NAISTENVIIKON lukuhaaste lähestyy!

 

18. heinäkuuta: Riikka
19. heinäkuuta: Saara, Salla, Salli, Sara, Sari, Sarita
20. heinäkuuta: Maaret, Maarit, Margareeta, Marketta, Reeta, Reetta
21. heinäkuuta: Hanna, Hanne, Hannele, Jenna, Jenni, Joanna, Johanna, Jonna
22. heinäkuuta: Leena, Leeni, Lenita, Matleena
23. heinäkuuta: Oili, Olga
24. heinäkuuta: Kiia, Kirsi, Kirsti, Krista, Kristiina, Tiina, Tinja

Enää pari päivää ja Naistenviikko alkaa ja sitä myöten naistenviikon lukuhaaste. Itse mietin, ottaisiko tähän tänä vuonna lainkaan osaa, kun emäntä vaihtui, mutta en kuitenkaan malttanut olla kartoittamatta kirjahyllyjäni, josko sittenkin ... 

Suunnitelmani on lukea tuttuun tyyliini naisten kirjoittamia kirjoja, joista löytyy joku naistenviikolla nimipäiväänsä viettävä henkilö. Koska lukutahtini ei ole kovin nopea, ellei kirjan teksti ole todella vetävää, aloitan lukemisen hyvissä ajoin, ehtiäkseni esittelemään kunkin teoksen "merkkipäivänään".  Ei sillä, ei nämä teokset kovin monisivuisia ole, mutta ... onhan elämässä muutakin kuin kirjat ja lukeminen. 

 

 

Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Margaret A. Stanger: Ystävämme Robert

Kuvakaappaus: Goodreads

 Margaret A. Stanger

Ystävämme Robert

Alkuteos: That Quail, Robert 

Suomentanut Eeva Heikkinen 

Weiling + Göös, 1967 

149 + 1 s

 

Viiriäisen muna on vallan ihastuttava kapistus. Se on lumivalkoinen, noin tuuman pituinen, toisesta päästään pehemästi pyöristyvä ja toisesta päästään tasaisesti supistuva. Tämän munan sisällä oli taatusti tapahtumassa jotakin. Kun he seisoiat siinä kuin paikoilleen naulittuna, suippoon päähän alkoi ilmestyä pienen pieniä reikiä. Lintutieteilijät väittävät, että poikanen tulee aina ulos leveämmästä päästä, mutta tämäpä ei. Kun oli syntynyt lähes täysi ympyrä reikiä, sisäpuolelta lähti heikko kouristuksenomainen värähdys, ja kuori särkyi. Näkyviin tuli hitaasti jotakin, joka kooltaan ja ulkonäöltään muistutti kimalaista. Siinä se makasi ilmeisen uupuneena, ja tohtori vaimoineen tuijotti sitä ihmeissään."

Ystävämme Robert on hellyttävä tarina viiriäisestä, metsäkanalinnusta. Tarina alkaa 11. heinäkuuta, 1962, Orleansissa, Cape Codissa, Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa, jolloin Tommy ja Mildred Kienzle löytävät hylätyn viiriäisen munan kosteassa pesässään. Emo ja muut, jo kuoriutuneet poikaset olivat taapertaneet puiden lehvikköön. 

Robert, joka myöhemmin osoittautuu Robertaksi tottuu elämään ihmisten luona, siitä tulee perheenjäsen, joka saa kaikkien jakamattoman huomion. Robert osoittautuu paitsi omapäiseksi yksilöksi, jolla on omat tapansa ja tunteensa, myös lämpimäksi ja myötäeläväksi ystäväksi.  

Kaunis, herttainen luontotarina, jossa elämä ei ole vain tiedettä. Kirjailija pohtii muun muassa vaistoa. Itse lukiessani pohdin, alun tekstinäytteen kohdalla, mistä kuoriutuva linnunpoika tietää, miten toimia? Mitä se ajattelee? Mikä on vaistomaisen toiminnan ja ajattelun ero? Teoksessa on pieniä viittauksia uskonnollisiin käytänteisiin, mutta nämä ovat vain sivuvirkkeitä. Pääpaino on pienen linnunpojan edesottamuksissa. Mikä minua kuitenkin hämmentää on maininta viiriäisen munan lumivalkoisuudesta. Aivoissa naksuttaa kuva pienistä pilkullisista ja rusehtavista viiriäisenmunista. Tieteelliset faktat siis hieman jäävät kerronnallisten tekijöiden jalkoihin ja syövät uskottavuutta tarinaan, mutta eivät täysin vie pohjaa, ainakaan jos Wikipediaan on uskominen. 

