Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen

Luumupuu kukkii

WSOY,  1971 (4. painos)

269 +2 s.

— Kati! Katii-ii!

Kati vilkaisisi vaivautuneena portille päin. Ei oikeastaan maksanut vaivaa kätkeytyä huoneeseensa ja tekeytyä kuuroksi. Tuo meteli kuului kyllä puutarhan poikki kasvihuoneeseen asti, jossa isä oli suihkuttamassa ruusuja, ja vielä varmemmin talon kellarikerrokseen äidin kangaspuiden ääreen. Ja tietysti Siinä ampaisisi kohta keittiöstä ajamaan koko lauman tiehensä. Siinä tiesi hyvin, mitä Katilla oli tänään tehtävänä. Mikä kumma siinä olikin, että Siina sai urkituksi kaikki hänen kouluasiansa. 

 Kissa vieköön koko inhottavan kotiaineen!

Näin alkaa tämä kiva, itselleni hyvinkin nostalginen nuortenkirja, jonka itse luen tyttökirjallisuuteen, lähinnä siksi, että päähenkilö on tyttö, Kati Pihka, jonka näkökulmasta asioita ja elämänmenoa Sinijärven kylässä seurataan. Pihkan perheeseen kuuluu isä, äiti ja pikkuveli Tommi. Tommin paras kaveri Ulpu. Lisäksi keittiössä häärää tomera Siina, jolla on alle kouluikäinen Aija-tytär. Pihkan perhe on keskiluokkainen yrittäjäperhe. Heillä on puutarhayritys. Katin nimikkopuu, punaluumupuusta odotetaan hyvää tulevan syksyn puutarhanäyttelyssä.

Katin pitäisi kirjoittaa kotiaine joka olisi kaiken lisäksi asia-aine. Katilla on vilkas mielikuvitus. Sitä pitäisi suitsia, jotta hän selviäisi tulevista oppikoulun pääsykokeista. Oppikouluhan oli osa entistä koulujärjestelmää. Käytyään vähintään  kolme vuotta kansakoulua, saattoi pyrkiä oppikouluun. Oppikouluja olivat tyttölyseot, poikalyseot ja yhteiskoulut. Kati pyrkii keväällä tyttölyseoon, mutta vilustuu pahasti ennen kokeita ja ainekirjoituskoe menee penkin alle. Syksyn tullen hän ystävänsä Tuulin kanssa pyrkiikin sitten sekä tytöille ja pojille tarkoitettuun yhteiskouluun.

Eletään 1950-luvulla. Tekstissä tuodaan tanssilavakulttuuri, lättähatut ja pimut, jollaisena kuvataan Maisa Myllymaa. Pihkan puutarhalle apulaiseksi tuleva nuori nainen, joka herättää Katin salapoliisinvaistot. Ei kai tämä vain ole kilpailijan, puutarhu Myyrämaan lähettämä vakooja? Yhteiskunnallisia oloja sivutaan viittaamalla työllisyystoimiin, joita on tietyömaa, jollaiselle tulee töihin muuan Ruotsissakin ollut Simppa, jota Kati alkaa luulla Siinan entiseksi mieheksi. 

Katin kavereita ovat Tuuli, Marke, Hippu (Eli Bernt), Iikka (Ulpun isoveli) , Urho, joiden kanssa hänellä on salaisuus: sirkus. Kati harrastaa balettia. Iikka trapetsia. Urholla ja Markella on taikurinumero. Hippu opettaa koiraansa Bonnia esittämään temppuja ja niin päin pois. Sitten tapahtuu onnettomuus, kun Hippukin yrittää trapetsitemppua ja loukkaantuu. Tästä sukeutuu Hipun äidin, Rouva Bomanin kanssa melkoinen soppa, jota hämmennetään aina koulua myöten. Viimeisiä kouluviikkoja kurjistaa myös laulunkokeet. Kati ehdottaa opettajan suosikille laulettavaksi "Oi Susanna", kun tämä haluaa räväyttää ja päästä "asemastaan" eroon, mutta kuinkas käy, kun opettajan nimi onkin Susanna. Kati itse laulaa "Teksasin keltaruusun". 

Kerronta on sujuvaa, hyvin etenevää, kirjakielistä. Lasten luonteet ja henkilökemiat välittyvät hyvin aikuisista puhumattakaan. Kirjakielisyydestä poiketen Pihkan perheen kotiapulainen Siina puhuu murteella:

Jutinan tähren, kun hiipii kuin varas yöllä, sanoi Siina. --- --- Rouva on alakerras kutomas. Tästä saatta voileipää ja maitua. 

