Kristin Harmel: Unohdettujen nimien kirja!

Kristin Harmel

Unohdettujen nimien kirja

Alkuteos: The book lost of names

Suomentanut Aila Herronen

Kansi: Chelsea McGuckin 

Tammi 2023

352 s.

 

 

Teoksen tarina kulkee kahdessa ajassa. On 1940-luvun Ranska ja Pariisi, ja on toukokuu 2005 Yhdysvalloissa. Suurin osa tarinasta on kuvausta sota-ajasta. Tarina saa kuitenkin alkunsa nykyajasta. Eva, leskirouva Abrams, on jo kahdeksissakymmenissä, mutta silti töissä kirjastossa, kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, kuinka joku saksalainen mies Berliinissä etsii natsien varastamille kirjoille omistajia ja yksi kirjoista on Epitres et Evangiles.

Kirja, joka herättää Evan menneisyyden eloon. 

Makuuhuone on täynnä kirjoja. Useimmat niistä ovat kiikkerissä pinoissa notkuvissa kirjahyllyissä, jotka Louis asensi vuosia sitten. Ne ovat täynnä muiden ihmisten tarinoita, ja minä olen uppoutunut niihin koko ikäni. Joskus, kun yöt ovat pimeitä ja hiljaisia ja olen yksin, mietin olisinko jäänyt henkiin ilman kirjojen suomaa pakoa todellisuudesta. Tai ehkä ne ovat vain tekosyy paeta omaa elämääni.

Eva pakkaa matkalaukun ja lähtee Berliiniin ja matkalle menneisyyteen. Totuuteen itsestään, jota hän ei ole paljastanut edes pojalleen Benille.

Eva on juutalainen, joka on joutunut äitinsä kansa pakenemaan miehitetystä Ranskasta vapaalle alueelle.  He päätyvät Aurignoon tarkoituksenaan jatkaa sieltä Sveitsiin. Evan isä on pidätetty ja viety Drancyyn.  Evan aikomus on pelastaa isänsä Drancystä, mutta hän saa kuulla, että tämä on kuljetettu Puolaan, paikkaan nimeltä Auschwitz. 

Aurignossa Eva tutustuu Isä Clementeen ja hänen kauttaan muihin vastarintataistelijoihin, erityisesti katoliseen mieheen nimeltä Remy. Yhdessä Remyn kanssa Eva alkaa väärentää henkilöpapereita, elintarvikekortteja ynnä muita asiapapereita ja auttamaan juutalaislapsia rajan yli Sveitsiin. 

Evalle on tärkeää, että lasten oikeat nimet säilyvät. "He pyyhkivät meidät pois, ja me autamme heitä. Jonkun kuuluu muistaa. Miten he voivat muuten löytää takaisin kotiin?" Hän pyytää Remyä keksimään keinon, millä väärät nimet voisi sodan jälkeen yhdistää oikeisiin ja Remy keksii koodin, joka perustuu Fibonaccen lukujonoon ja jossa käytetään 1700-luvulta peräisin olevaa kirjaa: Epitres et Evangilesta. 

Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hänellä on ollut tuo teos käsissään kuvatessaan koodausta ja olisikin hauskaa, jos se olisi nyt minullakin käsissäni, voidaksen päästä selville tästä koodin toimivuudesta. Kuvaus tuo mieleeni jossain määrin Agatha Christien Kohtalon portti -teoksen, mutta Harmelin koodi on monimutkaisempi, ja päästäkseen siitä täysin selville, täytyisi se demonstroida.

Unohdettujen nimien kirja on upea teos. Vahva ja vakuuttava, vaikka onkin fiktiota. Sen historiallinen konteksti on hyvin kuosissaan. Pidin tästä teoksesta. Kerronta piti jännitystä yllä loppuun asti, vaikka tietynlaista ennakoimista ja aavistelua ilmassa leijailikin. Tämä teos on täynnä tunteita olematta silti siirappinen. Mikä minua erityisesti ilahduttaa on vastarintakuvauksen rinnalla kulkeva rakkaustarina: iätön, ajaton ja kestävä.

