Judith Pella & Michael Phillips: Kahtia jaettu kansa!

Judith Pella & Michael Phillips

Kahtia jaettu kansa

Aikamedia, 2008

Alkuteos: A house divided

Suomentanut Eeva Saarimaa

345 s.

 Kahtia jaettu kansa jatkaa siitä, mihin Kruunu ja Valtikka jäi. Katerina Fedortsenko haaveilee edelleen Dimitristään ja Anna Burenin palvelee häntä uskollisesti ja koko ystävyydellään. Dimitri on kuitenkin kihlautumassa toisen kanssa ja siitäkös Katerina suimaantuu ja alkaa seurustella äkkiväärän Basil Anitskinin kanssa, josta puhutaan paljon, mutta joihin juoruihin ei omapäinen Katerina halua uskoa.

Tavallisen kansan syvistä riveistä on nousemassa kapinallisliike, joka haluaa Romanovit pois vallasta. Näihin kapinallisiin on liittynyt myös Annan veli Pavel.

Juonia ja romantiikkaa siis tarjoaa tämä kirja, joka kuuluu seitsenosaiseen Vallankumouksen vuosisata kronikkaan. Tätä lukee ihan mielenkiinnolla. Kerronta on vetävää ja mukaansantempaisevaa, jos kohta lukiessa miettiikin, kuinka todellista ja aitoa tämä kuvaus on. Historiallinen aspekti on kuitenkin taustalla antamassa ajankuvaa.

Kirjan painoasusta voisin mainita, että kerronnassa on muutamia pieniä virheellisyyksiä, jokin sana saattaa olla väärässä suomenkielisessä muodossa tai  kuten tässä, 

Ruut, jonka tarina kerrottiin Vanhassa testamentissa, ei oli varma ettei ennen ollut voinut tuntea tämän suurempaa rakkautta ....

Täysin käsittämätön lauserakennelma, jota joutuu pitkään pohtimaan, miten sen pitäisi kuulua. Ehkä jotenkin näin: Ruut, jonka tarina kerrottiin Vanhassa testamentissa ei varmaan ollut voinut tuntea tämän suurempaa rakkautta...

Lukemista nämä pienet harmilliset tekstivirheet häiritsevät jonkin verran, mutta onneksi ne  eivät ole niin suuria ja harmillisia, että koko lukunautinto menisi sen siliän. 

Suomikytkös:

 On mielenkiintoista, kun kirjassa, joka on kirjoitettu toisessa maassa ja toisenlaisesta näkökulmasta kuin tästä meidän kotoisestamme, löytää maininnan Suomeen. Tämän teossarjan tapahtuma-aikaanhan Suomi oli osa Venäjää, eräs sen suuriruhtinaskunta. Tämän teoksen Suomi-viittaus on  tässä: Osa suomalaisen rykmentin jäsenistä jäi kaatuvien seinien alle, ja ruokasalissa oli useita palvelijjoita. Kyseessä oli pommiattentaatti Talvipalatsin ruokasaliin. Olisi mielenkiintoista tietää kyseiseen lauseeseen kätkeytyvistä historiallisista yksityiskohdista. Keitä  suomalaisia mahtoi todellisuudessa olla tuolloin Tsaarin hovissa ja saada surmansa. Mahtaneeko asiasta löytyy asiakirjoja.

Elämänviisaus:

- Vanhemmille on anettu viisautta, jota nuoret eivät aina huomaa. 

Kaiken kaikkiaan kiinnostava sarja historiallisromanttisine otteineen. Tästä saisi tosi hienon epookkisarjan ja sopisi  mielestäni loistavasti filmattavaksikin. On sitä hullumpiakin käsikirjoituksia.

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 29: Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Herge: Kuningas Ottokarin valtikka!

Herge
Tintin seikkailut 19
Kuningas Ottokarin valtikka
Otava, 1977

Tintti on nuori journalisti, joka joutuu yhtenään seikkailuihin yhdessä koiransa Miloun kanssa. 

Kuningas Ottokarin valtikka alkaa siitä, kun Tintti istahtaa puiston penkille ja löytää siihen unohtuneen asiakirjasalkun. Hän päättää palauttaa salkun sen omistajalle ja tutustuu professori Halambiquetiin, joka on kiinnostunut sigillografiasta eli tieteestä, joka tutkii sinettejä.  Kuinka ollakaan professorista on kiinnostunut myös joukko epämääräisiä ihmisiä joiden juoniin Tintti joutuu sotkeutumaan.

Professori Halambique on aikeissa matkustaa Syldaviaan tutkimaan kuningas Ottokari IV sinettiä ja Tintti joutuu keskelle vallankaappaussuunnitelmia, joita Bordurialaiset suunnittelevat yhdessä kapinallisten Syldavialaisten kanssa.

Lapsena luin Tinttejä paljonkin, ja onhan näissä oma viehätyksensä. Tämä tarina ei kuitenkaan jaksanut oikein kunnolla innostuttaa. Joku toinen Tintti-tarina saattaisi olla parempikin. Tintti Tiibetissä on albumi, jonka tahtoisin löytää jostain, sillä pieni tiibetiläispoika, johon Tintti on tutustunut on jäänyt mieleeni vahvasti.

 Tämä kuva kiinnitti huomiotani. Ensi katsomalta näytti siltä, että Syldavialainen-sanassa olisi painovirhe ja ylimääräinen A-kirjain nurinpäin, mutta tarkempi katsominen osoittikin, että kadulla kävelevän miehen hattu on peittänyt osan V-kirjaimesta jat ehnyt siitä nurinperin olevan A:n.

  

Tintti joutuu kokemaan yhtä ja toista tässä seikkailussa ja on ihme, että hän on yhä hengissä, kun tarina on lopussa. Myös etsiväkaksosia Dupont ja Dupond tarvitaan. Koheltavat herrasmiesetsivät ovat kuin toistensa peilikuvia. Tintti tutustuu tässä myös oopperalaulajatar Castafioreen, joka jaksaa nauraa, kun näkee peilkikuvansa.

Tällä saan suoritettua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 11: Sarjakuvakirja.

Huom! Alunperin Kuningas Ottokarin valtikka on ilmestynyt alkuperäisessä sarjassa seitsemäntenä.

Mietteitä Viiden kirjan haasteeseen liittyen!

Sain Marikalta Viiden kirjan haasteen ja ilahduin. Ilahduin siksi, että on joku, joka on huomioinut minunkin vaatimattoman kirjablogini. Haasteisiin vastaaminen on taas eri juttu, varsinkin eteenpäin laittaminen. Kaikki eivät tällaisista ketjujutuista pidä, ja itse taas mietin, onko ketään, joka ei jo ainakin kertaalleen olisi tätä saanut. No, katsotaan, kunhan ensin vastailen.

1. Kirja, jota luen parhaillaan.

Luen parhaillaan kahtakin kirjaa. Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Judith Pellan Kahtia jaettu kansa.

2. Kirja, josta pidin lapsena

Tähän on pakko vastata Enid Blytonin Viisikko-kirjat ja Anni Polvan Tiina-kirjat. Ne eivät olleet ensimmäiset kirjani, mutta ne olivat ensimmäiset kirjat, joista voin sanoa, että ne sytyttivät innostuksen ja joista pidin TODELLA PALJON. 

3. Kirja, joka jäi kesken

Kuten olen jossain yhteydessä sanonut, kirjoja, jotka jäävät kesken syystä tai toisesta en yleensä esittele, koska, jos en voi niitä itse lukea, niin en voi niitä suositellakaan enkä pysty niistä oikein mitään kirjoittamaankaan. Koska olen kuitenkin maininnut tämän jo Idän pikajuna -haastekoontini yhteydessä voin mainita, että viimeisin kesken jäänyt kirja taisi olla Myrna Grantin Vaellus, jonka on kustantanut Karas-Sana. Kirja kertoo Unkarin Juutalaisen Rose Warmerin tarinan. Olen kyllä kirjan lukenut joskus nuorempana kokonaankin, mutta tällä lukukerralla en pystynyt lukemaan sitä kokonaan hengellisestä aspektistaan huolimatta, sillä kirjan sisältämä parapsykologinen aines sai minut kananlihalle eikä loikkaaminen tämän kohdan yli tuntunut hyvältä ja onnistuneelta  ratkaisulta. 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen lukenut monia kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Vaikutus voi olla hyvä tai huono (vrt. kaksi edellistä vastausta). Eräs vaikuttavimmista teoksista on kuitenkin Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Minulta löytyy hyllystäni siitä kaksi eri suomennosta, yksi sarjakuvaversio ja englanninkielinen painos, jonka olen ajatellut jossain vaiheessa lukea, vaikka siitä ei ole kauan, kun tämän kirjan luin. 

