan, jossa täit vaivasivat Egyptin neitosia. Hurmeen mukaan ei Raamatussa puhuta mitään täistä. No, vanha Biblia-raamatunkäännös puhuu täistä, 1992-käännös syöpäläisistä, mutta -38 käännös sääskistä. Myös englantilainen King James puhuu täistä. 

Salamniuksen teksti yhdistää kansanperinteestä kumpuavia sanoja raamatullisiin käsitteisiin, mikä on myös omiaan luomaan ristiriitaisuutta ja hämmennystä ja mitä en itse harrastaisi. Minulle tulee mieleen, että tämä teos on luettavissa samoin kuin esim. Keuruun vanhan kirkon kattomaalaukset, joissa lukutaidottomalle väelle yritettiin tuoda kristinuskon sanomaa ymmärrettäväksi. Tarkoitus on ollut ehkä hyvä, mutta jättää jotain vajaaksi. Jotain samaa on myös nykyään murteella kirjoitetuissa jouluevankeliumeissa, joiden tarkoitus lienee lähentää sanomaa ihmisten mielissä ja herättää ajattelemaan ja ymmärtämään merkityksiä. Asioita voidaan sanoa niin monin tavoin, eikä kalevalamitta sinänsä ole yhtään sen huonompi tapa ilmaista asioita kuin muutkaan. Itsekin olen kalevalamittaa runoissani käyttänyt. Sanoisin kuitenkin, että mitä selkeämmin sanottu,  ja tyyli tarkoitukseen sopiva, sitä kirkkaampi ymmärrys. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kansanomainen esitys, mutta onko kuitenkaan kansantajuinen? Ei ehkä kuitenkaan pitäisi sekoittaa puuroja ja vellejä keskenään. 

Salamniuksen teksti löytyy  vanhoilla fraktuurakirjaimilla präntättynä Doriassa. 

Tästä on myös Helmivyön kustantama näköispainos vuoden 1882 -laitoksesta.