Paula Laaksonen: Sanna ja esteratsun arvoitus!

Paula Laaksonen

Sanna ja esteratsun arvoitus

Uusi Tie, 1990

Kansikuvitus: Kristiina Kolari

129 s.

Sanna on 14-vuotias hevoshullu. Hänellä on 9-vuotias pikkusisko Jonna, joka on myös hevosista kiinnostunut, mutta on muös innostunut ruoanlaitosta sillä aikaa, kun tyttöjen äiti on jossain Härmässä. Sanna haaveilee omasta hevosesta ja kuinkas käykään, kun äiti palaa matkoiltaan, on hänellä tuomisina Madanga, "pikkukakaroiden poni", kuten ratsastuskoulun omistajan Ellun tytär  Erika tätä kutsuu.

Kun Ellun ratsastuskoulun hevoset laukkaavat pitkin maalaispikkukaupungin kujia ja metsiä on niiden saamisessa kokoon aika homma. Kaiken jälkeen kuitenkin todetaan, että Madanga on kadonnut. Sitä ei löydy mistään. 

Kun Sanna sitten saa kirjeenvaihtoystävältään kuvia, joissa on aivan Madangan näköinen hevonen, lähtee Sanna yksinään hakemaan polleaan takaisin ja joutuu suurempaan kuin pulaan.

Sanna ja esteratsun arvoitus on hevoshullujen peruskauraa. Hevosia, hevosia ja koulunkäyntiä, seurustelua ja seikkailua.

Kyllä tämä ihan mukava kirja oli, ei siinä mitään. Paitsi hevoskirja, on tämä kirja myös hengellistä lastenkirjallisuutta. Usko ja hengelliset asiat tulevat Sannalle tutuksi poikakaverin myötä, kun he eräänä sateisena päivänä lähtevät seurakuntatalolle teetä juomaan. Hengellisiä asioita ei kuitenkaan tuoda paukuttaen päähän. Kun poikakaveri Murtsi tulee uskoon ja kertoo, että on yösydännä herännyt rukoilemaan Sannan puolesta alkaa Sannakin ihmetellä, josko näissä jotain olisi. Olihan se ihmeellistä, että kun hän oli pahemmassa kuin pulassa ja selivää pulasta ihmeellisesti, niin se voisi johtua siitä, että joku on samaan aikaan saanut sydämelleen valtavan tarpeen rukoilla tytön puolesta. 

Tämä oli siis ihan luettava kirja. Mitä kuitenkin ihmettelin ja hieman pidän outona on se, että 14-vuotias tyttölapsi seurustelee ikäistään huomattavasti vahemman pojan kanssa. Murtsin täytyy kuitenkin olla jo ainakin kahdeksantoista, koska hänellä on auto. Ehkä jopa vanhempikin. Ikää ei mainita. Vanhemmilleen Sanna puolustautuu, että kun ei tässä kylässä ole samanikäisiä poikia. Jaa jaa. Minun mielestä 14-vuotias on kyllä ihan lapsi eikä sen ikäisten pitäisi vielä seurustella sanan varsinaisessa mielessä. Ihastunut voi olla, olin minäkin aikoinanani ihastunut erinäisiä kertoja, mutta seurustelu, se ei ole lasten puuhaa.

Hengelliseksi lastenkirjaksi tämä on kuitenkin minun mittapuun mukaan hieman erilainen kerronnaltaan. Asioista ei lässytetä, ei paukuteta päähän eikä jurputeta.Todetaan vain osana elämää.

Erikoissanat:

Tyrkytys 

Esiintyy parikin kertaan teksissä ja sillä ilmeisesti tarkoitetaan kaupassa olevaa tarjousta. En ole koskaan kuullut käytettävän tässä yhteydessä.

Vitsit:

Kirjassa on muutama puujalkavitsi, joista yksi oli tuttu ja muutama ennenkuulematon.

- Mikä on maailman siistein eläin?

- En mä tiedä, oisko pesukarhu?

- Hevonen tietysti. Sillä on aina harja mukana.