 5. Kirja, johon palaan uudelleen

Yritän hankkia kirjani sillä periaatteella, että voin lukea ne uudelleen. Kirjat eivät ole vain hyllyntäytettä tai koristeita. Niiden äärelle palaa yhä uudelleen. Toisia kirjoja lukee useammin kuin toisia. L.M.Montgomeryn tuotanto on yksi useimmin luetuista ja erityisesti Pieni Runotyttö -trilogia on sellainen, jonka äärelle palaa aika ajoin. Anna-sarjasta taas Kotikunnaan Rilla on teos, jonka tunnelmiin palailen.

Ja jos nyt sitten jatkaisi tätä eteenpäin, niin voisin antaa nämä kysymykset seuraaville, vataaminen on toki iahan vapaaehtoista.

Evaria
Kirjavarkaan tunnustuksia
Sirri
Cilla
Margit

Erling Poulsen: Älä itke, Saara!

Erling Poulsen

Älä itke, Saara

Gummerus, 1990

Alkuperäisteos: Hvem vil graede for Tine?

Suomennos ruotsinkielisestä laitoksesta Elsemaj Hurmerinta 

260 s.

- Halloo, onko Erik Hempelius puhelimsessa? ääni langan toisessa päässä kysyy selvällä Tukholman murteella. 

- Olen kyllä, Erik vastaa odottaen miehen esittelevän itsensä.

Mutta mies ei nähtävästi halua ilmaista nimeään.

- On kysymys tyttärestänne Saarasta, hän jatkaa. - Hän ei palaa kotiin.

Näin alkaa Hempeliuksen perheen kriisi. Erik Hempelius on tiedemies, Muuttanut Saksan jakautumisen jälkeen Ruotsiin ja aikeissa muuttaa vaimonsa Vanjan kanssa Amerikkaan. Suunnitelmiin tulee muutos, kun puhelin soi ja tyly miesääni ilmoittaa, että Hempeliuksen 10-vuotias tyttö Saara on heillä ja Erikin on paras tehdä niin kuin he haluavat. Erikin pitää palata Itä-Saksaan tiettyyn osoitteesseen, jos aikoo saada Saaran takaisin.

Saara ei ole Hempeliusten oma lapsi, vaan adoptiotytär. Asioita mutkistaa se, että Saara sairastaa sokeritautia. Onnekkaan sattumusten takia kidnappaajat osuvat kuitenkin, kidnapatessaan  Saaran avuksi lääkärin saadakseen jo tajuttoman tytön henkiin.. valitsemaan lääkärin, joka onkin Saaran oikea äiti.

Älä itke, Saara on kylmää sotaa niin politiikassa kuin perheessä. Erik tekee kaikkensa saadakseen Saaran takaisin, mutta hänen vaimonsa Vanja touhottaa vain poikansa Danielin puolesta. Daniel on syntynyt Hempeliuksille Saaran adoptoinnin jälkeen ja siitä alkaen Saara on Vanjalle vieraan lapsi, mutta Daniel on hänen. 

Sen sijaan lääkäri Margareta Ryde, joka on Saaran oikea äiti pääsee kidnappaajilta pakoon ja pääsee kertomaan Erikille, mitä Saaralle on tapahtunut. Erik lähtee Berliiniin ja Margareta lähtee myös.

Puolet kirjasta kertoo siitä, miten Erik ja Margareta selviävät Itä-Berliinissä, toinen puoli on Erikin ja Vanjan välien selvittelyä. 

Olen  lukenut tämän kirjan aiemminkin, vanhempana painoksena ja yllätyin, kun luin, että kirjailija, joka on tanskalainen,  on kirjoittanut muitakin kirjoja salanimellä Else-Marie Nohr (kioskikirjoina ilmestyneet). Älä itke, Saaraa en ole osannut pitää kioskikirjallisuutena, vaikka täytyy sanoa, että loppuratkaisu on turhan arvattava ja loppulausekin vähän lössö.

Pidin kuitenkin tästä tarinasta. Kerronta oli joutuisan sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Alkupuoli eroaa jonkin verran loppupuolen kerronasta, kun kirjalija lisää kierroksia. Kierrokset lisääntyvät myös lukijan tajunnassa, kun Vanja iskee mustasukkaiset kyntensä Saaraan. 

Kyllä, kyllä tämä on romanttisseikkailullissävytteistä viihdekirjallisuutta. Siksi tämä ei kai sovikaan Leningrad - Ost - Berliini -haasteeseen, niin kuin ajattelin. No, kyllä minä nyt kuitenkin aloitan tämän haasteen tällä kirjalla, onhan tässä kuitekin taustalla Kylmä sota ja jakautunut Berliini. Berliininmuurista ei tosin puhuta mitään, mutta sitähän alettiin rakentaa vasta 1961. Kirja on ilmestynyt alkujaan 1962.

Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä!

Irja Klemola

Nopsajalka ja Tähtisilmä

WSOY, 1935

147 + 1 s.

Oli ilta.

Laskeva aurinko valoi kultaansa silmänkantamattomalle ruohoaavikolle ja metsiin ja kukkuloihin sen itäreunassa. Purppuraisina hohtivat ikivanhojen petäjien latvat ja joki, joka tyynenä virtasi metsien läpi, välkkyi kuin sula kupari.
Pieni intiaanikyläkin erään metsäisen kukkulan laella kalliopaasien ja suurten kivien suojassa sai osansa auringon viime säteistä.

Irja Klemolan kirjoittama seikkailukertomus nuoresta Nopsajalka-tytöstä ja hänen ystävästään Tähtisilmästä on sekä mielenkiintoinen että ristiriitainen. Mielenkiintoiseksi tarinan tekee intiaaniteema, joka on erityiskiinnostukseni aihe. Ristiriitaisuus tulee vastaan tarinan yksityiskohdissa. Niin satua ja tarinointia kuin tämä kertomus onkin, toivoisi, että tarinalla olisi kiinnekohtia elävässä elämässä, mutta ei, todenmukaisuusaspekti on aika kaukana paitsi intiaaanien todellisesta elämästä myös Pohjois-Amerikan maantieteellisistä oloista. Tulee tunne, että on kiidetty laukkaavan mielikuvitusratsun selässä ympäri ämpäri preeriaa ja metsiä.

Otetaan nyt esimerkiksi nuo aloituskappaleet. Luontokuvaus on kaunista, se täytyy myöntää ja teksti muuallakin tarinassa hyvin kaunista ja runollista. Tosin tämäkin saattaa johtua intiaanikulttuuriin liitetyistä stereotypioista. No, siis niihin ristiriitaisuuksiin. Aloituksessa puhutaan silmänkantamattomista ruohoaavikoista ja sitten metsistä ja kukkuloista, ikivanhoista petäjistä. No, huomasin juuri, että ruohoaavikon itäreunassa alkoi nämä suuret metsät. Kuitenkaan en osaa ajatella yhtäaikaisesti sekä silmänkantamattomia ruohoaavikoita ja suuria metsiä. Lieneekö maasto vaihtunee noin yks kaks? Kirjailijan kuvaama näkymä on kuin katselisi amerikan mannerta ylhäältäpäin, kauempaa ja laajakatseisesti, ei lähietäisyydelle kohdentaen. 

Auringon noustessa heräsivät intiaanikylän asukkaat. Paimenet kiirehtivät viemään karjaa laitumille. Metsästäjät valmistautuivat lähtemään metsästysretkille.

Amerikanalkuperäisasukkaiden keskuudessa oli monia eri heimoja ja erilaisia kulttuurialueita. Oli heimoja, jotka elivät maanviljelijöinä, oli metsästyksellä tai kalastuksella eläviä. Tähän mennessä ei kuitenkaan ole lukemassani tullut vastaan että olisi ollut heimoa, joka olisi paimentanut karjaa. Karja tuo mieleen lähinnä lehmät. Lehmät tulivat yhdysvaltoihin nähdäkseni valkoisten myötä, niitä saatettiin varastaa nälkään, mutta tietääkseni intiaaneilla ei ollut karjaa, ei ainakaan preeriaheimoilla, jollaiseen Nopsajalkakin kuului. 

