Naisten aakkoset - V!

Tarukirjasta liikkeelle lähtenyt haaste naisten aakkosista on kohdallani edennyt kirjaimeen.

Kysymyksethän on vanhat tutut.

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ruotsalainen Merri Vik (kirjailijanimi), jonka Lotta-sarja on sydämellisen hersyvä ja hauska kirjakirja. 

Lisäksi minun on mainittava myös venäläinen lastenkirjailija L. Voronkova, jonka Sinihilkkainen tyttö kuuluu lukumuistojen mieleenpainuvimpiin ja jonka lasten kuvakirjoja olen sittemin löytänyt enemmänkin.

Myös runoilija Katri Vala on merkityksellinen kirjailija minulle. 

Nämä kolme hyvin erilaista kirjailijaa täydentävät hyvin toinen toistensa tarjontaa ja kirjallisuuden monipuolisuutta.

Kuka nainen, joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Näyttelijä Emma Väänänen ei ehkä ole niitä kaikkein suurimpia idoleitani, mutta pidän paljon hänen Niskavuoren Loviisa-tulkinnastaan. Muutenkin vahva ja vaikuttava luonnenäyttelijä hän kyllä on.

Vaihtoehtoiset kysymykset (myös mut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaist tutustua paremmin

Ruotsin kruununprinsessa Viktoriaan olisi mukava tutustua. Hänessä on aitoa lämmintä sydämellisyyttä.

b) Kenet suosikkisi haluaisit nostaa esille

Leena Härmän Tuittupään, Lahtelan Virpin.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu!

Maria Àngels Anglada
Auschwitzin viulu!
Alkukieli Katalaani: El violi d'Auschwitz
Suomentanut ja esipuheen laatinut Satu Ekman
Bazar, 2018
142 s.

Hirmuvallan alkaessa hän oli kiinnittänyt vaatteisiinsa keltaisen daavidintähden aavistamatta, että se oli annettu heille kuoleman merkiksi niin kuin männyt maalataan kirvestä varten, eikä hän oikeastaan ollut havahtunut uuteen, karmaisevaan todellisuuteen ennen sitä kamalaa päivää, jolloin kaikki oli takavarikoitu hänen verstaastaan - samaan aikaan lähistöllä oli palanut kotikorttelin vanha synagoga, paikka jossa hän oli lapsena tuntenut olevansa turvassa isän tallitin liepeiden alla...

Auschwitzin viulu on pieni herkkä teos, jonka kirjailija on omistanut uhrien muistolle. Kirjoittajan sanoissa soi viulumusiikin sävyt aina hauraasta hienovireisyydestä korvissa soivaan pauhinaan, selkärankaa värisyttävistä sydänalaa riipaiseviin, mutta myös huojentaviin sävyihin. Iloiseksi tätä kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa. Tämä viulu soi mollissa.

Auschwitzin viulu on kooltaan pieni teos, mutta sisällöltään suuri. Se ei mässäile kauhuilla, ei julmuuskuvauksilla, silti se, mitä holokausti piti sisällään tulee kaunistelemattomasti kuvatuksi. Teos koostuu suomentajan esipuheesta ja kirjailijan esittelystä, kaunokirjallisesta fiktiivisestä tarinasta (???), joistakin kirjallisuuslainoista sekä arkistoista löytyneistä natsiaikaa käsittelevistä asiakirjaotteista, jotka kertovat omaa karua ja puistattavaa kieltään keskitysleirien oloista ja niistä kärsimyksistä, joiden kuvaamiseen ei sanat riitä.

SS:n kannattavuuslaskelma

KESKITYSLEIRIVANKIEN KÄYTÖSTÄ

Kannattavuuslaskelma

Saatu käyttökorvaus päivässä keskimäärin RM² 6,-

Miinus ravinto RM -,60

Keskimääräinen elinaika 9 kuukautta =

270 x RM 5,30 - RM 1431,-

Vaatetetuskulut RM-,10

² Reichsmark = valtionmarkka

Nämä kansalissosialistiset arkisto-otteet lukujen alussa ovat kylmäävää luettavaa. Ne osoittavat tuon ajan ja aatteen makaaberisuuden. Otteet tiuovat todellisuuden tuntua teokseen, muutoin en ole oikein varma, onko kyseessä tositarinaan pohjautuva teos vai fiktiivinen tarina. Kallistuin kuitenkin fiktiivisyyteen .