Nainen ei kuitenkaan näyttänyt oudoksuvan. Sen sijaan hän hymyili ja epäluuloinen ilme suli pois kasvoilta. - Ahaa, olisi pitänyt arvata. Te olette yksi meistä. - Anteeksi mitä? - Te löydätte itsenne kirjojen sivuilta, nainen selvensi ja viittilöi kohti hyllyjä. Kirjat oli pinottu korkeiksi pinoiksi sinne tänne, vähän kuin itse pikkukaupunki, joka oli samaan aikaan kaunis ja kaoottinen. - Näette peilikuvanne sanoissa. - Ai, niinpä taidan olla, Eva sanoi, ja hänelle tuli äkkiä levollinen olo. Hän olisi halunnut jäädä tänne koko päiväksi, mutta hänellä oli asioita hoidettavana.

EDIT: Kansista voisin mainita sen verran, että en oikein tykkää näistä kansista. Teos ansaitsisi mielestäni hieman "autenttisemmat" kannet, joissa kuvastuisi sekä vahvuus että herkkyys ilman turhaa romantisointia. Taustalla näkyvä Pariisi-näkymä on toki aiheenmukainen, mutta en pidä päättömästä naisesta, joka ilmeisesti on selin ja kirja on turhan "krumeluuri". Liian yksinkertainen ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48 Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. 

Olin laittanut tämän ensin toiseen kohtaan, mutta oli pakko vaihtaa, kun tulin lukeneeksi toisen teoksen, joka toi niin elävästi mieleeni tämän teoksen.

Anna Kortelainen: Kulkija!

Anna Kortelainen

Kulkija

Tammi, 2023

389 s.

Kansi:Emmi Kyytsönen

 

 

 

 

 

Walter B, saksanjuutalainen filosofi ja kriitiikkokirjailija matkaa laivaristeilyllä1930-luvulla Norjan rannikkoa ylös ja jäämereltä alas pitkin Suomen Lappia, ensin etappimiehen opastuksella halki vuorten ja sitten junalla Oulusta kohti Helsinkiä. Matka on saanut alkunsa, kun Walter B on nähnyt saksalaisessa eläintarhassa lappalaisia, joita sinne on tuonut nähtäville herra nimeltä Franz Dubbick.

Pöyristyttävä ajankuva. Laittaa nyt ihmisiä näytille eläintarhaan. 

Tämä teos kuvaa siis 30-luvun poliittista ja kulttuurista maailmankuvaa rotuoppeineen ja fasistisine aatteineen. Lapualaisten marssi, Lotta Svärd -nuket, kallonmittaukset luovat aitoa ajankuvaa. Walter B ostaa Dubbicilta kaksi postikorttia ja päättää matkata napapiirille. Mukanaan hän kantaa vain yhtä salkkua, joka sisältää käsikirjoituksen, jota hän aika ajoin ajattelee jatkavansa, mutta käsikirjoitus vain nuhraantuu eikä sanat siirry ajatuksista paperille.

Kuinka tuttua minulle tuo onkaan. Ajattelen, että nyt kirjoitan, mutta ajatus jää vain pyörteilemään aivokoppaan siirtymättä teoiksi ja silti unelmoin siitä suuresta romaanista. 

Anna Kortelaisen Kulkija on fiktiivinen tarina todellisen henkilön matkasta napapiirille ja takaisin. Se on tarina, jossa fiktiivisyys ja todellisuus sekoittuvat lumoavaksi matkaksi ihmismielen kerrostumiin ja ympäröiviin näkymiin.  Kerronta on sujuvaa. Kortelaisen  sanavarasto on ällistyttävän laaja kaikkine pienine yksityskohtineen, sanoineen, jotka ovat itselleni uusia ja outoja ja joiden merkityksen voi aavistaa, mutta ei silti ole varma. Esimerkiksi sana flaneeraaminen. Etymologian sanakirja olisi tarpeellinen. Ehkä se on ollut Kortelaisellakin käytössä.  "Valo oli kermaisen lämmin"-metaforinen ilmaisu nousi myös sanastosta. Ajankuva on tarkka. Mitä itse ihmettelen lukiessa on saksankielen sujuva taito yhdellä jos toisella, mutta Saksa lienee ollut kouluissa merkittävä oppiaine ennen englanninkielen valtaannousua. Mutta puhuttiinko sitä kuitenkaan niin yleisesti!? Kerronta on ulkopuolisen kaikkitietävän Walter B:n näkökulmasta. Sanasto ja tyyli vaihtelevaa, kuin kuljettu maasto. Ajallisesti edetään, kuten aika kuluu, välillä ollaan takautumissa. Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuuden haaveet vuorottelevat.

Anna Kortelainen ei anna tässä teoksessa kovin mairittelevaa kuvaa Suomesta. 

