Eleonor H. Porter: Kadonnut tyttö!

Eleonor H. Porter

Kadonnut tyttö

K.J.Gummerus Oy, 1924

Alkuperäisteos ?

Suomentaja ?

125 s.

Eleonor H. Porterin iloinen tyttö, eli tarina orvosta Pollyannasta on varmaankin hänen tunnetuimpia teoksiaan. Itse olen lukenut Porterilta myös aikuisten romaanin Rakkaus ratkaisee. Kuinka yllätyinkään, kun löysin tämän vanhan ennestään tuntemattoman tyttökirjan, josta en ollut kuullutkaan. 

Kadonnut tyttö alkaa New Yorkin keskusrasemalta

Pitkä pohjoisesta tuleva juna höyrysi Isolle Keskusasemalle seisahtuen äkillisesti nytkähtäen. Eletään joko 1800-luvun lopulla tai mahdollisesti 1900-luvun alkuvuosikymmentä. New Yorkin asemalla junasta astuu nuori äiti 5-vuotiaan tyttärensä Margaretan kanssa. Margareta on sievä, hyvin kasvatettu, pikkuvanha neiti. Äiti, joka on leski sanoo tyttärelleen, että hän tatoisi käydä tuolla vastapäisessä liikkeessä, mutta ei tahtoisi ottaa tytärtä mukaansa. - Odota sinä tässä sohvalla sen aikaa, minä en viivy kauaaa. Margareta jää kiltisti odottamaan. Sitten käy niin, että äiti ollessaan paluumatkalla asemalle jää hevosvaunujen alle ja loukkaantuu vakavasti. Loukkaantumisen näkee pieni poika, joka ei tunne tunnontuskia viedessään naisen kadulle tipahtaneen käsilaukun ja siellä olevat rahat. 

Ja Margareta odottaa ja odottaa, saa ihmisilltä kummastuneita katseita, johon vastaa, että hän odottaaä äitiään. Sitten Margareta lähtee sohvalta äitiä vastaan, hän eksyy kadulla ja lähtee kävelemään väärään suuntaan ja tapaa tuon pikkupojan. Poika ohjaa Margaretan takaisin asemalle, tajuaa, että kyse on loukkaantuneen naisen tytöstä ja vie tytön sitten omaan kotiinsa. Pojan äiti yrittää pitää tytöstä huolta, mutta pojan isä puolestaan on juomari. Tämä vie Margaretan hienot vaatteet panttikonttoriin ja Margareta viedään miehen tutulle ompelemaan nappeja vaatteisiin. 

Kadonnut tyttö on pieni vakava, mutta myös herttainen tyttökrija New Yorkin katulapsista reilut sata vuotta sitten. Margaretasta tulee erinäisten vaiheiden jälkeen Katu-Maggie. Hän kantaa kuitenkin kaiken aikaa mukanaan nenäliinaa, johon on kirjailtu hänen ninensä Margareta Kendal. Vaikka Margaretan muistot haalistuvat vuosien mittaan, hän muistaa, että hänen oikea nimensä on Margareta Kendal.

Kuinka Margaretan käy ja kuinka kävi äidin. Pollyanna-tarinan mukaan tarinalla on onnellinen loppu, vaikka tämä tarina on kyllä karumpi kuin Pollyanna.

Mielenkiintoinen löytö nettiantkivariaattia tutkiessa. Näköjään sitä ei voi koskaan tietää, mitä yllättävää ja hauskaa sieltä voikaan löytää.

...
Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 12: Lue kirja, joka kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Armas J. Pulla. Jeanne D'Arc neitsytsoturi!

Armas J. Pulla

Jeanne D'Arc neitsytsoturi

Gummerus, 1938

108 s.

Minulla on kaksi Meidän Herramme antamaa tehtävää. Toinen on pelastaa Orlean's, toinen johtaa kuningas kruunattavaksi Reimssiin. - Jeanne.

Jeanne D'Arc- Orleanssin neitsyt on yski kiehtovimmista historian henkilöistä. Olen aiemmin lukenut hänen haastatteludokumentteihinsa perustuneen Mark Twainin teoksen. Armas J. Pullan teos lähestyy aihetta hieman erilaisin näkemyksin. Siinä, missä Twain korosti Jeannen puhdasta mieltä, Pullan lähestymistapa on inhimillisempi. Pullan Jeanne on sotaisampi kuin Twainin. Molemmissa teoksissa tuodaan esiin Jeanneen liittyvät legendamaiset ja historialliset piirteet.

