lauantai 23. heinäkuuta 2016

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut!

Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell)
Aurora ja Pietarin serkut
Kirjapaja, 1993
173 s,









Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste lähenee loppuaan, vielä on kuitenkin pari kirjaa esiteltävänä. Tänään vietetään Olgan päivää. Minulle O:lla alkavat naistennimet ovat jotenkin läheisiä ja pidän niitä kiinnostavina ja kauniina, esim. Ottilia-nimi on hirmu hieno vanhanaikaisuudessaan ja kansaomaisuudessaan. Niin Olga kuin Ottiliakin löytyy tästä kirjasta - Aurora ja Pietarin serkut, jossa Pirkko Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson Aurora -teoksesta tutun, taitelijaksi haluavan Auroran vaiheita.

Koska tänään on siis Olgan päivä, niin otan esittelyssäni näkökulman Auroran serkusta Olgasta.

Olga Grahn on Auroran 13-vuotias serkku, joka on asunut perheensä kanssa Pietarissa. Eräänä päivänä hänen elämämsä saa kuitenkin uuden suunnan. Hänen vanhempansa ovat saaneet selville, että Olgan isosisko Elisabeth on aikonut karata erään Sasan kanssa, joka on anarkisti. Vanhemmat päättävät pistää Elisabetin sveitsiläiseen tyttökouluun ja lähtevät itse saattamaan tätä. Olga lähetetään Helsinkiin Ratsumestari Kasimir Friskin ja tämän vaimon luokse, jonne odotetaan myös Aurora Koivua palaavaksi Amerikasta. 

Tässä siis lähtökohta tälle suomalaisuutta ja romantiikkaa uhkuvalle tyttökirjalle. Eletään vuosia 1905 ja 1906. Niin Pietarissa kuin Helsingissä kuohuu. Maailma on murroksen edessä.

Olgan ja Auroran välit eivät ensin suju ollenkaan. Olga on puhumaton, vaikka osaa viittä kieltä, Olga ei lukee paljon, mutta hän ei halua olla Helsingissä. Hän ei tykkää käydä suomalaista tyttökoulua, jossa hänellä ei ole yhtään toveria. Hän ei ymmärrä, mitä niin kauheaa Elisabeth on saanut aikaan, että piti toimia näin.

Kun Olgan kissa Boris katoaa, oivaltaa Olga ensimmäistä kertaa, että hänellä kuitenkin on ystäviä Helsingissä ja välit Auroraan paranee. Koulutovereita hän saa, kun kiusattuna huitaisee ranskankirjalla tsaarin nuoruudenkuvan seinältä ja peloissaan tytöt ajattelevat, että nyt he joutuvat Siperiaan.

Aurora ja Pietarin serkut oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin tätä parempana kuin ensimmäistä osaa, jäntevämpänä ja kerronnallisesti eheämpänä. Mitä kuitenkin jäin miettimään, oli tsaarinaikainen Helsinki-kuva, joka oli taustalla yleisluontoisena ennen eläneine todellisine ihmisineen ja paikkoineen. Jotenkin minun kuitenkin oli vaikea nähdä mielessäni kaupunkikuvaa. Eläväisempi olikin henkilöhahmokuvaus. Aurora ja Pietarin serkut ajankuva on vielä sääty-yhteiskuntaa. Aurora on herrasväkeä. Vaikka Auroran perheyhteisössä tunnutaan ainakin joidenkin taholta suhtauduttavan palvelijoihin erittäin hyvin ja jopa ystävällismielisesti niin ero palvelijaluokan ja herranväen välillä tulee hyvin esille. Dialogi on raikasta ja moniulotteista aina piikojen murteita myöten. 

Muutama detalji kirjassa oli, joita pähkäilin.

Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolel hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia. Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia ja haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.  
Olga avasi ikkunaan ....

Avasiko hän sen kuusikulmaisen ikkunan? Voiko kuusikulmaista ikkunaa avata? Aiemmin teoksessa kuvattiin ratsumestarin taloa, että sen ovetonta julkisivua koristi kahdeksanruutuiset ikkunat. Kuinkahan yhtenäinen arkkitehtuuri on, jos samassa rakennuksessa on sekä kahdeksan- että kuusiruutuisia ikkunoita.