Hieman mietin tätä murretta. Se tuo mieleen Pohjanmaan. Olen jossain muussa yhteydessä tuon jutina-sanan nähnyt tai kuullut, mutta en nyt muista missä. Kirjailijahan itse on tamperelainen. Pohjanmaalle tämä tarina ei kyllä sijoitu, eikä ehkä Tampereellekaan, vaikka vaikea sitä on sanoa. Paikkakunnista tässä mainitaan Jyväskylä, jonne Katin luokka tekee kouluretken ja Helsinki. Pihkan puutarha sijaitsee paikassa, jossa on vuoristoista maastoa lähellä. Tyttölyseota kutsutaan nunnaluostariksi. Onko tämä ollut yleinen nimitys tyttökouluista, en tiedä, mutta Porvoon tyttökoulua on nunnalaksi kutsuttu. En silti tätä tarinaan Porvoon seudullekaan sijoittaisi. Loppujen lopuksi sillä ei niin väliä olekaan, sillä yhteiskunnalisista aspekteistaan huolimatta ja hyvästä ajankuvasta huolimatta mielikuvitustahan tämä on, kuten Katin mielikuvitusystävä Stellakin lumileopardeineen ja Sinisen savun kylineen. 

Luumupuu kukkii on Virtasen kirjoista itselleni rakkain. Luin tämän ensimmäisen kerran siinä 10-11-vuotiaana ja Katin mielikuvitusystävän innoittamana yritin itse hypellä kotini kivilouhikoissa "mustan pantterin" kanssa, mutta eipä minun mielikuvitus ihan tainnut kantaa. Tämän tarinan viehätys kuitenkin on kantanut sen verran, että olen tämän useampaan kertaan lukenut. Henkilöhahmot on eläviä ja monipuolisia. Eivät jähmeitä tai liikkumattomia. Siinakin, joka inhoaa kissoja saa luvan tyytyä, kun Kati saa luvan ottaa itselleen orvoksi jääneen kissanpennun Timman. Elämä virtaa ja on muutoksesssa. Katikin kasvaa uuden syksyn tullen todellisuuteen ja Sinisen savun kylä haipuu uusien tuttavuuksien myötä taka-alalle. 

Mikä minua hieman kummastutti kerronnassa, oli puutarhuri Pihkan kuvaus. Hänestä puhutaan koko ajan isänä ja vasta aivan loppupuolella pari kertaa mainitaan nimeltä Heikki. Äiti on äiti, hänen nimestään ei puhuta mitään. 

Raikas ja hauska kasvukuvaus ajoilta menneiltä.

--- 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjan kannessa tai nimessä on hedelmä 

Oma Kirjametsä -haasteeni.

--

Muualla mainittua:

Sinisen linnan kirjasto  

Lumiomena  

Lastenkirjahylly 

 

 

Jean De La Bréte: Villivarsa

Kuvakaappaus Wikipedia commons / muokattu

Jean De La Bréte (Alice Cherbonnel

Villivarsa

Alkuteos: Mon oncle et mon curé

Suomentanut Heikki Teittinen

Otava, (Kirsikka-sarja) 1927

178 s. 

Siinä pysyn, mitä sanoin, toistin rauhallisesti. Hän ei ollut muuta kuin tyhmyri, vieläpä aikamoinen tyhmyri. Pastori huudahti tukehtumaisillaan: Kun lapset sekaantuvat järkeilemään, saavat kuolevaiset kuulla paljon typeryyksiä. Herra pastori, opetitte minulle juuri tässä eräänä päivänä, että järki on ihmisen kaunein avu. 

Villivarsa ei nimestään huolimatta ole hevostarina. Villivarsa on symbolinen määrite nuoresta, kesyttämättömästä tytöstä, jollainen myös on Reine Lavande, tämän tarinan päähenkilö ja minä-kertoja. Reine on pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen. Tässä pikkuisessa ruumissa asustaa kuitenkin "ylpeä ja itsetietoinen sielu, joka ei levitäkään heikkouksiaan kaiken maailman katsottaviksi" Ei ainakaan tädilleen, joka on epämiellyttävä ja jota Reine kuvaa vähemmän mairittelevin sanoin. Reine on orpo, mutta rikas, jonka vuoksi täti on ottanutkin 2-vuotiaan Reinen kasvatettavakseen. Täti on täti vain avioliiton kautta. Rikkaudet tulevat enon kautta, joka kuului maalaisaateliin. Tädin ja Reinen välit eivät kuitenkaan ole mitenkään hyvät ja täti lyökin toisinaan Reineä, kunnes tämä 16-vuotiaana tekee siitä lopun.  Reine on " pieni liikkuva, vaihetteleva ja oikukas elävä, tuuliviiri, jota kaikki mielikuvituksen ja olosuhteiden oikut pyörittelevät." 

Reine asuu leskitätinsä kanssa maatilalla nimeltä Buisson. Hänen kasvatuksestaan ja koulutuksestaan vastaa pastori, joka käy Reinen luona säännöllisesti kolmesti viikossa ja jonka kanssa Reine käy väittelyjä siitä, onko Frans I kunnioitettava vai ei historian hahmo ja oliko Mucius Scaevola tyhmä vai ei. 