Luultavasti he olivat nyt siirtyneet Norjan kuningaskunnasta naapurimaahan, josta Walter B. ei tiennyt kovin paljon. Hän muisteli, että rajanaapuri oli entinen Venäjän suuriruhtinaskunta ja että tässä maassa asui pieni kansa jolla oli oma kieli. --- --- Toivottoman pieni valtio suurvallan kyljessä, porvarillinen demokratia, taskukokoinen parlamentti, kansanvaltaa harjoittelevat alimittaiset puolueet ja kansalaisilla liikuttava luottamus omaan itsenäisyyteensä.

Se, onko todellinen Walter B(enjamin) ajattellut siten, kuin Kortelainen eläytymisessään hänen matkaansa on kysymys, jota voi pohtia. Missä määrin ajatuskuvio on Kortelaisen oma näkemys 30-luvun Suomi-kuvasta, joka on vain ympätty toisen henkilön ajatusmalliksi. Se on ongelma, joka on näissä faktan ja fiktion yhdistelmissä ja kun kirjoitetaan todellisiin henkilöihin liittyviä aiheita. Itsekin tätä problematiikkaa olen joutunut kohtaamaan kirjoittamisen perusopinnoissani. Mutta, Kortelaisella on kuitenkin ollut laaja taustamateriaali ja lähdeaineisto aina Jenny Paulaharjun päiväkirjoja myöten.

Upea on sen sijaan Lapin luonnon ja Saana-tunturin (?)  kuvaus.

Laakso avautui silmien edessä unea, mutta unta se ei ollut. Maailma oli samanaikaisesti ikivanha ja vastasyntynyt. Vasemmalla kohosi suuri yksinäinen. Sen täytyi olla tulivuori, vaikka Walter B. tiesi, että se oli mahdotonta. Se oli Vesuvius, joskin vielä paljon ylväämpi ja ylimaallisempi. Se oli täysin erillään muusta Pohjolasta, Norjan tuntureita ylempänä, Euroopan katolla. Vuoren otsa oli muodoltaan puhdas. Sen kylki oli karua ruskeaa kiviainesta, paikoin sileämpää, paikoin louheisempaa ja säleisempää. Seinämän hienojakoisemmat kaistaleet näyttivät kaakeliuunin pesänpohjalta talviaamuna, kun edellisen illan tuhka oli jäähtynyt. Muutamassa taskussa kimalteli suuria opaalinhohtoisia lumiläikkiä, merkkejä talvesta joka täällä oli ollut ja olisi kohta taas.

Tämä oli ihan kiintoisa lukukokemus, johon voisi palata uudemmankin kerran, vaikka teoksessa olikin paljon sellaista, mikä ei korreloi oman elämänkatsomuksen kanssa. Teos herätti uteliaisuuden tämän juutalaisen filosofin elämään. Ainakin yksi teos, joka häneltä on suomennettu kiinnostaisi, kun taas toinen teos etäännyttää. 

Tämän syksyn uutuusteos, josta ehkä odotin hieman muuta, kuin miksi sitten osoittautui, mutta ei kuitenkaan mikään pettymys. Toi taas uutta tietoa ja ihmettelyä. Että jotkut osaavatkin. Jos jotain toivoisi, niin sitä, että tämän teoksen lukemisen myötä ymmärrys hieman kasvaisi ja lisääntyisi.

--

Pohjoinen lukuhaaste kohta 7.   Norjan Lappiin sijoittuva kirja. Noin puolet matkasta sijoittuu Norjan Lappiin, puolet Suomen Lappiin.

Jemma Hatt: Seikkailijat ja Salaisuuksien kaupunki!

Jemma Hatt

Seikkailijat ja Salaisuuksien kaupunki

Alkuteos: The Adventurers and the City of Secrets

Suomentanut Jade Haapasalo

Kumma, 2023

 

 

 

 

Olen aiemmin lukenut Jemma Hatin Seikkailijat ja kirottu linna -teoksen, jonka viisikkomainen ote oli ihan hauska. Sen jälkeen on ilmestynyt Seikkailijat ja aarteiden temppeli, jota en ole lukenut. Tämä sarjan kolmas osa osui kohdalleni kirjastoautoreissulla ja ajattelin tämän olevan aiemman lukukokemuksen perusteella ihan mukava lukukokemus. No, olihan tässä menoa ja vilskettä ja mielikuvituksekasta lentoa, mutta en ihan viisikkomaiseen tunnelmaan tällä kertaa päässyt.