Vaikka kansallissosialismin kasvot näyttäytyvätkin makaabereilta - ovat luotaantyöntävät, tämän kirjan tarina itsessään ei sitä ole.

Varsinaisen tarinan pääosassa on käsityöläinen, isältään viulunrakentamisen oppinut Daniel sekä Viulisti Bronislaw. Daniel on päässyt tavallaan "hyvään" liukuhihnatyöhön jollain työleirin verstaalla, kun hän erään kerran avaa suunsa hetkessä, juhlatilaisuudessa komendantin luona, jossa Viulisti Bronislavin viulusta kuuluu särähtävät sävelet. " Ei se hänen vikansa ole" Daniel sanoo ja ilmoittaa, että hän pystyy korjaamaan viulun, siinä on vain halkeama kannessa. Daniel korjaa viulun, mutta se ei kuitenkaan kestä, kun se olisi pitänyt myös vahvistaa. Bronislaw joutuu rangaistavaksi, mutta  Daniel saa tehtäväkseen valmistaa viulun, joka on stradivariuksen veroinen. 

Tästä viulunvalmistuksesta ja sen merkityksestä sille, selviääkö hän hengissä vai ei,  muodostuu tämän kirjan ydin. 

Angladan kerronta on korutonta ja konstailematonta, suoraselkäisen koskettavaa. Kirjan tapahtumat eivät niinkään kerro historiallisia tapahtumia kronologisesti aikaan sidottuina, kuin sisältäpäin, tunteen tasolla.  Kerronnassa on paljon ilmaa, väljyyttä. Kaikkea ei kerrota, vaan lukijan ajatuksille jätetään tilaa.

Viulunrakentaja Danielin ja viulunsoittaja Bronislaw välille syntyy ystävyys, luja side. Kun Bronislaw pääsee Wallenbergin kuljetukseen ja vapaaksi, tuntee hän syyllisyyttä lähdön hetkellä vilkuttavan Danielin takia.

Tämä on kirja, joka jättää jäljen sisimpään ja tarina, jonka äärelle voisi ajatella palaavansa. Tässä oli myös kiintoisa Suomi-kytkös.  

Kiintoisa Suomi-viittaus:

Hän ei halunnut enää poistua Ruotsista, maasta josta oli saanut turvapaikan. Ei enää. Orjuus oli jättänyt jälkeensä eräänlaisen fobian, epävarmuuden, joka ilmeni armottomana matkustuspelkona. Ei aikaakaan, kun hän oli alkanut kieltäytyä kiertueista, sillä ne aiheuttivat hänelle painajaisia, vaikka joskus hän kävi konsertoimassa naapurimaissa, joissa tunsi olevansa turvasssa, Tanskassa, Norjassa sekä Sibeliuksen kotimaassa....

...

Seinäjoen kaupunginkirjasto kirjastohaaste kohta 45: Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja

---
Kirjan on ehditty lukea ainakin Tuijata-blogissa, jossa siinä laillani kuultiin viulunsoiton haikeus, sekä Kirjakassi-blogissa, jossa kirjan kerrontaan ihastuttiin.

Dani Pettrey: Uponnut!

Dani Pettrey

Uponnut

Alkuteos: Submerged

Suomentanut Eeva Saarimaa

Aikamedia, 2014

350 s.

Älä koskaan lähde mittelemään voimia kenenkään kanssa, ellet ole varma, että olet niskan päällä. Niin häntä oli aina neuvottu - ja hän oli luullut olevansa kvoinkin vahvoilla.