No, nämä ovat tällaisia pieniä kysymyksiä. Hiuksenhalkomista voisi joku sanoa ja ehkä niin, enkä minäkään niihin turhan vakavasti suhtaudu. Kunhan herätti miettimään. Miettimään pisti myös torikuvaus, jossa kerrottiin, että torilla myytiin siperiasta tuotua voita. Tuotiinko Helsingin kauppatorille todellakin voita Siperiasta? Se kuulostaa jotenkin uskomattomalta. Siperia kun on niin kaukana ja voita oli saatavissa varmaan lähempääkin.
Tiedättekö, että Olga on viikinkinimi? kysyi Aino.Olga ei ollut tiennyt, mutta siitä hetkestä hän jatteli itseään viikinkien jälkeläisenä ja keksi itselleen sukutarinoita, jotka olivat paljon jännittävämpiä kuin elävät kuvat, joita tytöt kävivät katsomassa Maailman ympäri -teatterissa. 

Aurora ja Pietarin serkut näkökulma on romanttisnaisellinen. Se kuvaa Suomen historiaa omalla tyylitellyllä tavallaan ja fiktiolla höystettynä. Vaikka kirjan päähenkilöihin pääsee jollakin tavalla samaistumaan jäävät he kuitenkin kiiltokuvamaisiksi ja hieman verettömiksi. Kirja oli ihan mukava lukea, ihan niin kuin nukeillakin on joskus ihan kiva leikkiä ja askarrella. 



3 kommenttia:

  1. Voita Siperiasta? Kyllä vaan. Kaikki faktat ovat kirjoissani oikein.:)
    Ja Suomesta vietiin voita Tanskaan ja Englantiin. Voita ostettiin aina sieltä, missä se oli edulisinta.
    Anna Amnell

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tiedosta! Lukiessa vain herää kysymyksiä ja monenlaisia mietteitä ja totta sekin, että maailmaan mahtuu niitä "uskomattomiakin" asioita. Olisi joskus kiva lukea ihan autenttisia ajankuvauksia entisajoilta, jos niitä jostain käsiinsä saisi.

      Poista
  2. Hei Aino, kommentoin vielä.
    Sanotaan, että menneisyys on vieras maa, siellä toimitaan toisin. ("Past is a foreign country, they do things differently there.")

    1900-luvun alku ja vielä 1950-lukukin oli tyystin erilaista kuin nykyaika. Puhetapa, käytös, pukeutuminen oli muodollisen kohteliasta keskiluokassa ja oppikoululaisten parissa, joita kuvaan. Teititeltiin, niiattiin, neiditeltiin. Vielä 70-luvulla teititeltiin vieraita. Olimme poissa Suomesta 1979-1988 ja palattuamme huomattiin, että Suomessa oli alettu sinutella asiakkaita kioskeiss ja kaupoissa, Maaseudulla myös käytös oli arvoksta ja omia vanhempiakin teititeltiin. Kirosanoja ja muuta räikeää kieltä käyttivät vain "mielisairaat ja humalaiset", kuten eräs maasedulla elänyt toimittaja minulle sanoi. Tietenkin toiset ihmiset olivat ystävällisiä, toiset pisteliäitä ja ilkeitä.
    Autenttisia ajankuvauksia on elämäkerroissa. Olen käyttänyt niitä lähteinä tietoteosten ohella (Muistoja lapsen ja hopeahapsen ym). En käytä mitään faktoja, joita en ole tarkistanut. Tämän kirjan tarkisti ennen painoon menoa Suomen 1900-luvun alun poliittisesta historiasta väitöskirjan tehnyt mies. Hän löysi siitä yhden virheen: olin sekoittanut termit 'kansallisuus' ja kansalaisuus'. Tietoaineiston vastapainoksi on sitten keveyttäkin, kun tämä on 8-13 -vuotiaile lapsille ja perheille tarkoitettu kirja. :)
    Talo, jota kuvaan, on Kuopion ulkomuseossa oleva talo. Joitakin muutoksia on pakko tehdä juonen vuoksi.
    Nykyajan elokuvat saattavat antaa aivan väärän kuvan historiasta. Ihmiset käyttäytyvät kuin nykyaikana. Brittisarjat ovat kaikkein luotettavimpia tässä suhteessa. Siellä tulee kova metakka, jos joku rupea muuttelemaan esim Agatha Christien kirjojen ajankuvausta.On tehty 20-30 -lukua ja 1950-lukua, mutta täysin autenttisesti.

    VastaaPoista

Jättäessäsi kommentin olet tietoinen, että antamasi tiedot jäävät blogin kommentteihin, ellei minulla ole syystä tai toisesta syytä poistaa kommenttia. Sinulla on oikeus pyytää kommenttisi poistoa jos et itse voi sitä tehdä. Tällöin sinun tulee antaa yksilöity tieto poistettavaksi pyydetystä kommentista. Tämän blogin pitäjä ei pidä sähköpostilistoja eikä keräile tietoja ihmisten yksityiselämästä. Pyydettyjä sähköpostiosoitteita käytetään vain niihin tarkoituksiin, joita varten niitä on pyydetty.