Kolmas vitsi, jossa mainittiin intiaani ei saanut minua edes hymyilemään, vaikka pointin tajusinkin. Minä en varmaankaan ole kovin huumorintajuinen ja ainakin musta huumori on sellaista, mikä ei juuri naurata.

...

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 28: perheenjäsenellesi tärkeäää aihetta käsittelevä kirja. Veljelle (samoin kuin itseleni) usko on tärkeä juttu. Veljentyttärelle hevoset merkitsevät myös paljon.

Annika Thor: Lumpeenkukkalampi!

Annika Thor
Lumpeenkukkalampi
Tammi, 2002
Alkuteos:Näckrosdammen
Suomentanut Marja Kyrö
201 s.

Kolmetoistavuotias, Itävallan juutalainen Steffi  viettää pikkusiskonsa Nellin kanssa pakolaiselämäänsä Ruotsalaisella rannikkosaarella, jossain Göteborgin lähellä. Syksyn alkaessa hän aloittaa oppikoulun, onne on saanut stipendin. Steffi asuu tohtori Söderbergeillä. Söderbergit ovat hienostoa ja heidän suhtautumisensa Steffiin on hieman junttimainen. Steffi saa syödä keittiössä Elna-apulaisen kanssa, paitsi silloin tällöin yhdessä Söderbergien kanssa. Viikonloppuisin Steffi matkustaa "kotiin" Martan ja Evertin luokse. Paitsi yhtenä lauantaina, jolloin Söderbergit haluavat hänen jäävän, koska heille on tulossa vieraita. Syy, miksi Söderbergit haluavat Steffin jäävän ei ole kuitenkaan niin hauska juttu, kuin mitä Steffi ensin luulee. 

Steffi on ihastunut Söderbergien poikaan Sveniin, joka on häntä viisi vuotta vanhempi.

Lumpeenkukkalampi jatkaa tarinaa, joka alkoi Saari meren keskellä -teoksessa.

Tarina on hyvin kerrottu, nuoren pakolaistytön, kasvavan neidon tunteita kuvaten. Koululaiselämä, ensirakkaus, vanhempien ikävä ja juurettomuuskin ovat vahvasti läsnä. Ruotsalainen elämänmeno toisen maailmansodan pyörteissä, poliittinen liikehdintä on taustalla. Eri väestökerrostumat köyhyys, rikkaus, ystävyyssuhteet kuvataan elävästi. Steffiin on helppo samaistua. 

Hieman minulle tuli Montgomeryn Emilia ja Teddy mieleen kirjan alkupuolella, mutta lopulta runotyttötunnelmat haipuivat taka-alalle tunnelmien ja tapahtumien viedessä aivan toisenlaisiin sfääreihin.

Tämä ei ole todellakaan hullumpi tyttökirja .

...

Kuittaan tällä Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 15: kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Kirjan kannesta sen verran, että ne ei mielestäni ole lainkaan kauniit. Toisaalta ne kuvastavat hyvin  tämän teoksen sävyä, joka on ehkä hieman alakuloinen. Mutta en minä ihan noin synkkänä tätä teosta pidä, kuin mitä kansikuvasta voisi päätellä. Lummelampi edusti Steffille toivoa. Muutenkin tämä kirjankansi eroaa aika lailla sarjan muista kansiratkaisuista. Palannen niihin, kun olen lukenut koko sarjan.

Saan tällä myös uuden kasvin Kirjaherbariooni: Lumme Nymphaea alba

Momoko Harasaki: Surusta puhkesi laulu!

Momoko Harasaki
(Toimittanut  Kiyshi Harasaki)
Surusta puhkeaa laulu
SLEY, 1983
Suomentanut Virpi Turunen
Kansi Seija Tuominen
192 s,

Enkö todellakaan tiennyt, mikä sairaus minulla oli? Kun Kiyoshi kysyi osaaottavaisesti: "Etkö sinä todella huomannut mitään?" purskahdin nauramaan omaa ajattelemattomuuttani. Keuhkoputken tähystyksen jälkeen rauhoituin, vaikka minut suorastaan ajamalla ajettiin kotiin sairaalasta.