Uponnut on tarina, joka vie lukijansa kylmään ja hyiseen Alaskaan ja sen syviin vesiin keskelle vaaroja ja historiallisia salaisuuksia. Tarina alkaa prologilla, jossa pienkone syöksyy mereen vieden mukanaan muun muassa Agnes-nimisen naisen, joka on pitänyt Yanceyn kaupungissa amerikkalais-venäläistä antiikkiliikettä. Viimeisinä hetkinään Agnes tajuaa, että kyse ei ollut satunnaisesta teknisestä viasta, vaan että hänet haluttiin raivata pois päiviltä ja hän tiesi kuka vihollinen oli.

Vihollisen nimi ja persoona jää kuitenkin lukijalle salaisuudeksi. Hän on vain mies. Tämä tietynlainen anonymiteettti on jännite, joka kulkee läpi tarinan, ja aina kun tarinassa tulee vastaan uusi mies, jään pohtimaan, hänkö se on, vai olisiko he hän. Ei kai se kuitenkaan hän voi olla?

Uponnut on osa McKenna-saagaa. Kirjan voi lukea omana erillisenä osanaan, mutta kirjailija palaa McKennan perheeseen myöhemmissä tarinoissaan.

Tässä kirjassa pääosassa on Cole McKenna, nuori pelastusammattilainen ja sukeltaja, joka pitää sukellusalan liikettä Yanceyssä sekä Bailey Craig, joka on sukua onnettomuudessa kuolleelle Agnesille.

Paitsi jännitystä, jota sitäkin kirjassa riittää tämän tarinan punaisena lankana kulkee anteeksiantamus, menneisyyden virheisiin ei tarvitse eikä pidä jäädä märehtimään. 

Luin kirjan mielenkiinnolla ihan loppumetreille. Täytyy kuitenkin sanoa, että aivan viimeisillä sivuilla alkoi tuntua, että loppua oli turhaan pitkitetty. Lisäksi kirjassa oli muutama uskottavuutta nakertava juttu, jotka liittyvät  Romanov-sukuun ja Venäjän tsaariperheeseen.

Vaikka tässä tarinassa onkin kyseessä niin sanottu fiktiivinen historia niin luulisi, että detaljit olisivat kuitenkin oikein. Uskottavuus hieman kärsii, kun väitetään, että Pietari Suuri oli Aleksanteri I:n lapsi. Minun oli pakko hieman googlailla, että mitenkäs se Romanovien sukulinja nyt rakentuikaan, kun tämä ei kuulostanut ollenkaan uskottavalta ja niinhän se oli kuin itse historiantunneilta muistin, Pietari Suuri eli ihan eri vuosisadalla kuin Aleksanteri I. En tiedä, onko tässä kyse kirjailijan vai suomentajan virheestä ja ajatuskatkosta, sillä onhan Aleksei I ja Aleksanteri I hieman samanlaiset nimet, mutta mutta...Muutenkin tämä Romanov-kytkös herättää kysymyksiä juurikin sukulinjansa ja yhteyksiensän kuka oli kukakin ja kenenkin lapsi  ja alkuperäisiä Romanoveja?

Sinänsä ajatusrakennelma ajasta, jolloin Alaska oli osa Venäjää on kiehtova ja en juuri tiedä kirjallisuutta, joka käsittelisi tuota aikaa.

Romanttista jännitystä - näin tätä kirjaa luonnehtisin. Ehkä vielä tutustun siihen toiseenkinn jo suomennettuun McKenna-tarinaan.

...
Tundran lumoissa -haaste

Anonyymiys-haaste

Gerda Ghobe: Mellastajat!

Gerda Ghobé

Mellastajat

Lehtipaino Oy, 1946

Alkuepräisteos:

Suomentaja I. Sara

126 + 1 s.