Reine viettää siis aika rajoitettua elämää, mutta 16-vuotiaana hän alkaa kaivata muutosta ja vastauksia mielessään heränneisiin kysymyksiin ja etsiytyy kirjastoon. Hän löytää Walter Scottin ja kirjailijan  Perthin kaupungin kaunotar tekee Reineen lähtemättömän vaikutelman.

Tunsin samaa riemua kuin vanki, joka tuodaan komerostaan puiden, kukkien keskelle, auringonpaisteeseen; tai ehkä paremminkin samaa kuin säveltää, joka kuulee ihanteellisella tavalla ensikertaa esitettävän sydämensä ja älynsä lasta. Maailma, jota en tuntenut, mutt ajohon kaihosin itsetiedottomasti, heräsi äkki sielussani eloon. Kirkkaus täytti mieleni niin äkkiä, että luulin siihen saakka olleeni tylsämielinen raukka. Humalluin, huumaannuin romaanista, joka kiehui värejä, elämää, liikuntoa. 

Kun pastori huomaa Reinen löytäneen tien kiellettyyn kirjastoon, hän lukitsee oven. Reineä pidetään vielä lapsena, jonka tiedon tasoa piti rajoittaa. Oli asioita, joista ei sopinut puhua, tietyt seurustelusäännöt ym. ym. Mutta Reine on päässyt romaanien kiehtovaan ilmapiiriin ja löytää tiensä takaisin kirjastoon. Silloin pastori neuvoo Reineä:

Mielikuvitus on kuin kaunis liekki, se valaisee ja vilkastuttaa älyä niinkauan kuin sitä ravitsee varovasti, mutta jos sille antaa liiaksi ravintoa, siitä sukeutuu tuli, joka hävittää talon, ja onnettomuus jättää jäljelle vain tuhkaa ja raunioita.

Reine tietää hänellä olevan sedän, setä Pavoli. Hän pyytää pastoria kirjoittamaan tälle, että pääsisi asumaan tämän luokse Pavoliaan. Mutta yllättäen täti kuolee ja Reine muuttaa kuin muuttaakin Pavoliaan. Pavoliassa hän tutustuu toiseen serkkuunsa Blancheen, jota hän kuitenkin alkaa kutsua Junoksi. Tämä kerronnassa ilmenevä Blanche - Juno -vaihtelu hieman hämmentää minua, siinä kun ei ole mitään johdonmukaisuutta nähdäkseni. 

Tarinan keskiössä on myös serkku Paul De Comprat, joka saapuu ensin vierailulle Buissoniin ja juuri luettujen rakkausromaanien valistamana Reine rakastuu Pauliin. Hän ei saa miestä mielestään ja saapuessaan setänsä luokse Pavoliaan hän saa kuulla, että Blanche-serkun on määrä mennä naimisiin De Compratin kanssa.Mutta Blanche ei rakasta kuitenkaan miestä. Tämä ei vastaa tytön miesihannetta.Tällä kun on hyvä ruokahalukin. Paulin ja Blanchen avioliitto on kuitenkin tytön isän unelma. 

Reine on onneton salaisuutensa kanssa, jota hän ei paljasta, mutta joka on paljastunut setä Pavolille kuitenkin. Reine palaa Buissoniin lyhyelle vierailulle saamaan lohtua pastoriltaan, jonka hän haluaa muuttavan Pavoliaan pastoriksi vanhan pastorin tilalle. Pastorikin on kaivannut keskustelujaan Reinen kanssa erimielisyyksistä huolimatta. 

Villivarsa on kiintoisa pieni aikalaiskuvaus 1800-luvun ranskalaisesta aateliselämästä. Ja vaikka tämän tarinan teemana on rakkaus ja avioliittoon pääseminen en osaa pitää tätä ihan tyypillisenä rakkaustarinana. Reine on kaikesta huolimatta kiehtova hahmo, vaikka hänen päämääränsä onkin vain ainoastaan päästä naimisiin ja nimenomaan Paul De Compratin kanssa. Miten se olisi mahdollista, kun mies on kihloissa Blanche-serkun kanssa. Kuinka hän, Reine voisi löytää onnea elämässään tämän mahdottomuuden edessä. Kiehtovaksi hänet tekee hänen epäsovinnaisuuden ja sovinnaisuuden välimaastossa kulkeva ristiriitaisuus, perinteisen naisellisuuden ja kuitenkin hieman epätyypillisen, ei perinteistä naiskuvaa edustavan naisen ristiriita. Jossain määrin minulle jää kuva tarinasta, jonka pääpaino ei niinkään ole siinä, pääseekö nainen naimisiin tai miten rakkaus syntyy, vaan kasvatukselliset seikat ja kasvuolosuhteet. En tiedä, ehkä tässä on löydettävissä pieni piikki romanttisia romaaneja kohtaan. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Lämmittelin onnellisuuteni paisteessa, kuten sisilisko auringon säteilyssä.

Kummastelua aiheutti suonenvetoon tarjottu eetteri, samoin kuin mietin, mikä se on se Vihreän Neulan huippu, joka on yhtä harvinainen kuin mies, joka rakastuisi vain kerran. No, selvisihän se, kun penkoi taustoja.