Pidin paljon tästä tarinasta, joskin loppupuolella perhesuhteet hieman hämmensivät. Kirjailija seurasi Viiriäis-Robertin elämää ystävän ominaisuudessa mutta myös "lapsenvahtina", kun Kienzlet matkustivat joksikin aikaa Eurooppaan. Loppupuolella tule mainintoja Kienzlen lapsista ja lapsenlapsista, jolloin alan miettiä kuka on kuka ja kerronta ei vaikuta enää yhtä sutjakalta, kuin keskittyessään Robertin edesottamuksiin. Mutta tämähän onkin tarina pienestä viiräisestä, ennemminkin kuin perheestä, vaikka toisaalta tämä on tarina perheestä, jonka yksi jäsenistä oli 'orpo' viiriäinen. 

Todellakin, hieno pieni tarina. 

Kveekareilla on ilahduttava sanontatapa neuvottomuuden ja ahdistuksen aikoina: "Eteenpäin kun tie aukeaa". 

 

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Maeve Binchy

Punapyökin varjossa

Alkuteos: The Copper Beech

Suomentanut Liisa Honkasaari 

WSOY, 2000 

362 s

Kansi: ei tietoa 

 

 

  Alku: Isä Gunn tiesi, että rouva Kennedy, pappilan taloudenhoitaja, olisi hoitanut asian paljon paremmin kuin hän itse. Itse asiassa rouva Kennedy olisi hoitanut kaiken paremmin, kuunnellut ripit, antanut synninpäästöt, veisannut siunausvirret ja haudannut kuolleet. Rouva Kennedyn ulkoinen olemuskin olisi sopinut osaan: hän oli pitkä ja kulmikas kuin piispa, ei pieni ja pyöreä niin kuin isä Gunn. Rouva Kennedyn silmät olivat sielukkaat ja näyttivät ymmmärtävän maailman murheita.

Isä Gunn on tyytyväinen elämäänsä pienessä irlantilaisessa kylässä, nimeltä Shancarring ja elämä näytti hymyilevän Shancarringin Pyhän Vapahtajan kirkossa. Hymyilevän elämän takana on kuitenkin intohimoja, jotka eivät näytä ulkopuolisille koko kasvojaan. 

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin ja minulla oli muistikuva salaisuudesta, joka kätkeytyisi Shancarringin koulun pihalla kasvavaan punapyökkiin. Vaan kuinkas kävikään, kun aloin lukea tarinaa uudelleen. Muistikuvat  rapistuivat. No, ei se muistikuva täysin tuulesta temmattu ollut, sillä kyllähän se haudattu salaisuus tästä tarinasta löytyi, vaikka ei sieltä punapyökin juurelta.

Luku yksi, jonka aloituskappaleen tämän postauksen alkuun laitoin on vain johdanto yksittäisiin tarinoihin. Isä Gunn jää sivurooliin, kun näyttämölle astelee joukko nuoria, Shancarrigin koululaisia, jotka raapustavat nimikirjaimiaan punapyökin runkoon. 

Maddy, Madeleine Ross, jonka suhde Shancarringin uuteen pappiin Barryyn, joka puolestaan haaveilee lähetystyöstä Perussa,  kohottaa kulmia, Maura Brennan, joka haaveilee omasta kodista vaikka koteja siivoamalla ei ole juuri toiveita rikastumisesta,  Eddie Barton, joka alkaa kirjeenvaihtoon skotlantilaisen koululaisen kanssa, jota luulee pojaksi, mutta joka osoittautuukin tytöksi, Tohtori Jims, jonka puoliso kuolee synnytettyään tohtorille viimein pojan, Nora Kelly, Shancarringin koulun opettaja, joka miehensä kanssa toivoo hartaasti omaa lasta, jota ei ole näköpiirissäkään, Nessa Ryan. jonka itsetunto kaipaa kohennusta, Richard Hayes, dublinilainen nuori mies, joka karkoitetaan naisseikkailujensa takia Shancarringiin, Leo (Leonora) Myrphy, joka asuu The Glenissä, suuressa talossa kantaen ahdistavaa salaisuutta - Tapaamme heidät kaikki omissa pienoiselämäntarinoissaan, jotka ovat yksilöllisiä, mutta kaikkien tarinat jossain vaiheessa risteävät toisiaan. 