Mellastajat on tarina Bullerblomeista ja erityisesti kolmesta Blomin perheen lapsesta, Miriamista, jota kutsutaan Millaksi, Pentistä ja Leilasta.  Nimi Bullerblom juontaa alkunsa naapurustosta, joka  ei voinut ymmärtää lapsia, jotka "leikkivät ja telmivät niin kuin heidän luontonsa vaatii." Mellastajat-nimi on kyllä minusta tämän kirjan osalta hieman harhaanjohtava, sillä mitään hirmuista meteliä ei lapset pitäneet, eikä ne sattumukset, joita heille tässä kirjassa tapahtui, olleet heistä riippuvaisia. No, se, että Pentti koulutoverinsa esitellessä saamaansa potkupalloa potkaisee pallon vahingossa koulun ikkunasta sisään on eri asia, vaikka ei sekään ollut erityistä mellastusta.

Blomin perhe on kuitenkin sanoisinko hieman omalaatuinen. Siihen kuuluu isä Blom, joka on insinööri ja vaimo Elvira Blom, jonka suku on merkitty aateliskalenteriin, seikka, josta lasten sukulaistäti Malla muistaa  huomauttaa. Kun perheen vanhemmat lähtevät kahdeksi viikoksi Tukholmaan saavat lapset pitää ystävilleen kutsut. Niissäkään ei mitään erityistä mellastusta satu, kiitos kotiapulaise Saaran. Pientä kinaa lasten kesken aiheuttaa se,  ketä kutsuille kutsutaan, mutta Milla pitää asiat järjestyksessä hommamiensa marsipaanikarkkien avulla, joista tosin Leila ryövää myös siskonsa osuuden.

Mellastajat on ihan kiva vanhan ajan nuortenkirja. Tyttökirjaksikin tätä voisi luonnehtia,.  vaikka poikiakin tarinassa on. Vanhempien poissaolessa sattuu kaikenlaista yllättävää. Ensinnäkin kotiapulainen Saara sairastuu ja joutuu sairaalaan umpisuolenleikkaukseen. Sillä aikaa lapset joutuvat selviämään omin päin, tai no, Milla käy työnvälityksessä, josta heille ohjataan Olivia, joka "serkkunsa" kanssa syö lapsille tarkoitetun ruoan ja tarjoaa lapsille  ensimmäiseksi ateriaksi hirvittävän suolaista silliä.  No, Pentin ikkunanrikkomistapaus tuli jo mainittua. Se aiheuttaa huolta, kun se ptiäisi saada maksettua ja hoidettua, niin että ei tulisi muistutusta. Milla käy "ruskeatakkisen miehen" luona, joka yleisesti tunnetaan koronkiskurina ja yllättyy, kun tämä onkin aivan ystävällinen. Mutta  sitten Leila loukkaa suunnistusretkellä jalkansa ja joutuu välirikkoon poikaystävänsä Yrjön kanssa, jota Musta Liisa -niminen koulutoveri Leilalta kahdehtii. Taas tarvitaan lääkäriä ja Milla joutuu käymään Malla-tädin luona, sillä Malla-täti on rikas       

Kaiken lopuksi Milla käy uudelleen työnvälityksessä kertomassa Oliviasta, joka saa lähtöpassit, mutta lähtönsä vaiheissa jättää silitysraudan päälle sillä seurauksella, että vain hyvällä onnella talo jää palamasta poroksi.

Ei siis lasten taholta mitään mellastusta. Järkeviä nuoria, jotka yrittävät selvitä asioista ilman, että vanhempien täytyy keskeyttää matkaansa. Mutta no, ehkä heitä seuraa jonkinasteisen hullerinpullerin elämä. 

--

Kerronta on ihan  hupaisaa. Suomennoskin varmaan toimii. Yksi detaljivirhe minun täytyy kuitenkin mainita, kun Millan alkuperäiseen nimeen Mirjamiin viitataan. 

Siitä kirjoitetaan: Monin tavoin käännetty ja väännetty, naurettu ja itketty nimi ja lopuksi kastettu uudelleen Millaksi. Sillä mikä kerran sopi Faaraon  tyttärelle Egyptin maalla, näyttänee arkioloissa enemmän kuin sopimattomalta Pohjolan tyttären nimenä.