Ehkäpä tyttö puhui totta. Kirkkoherra Fournier oli ottanut selvää asioista ja saanut kuulla paljon Jeannen hurskaudesta ja viisaudesta. Tytön syntyessä oli koko kylä joutunut kummallisen hurmion valtaan. Tuuli oli tuoksunut maidolta. Ja kukot olivat kiekuneet kaksi tuntia yhteen menoon. Muutakin merkillistä oli tapahtunut. Tottahan tuollainen tiesi ja ennusti jotaikin. 

Siinä, missä Twain näki Jeannen pyhimksenä, korosti hänen puhdasta mieltään, Pulla lähestyy Jeanne sotapäällikkönä. Pullan Jeanne on taistelununhaluisempi, sotaisampi kuin Twainin.

- Ah, ranskalaisten veri vuotaa, ja siitä ei ole ilmoitettu minulle! huusi hän vihastuneena. - Aseeni, lippuni, hevoseni - nopeasti.

vaikuttaa siltä, että Twainille Jeanne oli pyhimys, mutta Pullalle vähän tavallisempi lihaa ja verta oleva, vääriäkin päätöksiä tehnyt hahmo. Pulla tarkastelee asioita nykyisyyydestä historiaan päin, Twain historiasta nykyisyyteen päin. Ero tulee esille siinä, miten kirjailijat näkevät Kuningas Kaarlen, jota Jeanne piti ranskan oikeutettuna hallitsijana. Kaarle ei suostunut kaikkiin Jeannen pyyntöihin, esimerkiksi Pariisin valloittamiseen. Pulla näkee tulevien historiantapahtumien valossa, että Kaarle näki jotain, mitä Jeanne ei. 

Jeanne D'Arcin kohtalo on julma. Oli hän sitten pyhimys tai ei. Pullan teos korostaa Jeannea Ranskan isänmaallisuuden symbolina. Sanotaan, että Jeannen rovion savuavista jäännöksistä olisi löytynyt Jeannen palamaton sydän. Mene ja tiedä. Jeanneen liittyy totta ja tarua - kiehtovaa joka tapauksessa. Jeannen alkuperäiset kuulustelupöytäkirjat ovat ilmestyneet hiljattain suomenkielisenä. Tekisipä seuraavaksi mieleni tutustua tähän Polttoroviolla-teokseen.

Sari Näre: Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa!

Sari Näre
Helsinki veressä
Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa
Tammi, 2018
-391 s.

Sisäsllissotatutkimus, jossa nostetaan esille tähän mennessä vähälle huomiolle jäänyt Helsinki-aspekti. 

Minua tämä kirja kiinnosti sikäli, että sukututkimuksen yhteydessä olen yrittänyt saada valoa erään sukuhaarani vaiheisiin sisällissodan aikoina. Perhe, kun nimenomaan oli helsinkiläinen. Odotin tältä kirjatla enemmän henkilökuvauksia, ihmiskohtaloita, joita toki joitakin olikin. Sukututkimusongelmaani tämä tosin ei antanut muuta, kuin erään kirjavinkin, johon voisin tutustua, jos jossain vaiheessa sen käsiini saisin. 

Tietoteoksena ja tutkimuksellisesta otteestaan huolimatta teos oli vavahduttava kuvaus tapahtumista sata vuotta sitten. Tapahtumista, joiden ei toivoisi toistuvan ja joista toivoisi, että kumpa olisi käynyt toisin eikä tätä verenvuodatusta olisi tapahtunutkaan. 

Katsellaan vain tuota tulipalon punaista hehkua, sehän on suorastaan kammottavan kaunista. Kuvitellaan, että tämä on unta ja huomenna heräämme omassa sängyssämme.

---
Tällä mukana Ompun 1918 luhaasteessa.

Ursa Aspegren: Sininen seikkailu!

Ursa Aspegren
Sininen seikkailu
Karisto, 1958
209 s.

Mitä! Ellu kääntyi pohjapaperi kädessään, ja pulpetinkansi sulkeutui pamahtaen kuin koiranpommi. - Ettenkö selviydy! Hän katsoi Carsteniusta tiukasti.