Tämä tarina on ilmestynyt jo 1919 WSOY:n julkaisemana Elsa Soinin suomennoksena nimellä Pikku Reine. Olisikin mielenkiintoista verrata näitä kahta suomennosta. 

 

Ei pitäisi ei, vai pitäisikö sittenkin ....

 

 

Nimittäin ostella kirjoja, mutta ku ... 

Kirjamessuilla tällä kertaa kiertelin antikvariaattipuolella ihan pika pikaa, eikä oikein mikään ottanut silmiin, vedonnut tarpeeksi ostohaluihin Kotona sitten kiertelin paria nettiantikvariaattia ihan kaikessa rauhassa ja tällaiset teokset vetivät puoleensa. En tiedä, jos olisin nämä löytänyt kirjamessuilla olisivatko lähteneet matkaan, ehkä, ehkä ei. No, ehkä nuo Elina Aron teokset ainakin ...

 

Yläkuva:

 

Elina Aron joitakin tyttökirjoja on tullut luettua ja mukaviksi lukukokemuksiksi todettu. Nokkoskaarten Piritan kansi kiinnitti huomioni ensialkuun, mutta en tullut sitä heti ostaneeksi, kun nettiyhteys kronklasi. Päästyäni takaisin netin äärelle mielessä oli muistikuva jostain mielenkiintoisesta kansikuvasta, mutta en muistanut yhtään missä olin sen nähnyt ja minkä teoksen kannesta oli kyse. Kiertelin sitten internetin syövereissä ja yritin muistella ja tulihan se sieltä esille, kun aikani etsin. Teos vaikuttaa hieman harvinaisemmalta teokselta, mutta ei ollut hinnalla pilattu, kuten ei mikään näistä neljästä teoksesta.

 

Ruusutalon Maiju on hieman nuoremmille lukijoille tarkoitettu kesäinen tarina, jonka kansikuva on myös lukuhaluja kutkuttava.

 

A.W. Askewin Naisen kunniasana veti puoleensa upealla kansikuvallaan. Mitään aavistusta teoksen sisällöstä minulla ei ostohetkellä ollut. Täydellinen sokko-ostos siis. Vaan nuo kansikuvan hepenet, eihän niitä voinut vastustaa ... eihän! 

 

Adlersfeld - Ballestremiltä olen aiemmin lukenut yhden teoksen ja sen perusteella uskaltauduin hankkimaan tämän Kreivitär Käthe naimisissa -teoksen. Vanhan ajan tyttökirjallisuutta tämäkin teos. Olin opusta katsellut aiemminkin toisaalla ja tiesin, että kreivittärestä oli olemassa toinenkin osa. Täytyihän minun sekin etsiä ja hankkia, ja löysinkin toisaalta.

 

Kreivitär Käthe oli edullinen ostos, mutta hintavampi ostos oli sitten tämä englanninkielinen Whiter than snow, raamatunkäännöstyöstä Alaskan Inuitien parissa tehtävästä työstä kertova elämänkerrallinen teos. Sitäkin olin katsellut jo joitakin kertoja, ostaako vai ei, kun oli sen verran hinnakas ja tuo englanninkielikin tuo omat haasteensa. 

 

Alakuvan kirjat tulivat minulle parissa päivässä, yläkuvan paketissa meni useampi päivä. Tänään paketin postista haettuani yllätyin kuitenkin paketin painosta. Luulin kuvien perusteella kirjojen olevan kooltaan isompia. Pieniä ja käteen sopivia.

 

Hieman teoksia silmäiltyäni odotan näistä hyviä lukukokemuksia. Tuota Alaskaan sijoittuvaa tarinaa olen jo aloitellut muiden yöpöydällä olevien ohessa, eikä se englanninkielikään nyt niin hirveän vaikealta, ainakaan näin ensialkuun vaikuta, vaikka kyllähän sitä mieluummin lukisi suomenkielellä. No, oppia ikä kaikki ja kirjallisuuskin.

 

 

 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus

Alkuteos: The Moonstone Castle Mystery

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Tammi, 1973 (2. painos) 

138 + 1 s.

 

 

Paula Drew (alkuperäiseltä nimeltään Nancy) on nuori harrastelijasalapoliisi, joka aika ajoin auttaa asianajanisäänsä tai tekee omia tutkimuksiaan. Iästä ei puhuta mitään, eikä koulunkäynnistäkään. Sitä vastoin Paulan poikaystävä Ned mainitaan yliopisto-opiskelijana. Tätä puolta aloin itse pohtia tähän teokseen palatessani. Mikä oli Paulan koulutustaso? Paulalla on ajokortti, joten hän on vähintään 16-vuotias (mahdollista U.S.A:ssa, mutta samoin kuin suomalaisissa Tiina-kirjoissa ei päähenkilö tunnu paljonkaan vanhenevan tapahtumien myötä, ja Neiti Etsiviä on sentään ilmestynyt melkoinen määrä. Tosin en ole kaikkein uusimpia teoksia lukenut, joten minun on vaikea sanoa, mikä tämä kehityskaari iän suhteen olisi ensimmäisen ja viimeisen teoksen välillä.  