Momoko Harasaki on neljän lapsen äiti, pastori Kyoshi Harasakin puoliso. Sitten hän sairastuu. Minua hieman hämmentää se tapa, millä Harasaki saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hän menee sairaalaan, mutta diagnoosia ei kerro hänelle lääkärit ja miehensäkin miettii, pitäisikö hänen kertoa vaimolleen, että tällä on pitkälle edennyt keuhkosyöpä. Pitäisikö potilaan saada kuulla diagnoosi? En tiedä, onko tämä ollut ajalle tyypillinen  tapa (1970-lukua) vai onko kyseessä ehkä japanilainen tapa. Lopulta mies päättää kertoa tilanteen Momokolle, josta tämä on hyvin kiitolinen. Että mies rakasti häntä niin paljon, että uskalsi kertoa hänelle tilanteen.

Surusta puhkeaa laulu on eräänlainen jälkisäädös. Momoko pitää päiväkirjaa ajatuksistaan perhettä ja sairautta kohtaan. Teos jakaantuu  päiväkirjaaan Kyoshille ja päiväkirjaan lapsille sekä sanoihin jälkeenjääneille, joihin kuuluu muun muassa seurakuntalaiset.

Kuoleman teema on vahva, jos Momoko kohta katsookin asioita vahvan uskonsa pohjalta valoisasti.

Kuolema sinäsnä on säälimätön. Se ei ole kaunis, eikä sitä voi kaunistellakaan. Silti ihminen haluaa kuolla kauniisti. Hän haluaa hyvän kuoleman. Mutta hyvä kuolema ei olekaan kuoleman, vaan elämän muoto. Onkin kysymys siitä, kuinka eletään elämän viimeinen  vaihe, se jolloin katsottava kuolemaa suoraan silmiin. 

Surusta puhkeaa laulu on kirja, jossa puhutaan ei vain kuolemasta, vaan ennen kaikkea elämästä. Rakkauden ilmaisut limittyvät anteeksipyyntöihin. Tämä anteeksipyytäminen lienee japanilainen nöyryyden ja toisen kunnoituksen tapa. Momokokin pyytää anteeksi läheisiltään, että tuottaa heille niin paljon huolta ja vaivaa. Silti hän myös kokee olevansa rakkauden ympäröimä.

 Nukun keskellä kukkien.

Neilikka ja harsokukka,

iirikset ja keltainen krysanteemi ruukussaan,

jokainen niistä on omalla tavallaan kaunis.

Nukun keskellä rakkautta

ja kiitän lämpimistä ystävän käsistä,

jotka ojentuvat minua kohti läheltä ja kaukaa.

Ystävyys on kuin hienoin kukkien tuoksu.

Nukun yksin vuoteessani

kuin peukaloisprinsessa, joka on ryöminyt ruusunkukkaan.

Kaikki tämä hyvyys ympäröi minut,

sulkee minut syliinsä.

Voinko enää enempää toivoa?

Yksi Momokolle tärkeä asia seurakunnan ja lähetystyön ohella on kirjasto, joka jos nyt oikein muistan on erityisesti lapsille suunnattu. Kirjastoon viitataan teksissä aika ajoin.

Teen yllätysvierailun Pinocchio-kirjaston tarinatuokioon ja kerroin Epameinondaan tarinan.

Kuka tai mikä oli Epameinondaa? Pinocchion toki tiedän. Kirjassa on muutamia kulttuuriviittauksia, kuten Joan Bates ja Harry Belafonte.  Syöpään kuolleen sveitsiläisen papinrouvan, Susannen kirjeet   sekä  Korealaisen Isuku Anin elämäkerta kiinnostavat. Mahtaisiko niitä löytää suomeksi?

...

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 6: Kirjastosta kertova kirja

Tämä sopii myös Kurjen siivellä -haasteesseen

Tällä saan myös uuden kasvin Kirjaherbariooni, sillä Momoko tarkoittanee Persikkaa. Persikka (Prunus persica)

Harriet Beecher-Stowe: Tuomo sedän tupa!