Ulkoa kuului tosiaankin läheneviä askeleita. Hetken kuluttua joku pysähtyi majan ovelle tarttuen ripaan. Intiaanitytöt istuivat hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Ovi kääntyi saranoissaan, viileätä yöilmaa tuli sisälle, mutta ennen kuin ovi ehti lentää selkoselälleen, astui Nuolenterä vartiopaikaltaan päällikön luo ja sanoi: 

Punainen Kettu, sinä, joka leppymättä vainoat Nopsajalkaa, uljaan Valkean Kotkan tytärtä, älä häiritse hänen untaan vankimajassa.

Kuten elinkeinot, olivat asumuksetkin erilaisia eri kulttuurialueilla. Preeriaheimot asuivat Tipissä,  nahkapeitteisessä kotamaisessa asumuksessa metsäalueilla elettiin Wigwamissa, joka oli tehty puumateriaalista, mutta muistutti Tipiä. Sitten oli myös joillain alueilla majoja, joita rakennettiin kaisloista tai savesta tai puumateriaalista kunkin alueen sääolojen mukaisesti. Oliko niissä ripaa tai saranoita?  Majoissa tai Tipissä ei välttämättä ollut ovea, vaan jokin nahka peitteenä oviaukossa. 

Tätä seikkaa minun täytyi hieman kuitenkin googlailla ja löysin itselleni uuden tiedon, että luoteisrannikon alueella osattiin tehdä lankkutaloja ennen valkoisten tuloa. Luoteisrannikon kulttuuri on muutenkin hyvyin omintakeinen muihin kulttuureihin nähden. Tämä tarina ei kuitenkaan kulje luoteisrannikolla vaan enemmän idempänä. Preerialta siirrytään suurille putouksille, eli Niagaralle.

Mille ajankohdalle tarina sijoittuu? Aikaa on vaikea määrittää. Tarinassa on kuitenkin myös valkoisia siirtolaisia. Sanoisin kuitenkin, että tässä tarinassa eletään jotenkin ajattomassa tilassa, vaikka aika kulkee ja vuodenajat vaihtuvat.

Paikannimiä:

Kansas-joki

Ohio-joki

Alleghany-vuoret

Niagara

Ontario-järvi

Erie-järvi

Kun ajattelee näitä paikannimiä, niin tässä liikutaan melkoisen suurella alueella. Sitä ei siirrytä paikasta toiseen kovinkaan äkkiä, vaikka olisi hevonenkin. Täytyy todellakin olla sadunsiivet, että siirryttäisiin Kansasin preerioilta Niagaralle siinä ajassa, missä Nopsajalka sen teki.

Ei tämä silti ihan kehno tarina ollut. Satuna se meni ja tarinana. Juonesta en sen enempää kerro, jos joku haluaa tämän etsiä käsiinsä ja lukea. Teemoista voisin kuitenkin mainita, että tässä liikutaan ystävyyden, uskollisuuden ja koston asetelmissa.

Kansikuva:

Kansikuvan tekijästä ei ole mainintaa, enkä osaa sanoa tuosta sivussa hieman näkyvästä signeerauksestakaan mitään. Ajattelin lähinnä Rudolf Koivua tai Martta Wendeliniä, mutta vaikea sanoa. Kansikuva sopii hyvin tarinaan, sillä Nopsajalka ja Tähtisilmä pelastavat nuoren valkoisen tytön Netten harmaakarhun kynsistä. En kuitenkaan osaa liittää kansikuvassa esiintyviä tyttöjä intiaaneihin. Paremminkin tyttöjen olemus ja vaatetus vievät ajatukseni slaavilaiseen suuntaan. 

Loppupäätelmä:

Tämä oli kuitenkin ihan hauska ja tapahtumarikas tarina. Kirjan kiinnostavuutta lisäsi paitsi intiaaneihin liittyvä teema myös se, että se on julkaistu äitini syntymävuonna. Ostin kirjan nettiantikvariaatista. Kirjan etulehdillä on ilmeisesti kirjailijan itsensä signeeraama tervehdys "Velimiehen perheelle hyvää joulua toivottaen Irja-täti" ja etulehdellä on nimi, joka viittaa kirjailijan sukuun. 

Tällä mukana Kansojen juurilla -haasteessa. 

Raili Mikkanen: Aurora - keisarinnan hovineito!

Raili Mikkanen

Aurora - keisarinnan hovineito

Otava, 1998

208 s

Kaunis tumma tyttö pyörähti hitaasti, hyvin hitaasti ympäri. Monien kynttilöiden väräjävä valo tanssi silkkipuvun laskoksissa ja peilikuvassa, jota tyttö kiinteästi tuijotti. Hänen takanaan seisoi kaaressa neljä tarkkaavaista katsojaa. He olivat jäykistyneet paikoilleen kuin muodissa olevien elävien kuva-arovitusten asetelmissa. 

Hieman jäykän oloiselta vaikutti myös Mikkasen kerronta tässä tarinassa, jossa on yritetty paneutua Aurora Karamzinin, entisen Demidovin, omaa sukuaan Stjernvall elämään nuoruudesta aina ensimmäisen lapsen syntymään. Jälkisanoissa valotetaan myös hänen myöhempää elämäänsä. Kannen perusteella odotin hieman raikaampaa ja eloisampaa tarinaa. Historiallisesta hahmosta kirjoitettaessa on ehkä vaikeaa saada aikaan hyvää uskottavaa dialogia. Ja juuri sitä tämä teos olisi mielestäni kaivannut.

Aurora Karamzin on oikea todellinen henkilö ja hänen elämänsä on ollut kuin satua. Maalaisaatelistosta Venäjän keisarihoviin ja Keisarinnan hovineidoksi ja sitten järkiavioliittoon satumaisen rikkaan Paul Denivonin kanssa, joka tosin oli niin mustasukkainen, että pisti mustan palveluspojan turkkilaispuvussa nukkumaan tämän oven taakse matolle (ajalle tyypillistä rotuerottelua ilmentänee tämä yksityiskohta). Auroran elämään mahtui myös paljon surua.

En tiennyt Aurora Karamzinista paljonkaan ennen tätä kirjaa. Tiesin kyllä hänen olevan yksi suomalaisista vaikuttajanaisista. Sen verran tämä kirja kuitenkin herätti uteliaisuuden, että Aurorasta voisi lukea enemmänkin ajankohdasta puhumattakaan. Historialliset yksityiskohdat tässä kirjassa lienevät olleet paikallaan, jos kohta kielen solmuun saattavat nimet saivatkin mietteliäiksi ja ajattelemaan, pitäisikö googlata jotain nimeä. Olisi ollut hauska tietää, mihin historialähteisiin tämä teos pohjautuu. 

Katson kuitenkin, että saan tällä kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 23: oman aikansa pioneerinaisesta kertova kirja. Mielestäni Aurora, jos kuka on ollut pioneeri yhteiskunnallisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Elisabeth George Speare: Rastaslammen noita!

Elisabeth George Speare
Rastaslammen noita
WSOY, 1967
Alkuteos: The witch of Blackbird Pond
Suomentanut Seija Viljakainen-Mitchnik
191+1 s.

Noituus on asia, jota vältän ja kavahdan. Sanottakoon se heti tähän alkuun. Tämän kirjan osalta noituus on vain pahanilkistä ja taikausakoista panettelua. En muista, milloin luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, mutta tarina oli hyvinkin vaikuttava ja seikkailumieltä, romantiikkaakin ruokkiva. Se, että tarina sijoittuu menneisiin aikoihin ja Yhdysvaltoihin on varmasti vaikuttanut kiinnostukseeni. Niin tai näin, tämä kirja kuuluu lukumuistoissani ja -kokemuksissa kiehtoviin ja unohtumattomiin tarinoihin.