Neiti Etsivät ovat helppolukuisia, nopeasti eteneviä salapoliisitarinoita, jotka on suunnattu paljon lukeville tyttölapsille (?). Tarinoissa on jonkin verran vaihtelua, mutta yleensä ne ovat hyvin yksipuolisia kerronnaltaan. Tapahtumat etenevät lähinnä kertomalla tapahtumia. Dialogia on hyvin vähän, samoin kuvailua. Lisäinformaatiota tapahtumien taustoista tai tilanteista annetaan hyvin vähän. 

Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus oli vähän kesy, sanoisinko, vaikka vanhasta linnasta lehahtavat lepakot saattoivat hetken aikaa värisyttää, samoin kuin salaoven taakse lukittu Paula tuoda jännitettä tarinaan, puhumattakaan siitä, että linnan nostosilta alkaa nousta juuri, kun Paula on ajamassa sitä pitkin. 

Alkuasetelma:

Paula saa salaperäisen lahjan tuntemattomalta lähettäjältä. Lahja on kuukivi. Sen mukana tulee viesti: Tämä tuottaa onnea. Tarvitsette sitä lähiviikkoina. Ystävä.

Paula alkaa aavistella, että tehtävä, jota hänen isänsä hoitaa ja jossa hänen pitäisi auttaa saattaa olla vaarallinen. Ja vaarallisiin tilanteisiin hän joutuukin ystäviensä Bessien ja Georgen kanssa matkustaessaan Deep riveriin, eli Kuukivilaaksoon. Tehtävä, josta on kyse, on löytää kadonnut Joanie Horton, joka on lapsena jätetty isoäitinsä rouva Hortonin hoiviin. Joanien vanhemmat ovat kuolleet ja hänen toiset isovanhempansa ovat lähteneet lähetystyöhön Afrikkaan, josta palatessaan eivät löydäkään Joanie ja isoäiti Hortonkin on kuollut.

Kyllähän tämän luki, mutta kovin sukkelasti tytöt pinteistä selviävät. Arvoituksen ratkaisemisen ohella kerronnassa on pieniä ystävysten välisiä nokitteluja (Bessin makeanhimo). Suomalaiseen elämään tätä ei mitenkään ole sovellettu lukuunottamatta päähenkilön nimen suomalaistamista, mikä minusta on erikoinen ratkaisu, koska ilmeisesti Bess ja George ovat alkuperäisiä (?) nimiä samoin kuin muut nimet. Herättihän tämä hieman uteliaisuuttani tuon kuukiven takia. Täytyi ottaa selvää, mikä se sellainen on ja selvisihän se. 

Suomennos: 

Burt julisti että Harveyn pihvit olivat parhaita mitä hän oli koskaan syönyt. Niiden lisäksi  päivälliseen kuului perunahiutaleita ... 

Hmm. Muistan kerran aiemminkin lukeneeni teoksen, jonka suomennoksessa mainittiin perunahiutaleet, kun pitäisi puhua perunalastuista. Nykyisin voitaisiin ehkä olla peräti suomentamatta ja puhua vain chipseistä.  

Toinen kohta, joka minua häiritsee löytyi aivan teoksen lopusta.

Hra Brown sanoi: - Minä olen vaimoni kanssa päättänyt että me menemme takaisin Afrikkaan lähetyssaarnaajiksi. Me haluamme niin kovasti auttaa alikehittyneitä ihmisiä.  

Hmm. Ottamatta mitään kantaa itse ideaan lähetyssaarnaajan toimeen, niin ilmaisu alikehittyneistä ihmisistä saa niskakarvani pahasti pörhistymään. On eri asia puhua alikehittyneistä maista, kuin ihmisistä. Mietinkin, mikä mahtanee olla tämän kohdan alkuperäinen ilmaisu. 

Vaikka tämä ei kovin heppoinen teos ollut kerronnaltaan, niin kyllä minä näitä vanhempia Neiti Etsiviä tykkään jatkossakin lukea. Nämä ovat keveitä pieniä välipaloja, joissa ei tarvitse kovin paljon päätään vaivata. Tosin aina välillä tulee pieniä loogisuusjuttuja, joita alkaa pähkäillä... 

--- 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta: 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Henry Denker: Aivoleikkaus!

Henry Denker

Aivoleikkaus

Alkuteos: The Warfield syndrome

Suomentanut Kaarina Jaatinen 

Karisto, 1984 

271 s.

Kansi: Aimo Virtasalo

Aloitus: Christine Warfield, joka toimi neurologian professorina Washingtonin uudessa asumalähiössä Capitol Parkissa sijaitsevassa yliopistollisessa sairaassa, valmistautui parhaillaan vastaanotollaan tärkeään neuvotteluun erään potilaansa kanssa.