Maeve Binchyn tapa kuvata irlantilaista elämäntapaa on lämmin ja myötäelävä, aivan omanlaisensa. Punapyökin varjossa kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä elämää, 1950 luvun molemmin puolin. Elämänläheistä kerrontaa rakkauden kokemuksineen, toiveineen, kohtaloineen. Kokoelma rakkautta ja traagisia kohtaloita, joita yhdistää kyläyhteisön tiivis yhteenkuuluminen. Se, että rikos jää ratkaisematta, on ehkä moraalisesti arveluttavaa, mutta Binchy ei kerronnoissaan olekaan sormella heristelijä, hän kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on, niin hyviä kuin pahoja, armollisesti. 

Lopetus: --- --- Kellyjen tyttärentytär Nora osasi kävellä - kun Shancarring-koti avattiin. Kaikissa lehdissä oli siitä kuvia ja mukavia pikku juttuja. Mutta kodille oli vaikea tehdä oikeutta, sillä kuvista ei erottanut mitään muuta kuin kivitalon ja mahtavan puun.

 

j.k. Kansikuvitus on upea vahvuudessaan. En kuitenkaan osaa yhdistää tuota maisemaa Irlantiin enkä oikein tuota asetelmaakaan tähän tarinaan tärkeässä osassa olevasta puusta huolimatta. Taideteoksena kuitenkin kaunis työ.

Tällä teoksella lisäsi Punapyökin Kirjametsä-lukuhaasteessani 

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist

Punainen varjo

RV-kirjat, 1988

278 + 1 s.

Kansikuvitus: Ari Tenhunen / Ars Nova 

- Kuule, äiti, mahtaisiks Halisten myllyst saara osta jauhoi, ku siäl on niit  hevossi ja kryynikuarmi? Ne maalaisisännät käyvä jauhattamas ittelles jauhoi. Olisiks sul viäl raha? Antti innostui ajatuksestaan.  - Ei seiltä mitään voi ostaa. Ne ovat kaikki maanviljelijöiden omia jyviä, joita he käyvät jauhattamassa. Eikä minulla ole niin paljon rahaakaan, että voisin ylihintoja maksaa. Mutta Antti ei antanut periksi. Lopputulos oli, että Antti ja Anja lähtivät toiveikkain mielin myllyreissulle, mukanaan pieni pussi jauhoja varten ja Antin taskussa joku markka rahaa.

 

Huikean hienosti ja koskettavasti kerrottu nuoren pojan kasvutarina vuoden 1918 -sodan jälkimainingeissa. Veljessota, kansalaissota, vapaussota, nimestä kiistellään ja näkökulmia on erilaisia, vaan se, mikä on totta, on traumat, jotka se jätti jälkeensä ja jotka saattavat lainehtia vielä näihin päiviinkin. Eero Ekqvist on kirjoittanut tarinansa osinTurun murteella, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Kerronnassa on paljon dialogia, vähän kuvailua ja selittelyjä. 

Tämä teos on ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni ja mietin, tohtisiko tätä lukeakaan, kun ei aihe ihan omintakaan ollut, enkä oikein ollut kansipapereihinkaan viehättynyt, mutta yllätyin siitä, kuinka sutjakkaasti tämän lukikaan. Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävää. Näkökulma ja henkilövetoinen lähestymistapa on Antin, nelitoista-vuotiaan (-15) turkulaispojan, jonka isä, 'punikkiplutoonan päällikkö' ei ole vielä palannut sodasta. Äiti käy töissä ja pikkusisko Anja, joka on alle kouluikäinen on yksin kotonaan ja pihamaalla, kun Antti käy koulua. Antilla on kavereina Piva, Uti ja Vike. Viken isä on ammuttu, Pivan isä on leipuri, joka ei ole ollut niin punaisten kuin valkoistenkaan puolella. Pivalta saa kuitenkin aina välillä leipäpalan, sillä nälkä on kova. Piva lähtee kuitenkin aina ensimmäisenä karkuun, kuten poikien suunnitellessa ryöstöretkeä kasarmialueelle, vaikka hän muuten rehenteleekin finkkarijutuillaan.