Rufus ja serkkunsa Lara Barney-koiransa kanssa seikkailevat Lontoon maanalaisissa metroissa ja puistoissa jäljittäen aarrevarkaita. Mukana on myös kolmas serkku Tom, joka on tullut lomalle Cornwallista ja Laran ystävä Daisy, joka on ihastunut tosi-TV-tähti Loganiin, joka on Laran äidin veli (jos nyt oikein muistan) ja myös mukana touhussa, varsinkin, kun porukka ottaa englantilaisen kaksikerrosbussin ja lähtee sillä roistoja karkuun.

Lontoon maanalainen ja historiallisten paikkojen merkittävyys tarinassa oli mielenkiintoa ja tiedonjanoa lisäävä elementti. Ei tämä siis ihan kehno teos ollut.Lukisin kyllä mielelläni sen väliinjääneenkin teoksen.

Mikä minua hieman mietitytti oli kuvaus siitä, kuinka lapset ryömivät kapeassa käytävässä, jossa "selät raapivat kattoa", mutta silti etummainen ryömijä saattoi kääntyä niin, että potkaisee jalallaan suuaukkoa suuremmaksi päästäkseen ulos. Ei ihan tuntunut uskottavalta tämä kohtaus. Myös se, kuinka koira pystyisi nousemaan tikkaita jää kysymysmerkiksi.

Satunnaisotos:

- Luuletteko, että nissä busseissa voisi olla salaisia vihjeitä? Rufus kysyi, ennen kuin huomasi Laran ja Tomin huolestuneet ilmeet. - Mitä nyt?  - Barney murisi..., Lara sanoi. - Jokin tuntuu väärältä.

Jack London: Yön lapsi!

Jack London

Yön lapsi

Suomentanut Viljami Ventola

Kustannusosakeyhtiö Suomi, MCMXXII (1922?)

Novellikokolma sisältää seuraavat novellit

1 Yön lapsi

Trefethan-niminen, nuoruutensa taakse jättänyt kaveri kertoo San Franciscossa tarinaa kahdentoista vuoden takaa, jolloin hän oli kullankaivajana ja kultavaltauksia hankkimassa. Hän on joutunut tuntemattomalle maalle, jossa hän tapaa valkoisen naisen intiaaniheimon päällikkönä. Nainen on ollut naimisissa, mutta karannut mieheltään, joka piti ravintolaa Juneaussa. Vapautta kaipaava nainen kertoo miehelle, kuinka "tahdon öisin juosta kuin villipeto, vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu - juosta ja vain juosta loputtomiin." Ehkä tämä toive ei ole niin ihmeellinen, kun huomioi, että nainen on saanut vain raataa ja on ollut täysin loppuunajettu niin nuoruudessaan kuin aviossaan. Vain työtä, työtä ja orjuuttavaa työtä. 

Nainen, joka siis hallitsee intiaaniheimoa sen kuningattarena haluaisi avioitua, mutta kaltaisensa, oman heimolaisensa kanssa ja kosii Trefethania, joka kuitenkin lähtee palkoveneellä takaisin. Kertoessaan tarinaansa miesjoukolle San Franciscolaisessa kerhossa hän tuntuu hieman katuvan, ettei jäänyt.

2. John Harned'in raiviovimma

Sijoittuu Quitoon ja kertoo härkätaisteluista. Maria Valenzuela on nainen, joka ei hätkähdä taistelua, hän vie Johnin katsomaan härkätaistelua kuvaten sen "taitoa ja älykkyyttä" verrattuna nyrkkeilyn raakuuteen. John ei pidä härkätaisteluista, mutta vihan vimmoihin hänet saa vasta areenalle tuodun hevosen kärsimys, jonka seuraukset ovat kaameat Maria Valenzuelan vain seuratessa härkätaistelua tyynenä ja järkähtämättömänä.

3. Kivikauden mies

Kertomus miehestä, jolla oli kaksi luontoa. Päivisin mitä herrasmaisin liikemies, öisin kivikautinen jätti.

4.  Epäilyttävä tapaus

Carter Watson on sosionomi, joka tutkii yhteiskunnallisia oloja, kun hän joutuu väärinkohdelluksi erään pubinpitäjän taholta ja syttömänä oikeuteen. Juttu päättyy kuitenkin vapautukseen niin kantajan kuin vastaajan taholta. Myöhemmin tavatessaan tuomarin uudelleen Carter Watson kuitenkin maksaa kalavelkansa osoittamalla kuinka kaikki kävi ja tällä kerralla tuomari joutuu oikeuteen samanlaisin lopputuloksin.