Potilas on Josef Benders, maailmankuulu juutalainen viulutaiteilija, jonka kuulo on heikentynyt. Syynä on akustinen neurooma eli kasvain, joka tosin on hyvälaatuinen ja poistettavissa. Josefin äiti on kuitenkin kahden vaiheilla, hän ei halua, että pojan aivoihin kosketaan ja päätyy menemään toiselle kirurgille, joka poistaisi kasvaimen pienestä reiästä. 

Josef on  ensimmäinen niistä kolmesta keskeisestä potilaasta, jotka muodostavat tämän teoksen juonen. Toinen on Jennie Clarke, joka ei oikeastaan ole Chirstine Warfieldin oma potilas ja jonka tapaus koskee hoitovirhettä ja jonka  todistajaksi  Warfield joutuu. Kolmas tapaus koskee politiikkaa. Gilbert Hopkins on fyysikko, joka on ollut keskusteluissa venäläisen miehen kanssa Sveitsissä. Venäläismies ammutaan hengiltä ja Hopkinsiakin ammutaan. Tiedustelupalvelun mies Frick häärää omalla sarallaan ja Christine Warfield omallaan. Asiaa mutkistaa, että Christine tuntee Hopkinsin ennestään. Kaiken lisäksi miehellä on 15-vuotias tytär, joka tuo Christinen mieleen oman elämänsä trauman, glioomaan kuolleen tyttären ja sitä seuranneen avioeron. 

Ajallisesti eletään kylmän sodan aikaa. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1981 (Suomennos joitakin vuosia myöhemmin), jolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli Reagan. Mutta onko itse tarina kuitenkin Reagania edeltävältä ajalta? Gilbert Hopkins on menettänyt muistinsa ja elää viiden vuoden takaisissa muistoissa. Neurologisiin testeihin kuuluu kysymyksiä ja Hopkins mainitsee presidentiksi  Fordin, mutta  ... mutta kuka oli tarinan ajankohtainen presidentti jää vaille vastausta. Christine Warfield vain suree sitä, että Hopkins, joka on ollut älykäs fyysikko ja matemaatikko ei muista presidentin nimeä. Juonikuvioon liittyy  aserajoitusneuvottelut, joissa Hopkins on ollut mukana. Kyllä minä itse hieman kaiveltuani lisätietoa pistäisin tämän 1970-luvun loppupuolelle enemmän kuin Reaganin aikaan (päinvastoin kuin Kirjasammon aikalaisarvostelija). Joka tapauksessa kylmän sodan aikaa eletään, ei ollut vielä EU:ta ja Venäjän sijaan puhutaan Neuvostoliitosta. 

Suomennos ja kieliseikat: 

"Hän haluaa minun yrittävän suostutella sinua jättämään hieman liikuntavaraa selontekoosi."

"lamppu välähti sekuntin murto-osaa... "

"Hän ei tule sinne tänään, tohtori, rouva Hendrickson sanoi. - Ei tänään eikä koskaan muullostikaan."

Kerronta on kirjakieltä. Tosin nuo kolme kohtaa minua ihmetytti. Liikuntavara kuulostaao oudolta, kun parempi olisi sanoa liikkumavaraa. Samoin sekuntin murto-osa kohottaa kulmia, eikö pitäisi sanoa sekunnin murto-osa? Ja sitten tuo viimeinen: muullostikaan. Se menee jo murteellisuuden puolelle, vaikka dialogeissa ei muuten murteista käytetäkään. Tosin en ole koskaan kuullut sellaista muotoa kuin muullostikaan, kun puhutaan ettei jotain tapahtuisi muulloinkaan. Kohtauksittain etenevää, enempi kertovaa kuin kuvailevaa. Pientä dialogia ja keskustelua elävöittämässä tekstiä. 

Yhteen aikaan tykkäsin näistä Denkerin kirjoista ja tarkoitukseni on lukea varastoistani löytyneet kirjailijan teokset jollain aikavälillä uudelleen. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan värähdyttänyt samalla lukijan mieltäni ihana samalla tavalla kuin aikoinaan. Kaipasin ehkä hieman enemmän jännitettä. Juonesta en sinällään muistanut kovin paljoa. Sairaalamaailman hierarkia, potilassuhteet ja potilasvahingot puhumattakaan rahasta ja politiikasta sekoittuvat yksityiseen tunne-elämään. Onko tämä romanttista viihdettä, ehkä hieman, mutta ei täysin. Romanttinen jännityskirja? Ehkä vähän sitäkin. Dekkari? Ei. Dekkari tämä ei ole. Toimintajännäri? Ehkä ripauksen verran. 

Suomi-bongaus:

"He allekirjoittivat Helsingin sopimuksen koska se takaa heille vallan Keski-Euroopassa olevissa satelliittivaltioissa."

 

 

Berta Schmidt-Eller: Peter!

 

Berta Schmidt-Eller

Peter - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Er heisst ganz einfach Peter

Suomentanut Oili Aho

Päivä oy, 1979

132 s.