 

Harriet Beecher-Stowe

Tuomo sedän tupa eli alhaisten elämää

WSOY, 1953 

567 s.

Alkuteos: Uncle Tom's Cabin

Suomentanut Niilo Liakka

Kuvittaja tuntematon

Tuomo-sedän tupa on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Vielä nytkin, luettunani sen jälleen kerran se sai minut kyyneliin pariinkin kertaan. Harvalla kirjalla on ollut sellaista vaikutusta kuin Tuomo-sedän tuvalla. Keskustelu orjuudesta oli kiivaimmillaan, kun papintytär Harriet Beecher, sittemmin rouva Stowe alkoi kirjoittaa tätä teosta, joka mullisti maailman ja sai Yhdysvallat sodan partaalle. Oliko sotaan muihinkin syitä on vaikea sanoa, mutta yhtenä vahvana tekijänä oli kuitenkin tämä teos, joka toi orjuuden  kasvot kaikkien nähtäville kaikessa raadollisuudessaan ja julmuudessaan. 

Kirjan päähenkilö Tuomo on harras kristitty. Isäntänsä uskollinen palvelija. Kuitenkin isännän joutuessa velkoihin hän joutuu myymään Tuomon, samoin kuin vaimonsa kamarineidin Elizan pienen pojan. Eliza karkaa poikansa kanssa. Tuomo ei.

En lähde sen enempiä juonta purkamaan. Riittää, kun sanon, että tarina on vaikuttava ja koskettava. Se, että kirjoittaja on papintytär kyllä näkyy kerronnassa, mutta nyt lukiessani tätä uudelleen huomasin, että tämä on paljon muutakin kuin 'pyhäkoulukertomus'. Päähenkilöiden ohella kirjassa on monipuolinen henkilögalleria, johon kuuluu ainakin kaksi Yrjöä (alkutekstissä ainakin toinen heistä on George) ja kaksi Tuomoa. Tämä samannimisyys hieman hämmentää. On hyviä, kunnon ihmisiä ja ihmisiä, joita ei haluaisi tavata. On lystikkäitä hahmoja, on vakavia hahmoja. Ihmisluonteen kaikki puolet tulevat kuvatuiksi.

Kerronnallisesti tämä on myös aika moniulotteinen. Välillä kirjailija kirjoittaa tarinaa ulkopuolisena, kaikkitietävänä kertojana ja tarina etenee sujuvasti, välillä hän suuntaa sanansa kirjailijana ja puheenpitäjänä lukijalle ikään kuin ulkopuolella tarinasta. Tarinassa on paatoksellisuutta, täytyy myöntää, mutta paatoksellisuuden takaa ainakin itse löydän myös paljon ironiaa ja sarkasmia. Tämä tulee erityisesti mieleen Elizan takaa-ajokohtauksessa ja siinä loruilussa, mitä orjapoika Antti kertoo tapahtumista. Myös rouva St.Claren toimien kuvauksissa on paljon sarkasmiin viittaavia tekijöitä puhumattakaan siitä, kuinka Cassya virvoitettiin, kun tämä pyörtyi päästyään pakoon julman Legreen plantaasilta.

-Isä, osta hänet! Ei sillä ole väliä, mitä sinä maksat, kuiskasi Eeva hiljaa, nousten pumpulipaalille ja laskien kätensä isän kateen. - Minä tiedän, että sinulla on kyllä rahaa. Minä tarvitsen häntä.

-Mitä sinä hänestä tarvitset, hupakkoni? Ajatteletko sinä saavasi hänestä räikän tahi kiikkuhevosen, vai mitä?

- Minun tekee mieleni tehdä hänestä onnellinen.

Siunattu, suloinen Eeva. 