Ellu heikurainen, jota Cartenius kutsuu Eroliinaksi, syynä Ellun nimenhuudossa käynyt sattumus, jossa hän oli sanonut nimekseen Heloisa Kallen Eroliina kun olisi pitänyt sanoa  Heloisa Ellen Karoliina. Sattumus oli ilmeisen tahaton, mutta opettaja ei ehkä ollut aivan varma, oliko se tahaton vai ilkikurinen lapsus.

Ursa Aspegrenin Sininen seikkailu on erikoinen nuortenkirja ollakseen tyttökirja. No, tavanomaista on toki se, että kyseessä on koululaiskertomus. Eletään viisikymmenlukua ja Ellu on yksi monista yhteislyseolaisista, jotka odottavat kesälomaa Ellun parhaat ystävät ovat Maija Boman ja Inkku, eli Inkeri Kataja. Yhdessä heidän kanssaan hänen tarkoituksensa on lähteä kesän aikana moottoriveneellä merelle.

Sinä iltana he olivat puhuneet kaikenlaista. Tulevaisuudesta ja muusta. Ellu tietenkin Firenzestä ja Roomasta, jonne Tekla oli luvannut matkan sitten kun - . Inkku oli sanonut, ettei hän oikeastaan tietänyt mitä aikoi, sitten. Ooh, sinä menet naimisiin, tietenkin! Maija oli ehättänyt. Jonkun kuuluisan muusikon kanssa. Niin - ellet itse aio? Sinähän voisit pyrkiä Sibelius-Akatemiaan, koulun paras pianisti. - Ei, en minä musiikkia ole ajatellut - sillä tavalla. Eihän musiikilla elä, ellei sitä itse ryhdy litistämään. Ja naimisiin, voi ei! Elämässäon niin paljon ihania mahdollisuuksia! Inkku oli tuijottanut häikäistyneenä mustaa ikkunaruutua, jonka takana vesi läiski. - Esimerkiksi mitä? Maija oli katssonut häntä pitkään, kummissaan. - No, esimerkiksi ... lähetystyö. Olen ajatellut hiukan teol -

- Lähetyss - ! Afrikkaanko? Maija oli ollut aivan tyrmistynyt. - Tai jonnekin toisaalle. Intiaan - tai. En tiedä. Inkku oli ravistanut vaaleaa päätään. Katsokaas elämähn on oikeastaan paljon ihanampaa kuin mitä siitä yleensä tehdään. Se on äärettömän paljon s u u r e m p i asia kuin mitä oikeastaan on lupa ajatellakaan.

Tässä vaiheessa Ellun nyrkki oli jymähtänyt pöytään. - Paukku ja pöläys, Inkku Kataja, kun sinä sanoit keskelle otsaa! Elämä, se on niin jymy juttu että - hah-haa! Hän oli siepannut algebran ja kirkkohistorian ja alkanut paukuttaa niitä päänsä päällä ja tanssia hurjaa hyppyä ympäri huonetta. - Sitähän-minä-olen-ainah-yrittänyt-sanoah että elämäh on jymy juttuu - ! hän oli laulanut tangon säveltä, laulanut ja loikannut. Yhtäkkiiä hän oli paiskannut kirjat pöydälle: - Tytöt, elämä on seikkailu! hän oli puhunut matalalla äänellä, kiihkein silmin, suu totisella töttteröllä. - Se on suuri seikkailu eikä siitä saa tehdä töskää!

Ellu on aikoinaan asunut Carteniuksen eli Kaarle Juhani Carleniuksen naapurissa. Heillä on eräänlainen viha-rakkaussuhde. Toinen poika, joka tarinassa esiintyy on Veka, eli Veikko Antero Aaltonen, Carteniuksen kaveri, jotka myös lähtevät vesille. 

Ellu on kaikkea muuta kuin perustyttö. Hän on käynyt sorsametsällä kerran, mutta se  kerta riitti. Toisen kerran hän täytti isänsä hylsyt perunajauhoilla, niin että pöllähdys vain kävi, kun tämä kavereineen oli sorsametsällä. Ellu ei ole kuitenkaan ole kaino eikä tyttömäisen sääliväinen. Hän on taiteellinen, tykkää savenvalannasta, lukee varmasti paljon ja ideoita hänellä riittää. Oikeastaan hän on täydellinen poikatyttö, vaikka hänestä onkin upeampaa katsella sorsien siivensulkien väriloistoa elävissä kuin kuolleissa sorsissa.