Tarina alkaa, kun 16-vuotias Katherine Tyler saapuu laivalla Barbadokselta Yhdysvaltain Connecticutiin, jossa hänen sukulaisensa Mathew Crowe perheineen asuu. Eletään vuotta 1687. Yhdysvallat on vielä Englannin kuninkaan alaisuudessa, mutta pieni siirtolaisyhteisö, jonka valtuutettuna Mathewkin toimii pyristelee oikeuksiensa puolesta kuninkaanvaltaa vastaan. 

Katherine, lyhyemmin Kit joutuu heti tullessaan hankaluuksiin hyppäämällä laivasta mereen pelastaakseen pienen Anne-tytön puunuken. Tyttö, joka osaa uida saa heti epäilykset heräämään. Annen äiti, rouva Cruff luo tuikeita katseita Kitiin eikä oma Anne-tytärkään ole kovin hyvin kohdeltu, sen saa Kit todeta kuukausien vieriessä.

Elämä siirtolaisyhteisössä on kovin erilaista kuin Barbadoksella, mutta Kit tottuu sopeutuu pian ainakin jollain lailla kovaan arkiseen työhön ja elämänmenoon. Oman osansa sopeutumiseen tuo paitsi serkut Judith ja Mercy, myös laivalla tutuksi tullut merimies Nat ja pienessä mökissään yksin asuva Hanna Tupper, jolla on outo arpi otsassaan. Hannaa, joka asuu Rastaslammen läheisyydessä pidetään noitana. Epäilykset ja taikausko rehottavat kyläläisissä.  

Kun tytöt pääsivät puiden varjosta ja Iso niitty levisi heidän eteensä, näky sai Kitin melkein haukkomaan henkeään. Tällaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Ensi hetkestä lähtien tuo maisema veti häntä luokseen, omisti hänet selittämättömällä tavalla. Vihreyttä ulottui silminkantamattomiin, se oli kuin tyyntä, vihantaa merenpintaa, josta siellä täällä kohosi yksinäinen, siropiirteinen jalava. Toiko se mieleen sokeriruokopellot tai valtameren suunnattoman ulapan, joka häipyi kohti taivaanrantaa - vai miksi Kit tunsi äkkiä olevansa kuin kotona? Ehkä se johtui vain siitä, että täällä oli vapaata, avaraa ja valoisaa.

Rastaslammesta ja sen asukkaasta tulee Kitille pakopaikka arjen huolista ja Hannasta ystävä, joka osaa auttaa Tropiikista tullutta outolintua.

- Teit oikein, lapseni, kun tulit. Täällä saa tuskainen mieli aina lohtua.

Kun kyläyhteisössä syttyy vaarallinen kuume-epidemia, joutuu Hanna silmätikuksi, kun kyläläiset alkavat syyttää tätä "pakanallista kveekaria"  sairaudesta. Kit pelastaa Hannan kyläläisten raivolta, mutta Rastaslammen pikku mökki palaa tuliroihuna maantasalle. Lopulta Kit itsekin joutuu syytettyjen penkille noituudesta, koska on ollut ystävällisissä väleissä Hannaan.

Kuinka kaikki päättyy - sen voi lukea tästä Vihreä kirjasto -sarjan kirjasta, johon Maija Karma on tehnyt kansikuvituksen. Omasta painoksestani kansikuvaa on ikävä kyllä vain osa jäljellä.

Tämän teoksen myötä minua alkoi kiinnostaa myös muutama muu Spearen kirjoittama teos ja myös kveekarien historia on alkanut kiinnostaa. Mietin myös, missä määrin tämän teoksen taustalla on todellisia tapahtumia. Connecticutin historia on kuitenkin ollut lähtökohtana Spearen teoksille. Tämä teos on saanut Newberry-mitalin 1957.

...

Usa:n osavaltiovalloitus: Connecticut

...

Tällä kirjalla mukana Läpi historian haasteessa: 1600-luku

Dorothy Marsh: Murattimajan tytöt!

Dorothy Marsh
Murattimajan tytöt
Ristin Voitto r.y, 1964
160 s.

Alkuteos: Marion's Venture

Suomentanut Helli Kaikkonen

Marie Morton on nuori, juuri kauppakoulusta valmistunut nuori nainen, joka

oli eräänlainen ongelma vanhemmilleen ja myös itselleen. Tämä ilmeni joka kerta, kun tuli kysymys hänen tulevaisuudestaan. 

Vanhemmat olisivat halunneet Marien ryhtyvän konttoristiksi, Marie itse haaveili elämästä maaseudulla. Sitten tuli päivä, jolloin Marie sai kirjeen asianajotoimistosta. Hänelle oli testamentattu pieni maaseututalo. Isä tietysti ehdotti, että Marie myisi talon ja saisi siten pienen sievän pesämunan tulevaisuutta varten. Marie sanoi että ei, hän ei myisi taloa vaan muuttaisi sinne ja perustaisi kanalan. 

Ja niin käy, että Marie muuttaa ystävänsä Lisbethin kanssa Murattimajaan, jonka hänen Aliisa-tätinsä on hänelle testamentannut.

Uudessa kyläyhteisössä tytöt tutustuvat pastori Stevensonin perheeseen joilla on Marion-niminen tytär.  Marionista tytöt saavatkin hyvän apulaisen, sillä Marie ei ole varautunut kaikkeen, mitä kanankasvatttajaksi ryhtyminen vaatii, vaikka hän onkin lainannut muutaman asiantuntevan kirjan aiheesta.

Murattimajan tytöt on vahvasti herätyskristillinen teos, jos kohta siitä löytyy myös ystävyyden teema tuon oman ammatinvalinnan ja elämänuran ohella. Marien ja Lisbethin välinen ystävyys joutuu koetteelle, kun Lisbeth alkaa ystävystyä Marionin kanssa ja alkaa pohtia hengellisiä asioita. Lopulta Marie ajaa Lisbethin ulos kauheassa rankkasateessa ja ukkosmyräkässä, vaikka hän itse pelkää ukkosilmaa ihan tolkuttomasti.

Teos  on alkujaan englantilainen. Brittiläisyys ilmenee rivien välissä, ainakin teetä juodaan. Muuten mietin, kuinka paljon tässä on suomalaistettua yhteisöllisyyttä. Englantilainen seurakuntaelämä ja suomalainen lienevät aika erilaisia. Esittäytyessään tytöille, hra Stevenson kertoo olevansa seurakunnan pastori. En osaa kuvitella suomalaista kyläyhteisöä, jossa kirkkoherra tai pastorikaan tulisi esittäytymään kylään muuttavalle puhumattakaan vapaiden suuntien edustajista. Enempi ehkä naapureina esittäydyttäisiin, nykyaikana ei ehkä sellaisenakaan. Englantilaisesta kyläyhteisöstä en osaa sanoa. Olisi mielenkiintoista lukea tämän alkuperäisenä, vaikka aika ja tavat myös hengellisissä yhteydenotoissa ja seurustelutavoissa on saattaneet muuttua sitten kirjankirjoittamisen.

...

Kirjaherbarioni ensimmäinen  kasvi: Muratti (lat. Hedera)

Muratti on yleisnimi lajikirjolle, johon kuuluu monenlaisia yksilöitä. Muratti kuuluu lempikasveihini enkä voi olla ihailematta niitä englantilaisia taloja, joiden seunustat ovat vihreänään murattia.  Miksi kirja on suomennettu Murattimajan tytöiksi, kun alkuperäisnimi olisi ollut Marionin seikkailu. No, talo, johon tytöt mututivat oli nimeltään Murattimaja. Varmaan sielläkin sitten kasvoi Murattia seinustoilla.

F.H.Burnet: Salainen puutarha!

F.H. Burnet

Salainen puutarha

WSOY, 1947

315+4 s

Alkuteos: The Secret Garden

Suomentanut Toini Swan

2. painos

Mitä tuo on? sanoi hän viitaten kädellään ikkunaa kohti. --- ---- Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. - Mitäs siitä pidät? - En voi kärsiä sitä, sanoi Mary. - No, sinä et ole siihen tottunut, sanoi Martta palaten takaisin takkavalkean ääreen. Nyt se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta vielä siitä tulet pitämään. - Pidätkö sinä? kysäisi Mary.  -Totta kai, vastasi Martta reippaasti uuninristikkoa kiilloittaen. OIkeinhan minä sitä rakastan. Eipä se ole autiokaan. Se on kauttaaltaan kasvien peitossa, jotka tuoksuvat mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä, kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuaa melkein kuin hunaja ja seillä on niin puhdasta ja raitista - ja taivas tuntuu olevan niin korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä, surisevat ja laulavat.