Löysin Youtubesta pätkän tähän teokseen pohjautuvasta elokuvasta, jossa Eevaa esitti Shirley Temple. Mutta ah surkeus, miten pettynyt olinkaan. Pidän kyllä paljon Shirleystä, mutta Eevan rooli ei minusta sopinut hänelle  lainkaan, sillä Shirleyhän oli sirkeä, hauska ja pirteä lapsitähti, kun taas Eeva on herkkä, hauras ja vakavahko, aivan päinvastoin kuin Shirley temperamentissaan. Myös se tapa, millä elokuvassa oli esitelty orjat, tuo musta väestö oli epämiellyttävyyden huippua. Elokuvasta tuli mieleen lähinnä revyy jossa Shirley loisti pikku tähtenä orjien ilmiasun ollessa lähinnä koomisen epätodellisia. Hyi hirvitys, en voi muuta sanoa tuosta näkemästäni filminpätkästä.

 

Setä Tuomon Tupa on ilmestynyt alunperin 1800-luvun . Sen kieli on siis aikansa kuvastaja. Sinänsä kielellisesti tämä on rikasta ja hersyvää kerrontaa, joskin toisin paikoin ilmiasu on vanhahtavaa, esimerkiksi ihmisellinen = inhimillinen. 

Toki kirjassa on myös mietityttäviä asioita. Tasapuolisuus valkoisen ja mustan väestön kesken on yksi olennainen seikka tarinassa. Kaikkein tasa-arvoisimmin eri väestönosiin suhtautuu Eeva. Ei ihme, että niin puhdas ja viaton kukkanen ei kestä elämän myrskyissä. Ristiriitaisin persoona on neiti Ofelia, joka tulee Pohjoisesta Etelään serkkunsa avuksi. Ofelia joutuu miettimäään asenteitaan ankarastikin. Kertojan ja kirjoittajan asennetta välillä lukiessani mietin. Hän on toki kirjoittanut kirjan orjuuden vastustamiseksi,  mutta mustan väestön kuvaaminen lapsenomaiseksi  saa hieman kiusaantuneeksi. Toki tässäkin on vaihtelua. Yrjö Harris, karanneen Elizan puoliso, kuvataan älykkääksi mieheksi, jonka hieno keksintö joutuu isäntänsä nimiin miehen itsensä joutuessa tallatuksi

 kateuden vuoksi. Koulutusta kirjoittaja tuntuu kovasti arvostavan ja sen olevan kaikkien oikeus ja tie onneen.

Suomennos on aika vanha ja mielestäni tämä teos ansaitsisi uuden suomennoksen. Vaikka orjuus sinänsä on aikaa sitten kielletty, niin ne vallan ja talouden elementit, jotka orjuuden takana ovat olleet vaikuttamassa, vaikuttavat tänäkin päivänä ja mielestäni Setä Tuomon Tupa puhuu paljon muustakin kuin orjuudesta. Esimerkiksi nykyajan pakolaiskeskusteluun tätä voisi verrata. Missä määrin nykyiset pakolaiset ja entisajan orjat ovat samassa asemassa? Voiko heitä verrata ja rinnastaa? Kuinka moni ihminen nykyään on rinnastettavissa orjatyöhön ilman orjan nimeä?

...

Tällä teoksella kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 34: keskustelua herättänyt kirja.

Kirjailin elämästä ja teoksen saamasta vastaanotosta, palautteesta ajattelin jossain vaiheessa lukea H.J. Kaeserin teoksesta Orjien enkeli (Mantere).

Liisa Kallio: Pikku Papu ja kukka!

Liisa Kallio
Pikku Papu ja kukka
Tammi, 2011

Pikku Papu on kilpikonna, joka saa madolta tunnelintukkeena olleen siemenen. Hän kylvää sen, saa sangon tammenterhon puolikkaasta, vesipisaroita hämähäkin seitistä ja auringonpaistetta. Niin siemen alkaa kassvaa, mutta - pian kasvin kimppuun hyökkää kirvat. Apuun tulee leppäkerttu, joka säikäyttää kirvat tiehensä. Siemenestä kasvaa lopulta upea auringonkukka, jonka lehtiä kilpikonna toverereineen syö salaattina ja siemenistä saa pikkulinnut ruokaa. Syksyllä, kun kukka on jo kuihtunut kilpikonna suree, jolloin pieni punarinta lohduttaa, että älä sure: minä säästin sinulle yhden siemenen, jonka voit keväällä kylvää ja saada uuden kukan.