Kansikuva: Merja Voipio

Ulkona raunioitten keskellä visertelivät  varpuset. Peps pujahti ulos ja istui  kivelle odottamaan, mitä Peter tekisi. Giselako lähtenyt? Gisela oli ollut niin kauan sairaalassa, ettei Peps enää oikein muistanut, miltä hän näyttikään. Mutta jättäisikö Peter nyt  hänet yksin? Miten hänen silloin kävisi?

Peter ja Peps ovat jääneet kahdestaan, kun sairaalasta ollaan ohjattu Gisela pakolaisleirille lähtevään junaan. Peps on tutustunut muihin kadulla eläviin poikiin ja nyt Peteristä tulee poikajoukon johtaja. Peter ei enää välitä Giselalle antamastaan lupauksesta olla varastamatta ja valehtelematta. Eihän Giselakaan ollut pitänyt lupaustaan. Erään kerran suunnitellessaan ryöstöretkeä erääseen taloon Peps jää kiinni, mutta Peter pääsee karkuun. Peter ei enää voi asua rauniotalossaan, hän lähtee vaeltamaan ja kaipaa Giselaa ja vaikka rimpuilee, ei kysymys Jumalan olemassaolosta jätä häntä rauhaan. 

Giselan ja Peterin vaiheet kulkevat ristiin läpi tämän tarinan. Kumpikin kaipaa toistaan ja kotia. Gisela kaipaa Dusseldorfiin äidin luokse. Peter haluaa tietää, miten Giselan on käynyt. Onko hän selviytynyt. 

Peter on jatkoa kirjailijan aiempaan teokseen Gisela. Pääpaino on nyt Peterin kokemuksilla, joskin Giselan vaiheitakin seurataan. Kerronta on sujuvaa, kristillissävytteistä, ei paatoksellista vaan luontevaa, matkassa kulkevaa uskon ja epäuskon vaihtelua. On vaikeata odottaa ja luottaa, että kaikki järjestyy, kun ympärillä on niin paljon tuhoutunutta.

Hän on vain Peter. Ja Peter on rikollinen. Hahhah. Me kyllä tiedämme, miltä rikolliset näyttävät. --- --- Peter ei ollut enää eilisen jälkeen sönyt mitään. Mutta nälkää hän ei kuitenkaan tuntenut. Hän oli vain väsynyt, hyvin väsynyt. Lumi oli kylmää mutta niin valkoista ja pehmoista. Peter istuutui ojan reunalle. Niin valkoista. Niin puhdasta. Gisela piti puhtaudesta. Siellä Gisela seisoi kaivon luona. "Peter, Peter, pumppaa kaivosta vettä. Sinunkin täytyy pestä." Peter nukahti. Pehmeä, valkoinen peite kätki hänet paksulti, aina vain paksummin. Lunta, lunta, lunta. 

Kuvauksessa tulee hyvin esille toisen maailmansodan jälkeinen miljöö. Jakautunut Saksa ja pakolaisten joukot vaikeuksineen. Nälkä, asunnottomuus. Kaiken kurjuuden keskellä on kuitenkin myös hyviä ihmisiä. Auttavia ihmisiä. Kerronta on selkeää ja suoraa. Elävää tapahtumien etenemistä, jossa ei selitellä eikä hypitä sivupoluille.  

Pieni stereotypian poikanen ja yleistys: 

"Tiedänkö minä mikä on vasen? Sehän on käsi, jolla ei kirjoiteta. Kyllähän sen tietää."

Niinpä niin. Mutta onhan vasenkätisiäkin ja molempikätisiä?  

---

Kyyti 2025: Kohta marraskuu B: kirja, jonka lukemista olet kauan suunnitellut . Tämä, samoin kuin aiempi osa on jo jonkin aikaa odottanut hyllyssäni uusintalukua. 

Haskel Frankel: Seikkailu Alaskassa

Haskel Frankel

Seikkailu Alaskassa 

Alkuteos: Adventure in Alaska

 Suomentanut Seppo Harjulehto

Otava, 1965 

140 s. 

Kansi: Lauri Takamäki 

Aloitus: Tom Hale sulki Intiaanijärven Majan oven hiljaa takanaan. Hän veti syvään henkeä ja kiskotteli unen jäykistämiä jäseniään.

Lopetus: Hän hymyili. "Ja minä aion olla yksi niistä miehistä, Tom kuiskasi kaukaisille vuorille.

Tom Hale on 17-vuotias eräopas Fairbanksista. Hän on ollut kesän eräoppaana tutulla järvellä, Jake Bartonin omistamalla Majalla. Kesä alkaa olla ohitse. Ollaan syyskuun alussa ja ilmassa jo talven tuntua.  Tomin paras ystävä on Charlie Crow, paikallisen alkuperäisväestön jäsen, joka omistaa isältä perityn pienen maapläntin, jonka Jake Barton haluaisi ostaa, mutta Charlie ei halua myydä.