Salainen puutarha on ihanimpia lastenkirjoja jotka tiedän, ikiklassikko, joka lumoaa lukijansa yhä uudelleen ja uudelleen vielä näin aikuisenakin.

Salainen puutarha on kertomus Intiassa kasvaneesta kolera-epidemian vuoksi orvoksi jäävästä Mary Lennoxista, joka lähetetään Englantiin enonsa Archibald Crawenin luokse. Maryn uusi koti on keskellä Yorkshiren nummia, suuri, lähes 100-huoneinen kartano, jonka hämärissä nurkissa niin sisällä kuin ulkona kätkeytyy salaisuuksia.

Muistan, kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran. Olin löytänyt jostain lapsuuskotini vintin nurkista vanhan resuisen painoksen, jossa ei tainnut olla edes kansia ja olin vaikuttunut. En tiedä, kuinka monta kertaa olen tämän teoksen lukenut, mutta yhä uudelleen se on tuore ja raikas eikä aika ole pystynyt tarinaa nakertamaan. 

En lähde juonta sen enempää avaamaan. Kerron vain sen verran, että tämän tarinan pääosassa on luonto ja kolme lasta. Elämän ylistykseksi tätä voisi sanoa. 

Mikä kiinnitti huomiota tällä kertaa lukiessani on kirjan vastakkainasettelut. On pimeys ja valo. On kuolema ja elämä. On rumuus ja kauneus. Ihan hämmästyin, miten monta kertaa teoksessa mainitaan sana ruma. Mary oli ruma, sitä hän sai kuulla jatkuvasti. Ei ihme, että hän oli ensialkuun myrtynyt. Vaikka sanaa ruma toistetaan toistamasta päästyäänkin, on  tämä teos kauneimpia tarinoita, mitä olen lukenut. 

Salainen puutarha on kiehtova kirja, omalaatuinen, persoonallinen. Jossain määrin minulle kuitenkin tulee mieleen Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani mieleen. Vaikka teokset ovat toki hyvin erilaiset asetelmiltaan, niin synkkä kartano salaisuuksineen ja juro, levoton kartanonherra molemmista löytyy ja ihme - elämän ihme.

Olen nähnyt tästä teoksesta elokuvaversion, jossa Maryn osaa esitti Margaret O'Brien. Ihana elokuva ja verraton esitys, jossa lahjakkaat lapsinäyttelijät.

Kirjoitin tästä kirjasta askartelublogissani näin .

Vaikka minulla onkin tästä uudempi ja vanhempi painos, niin mieleni tekisi hankkia vielä tästä painos alkuperäisenä alkuperäisin kuvin. Suomennettukin ilmeisesti löytyisi, mutta haluaisin lukea tämän velä alkuperäisenäkin ihan vertailun vuoksi.

...

Tällä mukana Seitsemännen taiteen tarinat -haasteessa kategoria Kirja, josta on tehty elokuva.

Jälkiajatuksia vuoden 2015 lukukokemuksista!

    

Koska niin monet kirjabloggarit ovat kirjoittaneet tilastoa ja arvioita menneen vuoden lukukokemuksista, päätin minäkin, tuuman mielessäni pyöriessäni, laittaa lukukokemukset jonkinlaiseen kuosiin. Toisaalta on hyvin vaikea pistää kirjoja mitenkään paremmuusjärjestykseen, vaikka hyvät lukukokemukset erottuvatkin huonommista.

Sain nyt kuitenkin aikaan tällaisen listauksen vuoden 2015 luetuista kirjoista:

Yllättävin oli Louisa May Alcotin Kahdeksan serkusta ja Kun ruusu puhkeaa teospari vuodelta 1919. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon alunperin suomennettuna ilmestyneet teokset erottuvat 1960-luvun klassikkopainoksista. Ne, jotka pitävät teosta liian moralistisena saavat kenties hieman uutta näkökulmaa, jos  lukevat teoksen alkuperäisenä tai vanhana painoksena. Minun tekisi mieleni lukea teos seuraavaksi alkukielisenä ja verrata sitä suomennokseen. Kuinkahan paljon mahtaisin

yllättyä tässä vertailussa.

Hauskin kirjalöytö oli Toini Karivalon Kun isä kissan piirsi. Kirja toi niin vahvasti mieleeni Laura Ingals Wilderin kirjat, joista pidän paljon. Kerronta vei lapsuuteen ja muistoihin mukaviin.

Tunnelmaltaan hyytävin oli Charles Dickensin Kaksi kertomusta teoksen jälkimmäinen kertomus (Uudenvuoden kellot). Kirja löytyy yhä kirjahyllystäni, mutta en tiedä, josko tohdin lukea sitä uudelleen. Saa nähdä, ken elää.

Kirja, joka melkein jäi kesken oli Arthur Ramsomen Pääskylaakso. Kirja ei sinänsä ollut huono, mutta sisälsi seikkoja, joita kammoksun.

Pettynein olin lukokemuksiin kahden kirjan kohdalla. Mirja Suomelan Tule  kanssani Tuulentaloon ja Frank Thesselin pitaalisten saarella olivat heppoisia teoksia, joihin olisi kaivannut lisää jäntevyyttä ja vaikuttavuutta. Eivät ne sentään huonoja sinänsä olleet. Olisin vain kaivannut hieman enemmän syvyyttä kerrontaan.

Vuoden mietityttävin kirja oli Elisa Selkomaan Vapauteen. Vahva, vaikuttava teos, joka pisti miettimään tekojen oikeutusta ja taustoja. 

Vuoden odotetuin oli Sara Kokkosen Kapina ja Kaipuu -teos. Tyttökirjojen taustoja valottavaa teosta odotin tosi hartaasti syihin sen kummemmin paneutumatta.

Koskettavin lukukokemus oli Ruta Sepetyksen Harmaata valoa. Koskettavin ja koskettavin! Kirjoja, jotka saavat herkistymään, vaikuttumaan, jotka jättävät jälkeensä jäljen, joka ei helposti unohdu on monia. Harmaata  valoa on teos, joka jättää valon silmiin, vaikka tapahtumat ovatkin pimeitä, tämä on ehdottomasti vuoden hienoimpia lukukokemuksia.

Vuoden järkyttävin luettu kirja oli Martin Pistoriuksen Mykkä huuto.  Rajuudessaankin valoisa selviytymistarina.

Vuoden kaunein tarina ja kuvitus löytyy teoksesta Topeliuksen satuaarteet.  Kauniit nostalgiset sadut ovat saaneet tässä kokoelmateoksessa Ulla Vaajakallion upean kuvituksen.

Vuoden paras kirjaostos oli L.M.Montgomeryn Rilla of Ingleside. Kirja oli myös  nostalgisin. Teoksena ehdottomasti kaikkien aikojen parhaimmistossa kymmenen kärjessä -teos. Unohtumattomin.

Huonointa kirjaa en osaa valita, sillä luen yleensä kirjoja aika tarkalla seulalla. Kaikkein huonoimmat kirjat, joiden lukeminen jostain syystä ei maistu tai saavat ikäviä vaikutuksia aikaan jäävät kesken enkä niistä sitten postaa lainkaan. Jos en voi kirjaa itse lukea, niin vaikea sitä on sitten suositellakaan tai mitään kirjoittaakaan. 

Hyviä lukukokemuksia siis toivotan tämän postauksen myötä.

David Rubinowicz: Pojan muistivihko!

David Rubinowicz
Pojan miustivihko
Tammi, 1960

Alkuteos: Pamietnik Dawida Rubinowicza
Suomennos tanskankielisestä käännöksestä Tuomas Anhava

114 + 1 s.

David Rubinowicz juutalainen poika Puolan maaseudulta. Hän oli kolmentoista vasnha aloittaessaan kirjoittaa näitä muistiinpanojaan ja tuskin ehtinyt täyttää viisitoista, kun hän kuoli - Treblinkassa.