Pikku Papu ja kukka on kaunis pieni kertomus elämästä ja kasvun ihmeestä, siitä kuinka asiat sujuvat, kun kaikki antavat sen, minkä voivat yhteiseksi hyväksi. Kuvitus on värikäs ja selkeä. Kaunein sivu on kuitenkin tämä, sillä rakastan keltaista väriä. Iloinen, aurinkoinen sivu joka vetoaa minuun vaikka aikuinen olenkin. Auringonkukat ovat myöskin yksi lempikukistani. 

....
Tällä saan kasvatettua Kirjaherbariotani: Papu (Phaseolus)

Cecilia Lindqvist: Matkalla Aronin kanssa!

Cecilia Lindqvist

Matkalla Aronin kanssa

K.J.Gummerus Oy, 1970

Alkuteos: Resa med Aron

Suomentanut Ulf Erik Qvickström

221 s.

Raikas, persoonallinen, viehättävä, ihastuttavan erilainen lukukokemus, jossa äiti Cecilia, Isä Sven ja vajaa 3-vuotias Aron matkaavat halki Etelä-Amerikan poliitti sesti kuohuvalla 60-luvulla. Löysin tämän kirjan joskus muinoin kirpputorilta ja löysin nyt hyvän syyn lukea  tämän kirjan, kun olen kahlannut Helmet lukuhaaste 2016 parissa.

Aron on siis noin 3-vuotias pojanpallero Ruotsin Älvsjöstä. Hänen äitinsä on kirjannut poikansa sanomisia ja kehittymistä päiväkirjoihin hyvinkin ahkerasti. Aronin kasvatus on ollut hyvin liberaalia vai mitä pitäisi ajatella siitä, että hänelle jo naperoiässä on luettu Odysseyn retkiä ja Ekelöfin runoja. 

"Me olemme kaikkien muiden tapaan lukeneet Elsa Beskowia ja laulaneet Alice Tegnériä Aronin kanssa. Mutta miksi lukisin hänelle Aku Ankkaa kun on olemassa kertomuksia Odysseuksesta? Miksi me laulaisimme kaupallisia lastenlauluja kun on olemassa Almqvistin Songesia? Isä Meitä pidetään sopivana lukea lapsille, mutta ei Ekelöfiä - miksi?  Lasten on saatava leikkipyssyjä ja muovisotilaista - mutta he eivät saa kuulla mitään Etelä-Afrikasta tai Vietnamista."

Tämä kirja todella tuulettaa ennakkoluuloja ja näyttää välähdyksiä siitä, miltä tämä ennakkoluulojen hajottaminen käytännössä näyttää.

Aronin lapsenomaiset leikit joihin maailmanpoliittiset tapahtumat seikoittuvat ovat jännä yhdistelmä. Ne ovat sekä kiehtovia että mieltä järisyttäviä. Aron on persoonallisuus, joka kasvaa hyvin kulttuurispainotteisesssa ja valveutuneessa ympäristössä, hän imee lapsenomaisella mielenkiinnolla vaikutteita ympäriltään, mutta myös lapsenomaisesti sekoittaa joskus vanhempiensa spasmat laukomalla totuuksia mielenosoituksista väärissä paikoissa.

Aron on yhtäaikaa pieni kasvava pikkupoika, joka on kiinnostunut rautakamoista tai kaipaa kadonneita pehmolelujaan, sekä pikkuvanha maailmanmatkaaja, joka yrittää ymmärtää ympärillään olevia asioita.

...jossakin kaukana, kaukana, kaukana

ja siellä on kaikenlaisia koneita!

jyriä ja traktoreita ja kaikkea hienoa!

Se talo on suunnilleen näin iso

ja siellä on valtavasti lehmiä ja sikoja

ja härkiä ja hirviä

ei! hirviä siellä ei ole!

Hirvittävästi erilaisia koneita

ja eläimiä ja rautakamoja ja työtavaroita.