5. Lujat nyrkit

Merille sijoittuva tarina, jossa Samoset-purren omistaja, Boyd Duncan  on palkannut kapteeniksi miehen nimeltä Dettmar. Tällä on kuitenkin menneisyys, jonka saatuaan tietää, Duncan aikoo erottaa miehen Attu Atussa. Dettmar kuitenkin käy häijyksi ja sysää mereen Duncanin puolison Minnien, ja Duncan, joka vain näkee vaimonsa pudonneen mereen hyppää perään heitettyään ensin pelastusrenkaan veteen. Avunhuutoihin ei vastata vaan Dettmar ohjaa aluksen poispäin. Minnie ja Duncan kuitenkin selviävät kuin ihmeen kaupalla ja Dettmar joutuu kohtaamaan tämän lujat nyrkit.

6. Aurinkoteltan alla

Voiko mies - tarkoitan herrasmies - sanoa naista haaskaksi? Näin kysyy muuan pieni mies seuralaisilleen ja saa kuulla tarinan naisesta, joka oli kaunis, kykenevä, mutta ...

Nainen huvitteli heittämällä kolikoita mereen, joita alkuasukaspojat sitten sukeltelivat. Poikien joukossa oli yksi erityisen taitava sukeltaja jota nainen erityisesti halusi katsella tämän sukeltaessa. Sitten pojat nousivat äkkiä vedestä, kun lähistöllä liikkui hai. Nainen ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan houkutteli poikaa sukeltamaan näyttämällä kultaista kolikkoa. 

Lopulta kertoja pyytää kuulijoitaan: "No, sanoi hän lopulta. Luokitelkaapa hänet. Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista. - Ei minulla ole mitään sanottavaa, vastasi hän. - Ei kerrassaan mitään sanottavaa."

Minulla sen sijaan olisi paljonkin sanottavaa, niin naisesta kuin tämän seuralaisista.

7. Ihmisen tappaminen

Nainen tulee kotiin, jossa asuu isänsä kanssa. Isä on matkustanut New Yorkiin. Kotona hän kuitenkin kohtaa miehen, joka on tullut varkaisiin. Naisen ja miehen välille sukeutuu keskustelu. Nainen ajattelee selviytyvänsä miehestä ja saavansa mainetta sitä, kuinka on yksin selviytynyt murtovarkaasta, jolla on vieläpä ase. Mies ei ole mikä tahansa murtovaras, hän katsoo, että hänellä on oikeus murtautua juuri tähän taloon, sillä talon omistaja on tehnyt hänelle vääryyttä. Lisäksi mies kertoo, että hänen ystävänsä on pahasssa pulassa ja hän haluaa auttaa tätä. Nainen kuuntelee miestä kuin ymmärtäen tätä ja sanoo auttavansa tätä, mutta kaiken aikaa nainen kuitenkin yrittää hälyttää apua. Kun talon palvelija lopulta tulee paikalle nainen lähettää tämän hakemaan poliisia.  Hän on myös saanut miehen aseen itselleen ja pitää nyt sormea liipasimella. Mies ei hätkähdä vaan sanoo naiselle, että tämä ei uskalla ampua. Ei ole helppoa tappaa ihmistä. Mies on puhunut ilmeisen totta, mutta nainen ei ole sanoistaan huolimatta uskonut tätä ollenkaan. Mies kävelee rauhallisesti pois naisen pidellessä ladattua asetta sormi liipasimella. 

En ole muistaakseni Londonia aikaisemmin lukenut. Tämä pieni novellikokoelma alkoi kiinnostaa tuon niminovellin vuoksi. Se ei kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin olin odottanut. Siinä oli jotain yhtenevää Aino Kallaksen sudenmorsiamen kanssa, mitä tulee "villiin vapauden kaipuuseen". Sudenmorsiamen olen lukenut lapsena, mutta uudelleen en siihen tohdi tarttua. 