Pojan muistivihko on autenttista luettavaa sodan vuosilta. Kerronnassa on luettavissa nuoren pojan kasvu lapsenomaisesta ajattelusta vakavampaan. Teoksen kiinnostavuutta lisää myös se, että kirjoittajana on nuori poika, päiväkirjat kun yleensä liitetään tyttöjen elämään  ja enempi olen lukenutkin tyttöjen kirjoittamia kirjoja tästä aihepiiristä.

1. Merkintä 21. maaliskuuta 1940

Aikaisin aamulla minä kuljin tämän kylän läpi, jossa me asutaan. MInä näin kaukaa jonkun kuulutuksen kaupan seinässä, minä menin heti lukemaan. Uudessa kuulutuksessa luki, että juutalaiset eivät enää saa ajaa kärryillä (junalla ajaminen kiellettiin kauan sitten).

Mahdollisesti elämänpiiriin tulleet muutokset ovat olleet se sysäys, joka on saanut Davidin kirjoittamaan ajatuksiaan - mene ja tiedä. Vuoden 1940 merkinnöistä voi kuitenkin lukea, että kaikissta vastuksista huolimatta, joita juutalaisiin oli alettu kohdistaa, David oli nuori poika pojan ajatuksineen.

12. huhtikuuta hän kirjoittaa:

Isä antoi luvan, että minä saan opetella ajamaan pyörällä. Minä menin yhden pojan luo, jolla on pyörä että hän opettaisi, ja hän lupasi.

Vuoden 1940 merkinnät ovat lyhyitä, lauseen tai parin sisältäviä merkintöjä. Vuonna 1941merkinnät pitenevät ja ajattelu syvenee.

14.huhtikuuta David kirjoittaa:

Nyt ollaan jo toukokuuun puolivälissä eikä kevättöitä ole edes vielä aloitettu. Päivä päivältä tulee kaikki kaikki kalliimmaksi, ennen maksoi leipä 5 zlotyä, nyt se maksaa 10, sillä tavalla kaikki tulee kalliimmaksi niin ettei rahalla enää saa mitään mistään. Tästä tulee kallis sota.

Vuosi myöhemmin David kirjoittaa vieläkin pidemmin ja ajatuksiaan syventäen. Todellisuuden ja unelmien välinen ero käy vavahduttavaksi.

14. huhtikuuta:

.--- Taas minä kuvittelin, että minä vähän ajan perästä käännyn kotiin meidän vanhaan taloon, että minun Ysä ja äitiovat siellä, että kaikki ovaat siellä, mutta se häipyi taas kohta. Kun tulin takaisin, ei isä ollut siellä, niin minä paistoin itselleni pari perunaa ja odotin Isää. Minä istunut siinä kauan kun minua rupesi jotenkin ottamaan oikein pahasti ja minun täytyi mennä ulos tai muuten minä olisin ruvennut itkemään. ---

Viimeisen merkinnän viimeinen lause 1.kesäkuuta 1942:

Juutalainen poliisi ajoi heti hakemaan heidät haudattavaksi kirkkomaahan. Kun kärryt tuli takaisin ne olivat kokonaan veren peitossa. Mikä

Teos sisältää Tuomas Anhavan jälkisanat, missä hän valottaa suomennosmetodiaan. Jälkisaoista selviää myös, että ilmeisesti pojan päiväkirjasta on revitty sivu/sivuja pois. 

Viimeinen lause, keskenjäänyt, valillinainen kuvaa kuitenkin hyvin Davidin ja monen muun keskenjäänyttä elämää ja väkivaltaista kohtaloa.

Pojan päiväkirja ei ehkä ole kaunokirjallisesti huippuluokkaa, elämänkuvauksena se on kuitenkin vaikuttavaa ja vaikka teoksessa onkin muutamia viitteitä, jotka osoittavat sen "toimitetuksi" on siinä yhä tunnettaivssa ja aistittavissa nuoren elämän tunnot.

Olle Leino: Martta Koskisen tapaus!

Olle Leino
Martta Koskisen tapaus
Otava, 1976
151 s.
Ruotsinkielinen alkuteos: Det kommer en bättre dag

Ihmettelet, kuinka ja miksi olen niin rauhallinen, siksi että olen elämäni iän etsinyt totuutta, olen epäillyt, etsinyt, punninnut asioita --- ---- ja en vieläkään näe muuta tietä kuin sen, jota nyt kuljen. Ne, jotka  ovat minua tuominneet ovat samoin kulkeneet omaa tietään ja omalta puoleltaan etsineet totuutta, mutta niin kuin maisemakin on eri näköinen riippuen siitä miltä puolelta sitä katselee, niin on totuuskin, sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa.

Näin kirjoittaa kuolemaan tuomittu Martta Koskinen sisarelleen juuri ennen tuomion täytäntöönpanoa. Totuus - mikä on totuus. Tämä kohta Olle Leinon teoksessa on kohta, joka omassa mielessäni kolahti, koska totuus on arvo, johon pitäisi pyrkiä. Martan mielestä se oli muuttuvaista. Minusta totuus on totuus, eikä se muuksi muutu, mutta ihminen vajavaisena ei pysty näkemään asiaa kuin yhdeltä puolelta ja vaikka katselisikin asioiden eri puolia saattaa kokonaisnäkemys olla kadoksissa. Se ei kuitenkaan tee totuudesta muuttuvaista. Se vain osoittaa, että tietomme on vajavaista. Martta ottaa vertauksen maisemasta, se voi näyttää erilaiselta riippuen miltä suunnalta sitä katsoo, silti se on se, mikä se on maisema kaikkine yksityiskohtineen. Maisemakin saattaa muuttua ajan saatossa, puut kasvavat, talot luhistuvat, mutta totuus - ei se katoa, eikä itse totuus ole kadonnut, se on olemassa siellä - muttuneen maiseman kiertokulussa.

Kuka oli Martta Koskinen. Viimeinen suomessa teloitettu nainen. Hollolalainen köyhien ystävä, ompelijatar Helsingistä, kommunisti, vakoilijako? 

Minua on jostain syystä kiinnostanut nämä kuolemantuomiot, niin karua luettavaa kuin ne ovatkin. Siksi nähdessäni tämän kirjasen kirjaston poistomyynnissä muutamalla kymmenellä sentillä, en voinut olla ostamatta sitä, vaikka  politiikkaa vierastankin. Kovin syventävää käsitystä en Olle Leinon luomasta henkilökuvasta tai ajankuvauksesta saanut, Olihan kirjassa toki kuvaliite ja joitain asiakirjajäljennöksiä, loihan se jonkinlaiset kehykset tähän Suomen historian synkkään aikakauteen. Sillä synkkäähän se oli. Tulee parempi päivä.. kirjoitti Martta Koskinen kirjeessään. Mutta kuinka on, onko nyt ne paremmat päivät?

Tämä kirja oli ihan mielenkiintoinen, herätti kyllä ajatuksia. Mielenkiintoista oli, että televisiosta tuli YLE:llä sarja Punainen kolmio, jossa aihetta myös käsiteltiin. En katsonut sarjaa kokonaan, vain pieniä otteita. Mietteliääksi jäin.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä!

 

Kyung-sook Shin

Pidä huolta äidistä

Into, 2015

Koreankielinen alkuteos: Ommarul putakhae

Suomennos Taru Salminen

209 s.

Pidä huolta äidistä on  painoasultaan kaunis kirja. Ninni Kairisalon suunnitelemat kannet huokuvat lempeyttä ja tyyneyttä ja hivenen myös kaihoa. Niitä kaikkia tarinassa toki löytyy, mutta myös jotain aavistamatonta, jotain, mikä sykkii siellä pinnan alla, kunnes se pulppuaa kuin laava ylös taivaalle.

Pidä huolta äidistä on rakenteeltaan poikkeava kirja. Yleensä tarinat on kerrottu joko minä-kertojan näkökulmasta tai kaikkitietävän ulkopuolisen näkökulmasta. Pidä huolta äidistä kirjan kertojanäkökulma on kahtalainen, sanoisinko jopa kolmenlainen.

Ensimmäisessä luvussa  (Kukaan ei tiedä) tarinaa kerrotaan sinä-muodossa. Kuka tämä kertoja on? Sitä jään miettimään, kun tarina eteneee. Onko hän ehkä psykologi? Luvun sinä on kuitenkin perheen Ensimmäinen tytär, lapista kolmanneksi vanhin, josta on tullut kirjailija. Psykologi kertojana ei ehkä sinänsä ole kaukaa haettu ajatus, sillä kysehän on kriisistä. 