Siellä on hirmusen paljon koneita.

Niistä mä olen - kiinnostunut!

Sinne voi ajaa bussilla ja taksilla ja junalla

mutta mieluiten Volvo Duettilla!

ja sen nimi on - 

sen nimi on Plaiskanteripaikka.

Ja sitten siellä on tuhatmiljoonaa heinää

ja heinän päällä on yksi talja

ja siellä me istutaan aamulla

ja juodaan kahvia, hirmu hyvää lastenkahvia!

Ja sitten mä pyydän Nallelta

että kaataisi lisää

ja silloin se sanoo

että mun pitäs rauhoittua....

Matkalla Aronin kanssa on matkakertomus ja seikkailu halki Etelä-Amerikan. Se on minulle myös uusi näkökulma 60-luvun politiikkaan. Oliko todella niin, että koko Etelä-Amerikka kuohui vallankumouksia 60-luvulla?  Peru, Bolivia, Peru, Chile, Argentiina, Uruguay, Paraguay....kaikkialla tuntuu olevan jännitteitä puhumattakaan Kuubasta.

Eletään vuotta 1967. Che Guevaran ruumis ammuttujen gerillasotilaiden kanssa lojuvat bolivialaisen hotellin katolla, helikopterit pörräävät  kattojen yllä ja kaiken keskellä Aron leikkii isännän pojan kanssa. Myöhemmin yli vuoden kestäneen matkan ollessa jo lopuillaan Aron kysyy näimmekö me Che Guevaran ruumiin ja äitinsä pohtii, miksi hän suojeli lasta tältä näyltä. Eikö ollut sen aika?

Matkalla Aronin kanssa oli todellakin lukukokemus, joka sekä sai minut hyrskähtelemään naurusta yön hetkinä lukiessani, että mietteliääksi. 

Mitä nyt tätä postausta kirjoittaessani jäin miettimään, oli se, oliko Aron äidilleen tutkimuskohde? Äiti Cecilia, Cilla, niin kuin Aron häntä kutsui, kertoo esipuheessaan kuinka häntä

"alussa kiinnosti ennen muuta kielen kehittyminen. Koetin laatia täydellisen listan niistä sanoista, joita Aron käytti kesällä 1966. Halusin saada selville miten hän oppii uusia sanoja, miten hän alkoi liittää niitä yhteen lauseiksi, miten hän idiomaattisilla sanonnoilla ja metaforilla hapuillen pyrki eteenpäin."

Aronin metafora: - Koko maailma on kuin vesimeloni! kuvastanee hyvin tätä tilannetta ja maailmanpoliittista tilannetta. Vesimeloni on helppo särkeä, mutta kuka sen saa ehjäksi kun se on hajonnut? Ja Aronin mielestä on keljua, kun isompi käy pienemmän päälle. Nyksyinä koulukiusaamisen aikoina erittäin hyvä ja ajankohtainen pointti.

Tämä on siis hyvin 60-lukulainen kirja, sanankäyttö kuvaa aikaansa ja kaikkia käytettyjä sanoja ei nykyään hyväksyttäisi. Mikä minua erityisesti suivaannutti, mutta myös kuvauksena järkytti oli maininta Cucutan kääpiöistä. Kääpiö on satuolento. Ihmiset, jotka on mahdollisesti varreltaan lyhyempiä kuin muut ovat lyhytkasvuisia ei kääpiöitä. En pitänyt kääpiösanan käytöstä, vaikka kuvaus heistä sinällään puhui ihmisyyden puolesta. Äiti Cilla näki ihmiset, Aron ei sitä ymmärtänyt.

Matkalla Aronin kanssa on kerronnallisesti äidin ja Aronin vuoropuhelua. Äidin huomiot ja Aronin leikit kulkevat käsikädessä. Matkalla Aronin kanssa oli hieno lukukokemus. Suosittelen tutustumaan, jos jostain löydät tämän teoksen. Tämä on paljon muutakin kuin "lasten suusta" kuultua. 