Tämä saa muut heimon jäsenet suuttumaan Charlielle. Tämä ei ajattele heimon yhteistä hyvää. Jos Jake Barton suuttuu he jäävät ilman työtä. Myymällä maapläntin Jake Barton toisi lisää työtä heille, kun eräturismi laajenisi. Mutta Charlie ei haluaa myydä. Hän on tutkinut maapläntillä olevaa vanhaa kultakaivosta ja löytänyt sieltä viitteitä uraaniin. Ei Barton mitään metsästysalueita tarvitse, se on vain tekosyy. Barton haluaa kaivoksen. 

Hyvin yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti etenevä tarina, jossa jännitettä pidetään yllä pienin askelin. Charlie Crow'n ja muiden heimolaisten välisen jännitteen vastapainona on toisenlaista jännitettä, kun Tom opastaa kalastamaan tullutta  Crandallia kalastuksen saloihin. Shee-kalat ja mackinawit ovat näillä vesillä ihan toista suuruusluokkaa kuin tämä cheechako osaa aavistaa.

Charlie ja Tom joutuvat tosi pahaan pinteeseen, kun tilanne kuumenee. Kuinka kaikki lopulta päättykään? Ja mikä osuus kaikkeen on valjakkokoira Ravenilla? Pienistä yksityiskohdista muodostuu lopulta huikea seikkailu. 

Minua mietitytti kuitenkin muutamat asiat tässä tarinassa ja halusin hieman selvitellä taustoja. 

Hän muisti aina kuinka hän oli ensi kerran tullut Intiaanijärvelle isänsä mkana monta vuotta sitten. Se oli ollut heidän ensimmäinen pitkä kalastusmatkansa. Isä oli pysäyttänyt auton ja sanonut Tomille: "Näetkö tuon kukkulan, poika? Sinusta se ei ehkä näytä isolta, mutta muista että minä olin mukana rakentamassa tätä Alaskan moottoritien osuutta. Me kaivoimme tien tähän keskellä talvea parinkymmenen asteen pakkasissa, ja saat uskoa, että se näytti meistä maailman korkeimmalta ja kovimmalta kukkulalta. Hän kertoi Tomille kuinka kanadalaiset ja amerikkalaiset rakensivat yhteisvoimin toisen maailmansodan aikana 2500 km:n pituisen moottoritien täsmälleen kymmenessä kuukaudessa, jotta sotatarvikkeita olisi voitu kuljettaa Alaskaan. Tom pystyi kuvittelemaan työn eri vaiheet niin elävästi kuin hän olisi uurastanut rinta rinnan isänsä kanssa.

Hmm! Noinkohan. Googlen tekoälyn tiivistelmä kertoo, että Alaskan moottoritie (Alaska Highway) rakennettiin toisen maailmansodan aikana vuosina1941-42. Seyhdistää Dawson Creekin Brittiläisessä Kolumbiassa Delta Junctioniin Alaskassa. Pituus ei tekoälyn mukaan ole ihan 2500 km, vaan 49 km vähemmän  (2451 km). 

Ei sitä eroa nyt kuitenkaan voi suurena kömmähdyksenä tarinoinnissa pitää. Ihan mukavaa knoppitietoa seikkailun lomaan ja luo tarinalle kehykset. Hieman mietin suomennosta tuon Intiaanijärven suhteen, vaan kyllä sellainen (Indian river) löytyi. Mainitaan myös King-joki huimine koskineen. Fainbanksin ohella mainitaan Anchorage. Mihinkään erityiseen, todelliseen paikkaan en tätä tarinaa kuitenkaan liittäisi, vaan ennemminkin miljöötä on kuvattu yleisluontoisesti. 

Ajallisesti sijoittaisin tämän 1950-luvun tietämille.

"Alaska on uusin Yhdysvaltain osavaltio." Hmm. Milloinkas siitä tuli sellainen? Tekoäly vastaa, että vuonna 1959. No, enpä olisi arvannutkaan.  

Alaskan alkuperäisväestön elinolosuhteet kuvataan huonoina enkä tiedä, josko ne nykyään ovat yhtään paremmat. No, kyllähän tässä tarinassa ollaan alkuperäisväestön puolella kuitenkin. Yleisnimistys intiaaneista ei ehkä oikein ole hyvä, sillä alkuperäisväestöön toki kuuluu erilaisia heimoja ja väestöjä. Alkuperäisväestö lukuunottamatta ylipistossa opiskellutta Charlie Crowta lukuunotamatta, kuvataan aika yksinkertaisena ja takertuneina Jake Bartonin apuun, jossa he eivät suostuneet näkemään mitään valheellista. Valitettavasti Yhdysvaltain alkuperäisväestön mahdollisuudet, niin Alaskassa kuin muuallakin, elää ja toimia taitavat olla paljolti ihan toisissa taskuissa. 

Erityismaininta tälle määritelmälle: 

 "Nälän kuiva maku" 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa ollaan järvellä