Sulkien vasemman silmänsä Ellu katsoa tiirotti nenänvartaan. - jussi... jaa-a, kelpaa sitä ihmisen olla jussi. Minä sen tiedän, joka olen kaksitoista vuotta ollut jussina. Niin kauan kun ei jussia ollut, oltiin jussina, käytiin isän kanssa kalassa ja metsällä ja - , jeh! Ellu ojentautui niin että vanha korituoli rouskui: se on jotakin se!  Joka on päivänkään ollut jussina, ei hevin rupea maijaksi. Niin se on , Miaja. Aah, saa ajatella honkien huminaa eikä koskaan kurisevia vatsoja! tra-alla-tralla-tumppapump! hän paukutti kengänkorkoja permantoon ja työnnälsi pikkuleipävadin Maijalle. - pliis. - Kii-ojoj-tos! Maija kikatti. Siksikö sinä olet sellainen? Millainen? Ellu katsoi Maijaa kulmiensa alta, hiukan karsaasti. - No, tuommoinen, tarkoitan semmoinen mimmoinen. -

Kirjassa on monia epätyypillisyyksiä ja raikkaita ilmaisuja. Eletään aikana, jolloin kodeissa oli vielä talousapulaisia, ainakin paremmissa ja rikkaammissa. Niitä vain alkoi olla vaikea saada. Rouva Heikurainenkin, monen lapsen äiti yritti sellaista saada, mutta vaikeaa tuntui olevan, kunnes hän keksi ilmoittaa: hyvän palkan lisäksi puolitusinaa kultasaumaisia nailoneita. Ja se tepsi, neljä riuskaa tyttöä tuli heti kohta hakemaan paikkaa. Nailonit olivat miehen messutuomisia eikä rouva Heikurainen itse niitä oikein arvostanut, mutta kotiapulasiongelman ne ratkaisi.

Mielenkiintoista oli myös ilmaisu, että niiaaminen farmareissa on mahdotonta. Yritin nähdä sen silmissäni: Tytön niiamassa farmarihousut jalassa ja kyllähän se auttamatta kuulosti täysin koomisen mahdotttomalta, typerältä. 

Kaikkein erikoisinta tyttökirjamateriaalia on kuitenkin Maijan järkyttävä näky moottoriveneretkellä, näky, jota Ellu väittää uppotukiksi (itse sitä näkemättä), mutta ei se uppotukki ollutkaan ja pian poliisit vierailevat tyttöjen kalamajalla.  Seikkailua Ellu on toivonut ja seikkailu noista muutamista kesäviikoista tuleekin, mutta sellainen seikkailu, jota he eivät aivan osanneet odottaa. 

Muutama  pieni yksityiskohta, jotka muikistivat suuta mukavasti.

Mosse, koska on nuortenkirjassa mainittu autoa, jonka merkkinä on mosse. Mosse tuntui mukavalta, sillä omaan lapsuuteeni se kuului hyvin vahvasti.

Genotyyppi. Geeneistä ei taidettu juurikaan puhua 50-luvulla.

Muutama kuvaava lausahdus:

Pelko alkoi tihkua hänen suoniinsa kuin kylmä vesi.

Toistensa näköiset kuin silmäpari

---
EDIT:  Kirjan tyyliseikoista on Matti Punttila kirjoittanut aikoinaan perusteellisen selonteon Virittäjä-lehdessä.

Stina Lindeberg: Inkeri!

Stina Lindeberg
Inkeri
Otava, 1947
194 s.

Suomentanut Helmi Krohn
Kansikuva: E. Mether-Borgström

Rehtorin oli hyvä sanoa siten, tuumi Inkeri, kun hän pysähtyi luokan oven taakse sydämen ankarasti tykyttäessä. Hän oli tuntenut suurta kevennystä, kun rehtori sanoi uskovansa hänen vakuutukseensa, mutta jälkeenpäin tuntui jälleen jomottavaa kipua rinnassa. Mitä hyötyä oli siitä, vaikka rehtori luottikin häneen, jos kaikki muut luulivat häntä varkaaksi! Mutta avatessaan oven hän tunsi helpostusta. Luokkahuone oli pimeä. Vain skioptikonkoneesta virtasi leveä valojuva valkealle kankaalle.