Hmm! Nythän on niin, että Mirjam oli israelilainen, hebrealaista sukua ja Mooseksen sisko, ei mikään Faaraon tytär. Tästä raamatullisesti viitttauksesta, joka siis meni pieleen sekin, ei tässä kirjassa ole mitään uskonnollista. Tämä yksityiskohta vain särähti muuten sutjakkaassa tarinankerronassa ja jätti hieman kysyväksi.
...
Pieni Helmet -lukuhaaste 2018 kohta 17: Kirjassa selviydytään pulasta

Merri Vik: Lotta, älä lannistu!

Lotta, älä lannistu
Alkuperäisteos: Lotta slår till!
Suomentanut A.M. Helminen
Karisto, 1975
Kansi: Heidi Lindgren
158 + 1 s.

Lotta on tyttö, jolle "jatkuvalla syötöllä satuuu ikävyyksiä , seikkailuita ja kommelluksia", kuten hän itse itseänsä luonnehtii. Lotan seurassa ei ole tylsää ja vauhtia ja sattumuksia riittää. Tässä moniosaisen sarjan osassa niitä aiheuttaa muun muassa

Anton-setä, joka pyytäää Lottaa auttamaan koulun alkamisen aiheuttamassa ruuhkassa ja Lottahn auttaa sinä, missä paras ystävä Giggikin. Pahksi onneksi kaupassa sattuu kuitenkin olemaan Perra, joka suuttuneena Lotan kipakkaan komentoon vaihtaa merkkisolmut kahdessa kirjapeketissa ja aiheuttaa sen, että kiinalainen runous ja silakkaa 77 eri tavalla-teos menevät väärille ihmisille. Alkaa armoton etsintä, kuka on rouva, joka osti silakkakirjan. No, asia selviää, mutta ennen kuin kirjat on saatettu oikein päin ja oikeisiin kohteisiin on ehditty huutaa pysähtyneessä hississä apua, juostu sairaalan ensiavussa ja mitä vielä - siinä ohessa olisi pitänyt viedä luokanvaloja Kihara-Fridolfin kirjat koululle, koska tämä ei itse niitä ennättänyt viedä.

Aikajana muutama päivä koulun nimenhuudosta

Lotta myy myös arpoja kitsaalle Patruuna Larssonille, jota myös Sappi-Larssoniksi kutsutaa ja joka sairastaa Podagraa. Lotta vain erehtyy luulemaan Podagraa päänsäryksi ja siitä on omat seurauksensa. Lopulta Patruunasta tulee kuitenkin Pontus-setä, jolle Lotta toimittaa orvon kulkukissan.

Eikä siinä kaikki. Muutaman päivän aikana ehtii ja sattuu ja siksikin Lotat on kivoja lukea, koska niiden aikajana kulkee hitaasti, vaikka tapahtumissa on vauhtia.

...

Tällä kirjalla aloitan Seinäjoen kaupunginkirjaston Kirjastohaasteen, kohta 1: Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle. 

Jacob Bull: Glomdalenin morsian!

Jacob Bull
Glomdalenin morsian
Romaani kansanelämästä
Suomentanut E.A.
WSOY, 1928
119 s.

Painoasultaan pieni ja pituudeltaan lyhyt tarina Norjan tuntureilta. Tarinan keskiössä on talonisäntä Ola Eriksen Glomgaarden ja hänen tyttärensä Berit. Ola Eriksen on,  nainut Beritin äidin Elvedalenista, eikä Atanasta, niin kuin yleensä on ollut tapana. Beritin äiti oli heikkoluinen, mutta tämä vain hymyili, kun tuli puhe poikien saamisesta. Kyllä niitä tulee, oli t.ämän mielipide, mutta ei tullut hänelle. Beritin äiti kuoli lapsivuodekuumeeseen. 

Berit tuli kauneudessa ja ruumiin rakenteessa äitiinsä, mutta luonnoltaan isäänsä, joka oli niin vahva, että saattoi hevosenkin nostaa ylös.

Glomdalenin morsian on pieni suuri tarina rakkaudesta ja rakkauden voimasta, ettei rakkautta voi pakottaa.