Ryöstöretki kuitenkin onnistuu, mutta siitä seuraa erinäisiä ongelmia, jos kohta mahdollisuuksiakin, kun pojat löytävät venäläisten jälkeensä jättämiä limppuja. Tosin Antin äiti on pojastaan huolissaan. Antin äiti on uskovainen ja usko kantaa myös rohkeaa pikkusiskoa, Anjaa, joka iästään huolimatta on varsin reipas tyttö, joka on valmis puolustamaan isoveljeään, joka joutuu yhtenään vaikeuksiin isomman pojan, Eliksen kanssa.

Kirkas hymy levisi Anjan kasvoille, hänen nähdessään veljensä. - Joko lähretän, hän kysyi iloisesti. Antti kumartui hänen puoleensa. - Elis on tual ja haastaa riitaa. Lähre sä heti kotti päin ja orota munt Brahen puistos sen patsan kohral. Mä tulen peräs, sit ku mä pääsen niist irti. voit sä kottikki saakka juasta, jos tahrot. Lähre heti nyt. Anja ponnahti pystyyn silmät pyöreinä. - Jos en hakka sun taas. Mä en lähre mihinkä. Mä pualustan sunt, ku sä olet mun vlejeni. Anjan ääni tärisi liikutuksesta. - Sä lähret heti, ku mä sanosin. Et sä voi autta nyt. Antin ääni oli vaativa ja Anja nieleskeli itkua. - Mä orotan unt sit siin äijän tykö. - Siin just.

Kerronnassa on mielenkiintoista ja henkilökuvauksen kannalta olennaista, että lasten äiti puhuu kirjakieltä, mutta lapset puhuvat murteella. Isää kaivataan kotiin, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Lieneekö joutunut sorakuopan laidalle ammuttavaksi? Vaikka näkökulma on punaisen perheen, ei kirjailija, kuten takakansiteksti kuvaa: "etsitä syyllisiä tai syyttömiä eikä asetuta historian tuomariksi". Ajan asenteet kuitenkin näkyvät. Suurin osa teoksesta kuvaa Antin tekemisiä ja ajattelimisia, aivan loppupuolella isäkin ilmestyy kotiin. Hän on karannut vankileriltä, juuri ennen kuin olisi päälliköytensä takia joutunut ammutuksi. 

Punainen varjo on historiallista fiktiota Suomen historian synkästä ajasta. Aiheestaan huolimatta tämä ei ole kovin synkkä teos, vaikka asiat välillä synkiltä vaikuttaisivat. Hengellinen ulottuvuus antaa teokselle valoisaa näkökulmaa. 

Koska oma tietämykseni Turun seudusta, puhumattakaan vuodesta 1918, on vaillinaiset, minua hieman mietitytti muutamat detaljit, varsinkin, Turun kaupunginkirjaston kuvaus. Mielikuva ajalle tyypillisestä kirjastosta kun oli hyvin erilainen. Onneksi Turun kaupunginkirjston historiasta löytyi hyvin valaiseva nettisivusto. 

Toinen detalji, joka onkin sitten hieman toisenlainen. Antti on siis kertomuksessa Turun kaupunginkirjastossa ja tutkii Musta Kotka -nimistä intiaaniseikkailua. Aloin lukiessani miettiä, mitä intiaanikirjallisuutta on mahtanut suomeksi ilmestyä vuonna 1918 tai sitä ennen. Dan Morrisin Musta Kotka -romaani on ilmestynyt vasta 1947, joten tältä osin ajankuva ei ihan pitäne paikkaansa, ellei jostain löydy samannimistä aiemmin ilmestynyttä teosta.  No, ei tämä tarina tämän pienen yksityiskohdan takia yhtään huonommaksi muutu, mitä nyt osoittaa, että ajankuvan rakentaminen historiallisin yksityiskohdin ei ole niinkään helppoa myöhempinä ajanjaksoina. 

