James Oliver Curwood: Vanha valtatie

James Oliver Curwood

Vanha valtatie

The Ancient Highway (1925)

Suomentanut H. Vaaja 

WSOY, 1959 (3. painos)

238 s.

Kansikuvitus: Eeli Jaatinen

En kaipaa enää mitään muuta kuin Peribonkan hiljaisuutta, ihanan Mistassinin hurjaa kohinaa ja noita St.Johnin järven aurinkoisia, ruahallisia ja hiljaisia laaksoja, joissa naiset yhä paistavat leivät ulkosalla ja miehet ajavat autojen asemesta hevosella.

Clifton Brant on ollut kymmenen vuotta maailmalla, kokenut  I maailmansodan taistelukentät, jonka jälkeen vaellellut ympäri maailmaa ja miltei kuollut  häneen kohdistuneessa hyökkäyksessä Hipoongissa, jossain päin Kiinaa (?). Vuosien jälkeen hän palaa kotiseudulleen ja lapsuuskotinsa maisemiin, jossa tapaa pienen pojan ja koiran, jolla on sama nimi, kuin hänen omalla kauan sitten kuolleella koiralla. Poika Joe on kaltoinkohdeltu pieni poika, joka on asunut viinanpoltolla elävän miehen luona. Clifton ottaa pojan ja koiraan mukaansa jatkaessaan matkaansa. Cliftonilla on välit selvitettävänä Ivan Hurdin -nimisen miehen kanssa, jonka luokse hän meneekin vaatiakseen tältä "velkansa". 

Vanha valtatie on curwoodilaista seikkailu- ja erähenkistä kirjallisuutta. Ei parhainta Curwoodia. Kerrronaltaan tarina sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan. Ajankuvaa piirtää autot ja junat ja vesitasot. Clifton kuitenkin, samoin kuin muutama muu keskushenkilö, kävelevät mieluummin kuin liikkuvat autolla. Tarinan keskiössä on paitsi Cliftonin välienselvittely Hurdin kanssa, myös romantiikka. Clifton on jo nelissäkymmenissä ja hänellä on naistenvihaajan maine, mutta niin hän vain rakastuu Antoinette St.Ivesiin, joka on reilusti nuorempi ja tunnustaa heti ensikättelyssä tämän tavatessaan rakastavansa tätä. Antoinette puolestaan on ylpeä ja itsetietoinen nainen, joka ei tunnustakaan rakkauttaan, vaikka tarvitsee Cliftonin apua päästäkseen eroon Hurdista, joka tahtoo Antoinetten itselleen. Sekavaan kuvioon liittyy Antoinetten veljen Gaspardin ja  Angelique Fanchonin rakkauskuviot. Muitakin henkilöitä, jotka on mainittu teoksen ensilehdellä toki tarinaan liittyy.

Tapahtumat etenevät tukkityömaalla, Quebecin metsissä ja Missassini-joen varrella, Metabetchewanissa Lake St.Johnin tienoilla, jossa kaksi yhtiötä, joista toisen omistaa Hurd, ottavat mittaa toisistaan. Draaman kaari päättyy valtavaan tukkisumaan, josta Clifton ja Antoinette, kuinka ollakaan pelastuvat (katso kansikuva). 

Lukuvaikeuksia:

"Vanha koti oli raunioina. Tuli oli sen tuhonnut ja laakeista liuska - sekä hiekkakivipaasista tehdyt seinät olivat murtuneet. Keskellä hävitystä kohosi voitollisena muuan poikkiseinä, se, joka oli tukenut suurta savupiippua. Kylmänä talviyönä oli hän syntynyt tulennoksen kohistessa juuri tuohon savupiippuun ja takan äärellä oli hän unelmoinut ensimmäiset haaveensa valloituksista ja seikkailuista siinä ihmeellisessä maailmassa, joka niin sanomattoman laajan levisi hänen ympärillään."

Hmm. Syntynyt savupiippuun?! Mitä ihmettä. Ehkä kuitenkin kyse on epätyydyttävästä suomennoksesta ja tarkoitettiin, että tulennos kohisi savupiippuun Cliftonin syntyessä. Tässä se nähdään, kuinka vuosia lukeneenakin saattaa olla vaikeuksia lukutaidossa. 

Huijasiko hän?

"Lahjoitan teille kaksi asiaa, hän sanoi. Ensimmäinen on summa rahaa - puhtaimmat kaksisataa dollaria, mitä te ikinä olette pitänyt pesemättömissä käsissäne, Tooker! Tässä ne ovat. Kymmenen kappaletta kymmenendollarin seteleitä, niin uusia, että kuulisitte niiden kahisevan, jos korvanne olisivat puhtaat. Ne saatte, koska olette hoitanut  Joea niin hyvin."

Hmm. Clifton lupasi Tookenille 200  dollaria, mutta antoi tälle tosiasiassa vain 100 dollaria. Huijasiko hän? Eikö Tooken osannut laskea vain uskoiko hän mitä toinen sanoi? Vai onko kyse suomennosvirheestä, lapsuksesta? Sillä Tooken pistää rahat taskuunsa, nostaa ensin hylkäänsä sikarin maasta eikä ole moksiskaan. Kuitenkin Tooken ei vaikuta siltä, etteikö hän tuntisi rahan arvoa.

1920-luvun naiset 

Naiset eivät enää ole sellaisia kuin ennen muinoin – jos he jotakin haluavat, eivät he rukoillen ja itkien istu kädet ristissä. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä – varsinkin leikkotukkaiset naiset. 

Mietityttääpi:

"Aion kaataa kaksi miljoonaa tukkia"

Hmm. Aloin miettiä, kuinka paljon metsää siinä mahtaa kaatua, jos kerralla ja yhteen syssyyn aikoo kaataa tuollaisen määrän puita. Johan siinä tulee valtavaa tuhoa. Suomi elää puusta. Ja varmasti on tuo määrä puita kaadettu vuosien varrella, mutta ... Ihan alkaa päätä huimata ajatukset.

Tekoälyn mukaan kaksi miljoonaa tukkia tarkoittaisi käytännössä n. 400 000-500 000 kuutiometriin valmista sahatavaraa, jolla puumäärällä voisi rakentaa 10 000 - 15.000 puutaloa. Kaikkien tukkien kuljetus taas vaatisi 15 000 - 2000 tukkirekkaa jotka muodostaisi satojen kilometrien jonon. Suomalainen suursaha tai paperiteollisuus puolestaan käyttäisi tämän määrän tukkeja noin 1/2 - 1 vuoteen täydellä teholla toimiessaan.

Onko 2 miljonaa tukkia kirjailijan hyperbolaa (kirja kirjoitettu 1925) vai onko Pohjois-Amerikassa tosiaan tehty noin mittavia hakkuita? Tämähän on tietysti fiktiivinen tarina, mutta se todellisuus ja uskottavuus? Uskottava tarinankerronta oli kyllä hieman koetuksella joiltain osin, ei vähiten pääsankariparin selviäminen tukkisumasta.

Tällä matkasin Halki Kanadan ja Quebecin metsissä