Isä tahtoisi naittaa tyttärensä Gjermund Haugsettille, rikkaan talon pojalle ja Gjermundkin haluaa Beritin vaimokseen, siitä ei ole yhtä sanaa sanottavana. Vaan Berit ei halua Gjermundille mennä. Hän tuntee vetovoimaa köyhän mökinmiehen poikaan Tore Braateniin, joka ripillepääsyn jälkeen on alkanut rakentaa taloa, ja raivata peltoa vanhempiensa töllin viereen.

Tyttö  naurahti.

- Siihen sinä kyllä aina keinon keksit, vastasi hän ja hänen silmänsä loistivat iloisina.

Poika huokasi.

- Ei, siitä tulee kaikkein vaikein juttu, sanoi hän.

- Sinä kai et tiedä ketään, ehkä, tiedusteli hän.

Poika sylkäisi huolettomasti.

- Oh, kyllä - kyllä minä tiedän yhden, tuli arastellen, mutta - ei ole sanottua, huollisiko hän.

Berit tuli punaiseksi.

- Oh, kyllä kai hän huolisi, vastasi hän nopeasti, mutta katsoi samassa maahan.

Poika odotti siksi, kunnes hän nosti silmänsä jälleen.

- Mutta hänellä on itsellään talo, hänellä, sanoi hän.

Tyttö naurahti.

- Niin, se se onkin pahinta, vastasi tyttö.

Pojan silmät säihkyivät kirkkaina. Hän oli kääntynyt pois, ollakseen sanomatta, mitä ajatteli. Mutta silloin se kuitenkin pääsi häneltä.

- Saako hän myös luvan, luuletko sinä? kysyi hän ja punastui samassa itse.

- Niin, sitä minä en tiedä, vastasi hän.

- Muuten hän kyllä tekee aivan niinkuin itse tahtoo, lisäsi hän sitten.

Isä Ola juonii yhdessä Haugsettien kanssa ja laittaa kuulutukset, vaikka Beritiltä ei ole kysytty mitään. 

Mitä siitä seuraa? Berit karkaa, palaa ja karkaa taas, kunnes asiaa selvittämään lähtee itse kirkkoherra. 

Glomdalenin morsian on pieni mutta vahva tarina. Kerronta on dialogista, jopa niin paljon, että tästä saisi hyvän näytelmän aikaiseksi. Kerronallisesti tarina pitää jännitteensä ja nousee loppua kohden, mutta loppuu hieman töksähtäen.  En tiedä, onko tämä töksähtäväyys suomennoksen syytä, pitäisi varmaan katsoa Projekti Gutenbergista, löytyisikö sieltä alkuperäisteosta ja verrata loppulausetta ja sen rytmiä sillä säkeiden, sanojen soinnuista on kyse, kun makustelen tämän tarinan loppua. 

....

Tundran lumoissa -haaste aloitettu omalta osaltani tällä kirjalla. 

Naisten aakkoset - U!

Kirjaimeen u olen päässyt tässä Tarukirjan liikkeelle laittamassa haasteessa, jossa vastaillaan jo tutuiksi tulleisiin kysymyksiin, ja etsitään vastauskia, jotka saattavat olla upposen outoja.

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Sigrid Undset, norjalainen Nobel-kirjailija, jonka teoksista olen lukenut ainakin Kristiina Lauritsantytär -trilogian sekä kirjan nimeltä 11-vuotta. Mielelläni tutustuisin myös hänen muihin teoksiinsa.

Kuka nainen, joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Ei tule nyt ketään mieleen.

Vaihtoehtoiset kysymykset (myös mut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaist tutustua paremmin

b) Kenet suosikkisi haluaisit nostaa esille

Unan, joka on L.M.Montgomeryn yksi Anna-sarjan lapsihahmoista. Sateenkaarilaaksosta tuttu herkkä ja uskollinen sielu, joka on jäänyt hieman muiden varjoon. Tahdon myös mainita Ullan, joka puolestaan on tuttu Anni Swanin Iris-rukasta, kirjallisuuden hahmo, joka on jäänyt vahvasti mieleeni.