Kysymyksiä ja ihmettelyä herättivät myös ne norssit, joita pojat Halisten koskesta pyydystivät? Lohia? Ei ehkä kuitenkaan. No, tästäkin löytyi oiva vastaus. Norssit on kuoreita, joita pyydystetään keväisin lippoamalla. Aina sitä näköjään uuttakin oppii, kun lukiessa herää kysymyksiä, joista haluaa ottaa selkoa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 9: Henkilövetoinen kirja

 Muualla analysoitua:

Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogisti on ajatellut, että "uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä". 

Täytyy sanoa, minusta taas oli niin luontevaa ja arkista. kun esim. Anja rukoili tai kertoi ajatuksiaan Raamatusta murteella. Äidin kirjakielinen puhe ja isän murre olivat minun mielestä osoitus heidän yhteiskunnallisista eroavaisuuksistaan, vaikka he olivat perhe, niin koulutustausta ja paikallisolotkin vaikuttavat, kuten teoksessa tuodaan esille.

 

Ella Wilcke: Monan saaristokesä

 

Ella Wilcke

Monan saaristokesä

Alkuperäisteos: Monas skärgårdssommar

Suomentanut Kirsti Korpi 

Otava, 1962 

159 s.

Aloitus: Miten paljon muurahaisleijonan kuoppia täällä onkaan, ajatteli Mona. Hän kulki hitaasti rantaa pitkin ja heilutteli hieman huolimattomasti eväskoria kädessään. 

Mona Berg, 13-vuotta, on Lokkisaaressa viettämässä kesää perheensä kanssa, Perheen, johon kuuluu äiti ja pikkusiskokaksoset: Ann ja Gitt. Kävellessään siinä rantahiekalla ja nähdessään muurahaisleijonan kuopan, Mona palaa ajatuksissaan päivään, jolloin näki sellaisen ensimmäisen kerran. Se oli silloin, kun arkeologi-isä  vielä eli. Mutta siitä on jo kauan. Isä on kuollut lento-onnettomuudessa. Mona kaipaa isäänsä.

Monan saaristokesä ei ole monimutkainen tarina. Ei se silti ole yksioikoinenkaan. Hitunen psykologia, hieman seikkailua, kesän vapaata ja rentoa oloa.  Mona joutuu pohtimaan suhdetta isäänsä ja elämäään yleensä, kun Lokkisaareen tulee yllättäen vieraita. Mona törmää rannalla Kaj Rylanderiin. Rylanderin perhe, johon kuuluu Kaj:n lisäksi tytär Carita ja pikkuveli Christian ovat suomalaisia. Hra Rylander on lähtenyt lastensa kanssa purjehtimaan Helsingistä Aino-nimisellä laivalla. Mona ei ensin tykkää, että saareen on tullut samanikäisiä lapsia, kuten Carita, jonka kanssa täytyisi tietenkin ruveta olemaan ja vielä vähemmän hän ihastuu Rylanderien mukana tulevaan Bengt Karnelliin, joka kertoo, että hän tavannut Monan äidin joskus aiemmin Roomassa ja että Monalla on isänsä silmät. Se, että Bengt ja äiti tuntevat läheisyyttä ei ole Monan mieleen.

Mona lähtee kuitenkin Rylanderien mukaan purjehtimaan. Se voisi olla hauskaa. Purjehdusretki saa käänteen, kun merestä pelastetaan poika Einar, joka vaikuttaa salaavan jotain. Monan kesään mahtuu paljon hauskaa, mutta myös vakavaa pohdintaa, kun kutsu erään pariskunnan syntymäpäiville saa dramaattisen käänteen, jonka seurauksena Mona joutuu pohtimaan paljastaako sen, mitä Einarista tietää ja siinä sivussa suhtautumistaan Bengtiin. 

Satunnaisotos: Kuulehan Rylander, sinä kai vanhana koulukettuna tai pikemmin vanhana ylioppilaana osaat varmaan laulaa gluntin? Eikö sinusta sopisi hyvin: "Oi kuinka kauniisti kuuhut loistaa"? - Jos ette ole vaativia. Olenhan minä laulanut niitä joskus Suomessa. Niin lauloivat nämä kaksi tuon kauniin ja romanttisen gluntin. kun he lopettivat, taputtivat kuulijat käsiään, paitsi kaksoset ––he olivat nukahtaneet.  

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 22: Kirjassa lomaillaan