---

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 2: matkakertomus

Tällä saan myös uuden kasvin kirjaherbariooni Lindqvist on suomennettuna lehmuksenoksa, siis Lehmus (Tilla cordata)

---
Kirjasta on kirjoitettu myös täällä:
Kirjoja äärestä laitaan

Hilda Stahl: Elisabet ja salaperäinen laatikko!

Hilja Stahl
Elisabet ja salaperäinen laatikko
RV-kirjat, 1993
Alkuteos: Elisabet Gail and the secret box
Suomentanut Salme Moksunen
124 s.

Libby paiskasi kiiltävän laatikon vuoteelleen. Hän ei tahtonut katsoa sitä eikä koskea siihen.  Kuinka se mies kehtasi edes kuvitella, että hän tahtoisi tuntea hänet! Hän vihasi sitä miestä! Miten se voi ensin hylätä hänet, kun hän oli kolmen ikäinen, ja sitten olettaa, että hän antaa anteeksi ja rakastaa sitä?

Libby kiskoi kouluvaatteet yltään, tempasi farkut jalkaansa ja kauhtuneen oranssinvärisen paidan päälleen.

Hänen huoneensa ovi lennähti auki, ja Susan ryntäsi sisään. Hänellä oli yllään farkut ja vaaleansininen paita. Hänen kullankeltainen tukkansa oli korvien yläpuolelta kahdella poninhännällä, jotka heilahtelivat koko ajan hänen liikkeidensä mukaan.

- Voi Libby! Susan huudahti kiihkeästi. - Anna minä yritän avata tuon laatikon. Minua kiinnostaaa, mitä sen sisällä on. Kai sinuakin? HÄn kurkotti kättään laatikkoa kohti, mutta Libby tönäsi hänet pois. 

- Älä koske siihen, Libby kiljaisi kädet nyrkissä, jalat harallaan. - Kukaan ei saa tulla lähellekään.

- Mutta Libby! Enkä edes minä? Mehän ollaan siskoksia, Susan kuiskasi silmät melkein kyynelissä.

- Ei oikeita siskoksia, Libby kivahti terävä leuka koholla.

Elisabet Gail eli Libby on sijoituslapsi. Hänen sijaisvanhemmillaan Vera ja Chuck Johanssonilla on muitakin lapsia, joista Susan on yksi. Myöhemmin perheeseen ollaan adoptoimasa myös kahdeksanvuotiasta Tobya,.

Libbyn äiti on Australiassa ja isä kuollut. Johanssonit haluaisivat adoptoida myös Libbyn, mutta tämän äiti ei ole suostunut adoptioon. 

Kun Libby saa kirjeen ja erikoisen laatikon kuolleelta isältään joutuu hän kriisiin. Laatikko on japanilainen taikalaatikko, mikä kiinnostaa myös Libbyn kasvattisisaruksia. Libby ei kuitenkaan halua ajatella laatikkoa. Hän piilottaa se komeroonsa ja haluaa työntää biologisen isänsä pois mielestään.

Kun hän sitten lopulta on valmis avaamaan laatikon, onkin se kadonnut? Kuka sen on vienyt? Tobyko, joka tuntuu jostain syystä pelkäävän Libbyä kamalasti, ei kai kukaan Johanssonin lapsista?

Elisabet ja salaperäinen  laatikko on hengellinen lastenkirja, jossa nuoren tunnot ovat vahvasti läsnä. Mitä on olla puoliorpo, sijoituskotilapsi, sosiaalilapsi, kuten Elisabetin koulutoveri ja naapurintyttö Brenda ärsyttävästi Libbyä kutsuu.

Sarjaan kuuluu:

Elisabet ja uusi perhe

Elisabet ja salaperäinen laatikko

Elisabet ja ilkeä kaksoisolento

....

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 46: Alle  18-vuotiaan suosittelema kirja. Tätä suositteli minulle siskontyttö, jolta kirjan myös lainasin.

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Nebraska (En tiedä, mihin osavaltioon varsinainen tarina sijoittuu, mutta Nebraskalla on oleellinen osa tarinassa)