Äiti katosi viikko sitten.

Perheesi on kokoontunut vanhimman veljesi kotiin. Pitkän pohdinnan jälkeen päätätte jakaa lentolehtisiä äidin katoamispaikan lähellä. Ensin teette luonnoksen. Lentolehtiset ovat tietysti vanhanaikaisia, mutta kadonneen perhe ei voi tehdä juuri muuta ja nyt on sentään kyse äidistä.

Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri perheenjäsenten näkökulmasta ja kuitenkin kertojanääni on joku toinen, kuin henkilö, jonka ajatuksia elämää kuvataan.

Toisessa luvussa (Olen pahoillani, Hyong-Chol)  Park-So-nyon vanhimman pojan Hyong-Cholin ajatuksia peilataan kolmannessa persoonassa, hän-muodossa, kun kolmannessa luvussa: Kotona ollaan, näkökulma vaihtuu taas sinä-muotoon, kun neljännessä luvussa: Toisenlainen nainen kerronta onkin yllättävästi minä-muodossa jaEpi logissa (Ruusupuinen rukousnauha)siirrytään taas sinä-muotoon ja palataan tavallaan alkuun, kun Ensimmäinen tytär, Ji-Hon, se kirjailija tekee omaa surutyötään. !

Pidä huolta äidistä on kaunis kirja äitiydestä, eikä vain äitiydestä, vaan perheen olemuksesta. Yhteenkuuluvuudesta ja menetyksestä. Kaipauksesta!

Pidä huolta äidistä, se on minunkin  rukous, rukous, joka kumpuaa sydämestä ja kohoaa kohden taivasta.

Niin hieno ja lukukokemuksena vaikuttava kuin tämä teos onkin, täytyy minun kuitenkin mainita muuan suomennosvirhe.

Äidin tummat silmät, jotka olivat olleet pyöreät ja loistavat kuin pian varsovalla lehmällä, olivat lähes piilossa ryppyjen alla. 

Nythän on niin, että lehmät eivät varso. Hevoset varsovat, lehmät poikivat. 

---

Tällä kirjalla Maailmanvalloitus kirjallisesti: Etelä-Korea

---

Koska sain kirjan luettua viime vuoden puolella, en tiedä, josko tämä, vaikka postaus onkin tämän vuoden puolella, on laskettavissa Kurjen siivillä -haasteeseen. Niille, jotka ovat a jatelleet ottaa osaa kyseiseen haasteeseen tämä on kuitenkin erittäin suositeltava ja sopiva kirja luettavaksi aiheen tiimoilta.

...
Pidä huolta äidistä on lukenut myös Sara P, , jonka mielestä kirjan vahvuus on siinä, että se näyttää tuskallisella tavalla sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Krista, Lukutoukan kulttuuriblogista, on sitä mieltä, että kirjassa on kaunis kansi, hyvä suomennos ja persoonallinen kerrontatapa.Olen samaa mieltä, tuota varsomissuomennosta lukuunottamatta.

KIRJAHERBARIO LUKUHAASTE VUODELLE 2016! VANHENTUNUT!

Uusi Vuosi - Uudet haasteet. Tässä haastetta kaikille kirjojen ystäville, lukuhaluisille:   Kirjaherbario.
Tiedäthän nuo herbariot, joita ennen muinoin koululaiset joutuivat kesäisin keräilemään ja taas nykyäänkin ovat jossain määrin laittaneet keräilemään.

Tässä haasteessa kasveja kerätään lukemalla kirjoja, joiden nimenä tai nimessä on jokin kasvi. Kasvin nimen ei tarvitse olla suomea, mutta sen oltava tunnistettavissa kasviksi, omaksi lajiksi, jolla on tieteellinenkin nimi, vaikka viittaisikin johonkin muuhun kuin kasviin. Haasteeseen kelpaa vain ja ainoastaan kaunokirjalliset teokset, ei siis varsinaiset kasvi- ja puutarhakirjat. Myös lasten satu- ja kuvakirjat kelpaavat, kunhan niissä on kaunokirjallista ainesta runokirjoista puhumattakaan.

EDIT: Kustantajiin viittaavat nimet eivät kelpaa, mutta jos kirjailijan  nimi on yhtä kuin jokin kasvin nimi, niin se luetaan hyväksesi. 

Huom! Myös kuvittaja otetaan huomioon, jos kuvittaja voidaan katsoa kirjan toiseksi tekijäksi.

Kuinka monta kasvia sinä ehdit kerätä vuoden aikana? "Kerättyjen kasvien" mukaan saat arvosanan

5  välttävä suoritus

10 tyydyttävä suoritus

20 hyvä  suoritus

30 Kiitettävä suoritus
50 tai enemmän, erinomainen suoritus

Tässä muutamia kirjoja esimerkkeinä ja joista voit vaikka aloittaa kasviosi keräämisen ja kuka tietää, mitä ihmeellisiä, epätavanomaisia tai tuttujakin kasveja lukukasvioosi kerääntykään vuoden mittaan - rohkeasti vain samoamaan kirjamaailman monipuolisilla poluilla ja yllättymään ja yllättämään.

L.M. Alcott: Kun ruusu puhkeaa

Murray Bail: Eucalyptus

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Susan Coolidge: Clover (koska nimi clover tarkoittaa apilaa)

John Galsforthy: Omenapuu

David Guterson: Lumi peittää seetripuut

Torey Hayden: Auringonkukkametsä

Lumivalko ja Ruusunpuna 

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Aila Nissinen: Terva-apila

Prinsessa Ruusunen

Anni Swan Iris rukka

Tammen kultaiset kirjat: Pajunkissa 

Rauha S. Virtanen:  Luumupuu kukkii

                                Joulukuusivarkaat

Mildred Walker: Syysvehnää

EDIT; Vinkiksi mainittakoon, että pelkästään jo Rauha S. Virtasen tuotantoa lukemalla saa välttävän suorituksen.

Haaste on voimassa vuoden loppuun. Mahdollisesti arvon taas jotain "keruusaaliinsa" linkittäneiden/ kertoneiden kesken. 

EDIT: Linkittäkää koontipostaukset TÄNNE!

Idän pikajuna -kirjallisuushaaste! KOONTIPOSTAUKSET. HAASTE PÄÄTTYNYT

TÄMÄ ON PÄIVITTYVÄ POSTAUS, jossa kerron omasta Idän pikajuna -matkastani halki kirjallisuuden. Voit valita, jätätkö linkin koontipostaukseesi vanhaan blogiini vai tähän postaukseen.  Molemmpien blogien koontipostauskommentit otetaan huomioon mahdollisessa arvonnassa, joten huomioithan, että linkissä tulee olla toimiva linkki, josta sinut tavoittaa. Kiitos!

Alkuvuodesta julstin Idän pikajuna -kirjallisuushaasteen, jossa tarkoituksena on matkata kirjallisesti Pariisista Istanbuliin. Itse lunastan matkalipun seuraavilla kirjoilla:

Pariisi - Hector Malotin Pieni tuntematon

Strasbourg - Helena Petäistön Aamiainen Cocon kanssa

Munchen - Akilleen palatsiin, Korfu; Sissi, surumielinen prinsessa

Wien - Anni Swanin Sara ja Sarri matkustavat

Budabest - Myrna Grantin vaellus

Bukarest - Eliel Wieselin Tuuleen tatuoitu

Varna - Bulgaria matkaopaskirja

Istanbul eli entinen  Konstantinnopoli - Judith Pellan Kruunu ja valtikka..

Tämä postaus on päivittyvä postaus ja tähän voit jatkossa linkittää oman suorituksesi.

Itse olen ajatellut kirjoittaa lukemistani teoksista paitsi varsinaisen postauksen myös lyhyemmän tiivistelmän tähän siitä matkaosuudesta johon kirja viittasi. Luulen, että tästä tulee ihan mielenkiintoinen "junamatka".

....

10.5.2015

Astuin Pariisissa Idän pikajunaan. Matkalukemisena Hector Malotin Pieni tuntematon, joka kuvaa Pariisia muun muassa näin:

"Ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan Thedore ei ollut milloinkaan osoittanut taipumuksia enempää työntekoon kuin liiketoimintaankaan. Äitinsä hemmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita huvituksia varten; niitähän Pariisi kyllä tarjoaa sellaisille nuorille herroille, joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin."