Kirja on vanha ja kieli on vanhahtavaa. Lauseet ovat hieman hiomattomia ja osin hieman huonoa suomea muodoiltaa ja lauserakenteeltaan. Ihan luettavaa teksti ja kerronta kuitenkin on. Vahvimmin mieleeni jäi kaksi viimeistä novellia. Nämä tarinat, ensimmäistä niminovellia lukuunottamatta eivät ole mitään feminististä kirjallisuutta, joissa naista arvostettaisiin. Härkätaistelukuvaus ehkä piirtää epätavanomaista naiskuvaa myöskin, mutta itse en voi arvostaa tätä kuvaa. En kuitenkaan pidä näitä tarinoita naisvihamielisinäkään. Näissä on raadollisuutta ja ihmisluonteen pimeitä puolia niin miehissä kuin naisissakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja näistä voi aistia, kuinka London on ehkä matkustellut paljonkin. Londonia voisi ehkä lukea enemmänkin. Ajatuksia herättävä novellikokoelma tämä oli, vaikka ei ehkä mitään kevyttä hyvänmielen kirjallisuutta.

Anneli Vainio: Kastanjavuorten kylä. Elämää Etelä-Ranskassa!

 

Anneli Vainio

Kastanjavuorten kylä 

Elämää Etelä-Ranskassa

Kirjapaja, 2011

213 s.

 

Anneli Vainion Kastanjavuorten kylä on täynnä suomalais-ranskalaista elämää pienessä Sevenniläis-kylässä. Kirjailija on asunut miehensä kanssa myös Kanadan Quebecissä. Löydettyään vanhan ränsistyneen linnan, johon ihastuvat, pariskunta asettuu Gardon-joen rantamille ja alkavat korjata linnaa asuttavaan kuntoon.

Anneli Vainio kuvaa, hieman humoristisella otteella elämää ja arkisia tapahtumia kodin kunnostuksesta kasvimaanhoitoon. Mukaan mahtuu muutamia mielenkiintoisia ruokaohjeita Bouillabaissesta, johon on käytetty seitsemää kalalajia, uunikanaan ja muutamiin säilöntäohjeisin, joista hapatus on lehtitietojen mukaan noussut nykyisin  uuteen kukoistukseensa. 

Tätä oli ihan kiintoisaa ja hauska lukea. Alkupuolen arkitapahtumat kotilinnassa vaihtuvat loppupuolella kuvauksiin maailmanmatkoista kodinvaihdon myötä aina Uuteen Seelantiin ja Meksikoon ja palatakseen kotikulmille ja naapuruston muuttamisyrityksiin. Kuvauksellisuutta, elämyksellisyyttä arkipäiväistä, mutta ei tylsää.

Muutamista asioista minun täytyi tosin ottaa selvää.

Isokulkuekehrääjä (Thaumepoea pityocampa), kiinnostava hyönteislaji, joka ei tee hyvää männyille. Sitä ei kuitenkaan kuulema saa tappaa tavatessaan, sillä siitä erittyy ikävää myrkkyä, joka aiheuttaa, jos ei nyt kuolemaa, niin hankalia oireita. 

Sen sijaan kuvaukset syötävistä kärpässienistä, kuten Keisarikärpässienestä (Amanites des Césars) kohottaa kulmakarvoja. Suurin surminkaan en kyllä itse söisi enkä suosittele ketään syömään mitään kärpässieniä. Ne ovat kauniita katsella, mutta kavalia terveydelle. Muutenkin sienestyksen kanssa saa olla tarkkana ja poimia vain lajeja, jotka varmasti tuntee ja tietää syötäviksi. 

Maininta ruisleivästä oli outo.

Ongelma on Ranskan lainsäädäntö, joka ei salli kokojyväruisjauhojen myymistä, ja myös rukiin enimmäismäärä leivissä on rajoitettu. Tummaa ruisleipää ei Ranskassa saa tehdä. 

Ihanko totta! Mietin ja yritän löytää lisätietoa. Kiellot johtuvat kirjoittajan mukaan vuoden 1951 Pont-Saint-Esprit'n kylän hulluksituloksi, joka saattoi johtua torajyvistä. Tosin toinenkin selitys löytyy. miksi niin moni kyläläinen sairastui. 

Ensisijaisesti luin tämän saavuttaakseni LyoninTour de France par écrit -lukuhaasteessa. Ranskan ympäriajoa ajatellen, kerronnassa kuitenkin mainitaan myös Bordeuaux-viinit , Pariisia elämyksineen kuvataan ja  Marseillekin mainitaan erään vierailijan kotiaupunkina. Mutta ensisijaisesti siis Lyon oli tähtäimessäni, vaikka suurin osa tarinaa sijoittuukin toisaalle.