Inkeri on 14-vuotias, juuri muuttanut toiselle paikkakunnalle ja vaihtanut koulua. Äiti on mennyt uuteen avioon leskeytensä jälkeen. Asessori Berg, jota Inkeri ei suostu kutsumaan asessoria isäksi vaan kutsuu tätä Erkki-sedäksi. Asessorin ja Inkerin välit ovat hankauksessa ja Inkeristä tuntuu, että äitikään ei enää välitä hänestä samalla lailla kuin ennen. Inkeri kokee olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi.

Eikä hänellä ole isää eikä rahaa eikä yhtään mitään! Toverit kerääntyivät Sonjan ympärille. Äkkiä hän oli muuttunut kiintoisaksi. Puhtuttiin, selitettiin ja näytettiin. Mutta kaiken takana väijyi uteliaisuus kuin petoeläin.

Sonja on tanskan juutalainen pakolainen. Rehtorin ajatus Sonjasta on "hieman hallanpanema, mutta ehkä hän siitä tointuu". Sonja on pari vuotta vanhempi kuin Inkeri, mutta kielivaikeuksien takia hänet laitetaan ensin samalle luokalle kuin Inkeri. Sonjasta ja Inkeristä tulee ystäviä.Ystävyys uhkaa kuitenkin kariutua, kun Inkeri kutsutaan hienostoperheeseen juhlavieraaksi yhden vieraan tulon peruuntuessa, ja koska perheen tytär haluaa tasaparit tyttöjä ja poikia. Isäntäperheen tyttären alkaessa puhuessa Sonjasta 'juutalaiskakarana' Inkeri häpäisee itsensä huutamalla vastalauseen ja ryntäämällä tiehensä. Sonjakin, kun kuulee tapauksesta on harmissaan. Hän ei haluaisi että hänen juutalaisuudesta tehtäisiin numeroa.

Kaikki muuttuu, kun Inkeri lähtee asessorin kanssa kahdestaan Ulvarydiin. Inkeri alkaa nähdä asessorin toisin silmin, tämäkin on joskus ollut hänen ikäisensä nuori.

Ei yhtään hassumpi tyttökirja. Koulumiljöö, nuoruuden kasvukivut ja perhedydamiikka - siinä tämän teoksen vahvoja teemoja.

Tämä teos  on saanut 1. palkinnon kustannusliike Raben & Sjögren järjestämässä ruotsalaisessa tyttöromaanikiilpailussa vuonna 1944.
---
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 57: lue kirja, joka on suunnattu nuorille.

Margaret Epp: Sara ja menetetty ystävyys!

Margaret Epp

Sara ja menetetty ystävyys

Alkuperäisteos: Sarah and the  lost friendship

Suomentanut Päivi Lankinen

RV-kirjat, 1989

150 + 1 s.

Sara ja menetetty ystävyys jatkaa Sara Naomi Scottin tarinaa kanadalaisella maatilalla 1920-luvun loppupuolella. Saran isosisko Kathleen on muuttanut miehensä Herbertin kanssa Kaliforniaan, paras ystävä Linda on toisaalla, mutta onhan vielä Susan Gerrick, jonka kanssa jakaa niin koululaiselämä kuin uskon kysymyksetkin. Kathleenin mies Herbert on Susanin isoveli ja se onkin seikka, joka vaikuttaa riitaan, joka Saran ja Susanin välille syntyy. 

Koulussa isot tytöt kiusaavat Saraa sanomalla, että Susan oli sanonut olevansa enemmän Kathleenin sisko kuin Sara. Susan yrittää korjata tilannetta sanomalla, että ei hän nyt ihan niin sanonut, vaan että hän on 'yhtä paljon Kathleenin sisko kuin Saran. Tavvallaan.' Hänellä ja Kathleenilla kun on nyt sama sukunimi.

Tyttöjen välillä roihuaa vahvat kateuden tunteet ja siitä seuraa pitkä välirikko, jota yrittää korjata niin Saran isot veljet, tyttöjen vanhemmat kuin opettajakin.

Sara-kirjat ovat mukavia, lämminhenkisiä kirjoja, joissa on paljon samanlaista tunnelmaa kuin Laura Ingals Wilderin kirjoissa. Tarinoita yhdistää maaseutu ja luonnon läheisyys ja perheen välinen syvä yhteys. Nämä eivät ehkä ole mitään suurta draamaa, mutta arkeen ja juhlaan mahtuu kaikenlaisia pieniä sattumuksia ja kohtaamisia, tapauksia, jotka tekevät päivistä vaihtelevan.