Teoksen päähenkiilölle Perrinelle Pariisi ei tarjoa huvituksia. Päinvastoin surua, sillä Pariisissa hän joutuu eroamaan rakkaasta äidistään, kun tämä menehtyy sairauden uuvuttamana. Katso erillinen postaus kirjasta.

4.7.2015

Saavuin Strasbourgiin Helena Petäistön matkaoppaan Aamiainen Cocon kanssa kera. Kirjassaan Helena Petäistö esittelee kaksikymmentäkaksi eurooppalaista kaupunkia Amsterdammista Zurichiin. Kukin luku sisältää siis yhden kaupungin esittelyn joko historiallisesta tai kulttuurisesta aspektista sekä joukon luonnehdintoja kaupungin hotelleista ja kahviloista puhumattakaan ostospaikoista.

Strasbourgista Petäistö kertoo kaupungin olevan kahden suuren Saksan ja Ranskan välissä. Historiansa aikana tämä kaupunki kun on kuulunut milloin Saksalle, milloin Ranskalle.

"Isoäitini syntyi ranskalaiseksi vuonna 1869. Kaksivuotiaana hänestä tuli saksalainen, sitten taas uudelleen ranskalainen 1918 ja taas saksalainen vuonna 1940 ja sen jälkeen kerran ranskalainen 1945, minkä jälkeen hän myös kuoli ranskalaisena. Siitä huolimatta isoäitini ei  asunut koskaan missään muualla kuin Strasbourgissa" valaisi eräs täkäläinen liikemies sukunsa vaiheita - ja samalla koko Alsacen historiaa."

6.7.2015

Pysähdys Munchenissä. Sissi - surumielinen keisarinna -teoksen myötä. Teos tuo esiin paitsi Sissin syvän rakkauden Kreikan saaristoon ja mytologiaan myös sen tosiasian, että hän on syntynyt Munchenissa ja viettänyt siellä lapsuutensa Possenhofenin linnassa. Muutto tutuista luonnonläheisistä lapsuusmaisemista Itävaltaan hallitsijan puolisoksi ei ollut Sissille rakastumisestaan huolimatta helppoa. Syvät surut löivät leimansa  kaunottareen.

5.8.2015

Saavuin Wienin Saran ja Sarrin seurassa. Sara ja Sarri matkustavat kirjassa tytöt matkaavat halki Euroopan ja käyvät muun muassa Sisisiliassa, Slovakiassa, Unkarissa, Itävallassa (Wien), Italiassa, Saksassa. Kaupunkeja mainitaan niin, että jo tällä kirjalla pääsisi kjo pitkälle tässä haasteessa, sillä ainkain Pariisi, Munchen ja Budapest mainitaan Wienin ohella. Oma pysäkkini olkoon nyt kuitenkin Wien.

Wienissä tytöt joutuvat pulaan, koska ovat joutuneet matkaamaan sinne ominpäin Unkarista jonne olivat karanneet Slovakian puolelta pelastaessaan Unkarilaista laitonta maasssaolijaa. Ka.iken lisäksi he eivät noudattaneet isän neuvoja, vaan matkasivat juna sijasta laivalla ja myöhästyivät sovitusta tapaamisesta. Jalat hellinä, uuvuksissa he joutuvat etsimään majapaikkaa ja lopulta, kun rahat on ihan lopussa he saavat hyvän neuvon: miksi ette mene Suomen konsulaattiin?

26.8.2015

Pysähdyin Budapestissa Everstin tyttären seurassa. Kirjan mijöö on maaseutumainen, sukkuloidaan kuitenkin Köllövarin ja Budapestin välillä. Kirjan päähenkilö Sandor Orlay muista henkilöistä puhumattakaan joutuu työnsä takia viipymään Unkarin pääkaupungissa pitkiäkin aikoja. Budapest tarjoaa paitsi valtaa myös huvituksia.

Alunperin minun piti lukea tähän Myrna Grantin kirja Vaellus, joka kertoo Unkarin juutalaisen Rose Warmerin tarinan. Luettuani muutamia lukuja minua alkoi kuitenkin kauhistuttaa, sillä hengellisestä otteestaan ja aiheen kiinnostavuudesta huolimatta teoksessa oni seikkoja, jotka saavat minut kananlihalle, enkä pystynyt jatkamaan lukemista. Onneksi löysin sitten korvaavan teoksen ja olen nyt kuitenkin saavuttanut kohteeni - Budapestin.

1.9.2015

Elie Wiesel

Tuuleen tatuoitu

Kirjapaja, 1990

Pysähdytty pikaisesti Bukarestissa lukemalla kirja Tuuleen tatuoitu, kirjoittanut Elie Wiesel. Tuuleen tatuoitu on kertomus isästä ja pojasta, suvusta ja siitä, kuinka tärkeätä ja turhaa on kantaa muistoja mukanaan, muistamisesta. Kirjan päähenkilö Elhanan Malkielinpoika Rosenbaum on Romanian juutalainen. Kun hän sairastuu muistisairauteen, lähettää hän poikansa Malkielin kerrotut elämänkokemukset mukanaan Romaniaan etsimään - niin mitä! Lohdutusta syyllisyyteen, muistia muistamattomalle.

"Muisto: Fasistit olivat ottaneet vallan Bukarestissa."

Bukarest mainitaan muutamia kertoja, lyhyesti. Tapahtumat sijoittuvat muutoin muualle, matkataan New Yorkista Jerusalemin kautta pieneen romanialaiskylään, jossa fasismi on vaihtunut kommunismiin.

21.11.2015
Eija Kondakov
Bulgaria - Ruusujen maa
Kansankulttuuri Oy,1983

Saavuin Varnaan pienen vanhentuneen matkaoppaan kera. Moni asia on ehtinyt muuttua yli kolmessakymmenessä vuodessa, Bulgariakin liittyä Euroopan Unioniin. 
Varnan historiasta kuitenkin matkaoppaani kertoo, että noin 700-600 e.a.a. työntyivät vahvat megaralaiset ja miletolaiset Mustanmeren rarnnikolle perustaen uusia kreikkalaisia siirtokuntia. 7.Vuosisadan lopulla rakennettiin satama Apolloniaan (Sozopoli), sitten pohjoisempi Odessos eli Varna. Odessos nimeä ei pidä sekoittaa "Mustanmeren helmeen" Odessaan, joka sijaitsee Ukrainassa. Odessos eli Varna on alkujaan saanut nimensä Odysseuksen mukaan. Tiedättehän tuon harharetkeilijän. Varna on suurin Mustanmeren rannikkokaupungeista ja suosittu turistikohde. 

Kovin paljoa ei Bulgaria - Ruusujen maa innoittanut, mutta en nyt tähän hätään löytänyt muutakaan helposti käsille saatavaa teosta, jossa mainittaisiin tai kuvattaisiin Varnaa, joten tämä kelvatkoon pysähdykseksi tällä asemalla. 

Sanoisin, että "Bilet za Varna" on lunastettu.

4.12.2015

Saavuin pääteasemalle Istanbuliin (tunnettiin aiemmin nimellä Konstantinopoli)Tsaari Aleksanteri II sotajoukon myötä.

Muutaman päivän kuluttua venäläiset saapuivat Balkanin vuorten juurelle, missä vuorijono levittyi idästä länteen koko Bulgarian leveydeltä. Tie ottomaanien pääkaupunkiin kulki suoraan vuoriston halki, ja tsaarin veli Nikolai Nikolajevits, jonka Aleksanteri oli nimittänyt Venäjän armeijan ylipäälliköksi, valitsi heidän reitikseen strategisesti elintärkeän Sipkan vuoristosolan. Nikolai Nikolajevits odotti, että matka sujuisi Sipkan kautta kevyesti, ja hän suunnitteli jo strategiaa Konstantinopolin valtaamiselle.

Samalla retkellä oli myös suomalainen  joukko kärsimässä vilua ja nälkää, mutta Konstantinopoliin asti ei Tsaari Aleksanteri II joukkojaan vienyt. 

Kruunu ja Valtikka on mielenkiintoinen teos, seitsenosaisen kirjasarjan aloitusosa.