Aikaisemmin elämässäni, vuonna 1983 olen juuri asettunut ensimmäistä kertaa asumaan Ranskan maaperälle, vuodeksi Lyoniin. Kuljeskelen katuja ja huomaan lyhtypylväissä mainoksia Giuseppe Verdin Requimista, jota esitettäisiin Viennessä kaupunginorkesterin voimin. Lyonista olisi sinne oikein bussikuljetus, eikä hintakaan ole mahdoton. Minua houkuttaa mahdollisuus kuulla Verdin teos, mutta olen kovasti hämmentynyt järjestelystä. Aikovatko he tosiaan kuljettaa bussilastillisen lyonilaisia Itävallan pääkaupunkiin asti? Sinnehän on matkaa ainakin kaksituhatta kilometriä, eikä majoituksesta puhuta mitään. Luovun ajatuksesta kuulla Requiem elävänä esityksenä ja saan tietää vasta kuukausien kuluttua, että Viennen kaupunkiin on Lyonista matkaa vain kolmekymmentäviisi kilometriä, kun taas Wien kirjoitetaan ranskaksi Vienna.

 

Erno Paasilinna (toim.) : Lapin runot!

Lapin runot

Erno Paasilinna (Toim.) 

Kuvittanut Urpo Huhtanen.

WSOY, 1979

Sisältää runoja Pohjoisen perukoilta, moninaisia, paikallisia, alakuloisista leikkisiin. Saamelaisten joiuista nykylyriikkaan. Yhteistä kaikille kuvaus Lapin oloista ja elosta. Runot alkavat saamelaisrunoudella jatkuen kohti uudempaa runoutta. Urpo Huhtasen yksinkertainen mustavalkokuvitus luo tunnelmaa ja mukavaa paikallisväriä runojen lomaan. Itse sain ehkä eniten näistä parista Timo K. Mukan runosta. Tuo Balladi III olikin jo ennestään tuttu. Mukan kaunokirjallisia teoksia en ole lukenut ja tuskin tulen lukemaankaan. Hieman sama kuin Aleksis Kiven suhteen. En ole lukenut Seitsemää veljestä (mitä ehkä kouluaikaan jotain pätkiä), Kiven runous on tehnyt suuren vaikutuksen. 

Lapin runot -teoksessa hauska ja paikallisväriä ilmituova oli myös  Oiva Arvolan Perun kiriotus. En tiedä, olisiko oikeasti eläneen lappilaismiehen peruknirjoitus, mutta lystikäs runo kuitenkin oli tausta-aiheesta huolimatta. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft: Ystäväni Anne Frank!

 

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft

Ystäväni Anne Frank

Alkuteos: My Friend Anne Frank

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2023

331 + 1 s."

 

Prologi, aloitus: Luojan kiitos, näen edelleen polulle, joka on oveni edessä. Sitä reunustavat sinipunaiset bougainvilleat, palmut ja saviruukuissa kasvavat pinkit ja valkoiset palsamit. Minua rauhoittaa hieman, kun tiedän, kuka on tulossa ovelleni ja kuka vain kävelee ohi. Istun tässä olohuoneen tuolissa pohjakerroksen asunnossani, jossa vietän nykyisin suurimman osan ajasta, katson ulos suuresta ikkunasta ja näen siitä perheenjäseneni ja ystäväni heidän tullessaan polkua pitkin.

Varsinainen tarina alkaa Berliinistä, joka on Hannahin, lempinimeltään Hanneli, kotikaupunki. Berliinistä perhe matkustaa Amsterdamiin, jossa Hannah tutustuu toiseen pakolaistyttöön  - Anne Frankiin. Tämä tarina on kuitenkin enemmän Hannelin, kuin Anne Frankin tarina. Ystävyys on toki tärkeä teema, mutta silti pidän teoksen nimeä Ystäväni Anne Frank hieman vääränä valintana. Ei siksi, etteikö Anne Frankin vaikutus ja merkitys Hannelin elämässä olisi ollut merkittävä, vaan siksi, että tässä on paljon muutakin. Kuitenkin kaikitenkin Goslarin ja Frankin perhekunnat olivat läheisiä, vaikka hyvin erilaisia. Goslarin perhe oli ortodoksijuutalaisia, jotka noudattivat juutalaisten käytäntöjä melko tarkasti, Otto Frank taas oli maallistuneempi. 

Koulussa Anne pursui edelleen loputonta tarmoa ja keksi luovia keinoja saada huomiota, kuten näyttämällä yhden tempuistaan: olkapään loksauttamisen sijoiltaan. Yksi poikkeus huomionkipeydessä kuitenkin oli: Kukaan ei saanut katsoa, kun hän kirjoitti.

Olkapään loksauttaminen sijoiltaan tuo Anne Frankin lähelle itseäni. Ei sillä, että itse pystyisin moiseen, mutta yliojentuvuus, joka tuli esille jo aiemmin lukemassani Anne Frankin päiväkirjassa on yhdistävä tekijä välillämme. 

Valokuvaliitteet luo omaa historiallista kuvaa ja läheisyyttä. Valokuvat tekevät tarinasta vielä koskettavamman kuin sanat. Kun katsoo sitä elämäiloa ja arkista oloa, ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä, mikä on se voima, joka sai aikaan sen mielettömyyden, joka tämän kaiken tuhosi. Hannah Pick-Goslarin teos Ystäväni Anne Frank on hieno kunnianosoitus, ei vain Annelle vaan kaikille heille, lahjakkaille, nuorille ja vanhemmille, tavallisille, kaltaisillemme,  juutalaisille, jotka saivat surmansa holokaustissa.

Hannah Pick-Goslar joutui myös perheineen kuljetetuksi ensin Westerborkin kokoamisleirille ja sitten Bergen Belseniin. Hänen olosuhteensa olivat kuitenkin astetta lievemmät kuin Annen, sillä hän kuului siihen joukkoon, jolla oli mahdollisuus tulla vaihdetuksi saksalaisiin sotavankeihin. Tämä mahdollisuus kuitenkin haipui ja vapaus koitti vasta puna-armeijan vapauttaessa "menetetyn junan" matkustajat.

Hannah Pick-Goslar sai elää yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Tämä kirja pohjautuu hänen muistoihinsa, jotka journalisti Dina Kraft on kirjoittanut yhdistellen niitä muihin lausuntoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin aikalaisilta, joista osan hän tunsi itsekin, ja myös historiallisiin dokumentteihin. 

Maininta Brillesijperin sisaruksista nostaa mielikuvan toisesta lukemastani holokaust-kuvauksesta, mikä lisää vaikutelmaa, että tämä ei ole mikään muista erillinen, irrallinen tarina, vaan tarina, joka on yksi pala suuremmasta kokonaisuudesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta, josta halusin tietää enemmän oli maininta Libyan Bengalista tuoduista juutalaisista. Jotenkin en osannut ajatella juutalaisvainoja tähän maailmankolkkaan ja yllätyin, kuinka vähän tiedänkään.

Näin ollen Ystäväni Anne Frank, vaikka onkin minä-kertojan äänellä kerrottu, on kuitenkin enemmän kuin vain elämänsä viime hetkiä viettävän, väsyneen naisen hajanaisia muistikuvia. Hannah Pick-Goslar puhui paljon elämänsä aikana kokemuksistaan, mutta muistiinpanoja hän ei tehnyt, mitä hän valittaakin Dina Kraftille. Vaikka mietinkin, miksi tämä teos on kirjoitettu vasta nyt, miksi ei jo aiemmin, on hienoa, että tämä on ilmestynyt tähän aikaan, muistuttamaan ja varoittamaan: Ei enää koskaan!

---

Tällä kirjalla bongasin Marseillen kaupungin Tour de France -lukuhaasteessani. Vaikka tapahtumat sijoittuvat hyvinkin eri puolille Eurooppaa, Marseille vilahtaa vain ohimennen, mutta siihen viitataan kuitenkin kolmesti, merkittävänä satamakaupunkina.

En ollut uskoa, kun laiva höyrysi ulos ranskalaisesta Marseillen satamasta. Tunsin viimein olevani matkalla.

Heinäkuussa 1947, kolme kuukautta saapumiseni jälkeen Marseillesta lähti luvaton laiva samalle reitille kuin omani mukanaan 4500 keskitysleiriltä selviytynyttä. Sen nimeksi oli annettu Exodus 1947. Britit pysäyttivät laivan ja tulittivat sitä kivääreillä ja kranaatinheittimillä jolloin kaksi matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä kuoli. Sen jälkeen eloonjääneet lähetettiin pakolaisleirille Saksaan, missä asui edelleen satoja tuhansia muita holokaustista selviytyneitä, joilla ei ollut paikkaa mihin mennä.  

Kolmatta mainintaa en enää selaillessani löytänyt.