Kirjassa on mukava, Robert G. Doaresin kuvitus. Kerronta on kaikkitetävää, vaihdellen kerronnan ja dialogin välillä elävästi. 

Miten Saran ja Susanin ystävyyden käy, se selviää, kun koulussa on tarkoitus järjestää juhla Pyhän Patrickin päivänä. Juhla johon Sara on kirjoittanut Irlantilaisen näytelmän yhdessä Keith-veljensä kanssa.

Navetassa oli hämärää, lämmintä ja kosketaa niin kuin aina lypsyaikaan. Vanha emokana isitui Kirjo-lehmän selässä kuin varpaitaan lämmittämässä. Siinä sillä oli tapana istua joka ilta. Kana ja lehmä olivat ystäviä. Pari kertaa he olivat yrittäneet saada emokanaa muuttamaan muiden kanojen kanssa samaan häkkiin, mutta sinne jouduttuaan se oli kaakattanut surullisesti häkin oven vieressä eikä ollut muninut ainoatakaan munaa. Kirjokin oli levoton, kun ystävä puuttui lähistöltä. Niin isä oli viimein antanut ystävysten elellä navetassa. Joka ilta kana asettui yöpuulle Kirjon selkään. Joka päivä se muni munan Kirjon seimeen. Nytkin Sara kävi etsimässä munan Kirjon seimestä, ennen kuin Keith täytti sen appeella.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus!

Laila Hirvisaari

Hiljaisuus

Otava, 2016

239 s.

Minä olen ihminen, Inga Irmeli Tuonivirta. Ihminen niin kuin tekin. Minä tunnen kun minuun sattuu. Minäkin itken vaikka en puhu. Minulla on koti, jossa minä en ole Nilkku-Inkku ja jossa minulle halutaan hyvää.

Jos jokin kirja, niin tämä teos hiljentää. Vahva, vaikuttava, koskettava teos.

Inga Tuonivirta on 9-vuotias tyttö. Eletään sodanjälkeistä aikaa Raja-Karjalassa. Inga asuu isovanhempiensa luona. Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän ei ole tyhmä. Puhumattomuuden taustalla ei ole elimellistä vikaa.Syyt ovat syvemmällä. Inga kirjoittaa kaikki ajatuksensa, kysymyksensä vihkoihin, joita on kertynyt monia, monia. Koulussakin hän menestyy, paitsi nyt, koulun loppuessa ja kesän alkaessa, opettaja Saastamoinen antaa Ingalle ehdot lukemisessa. Inga on syvästi järkyttynyt. Hän, joka on osannut lukea viisivuotiaasta alkaen saa ehdot lukemisessa.

En ole lukenut Hirvisaaren kirjoja aiemmin. Tämä kirja on kiinnostanut minua ilmestymisestään alkaen ja nimenomaan lapsikuvauksen takia. En halua juonta ja tarinaa sen syvemmin avata, mutta mainitsen, että kirjan teemoista nousee esille erityiseseti erilaisuus. Ingalla on toisessa jalassa kuusi varvasta, minkä vuoksi naapurin emäntä sylkee hänen päällensä ja käskee tämän hävitä, kohtelee kuin noitaa. Ylimääräinen varvas, jota Inga kutsuu Vaakasuoraksi sen sivullekääntyneisyyden vuoksi olisi helppo poistaa, mutta Inga ei suostu siihen, vaikka Vaakasuorasta on hänelle harmia enemmän kuin tarpeeksi. Inga on siis erilainen lapsi varpaansa ja puhumattomuuden takia. Helppo kiusaamisen kohde. Erilaisuus, kiusaaminen ja sodan vaikutukset, siinä tämän kirjan teemat. Kannattaa lukea. Ehdottomasti!

Minä luin tämän miltei yhdeltä istumalta. Teksti on väljää, helppoa lukea, tiheätunnelmaista, loppua kohden syvenevää, kohoavaa. Typografialtaan kertovaa, jossa kaikkitietävä kerronta lomittuu Ingan ajatusten kanssa.

--- Edessä on muuri. Valtavan suuri musta muuri, jonka yli ei voi kiivetä, jota ei voi kiertää ja jossa ei ole yhtään rakoa, josta voisi livahtaa läpi. Minulla ei ole keinoja. ---

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste, kohta 55: lue kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään