Kaisa Viitala: Klaanin suojeluksessa!

 

Kaisa Viitala

Klaanin suojeluksessa

Nummien kutsu 2

Karisto, 2025

457 + 1 s.

Parasta oli se, että hän sai todella ostaa mitä tahtoi. Hän valitsi kaikki Daniel Defoen uusimmat, sillä isä ei hyväksynyt Defoeta eikä antanut Agnesin kotona lukea tämän tekstejä. Hän iloitsi nähdessään useita naiskirjailijoiden teoksia ja osti Louisa-nimimerkillä julkaisevan runoilijan valikoiman. Elisa Haywoodia ja muutamia Mary Davysin romaaneja. Agnes ilahtui mys löytäessään Amerikassa painetun kirjan, jossa New Yorkin kuvernööri kertoi intiaaniheimoista, vaikka se saikin hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, ettei edelleenkään ollut kirjoittanut vanhemilleen. Hän valitsi Ramsayn, Fieldingin ja Popen runoja, ja päästyään vauhtiin jopa muutamia ranskalaisia kirjoja...

 

Agnes Hunter on avioitunut Fingal McTorrianin kanssa ja on nyt klaanipäällikön rouvana Skoltlannin ylämaalla ja viettää kunnioitettua elämää Edingburghissa, mitä nyt Fingalin palvelija, rouva Fletcher vähän ylenkatsoo rampaa rouvaa.  Fingal joutuu kuitenkin omien liiketoimiensa ohella hoitamaan  Agnesin sedän Colin Hunterin konkurssia ja petosoikeudenkäyntiä. Talo ja tavarat huutokaupataan, Colin Hunter tuomitaan ja  Emily-täti ja Lily-serkku muuttavat Fingalin Edingburghin asuntoon. Edingburgh kuohuu juoruja ja Agnes saa ensimakua tulevasta astuessaaan kangasostosten lomassa vastapäiseen kirjakauppaan. Lily, joka on vihainen isälleen tämän aiheuttaman harmin takia on päättänyt ottaa onnensa omiin käsiin ja aiheuttanut skandaalin kävellessään yksin iltasella ja tulemalla kuokkavieraana tansseihin. Fingalin liiketoimet alkavat sakata eikä Agnesin ystävätkään enää hae tämän seuraa, päinvastoin alkavat karttaa tätä. Paluu Ylämaalle Gilleshieliin alkaa ennen aikojaan.

Gilleshieliin matkaavat myös Emily-täti, joka on järkytyksestä hieman "omissa maailmoissaan" ja Lily, joka on vihainen vanhemmilleen. Fingalin sisko Ailsha, joka on naimisissa Alistair Gilfillianin kanssa odottaa esikoistaan, ja Agnes itse tuskailee, kun ei ala odottaa ja saa sen vuoksi klaanilaisilta erinäisiä katseita.

Klaanin suojeluksessa jatkaa Klaanin vieraana -teoksen tarinaa rammasta Agneksesta, jonka terveydelliset rajoitteet tuovat omia mutkia  ja ongelmia matkaan. Tarinan päähenkilö on omintakeinen nuori nainen, jonka persoonassa on hieman ristiriitaisuutta. Hän on vahva ja omatahtoinen, joka on oppinut selviytymään, mutta toisaalta hänellä on kaikki ihmisen ja nuoren naisen tunteet heikkouksineen ja epävarmuuksineen. Kuitenkin minua hieman jäi mietityttämään millaista henkilöhahmoa kirjailija haluaa rakentaa, kun hän mainitsee Agneksen olevan "hieman hysteerinen". Hysteriahan on entisaikaan liitetty nimenomaan naisiin mutta hysteriaa aikaan liittyvänä ilmiönä on vaikea liittää Agneksesta saamaani mielikuvaan. Toisaalta se, että Anges tuleekin hieman hysteeriseksi ei merkitse sitä, että hän jatkuvasti olisi heikkohermoinen hysteerikko. Kaikkea muuta. 

Viitalan kerronta on sujuvaa. Näkökulma kaikkitietävällä kertojalla on Agneksen. Välillä näkökulma vaihtuu ja asioita katsotaan "toisin silmin". Sarjan ensimmäisessä osassa nämä toisin silmin -luvut olivat Fingalin näkökulmasta, tässä osassa asioita tarkastellaan välillä Lilyn silmin. Lily, josta saa kuvan juonittelevasta ja omahyväisestä, itserakkaasta naisesta saa uusia piirteitä, kun hän joutuu McTorrianin klaanin hyökkäyksen kohteeksi, josta hänet pelastaa Douglas Logie -niminen gillie. Lilylla ja Douglasilla ei ole yhteistä kieltä. Lily on halveksinut gaelin kieltä, mutta kummastuksekseen hän huomaa sisimmässään heräävän uusia outoja tunteita ja kuinka ollakaan, hän tekee Agnekselle odottamattoman pyynnön. 

Klaanin suojeluksessa on mutkatonta ja mukaansatempaavaa. Siellä täällä on gaelinkielistä sanastoa, jota ei harmikseni ole suomennettu, mutta jotka toisaalta luovat autenttisuutta ja paikallisväriä. Google-kääntäjästä ei ollut apuja, mutta nettihaulla sain selville ainakin yhden lauseen merkityksen, joten ehkä on hyväkin, että ei ole suomennettu. Kerronta on suurimmaksi osaksi kirjakielistä, puhekielisyys sujuvaa ja luonnollista ilman erityisvivahteita tai ilmaisuja lukuunottamatta palvelusneito Millietä, joka murre erottuu muusta sanailusta.

Millie oli ilmeisesti juossut pidemmältäkin kuin pelkät portaat alas, sillä hänen oli huohotettava hetki, ennen kuin hän pystyi puhumaan. - Emily rouva on karonnut! - Kadonnut? Agnes puuskahti. - Miten niin? - No kuin sitä nyt ihminen katoaa? Ei oo kamarissaan! - Mutta olihan Lily hänen kanssaan! Millien tuhahdukselta vei hieman pontta se, että hän huohotti edelleen. - Neiti oli lähtenyt katselemaan paikkoja, palvelijatar ilmoitti happamasti. Eikä tullut miäleen soittaa piikaa äirillensä seuraksi siksi aikaa! Kun se oli tullut takaisin, ei rouvaa ollut missään! Sitten vasta oli hoksannut, jotta vois ilmoittaa jollekulle! - Millie, Agnes sanoi ankarasti, - lopeta tuo paasaaminen. Miten kauan Lily oli poissa? - Mistä mä tiärän! Orla tuli henkihapatuksis mua herättämään, kun ei ollut ymmärtänyt sanaakaan neirin puheesta, ei tiätystikään, muuta kun että joku on hätänä.

Klaanin suojeluksessa on todella viihdyttävää kerrontaa. Tarinassa yhdistyy ajattomat arkiset kuviot ihmismielen ominaispiirteisiin ja vaihteluihin. On tavallista elämänmenoa, rakkautta ja tunteita, mutta myös juonitteluja ja salaisuuksia, ristiriitoja, epäilyksiä, välirikkoja ja sovintoja. Englannin ja Skotlannin historia taustoittaa tapahtumia. 

Olin todella haltioitunut ensimmäisen osan, Klaanin vieraana -luettuani. Sen lainasin kirjastosta, mutta tämän toisen osan ostin omakseni. Nyt odotan malttamattomana seuraavan osan ilmestymistä. Kaisa Viitala on todellakin osunut hyvällä tavalla lukijan makuhermoon: Tätä täytyy saada lisää.

--- 

Pistän tämän, vaikka tuli nyt ennakolta luetuksi, Kyyti 2025 kohtaan Marraskuu 1: Vuonna 2025 julkaistu kirja

---

 Muualla sanottua:

Amman lukuhetki: Pesunkestävää historiallista viihdettä, silti syvältä koskettavaa

Kirsin Book Club: Kunnianhimoinen ja sydämellinen, historiallinen viihderomaani

Kirjakaapin kummitus: Houkuttava ja koukuttava

Kulttuuri kukoistaa:  Viihdyttävää ja vetävää kerrontaa, jota lukiessa sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla

 

Sven Martinson: Lotte oppii ratsastamaan

Sven Martinson

Lotte oppii ratsastamaan

Alkuperäisteos: Lotte lär sig rida

Suomentanut Tiina Ekholm 

Artko, 1979 

156 s. 

Kansi: Björn Gidstam 

 

Kuinka hitaasti iltapäivä kuluikaan. Lotte vilkuili kelloa yhtä mittaa ja oli valtavan levoton. Jos hän ei kulkenut edes takaisin pihamaalla rullatuolissaan, niin hän oli jalkeilla kävellen kainalosauvoilla. 

Ärsyttävää! Milloin kirjoittavat ihmiset oikein oppivat, mikä on ero rullatuolilla ja pyörätuolilla? Rullatuoli on yleensä toimistoissa käytettävä tuolityyppi, jossa on rullat, yleensä neljä kpl, alla. Invalidit puolestaan käyttävät pyörätuolia, jossa on kaksi isoa takapyörää ja kaksi pientä etupyörää. Rullatuoli ei myöskään kelata, kuten pyörätuolia. 

Lotte oppii ratsastamaan on tyypillinen pienten hevoshullujen tyttöjen tarina. Lotte (+/- 13 v, arvioisin, kun en muista mainittiinko ikää ) on sairastanut polion ja hänen jalkansa ovat heikot. Hänen täytyisi vahvistaa niitä. Siksi hän välillä käyttää pyörätuolia ja välillä kainalosauvoja. Lotella on poni, Rusko on ollut hoidossa naapuritilalla Koivulassa. Sitten Koivulassa syttyy tulipalo hevostallissa, juuri kun Lotte on isänsä kanssa hakemassa Ruskoa kotiin. Tallissa on hevostamma, jonka pitäisi pian saada varsa. Loten isä ryntää talliin pelastamaan hevosia. 

Mutta mihin hevoset nyt saadaan? Ja miten Ruskolle on käynyt? Paikka löytyy autiotilalta, jonne hevoset siirretään. Paikasta on kiinnostunut myös muuan ratsumestari, joka alkaa rakentaa itselleen taloa sinne. Ratsumestari alkaa opettaa Lotttea ja hänen kahta ystäväänsä ratsastamaan. Varsoja syntyy ja Lotte joutuu Ruskon kanssa seikkailuun, kun Rusko pelästyy lentokoneita ja laukkaa läheiselle suolle, jossa se uppoaa uppoamistaan. On vain sattuman kauppaa, että paikalle saapuu apujoukkoja. 

Hmm. Pikkasen mietin uskottavuutta, mutta olihan tämä ihan mukava pikku välipala. Loten jalat vahvistuvat ratsastuksen myötä. Hän pääsee seuraamaan ratsastuskilpailuja Saksan Aachenissa ja ihastuu kouluratsastukseen. Se ei ehkä ole yhtä rasittavaa kuin ratsastaminen muutoin, hän miettiin, vaikka ei helppoa hommaa sekään, saada hevonen askeltamaan tiettyjen sääntöjen mukaan sanoo ratsumestari, joka yllättää Loten.

Ajattelin pyytää sinulta yhtä asiaa, Lotte, hän sanoi. Lähipäivinä Rantala tyhjenee lähes kokonaan hevosista, ja jotta Tanjan ei tarvitsisi olla täällä yksin, ajattelin kysyä ... - Mitä....? - Voisitko vieddä Tanjan Vuorelaan? - Vuorelaan? - Juuri niin, Vuorelaan, ratsumestari sanoi. Olen vuokrannut isältäsi pilttuun talven ajaksi. Loten pää oli aivan sekaisin. Tämä ei voinut olla totta. Oliko ratsumestari mennyt päästään pyörälle? Ratsumestari nauroi. - Lotte kulta, ymmärrän, että olet hämmästynyt. Katsos, vanhan hevosmiehen on --- --- vaikea olla ilman hevosta. Kun kuulin, että tilanomistaja aikoo myydä Tanjan, päästin ostaa sen. Me voimme ratsastaa sillä vuorotellen. Me voimme myös yrittää opettaa sille kouluratsastusta, sinähän pidät siitä, vai kuinka?

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 14. Kirjaan liittyy suo,

Anni Polva: Tiina seikkailee. NAISTENVIIKKO 2025

Anni Polva

Tiina seikkailee

Karisto, 1967 (3. painos)

180 s. 

Kansikuvantekijästä ei tietoa 

Sepä on sitten NAISTENVIIKON lukuhaaste  saapunut viimeiseen päiväänsä. Nimipäiviään viettävät tänään 24. heinäkuuta: Kiia, Kirsi, Kirsti, Krista, Kristiina, Tiina, Tinja. Onneksi olkoon vain kaikille. Tämän kesäsen lukuhaasteen ja maratonlukuviikon päätteeksi luin Anni Polvan teoksen Tiina seikkailee.

Juha on saanut uuden teltan ja pyytää Tiinaa pyöräretkelle kanssaan. Tiinan isän pitäisi lähteä mukaan retkelle, mutta sitten tämä sairastuu eikä saa rasittaa itseään yhtän. Suunniteltu retki uhkaa kaatua, kun pelastukseksi tulee Juhan serkku Aune, joka on jo ainakin kahdeksantoista-vuotias ja siis "täysi-ikäinen". Se, oliko se jo teoksen ilmestyessä virallinen täysi-ikäisyyden raja ei ole minulle aivan selvää. No, kun tämä puoli on selvä, tulee eteen uusi ongelma. Tiina Veli-veli ei anna omaa pyöräänsä lainaksi, eikä Tiinalla ole omaa pyörää. Vaan sitten Tiinan isän työpaikan johtaja antaakin ullakolta vanhan romunaistenpyörän, jonka isä ja Juha yhdessä laittavat kuntoon ja vihdoinkin koittaa aamu, jolloin päästään matkaan. Vaan kuinkas käy. Ajettuaan muutaman kilometrin päähän kaupungista, Aune pysäyttää pyöränsä ja ilmoittaa, että hänen täytyy lähteä sulhasensa luokse... Hän oli vain halunnut auttaa lapset matkaan.

Hetken asiaa mietityttään Tiinan omatunto mukautuu ja he, Tiina ja Juha siis, päättävät pyöräillä Tiinan mummon luokse, jonne ei nyt niin hirmuisen pitkä matka ole.

Anni Polvan kerronta on rempseää, jota ei ole tarkoituskaan ottaa hirmu vakavasti.  Olin hieman kahden vaiheilla, luenko tämän vai valitsisinko kuitenkin jonkin toisen teoksen, Vaikka tiinat ovat lapsuudestani tärkeitä ja rakkaita, niin minusta ensin tuntui, että tämä saattaisi olla vähän jähmeä tuttuudessaan, vaan mitä vielä. Kerronta oli kaikkea muuta kuin jähmeää. Luin tämän, pientä vaille yhteen kyytiin ja viihdyin tarinan parissa, vaikka en tiedä, montako kertaa tämän olen lukenut.

Tässä seikkailuissa kaupunkilaisnuoret kohtaavat niin lehmiä, hevosia kuin käärmeitäkin. Juha löytää outoja merkkejä ja yöpyessään järven rannasta löytämäänsä moottoriveneeseen päätyvät autiolle saarelle, saaden "vakavan varoituksen", ettei vieraisiin veneisiin kannata noin vain mennä. Eikä Tiina olisi Tiina, jos hän ei kerran kesässä joutuisi tappeluun. Kun kylän pojat aikovat viedä pienet linnunpojat kissanruoaksi, pistää Tiina voimalla hanttiin Juhan avustuksella. Tappelu taas johtaa siihen, että Tiinan jalka nuljahtaa. Miten nyt päästään eteenpäin? 

Todellakin mukavan leppoisaa ja lupsakkaa kerrontaa maaseutumaisessa miljöössä, jossa reilu toveruus on arvoista tärkeimpiä. 

Naiseudesta:

Majassa Juha tarkasteli tytön saamia muksuja ja raapi harmissaan päätään. - On siinä minulla nainen, tappelee tisensä mustelmille joka paikasta eikä huuda minua avuksi.  

 

Aino-Marja Räsänen: Muuttolintujen mukana. NAISTENVIIKKO 2025!

 Aino-Marja Räsänen

Muuttolintujen mukana

WSOY, 1948

238 + 2 s.

Kansi ja kuvitus: Maija Karma 

Se sitten NAISTENVIIKON lukuhaaste  lähenee loppuaan. Vielä on pari nimipäiväsankaria hakusalla kirjojen maailmassa, tänään vuorossa nimet, jotka ovat männä vuosina aiheuttaneet ongelmia, kun nimi tuntuu tarinoissa olevan kovin harvinainen. Sitä on joutunut etsimään kissojen ja koirien kanssa. Tänään vietetään siis Oilin ja Olgan nimipäivää. Onnitteluni! 

Mutta siis, mistä löytyisi kiva teos, jossa joku Oili ja Olga luuraisi. Luulin sellaisen löytäväni tästä Aino-Marja Räsäsen kirjasta, vaan kuinkas kävikään. 

Muuttolintujen mukana on mielenkiintoinen matka Anni Tellervo Tukian matkassa Ruotsiin ja Ruotsin historiaan ja kulttuuriin ja siinä samalla siihen, mikä yhdistää tai erottaa maat toisistaan. Anni on Karjalan evakkoja Riekkalansaaresta, kalastajantytär, isä kuollut, äiti avioitunut uudelleen Pohjanmaalle.  Eletään sodanjälkeistä aikaa nelikymmenluvun jälkipuoliskolla. Anni on 15-vuotias. Hän on sairastanut keuhkokuumeen, josta toipuakseen, on hänen Toini-tätinsä järjestänyt niin, että Ruotsissa asuva Vera-täti kutsuu Annin luokseen toipumaan ja vahvistumaan. Vera on taiteellinen luonne, kuten Annikin. 

Kerronta on kaikkitietävää, paitsi aloitus ja lopetus, jotka ovat minäkertojan kirjeitä. Matka alkaa Annin kirjeellä Kisselle ja Kaisalle ja päättyy kirjeellä Vera-tädille. Kirjeiden väliin mahtuu vuosi uusia kokemuksia niin hyvässä kuin pahassa. Näkökulma tapahtumissa on siis päähenkilö Annin elämyksissä.  

Matkakokemukset alkavat Tukholmasta, jossa Anni ensi asuu Birgitta-rouvan luona, koska Vera ei sairastumisen vuoksi ole päässytkään tyttöä vastaan. Birgitan lapset suhtautuvat Anniin luontevan ujostelemattomasti, mutta muuten olo tässä hienostokodissa ei oikein ole viihtyisää. Anni saa kuitenkin seurakseen Stinan, joka  opastaa Annia Tukholman huvituksiin. Seurauksena on kuitenkin se, että Stina sairastuu, eikä voikaan matkustaa Annin kanssa yhdessä Kattegatin rantamaisemiin Badstulidiin, jossa Vera-täti asuu ja jonne Anni joutuu matkustamaan yksin. Halmstadilaisessa vanhassa kartanossa asuu myös paronintytär Stina,  joka toivuttuaan saapuu kotiinsa ja uuden ystävänsä Annin seuraan.

Tämä on todellakin täynnä paikanimiä ja kulttuurihistoriaa ja olenkin hieman googlaillut erinäisiä paikannimiä ja asioita ja sain selville esimerkiksi sen, mistä on kysymys, kun puhutaan Juhana Herttuan Punaisesta kirjasta. Mutta onko kaikki ihan historiallisesti oikein ja mikä on totta ja mikä fiktiota onkin jo toinen kysymys. No, Axel Oxenstierna ja Kaarina Maununtytär ovat ihan oikeita historiallisia hahmoja, mutta onko jossain, ja jos missä, niin nähtävissä Oxenstiernan tulitikkulaatikon kokoista Ciceroa? Kaarina Maununtyttären, saksalaisten munkkien käsintekemästä Raamatusta tekoäly-yhteenveto kertoo, ettei sellaista ole olemassa.

Erik XIV Sigrid-tyttärestä löysin kuvan ja tietoa siitä, miten hänen elämänsä liittyy Liuksialaan, mutta olisin mielelläni halunnut nähdä kuvan siitä hopeakoristeisesta hartauskirjastakin, jota Anni sai jossain kartanossa katsella. No, Codex Argenteuksesta löysin kuin löysinkin kuvan. Snorre Sturlssinin Edda lienee ihan oikea olemassa oleva teos ja Välskärin kertomuksetkin, mutta Vadstenan luostarin muistikirja 1344-1545 hieman epäilyttää luostarin historiasta lukiessa. Mistä olen varma, on se, että kirjailijalle on tullut ainakin yksi lapsus, kun hän mainitsee Annin saavan nähdä sivun Bachin Taikahuilun käsikirjoituksesta. Taikahuiluhan on Mozartin ei Bachin teos.

Mitä tulee  tämän päivän nimipäiväsankarittareen, niin kyllähän tästä tarinasta yksi Olga löytyi. Nimittäin ruotsalainen kuvanveistäjä Olga Lanner, jonka pienoisveistosta Nils Holgersonista Anni katselee Selma Lagerlöfin kirjastossa, Mårbackassa, jonne hän myös on ehtinyt matkata. Sitä, onko kyseisessä kirjastossa todellakin tuollaista pienoisveistosta jää hämärän peittoon, mutta Varmlannissa, Rottnerosin puistossa on kyseisen kaltainen isompi veistos, josta taas en tiedä, onko se Olga Lannerin vain jonkun muun tekemä.

No, tämä oli kuitenkin ihan hauska tyttökirja, jota luki ihan mielenkiinnolla, joskin aika ajoin hieman kysellen ja miettien, että onkohan tämä nyt ihan totta totta, vai hieman sinne päin. Myös pieni vähemmän mukava sivumaku tarinassa oli, kun vierailtiin sirkuksessa. 

Kokonaisuutta ajatellen ja matkakirjaluonnetta ajatelle, tässä teoksessa tuntuu olevan pieniä detaljeja yhdistetty enemmän ja vähemmän erikoisella tavalla. Anni tutustuu Ruotsiin laajemminkin, Tukholmaa, Hallannin maakuntaa, Varmlantia, Upsalaa ja Ruotsin Lappia johon hän matkustaa laskettelemaan Veran kanssa, ja jossa Vera kohtaa menneisyytensä. Anni puolestaan tapaa Kullervon ja huomaa äkkiä potevansa koti-ikävää. Vera on lähtenyt häämatkalle Eurooppaan ja Anni palaa kotiin Pohjanmaalle.

Naiseus:

"Kyllä täytyy myöntää, että muoti tekee vähäisemmäkin naisen orjakseen." 

j.k. Mikä minun täytyy vielä mainita lukukokemukseen liittyen on se, että tästä opuksestani puuttui sivuja, jotka oli, ilmeisesti, revitty pois. Tällainen sivujen repiminen ja puuttuminen harmitti tietysti, varsinkin kun sivuja puuttui lähemmäs parisenkymmentä. Opukseni on antikvariaatista ostettu, enkä muista, oliko sivujen puuttumista mainittu. Teos on aikoinaan kuulunut Mallusjoen koulun oppilaskirjastoon.

 

Stina Lindeberg: Salaisuuksia tohtorin talossa NAISTENVIIKKO 2025

Stina Lindeberg

Salaisuuksia tohtorin talossa

Tjuven i Paradiset

Suomentanut Sinikka Karhuvaara 

WSOY,  1955

140 + 1 s.

Kansi: Leena Puranen

Tänään, 22. heinäkuuta vietämme Leenan, Leenin, Lenitan ja Matleenan nimipäivää. Onnitteluni tämän   Naistenviikkolukuhaastejpostaukseni myötä itse kullenkin nimipäiväsankarille. Viikon kirjapinooni löytyi tällä kertaa Stina Lindebergin kirja Salaisuuksia tohtorin talossa, jonka alkuperäinen nimi Varkaita Paratiisissa olisi ollut ihan ok kirjan nimenä sekin. Mene ja tiedä sitten, olisiko vihjeellisesti ollut liian selkeä. Niin tai näin, niin tämä teos on mitä mainioin lastendekkari, jossa voi käyttää omia hoksottimia syyllisen etsinnässä.

Näin naistenviikon haastetta ajatellen taas, tämä teos olisi ollut sopiva myös ylihuomiselle, viikon päätöspäivälle, jolloin on mm. Kristiinan nimipäivä, josta Stina on johdos. Minä valitsin tämän kirjan kuitenkin teoksen päähenkilön Lenan mukaan, mikä puolestaan on lyhennys Leenasta. Ja nytpä hokasinkin, että sopiihan tämä kuin nenä päähän siksikin, että kirjan kansikuvan on tehnyt Leena Puranen. 

Salaisuuksia Tohtorin talossa on siis, kuten jo sanoin oivallinen lastendekkari, jossa syyllistä voi pähkäillä kerronnassa olevien pikku vihjeiden avulla.  Tohtori Olle Lövendalin talossa tapahtuu varkaus. Tohtorin huoneesta varastetaan kaksi ampullia morfiinia ja putkellinen  fenedriini-tabletteja. Vähää aikaisemmin oli vastaanottohuoneen pöydältä olevasta lippaasta hävinnyt myös viidenkympin raha. 

Olle Lövendalilla on vaimo Elsa ja lapset: Åke, joka opiskelee lääketiedettä, Gunilla, Lena, joka kävelee unissaan ja jonka kirjahyllyssä on kokonaista kolmetoista salapoliisiromaania, lainattuja joka ilmansuunnalta,  ja pikkupoika Mårten. Lena haluaisi koiran ja Mårtenilla on kilpikonna. Talossa on myös kissa, Misse. 

Lisäksi taloudessa on talouspalvelijana Elna, joka tuntee vetoa hänen luonaan käyvään Karlssoniin, jota muu perhe nimismiehestä puhumattakaan katso oikein hyvällä. Elnalle on hankittu lisäavuksi Agneta Valström, joka auttaa puutarhassa ja taloudessa ja on kuin perheenjäsen. Neiti Annie Lövendal on sukulaistäti, joka on tullut tohtorin taloon lepäämään leikkauksensa jälkeen. 

Gunilla seurustelee tullitarkastaja Boströmin pojan, Janin kanssa, joka on pitkä ja laiha. Isä Boström on terveydellisiä ongelmia ja hän istuu p y ö r ä t u o l i s s a (ei rullatuolissa, kuten tekstissä lukee). 

Kysymys kuuluu. Liittyvätkö rahojen katoaminen ja lääkevarkaudet yhteen? Ja kuka onkaan syyllinen? Näitä kysymyksiä lukija voi pohtia kaikkitetävän kertojan edetessä tarinoinnissaan. 

Varkauksia selvittävät, Sherlock Holmes & Watson -hengessä, nimismies Anders Ringstad yhdessä Lenan kanssa, joka aina välillä saa lainaksi nimismiehen Dolly-koiran. 

--- ---  tyttö tuli ikkunan kohdalle, kuului teatterikuiskaus: - Mutta setä, jos otan roiston kiinni sedälle, saanko sitten lainata Dollya? - Minulle? - Niin niin. Eikös sedän työtä ole roistojen jahtaaminen ja olisihan se aika noloa, jos setä ei pystyisikään selvittämään tätä. Tule Dolly, nyt juostaan. Nimismies Ringstad seisoi hetkisen ikkunassa ja katsoi tytön jälkeen. "Nainen!" Ajatteli hän, "huolimatta kolmestatoista ikävuodestaan. --- --- . 

Myös Elsa-äiti näkee Lenan naiseuden saatuaan tältä kalliin ja hienon käsilaukun meikkeineen.

- Tuohan on hulluinta, mitä olen nähnyt, sanoi hän . Mitä sinä sillä teet, sinä, jolla on vain luonnolliset värit kasvoissa. Mutta äiti silitti Lenan niskaa ja vastasi: - Älä sano niin! Lena on nainen ja näkee, että hänen äitinsä pian täytyy turvautua keinotekoisiin väreihin tehdäkseen vaiktuksen herraansa ja mieheensä. Olle Lövendal ei vastannut, vaan otti vaimonsa kasvot käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. 

Salaisuuksia tohtorin talossa on pirtsakka lasten- ja nuortenkirja ripauksella huumoria ja hyvää tuulta vakavien aiheiden rinnalla. 

Johanna Spyri: Dori työssä! NAISTENVIIKKO 2025

 Johanna Spyri

Dori työssä

Alkuteos: Was aus ihr geworden

Suomentanut Aino Jauhiainen 

WSOY, 1932

155 s.

Kansi: Kylli Koski 

Tänään vietämme Hannan, Hannen, Jennan, Jennin, Joannan, Johannan ja Jonnan nimipäivää. Onnittelun heille.   Naistenviikkolukuhaasteeseenjj valikoitui Johanna Spyrin Dori työssä -teos, joka on jatkoa viime vuonna tähän samaiseen haasteeseen lukemaani Mitähän Dorista tulee -teokseen. 

Dori on nuori nainen, joka asuu äitinsä Dorothean kanssa Italian Cavandonessa, jossa hän elänyt pitäen huolta hoitoonsa saaduista lapsista. Nyt kuitenkin toinen näistä, Willy on kuollut ja toinen, Otto, tohtori Strahlin poika, on haettu kotiin. Dori tuntee tyhjyyttä elämässään ja on miettinyt, että ryhtyisi hoitamaan lasten sijasta aikuisia ihmisiä, kun saakin viestin tohtori Strahlilta, joka kertoo, että Otto on sairastunut ja lääkäri on suositellut paikanvaihdosta. Tohtori tahtoisi Dorin lähtevän Rivieralle Oton hoitajaksi. Niinpä Dori matkustaa Bordigheraan. 

Bordigherassa, pienessä huvilassa, jossa on tarkkaan valikoitu vierasjoukko, Dori tapaa herra Maurizion ja tämän sisarukset Veran ja Ernan. Herra Maurizio kiinnostuu Dorista, jolla on sama sukunimi ja jonka isä on kotoisin samoilta seuduilta kuin hra Maurizio, joka alkaa kutsua Doria serkukseen, sillä kaikki Mauriziothan ovat sukua keskenään.  Hra Maurizio kiinnostuu Dorista. Erna puolestaan katsoo, että Dori, vaikka on hyvästä kodista, on luultavasti joutunut taloudellisiin vaikeuksiin ja että tältä puuttuu täysin seurustelutaidot. 

Kun tohtori Strahl saapuu myös muiden lastensa kanssa Bordigheraan kiinnostuu hra Maurizion Erna-sisko tästä tohtorista, mutta tuo hemmoteltu lapsi, Otto on hänen mielestään rasittava. 

Tohtori Strahlilla on Oton (10 v.) lisäksi pojat Oskar (16 v.) ja Waldemar (15 v.). Oskar ja Waldemar ovat luonteiltaan hyvin erilaiset. Oskariin on helppo tutustua ja mieltyä, Waldemar on hiljainen eikä niin sulavakäytöksinen. Dorin ja Oton suhde on lämmin ja syvä kiintymyssuhde ja vanhemmat pojatkin etsiytyvät Dorin seuraan.

- Niin, se on totta! Olemme niin usein sanoneetkin, jatkoi Oskar. - Mutta ette voi ymmärtää, miten monesti tarvitaan sellaista äitiäkin, jollainen on Max Thielellä; sellaista äitiä, jolle voi kertoa kaikki, jolta voi pyytää kaikkea, ja jonka kanssa saa neuvotella ja joka voi auttaa! Samaa mieltä on isäkin. Usein hän huokaisee, kun miellä on niin autiota eikä tiedä, kenelle hän puhuisi. Silloin hän sanoo: - Meidän talostamme puuttuu sydän. Ja juuri sitähän minäkin tarkoitan.

Hra Maurizio tekee kaikkensa päästäkseen Dorin seuraan ja siinä samalla niin, että Erna pääsee seurustelemaan tohtorin kanssa, jonka kanssa tämä viihtyykiin. Mutta Erna on kahden vaiheilla, sillä tuo rasittava pikkupoika, Otto...  

- Hyvä serkku, sanoi Richard Dorille, teillä on naisen sydän ja te ymmärrätte näitä asioita. Miten te ratkaisisitte tämän pulman? Mitä on nuoren naisen tehtävä silloin, kun hänen sydämensä tuntee voimakasta vetoa, mutta järki vastaa kieltävästi, koska taakka, jonka hän siten joutuisi ottamaan hartioilleen, olisi liian raska? - Kysykää minulta vain, miten sellainen puolma on ratkaistava, virkkoi Dori katsoen säkenöivin silmin. Jos kerran sydän tuntee voimakasta myöntymystä, ei mikään taakka käy sille liian raskaaksi. 

Dori ja Erna ovat hyvin erilaiset luonteet. Toinen on hyväsydäminen, avulias, rakkaudessaan pyyteetön, toinen kulttuuri-ihminen, huveja etsivä maailmannainen. Kun Dori huomaa, että tohtorin ja Ernan välillä on syntymässä jotain, hän haluaa palata kotiinsa Cavandoehen ja pyytää, että voisi viedä Oton mukanaan, kuten aiemmin on luvattu. Mutta silloin tohtori yllättääkin Dorin ja - yllätti hieman minutkin lukijana. 

Johanna Spyri taitaa ihmiskuvauksen, tunteita ei kirjoiteta auki, ne nousevat tekstin lomasta. Vastakohdat lyövät kipinää ja luovat jännitteen, joka kestää ja ponnahtaa yllättävästi kuin viritetty jousi lennähtäen maaliinsa. Pidän todellakin paljon Spyrin lapsikuvauksista, jollainen tämäkin tarina toki on, mutta tässä on myös heräävien tunteiden, rakkauden aspekti, jota kuvataan herkästi ja kauniisti. Toivoisinpa, että tästäkin teosparista saisi uudemman käännöksen ja yhteispainoksen, vaikka pidän toki näistä vanhoistakin painoksista, joissa on oma viehätyksensä. 

Kiva yksityiskohta: Kansikuvan on tehnyt lapsuudesta tuttu Kyllä-täti eli Kylli Koski. Suomalaisen naistaiteilun omintakeisia edustajia. 

 

 

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla! NAISTENVIIKKO 2025

 

Rauha S. Virtanen 

Tapaamme Seljalla

WSOY, 1958 (2. painos)

221 + 2 s.

Kansi: Maija Karma

- Ajatellaan asiaa. Tietysti olisi hyvä, jos saisimme ensin hiukan tutustua tuohon sankariin. Emmehän voi harkitsematta ottaa aivan vierasta tällaiseen toveripiiriin. - Sinä et siis luota meidän arvostelukykyymme, huomautti Kris viileästi. - Aika omituista todella, Ari, sanoi Raina moittivalla äänellä. - Voi epätoivo, huokasi Tomi. - Jopas tässä ollaan tärkeitä. Kuka nyt vio puhua naisten arvostelukyvystä. Se on aivan liian olematon käsite. Hehän ihastuvat kuin päättömät kanat mihin tahansa tyyppiin. Kris katseli Tomia kylmin siniharmain silmin. Kas vain, hän sanoi jäisesti, emmepä ole aikaisemmin huomanneetkaan, millaiset käsitykset gentlemanneillamme on meistä tytöistä. 

Naistenviikkolukuhaastetta tässä jatkamassa ollaan. Tänään vietämme Maaretin, Maaritin, Margaretan, Marketan, Reetan ja Reettan nimipäivää. Onnitteluni!

Luin haasteeseen Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla, joka on jatkoa Seljan tyttöihin.  Seljan tytöthän ovat: Kris, eli Kristiina, jonka nimipäivää vietämme naistenviikon päätteeksi 24:ntenä heinäkuuta, Margarita (Margaretan rinnakkaisnimi) , Virva ja Dodo. Takakansitekstissä Virvan nimi on vaihtunut Virpiksi, mikä mainittakoon lipsuksena.

Margarita on, kuten on aiemmin tullut esille Seljan perheen ottotytär, meksikolaista alkuperää äitinsä puolelta. Tässä Seljan tyttöjen jatko-osassa tämä Margaritan menneisyys ja suhde meksikolaiseen isoisäänsä on erityisesti tapetilla. Seljan perhe saa vieraakseen amerikkalaisen nuoren miehen Jerryn, joka sanoo olevansa sosiologin opiskelija ja haluaa haastatella kirjailija Riku Seljaa isänsä kanssa toimittamaan lehteen. Jerrystä tulee pian nuorisoryhmän jäsen, tosin siitä seuraa myös hankauksia ja erinäisiä mustasukkaisuuskohtauksia. Jostain syystä, Jerry tuntuu olevan kovasti kiinnostunut Margaritasta, kirjoittaa tästä ylistäviä kirjoituksia ja ottaa kuvia ja Jerry on käynyt Meksikossakin. Epäluulo kasvaa, kunnes kaikki paljastuu ja miehen todellinen luonto ja tarkoitusperät paljastuvat.

Tapaamme Seljalla on ihan mukava, kesäinen tarina koti- ja ystäväpiirin tekemisistä ja tunnelmista. Tyttöjen äitipuoli Rea alkaa voida pahoin tiskatessaan. Isä Riku on varma, että tuleva lapsi on poika.  Kerronta on kaikkitietävää kerrontaa, suoraa ja kirjakielistä. Tosin yhdessä vaiheessa, erään perheen kotiapulainen puhuu murteella:

- Älä sinä hömppöötä vanhaa ihmistä, torui Miina. - Kyllähän mäkin sen verran tielän, että nykyään se tanssaa jo alakouluiässä.

Tämä D:n vaihtuminen älläksi. Kyseessä lienee hämäläismurre, Miina vaikuttaisikin olevan jostain Lahden suunnalta, kun mainitsee: - Toista oli silloin kun minä olin nuarena Vesilahlella - ei silloin tämmöisestä tieletty.

Hieman erikoinen poikkeama kerronnassa, kun muuten dialogit sujuu ilman kummempia eroavaisuuksia. Henkilöiden luonne ja erot tulevat lähinnä esiin suhtautumistavoissa. Margarita esimerkiksi on etelämaalaisena "tulistuva" luonne, vaikka hän onkin yrittänyt tasoittaa luonnettaan. Sieniretkellä hän kuitenkin kimmastuu petolliseen Tomiin.

- Mutta "isojen" joukosta oli leikki kaukana. Margarita polki jalkaa ja huusi vihaisena kuin pippuri: - Totta vie, Tomi, jos olisin poika, niin löisin sinua nyt. 

 Naisellisuuden asteet:

- Milloin aiot mennä leikkauttamaan tukkasi, Kris? Sehän on jo pitkä kuin mikä. - Onko se tosiaan? - Kas vain. Oikeastaan sinusta on tullut aivan uusi tyyppi jotenkin naisellisempi ja pehmeämpi, nyt kun tukkasi on vähän pitempi. - Hauska kuulla. Minä kyllä kannatan lyhyttä tukkaa, mutta se on jäänyt nyt jostakin syystä leikkaamatta. - Jostakin syystä...ha ha ha... 

Erikoinen sanonta:

Nyt  kaikki alkaa heittää jättiläistä minun päässäni.

Ei tämä yhtään hassumpi tarina ollut. Aikamiljöö oli tietysti hyvin erilainen. Otetaan esimerkiksi puhelin, jotka olivat hyvin erilaisia tuohon maailmanaikaan. Mikä minua kuitenkin ihmetytti, oli, että isä Selja lähti ulos soittamaan, mahdollisesti puhelinkioskiin, kyllähän kodeissakin sentään puhelimia oli, mutta ehkä ne eivät sitten niin yleisiä olleet kuitenkaan. 

Tarina ilmeisesti sijoittuu Tampereelle, josta kirjailija on kotoisin. Hämeenpuisto mainitaan. Sammalvuori taas mietityttää, sillä sellainen löytyy Espoosta.  Leppäkertunkujaa myös mietin, onko se todellinen kadunnimi Tampereella vai keksitty. Ehkä miljöö on kuitenkin osin kuvitteellinen eikä pohjaudu todelliseen ilmestymisajankohdan kaavaan. 

Maija Karman kansikuvitus on upea. Harmi, että tuohon takakansiesittelyssä on tuo alussa mainitsemani lipsus. Virvalla ei tässä kuvituksessa ole "kissamaisia" silmälaseja, jotka "tekivät hänet immuuniksi kaikkiin ihastumisiin". 

Muualla sanottua:

Sivutiellä: "Arkisen hyväntuulinen nuortenromaani"

 

Aune Sarkanen: Pieni sairaanhoitajatar NAISTENVIIKKO 2025

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Pieni sairaanhoitajatar

Gummerus, 1929

119 s  

Naistenviikkolukuhaastejjatkuu. Tänään vietämme Saaran, Sallan, Sallin, Saran, Sarin ja Saritan nimipäivää. Onneksi olkoon ja mukavaa kesäpäivää vain teille kaikille. 

Minulta löytyi haastetta varten Aune Sarkasen (sama kuin Aili Somersalo) vanha kertomus, kuten kirjan nimiösivulla sanotaan: Pieni sairaanhotajatar, jonka sivuhenkilöistä löytyi Saara-niminen henkilö. 

- Sinun tuhlaavaisuutesi vie meidät perikatoon, Saara. On mieletöntä tuhlailla sellaisia summia pienten tanssien järjestelyyn. - Sano vain suoraan, että sinun mielestäsi tanssit jo sinänsä ovat mielettömyys! - Niin sanonkin. Sinähän tuskin olet parantunut pitkästä sairaudestasi. - Mutta paranemistani juhliakseni minä nämä tanssit järjestänkin! Etkö voi käsittää, että maattuaan kaksi kuukautta sairaana ja laahusteltuaan toipilaana huoneesta toiseen, haluaa jo vähitellen hiukan huvitellakin. Mutta sinä tietysti toivoisit, etten olisi parantunut lainkaan, vaan olisin kuollut pois varojasi tuhlailemasta. --- ----   - Olet järjiltäsi. - Mene tiehesi! Olet kauhein mies auringon alla. 

Tätä avioparin riitelyä kuuntelee Irja, Pieni sairaanhoitajatar, joka oli valinnut tämän alan elämäntehtäväkseen rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseensä. Hän oli vielä aivan nuori ja hento ja lempeä tyttö, jolla oli suuret ruskeat silmät ja naisellinen olemus.

Saara oli Irjan serkku ja Irja oli asunut viimeiset kolme kuukautta tämän luona hoitamassa tätä ja sattunut samalla kihlautumaan Saaran langon (miehen veli) Lassi Lähteisen kanssa, joka myös asui taloudessa. Kihlaus tuntui kuitenkin jotenkin perusteettomalta vaikka Irja olikin kiintynyt mieheen.

No, tanssiaiset järjestetään, ja Saara hankkii Irjallekin, tämän vastustuksesta huolimatta, upean tulipunaisen  tanssiaisleningin ja kultakengät. Tanssiaisissa Irja näkee sulhasensa suutelevan toista naista ja pakenee. Hän jättää Saaralle kirjeen, jossa kertoo että hänen on lähdettävä ja  

"ettei enää katso olevansa kihloissa Lassin kanssa". 

Irja suuntaa askeleensa erään ystävänsä, Emmin luokse, joka myös on sairaanhoitaja.  Emmin pitäisi lähteä oman potilaansa luokse, mutta hän ei oikein voisi jättää äitiään, joka oli sairastunut, yksin. Niinpä Irja ottaa Emmin potilaan omaksi. Irjan uusi paikka on tohtori Lepänahon kotona, hänen äitinsä hoitajana. Mutta pian Irja saa huomata, että hänen täytyy taas poistua, kun perheen tuttu Elsa tulee mustasukkaiseksi tohtorista Ja alkaa juonia Irjan päänmenoksi. 

Irja suuntaa sairaanhoitajakotiin, josta hänelle osoitetaan uusi paikka, rikkaan rouva Hellmanin luona, jossa hänen tehtäviään on lähinnä seuraneidin ja kamarineidon tehtävät, eikä lainkaan sairaanhoidollisia, mitä nyt lääkkeen antaminen. No, täälläkään Irja ei kauaa joudu olemaan.

"Neiti on sairaanhoitajatar, joka vaeltaa kodista kotiin. Hän viipynee luonani vain - iltaan asti. 

Ilmoittaa rouva Hellman vieraalleen Herra Hillille, joka juuri oli ilmoittanut olevansa iloinen, kun oli saanut tutustua neiti Laineeseen. Ennen lähtöään Irja saa todeta,että rouva Hellmanin tytär Elisabeth on tuo samainen Eila Levä, jota Lassi Lähteinen oli suudellut ja jotka olivat sittemmin avioituneet. 

Irja suuntaa jälleen sairaanhoitajakotiin, kun hän kohtaa  vanhan naisen, joka kysyy: 

"Olisiko neidillä antaa muutama penni? - Mihin mummo niitä pennejä tarvitsisi? - Menisin tästä vähän apteekkiin. Kleini niin vaivaa ja Akelikin on niin kipee. - Mikä Akselilla sitten on? - Toiset pojat tuuppivat katuojaan, sen polvi on turvoksissa.

Irja auttaa mummoa ja lähtee tämän pieneen asuntoon ja tapaa Akselin, jonka polvi on pahan näköinen ja kuumettakin lapsella on. Irja ryhtyy hoitajattaren toimiin ja jää  mummon luokse tehden suunnitelmia auttaakseen kurjissa oloissa elävää naista ja tämän lasta. Mutta, kun Irja kalustaa huoneen, mummo pistää stopin. 

 - Ei! sanoi mummo pontevasti ja katsoi Irja tuikeasti silmiin. - tähän minä en suostu! Neiti kuulee se nyt, ja korja kohta pois kamppeensa! - Mutta mummo kunta! Mummo tuli pöydän ääreen ja hypisteli pöytäliinaa,  --- --- Ei, sanoi hän vieläkin, vaikkei juuri yhtä tarmokkaasti, - vaikka minä köyhä olen, niin minä en salaa varastettua tavaraa. 

Mummo ei ota kuuleviin korviin Irja selityksiä, vaan sanoo, ettei tahdo linnaan istumaan, - minä olen kunniallinen muija! Lopulta mummo aikansa itseään huojuteltuaan saa oivalluksen ja katsoo Irja tarkkaavasti. - Minäpä kysyn herra tohtorilta. --- --- lupasi käydä tänään. Portiasta kuuluu askelia ja ...

Ja kukapa muu tohtori olisi, kuin tohtori Lepänaho, joka ilmoittaa mummolle, että mummo voi olla ihan rauhassa, tavarat eivät ole varastettuja sillä Irja on hänen morsiamensa.,

Pieni sairaanhoitajatar on ihan hauska, hyvänmielen rakkaustarina, jossa on vivahde hengellisyyttä, mutta ei mitenkään paatoksellisesti. Aika on sadan vuoden -takainen Helsinki. Kerronnassa mainitaan Viertotie ja Kaivopuisto. Rakkaustarinahan tämä on. Sairaanhoidollista aspektia on hyvin vähän. Tarinoinnissa on vivahde lystikkyyttä, mikä erityisesti tulee ilmi mummo-osiossa. Naisnäkökulmaa ajatellen mummo on myös kaikkein persoonallisin hahmo. Feminismi on tästä teoksesta kaukana. Se, että naisen turva on miehen käsivarsilla on toki tarinan taustalla nähtävissä, mutta mielestäni ei kuitenkaan ensisijainen motiivi. 

Naisnäkökulma on myös nähtävissä kielellisesti. Kuka enää käyttää vanhaa suomalaista muotoa sairaanhoitajatar? 

Hykerryttävä ilmaisu: tomunimijä

 

Rebekka Räsänen: Saarisen musta lammas NAISTENVIIKKOHAASTE 2025

 

Rebekka Räsänen

Saarisen musta lammas

Gummerus, 1958

229 s.

 - Ajatelkaa, meitä on ensi yönä vain neljä avutonta naista täällä metsässä kaukana muista ihmisistä. Ei sitä koskaan voi tietää ...  – Hän osasi saada äänensäkin ihan puistattavaksi.  – Hyi, älä pelottele, Hannele moitti. – Tämä on niin rauhallinen paikka, ettei täällä koskaan ole mitään tapahtunut. Hannelenkaan rohkeus ei ollut varsin ehdoton, vaikka hän äsken – hän taas Kirstin naljailun pelosta – ei ollut antanut sitä ilmi. Ja Mirjam-poloisen silmät olivat jo suuret kuin jäniksen. – En minä tarkoittanutkaan, Kirsti selitti lipevästi, – mutta – ääni muuttui taas karmivan kolkoksi – ajatelkaa tämän paikan nimeä – Aaveniemi ... 

- Ellet nyt lakkaa, saat tämän niskaasi! Mirjam uhkasi tyynyllä ääni jo itkun rajamailla. - Hui ...! hän samassa kirkaisi kauhistuneesti. Hannele ja Kirsti kääntyivät nopeati, he olivat juuri kaikki Hannelen huoneessa. Mitä nyt ... ?

Se oli vain Riikka, jonka mittava olemus oli täyttänyt oviaukon ja pelästyttänyt Mirjamin.  

 

Naistenviikkolukuhaaste on alunperin Tuijatan ideoima lukuhaaste, jota tänä vuonna emännöi Tuulevi. Olin hieman kahden vaiheilla, josko aiemmasta poiketen en tänä vuonna lähtisikään mukaan, mutta tässä sitä taas ollaan: Kirjojen parissa, joiden tarinoista olen yrittänyt löytää jonkun viikon nimipäiväsankarin. 

Tänään 18. heinäkuuta vietetään Riikan  nimipäivää. Onnea vain kaikki ninipäiväänsä viettävät. Riikka on lyhennelmä Fredrikasta. Aiempien vuosien tapaan on minun ollut vaikea löytää ketään Riikkaa tarinoiden pää- tai sivuhenkilöinä. Kirjailijoita joitain löytää, mutta he eivät ole olleet oikein minun ominta kirjallisuuttani edustavia.

No, Riikan-päivän kunniaksi löysin luettavakseni Rebekka Räsäsen vanhan tyttökirjan Saarisen musta lammas, jonka olen  joskus muinoin lukenut, ja jonka jatko-osan luin muutama vuosi sitten sitten tähän samaiseen haasteeseen. 

Saarisen musta lammas  kertoo kesäpäivistä merenrantahuvilayhdyskunnassa ja erityisesti Aaveniemessä, jonka omistaa Rankan insinööriperhe. Rankan tytär Hannele on äitinsä tapaan arvonsa tunteva hienostoperheen tytär. Hänellä on kuitenkin ehdot saksankielessä ja matematiikassa. Saarisen kaksoissisarukset Kirsti ja Mirjam, joiden isä myös on insinööri  ovat hekin saaneet ehdot. Kirsti saksankielessä ja Mirjam Hannelen lailla saksankielessä ja matematiikassa.

Kun Rankan ja Saariset insinöörimiehet lähtevät Brasiliaan, jonne heidät on kutsuttu johonkin paperitehtasprojektiin asiantuntijoiksi, lähtevät vaimot mukaan virkistäytymään.  Tytöt ovat siis ihan ominpäin huvilalla, paitsi että heitä opettamaan ja ehdoista selviämisen auttamiseksi on palkattu kotiopettaja —  Aina Rautanen, jonka  "asiallisuus ja täsmällisyys näytti horjumattomalta"

Niin ja onhan sitten tietysti Riikka, tuo perheen pitkäaikainen apulaisrouva, oikea "kansanihminen" hyväntahtoisuudessaan, ja joka on oppinut "suitsimaan suunsa". Saarisen musta lammas on ehta tyttökirja, jonka päähenkilöksi nousee Kirsti. Kirsti ja Mirjam ovat kaksosuudestaan huolimatta toistensa vastakohtia. Kirsti on sanoissaan rohkea, hieman itseironinen, Mirjam arka, joka hakee Hannelen hyväksyntää.

Kesän aikana Kirsti tutustuu rampaan Liisa-tyttöön, joka asuu yksinään läheisessä tuvassa äitinsä kierrellessä kauppaamassa erinäisiä tavaroita. Vahvana teemana tarinassa onkin eriarvoisuus. Hannelen koti on hieno ja rikas, eikä Kirstin ja Mirjaminkaan perhe köyhiä ole. Tutustuessaan Liisaan, jonka jalat ovat halvautuneet lapsuuden onnettomuuden seurauksena Kirsti alkaa nähdä elämää hieman erikantilta. Hän kuitenkin salaa tuttavuutensa pitkän aikaa  muilta tytöiltä, luonteensa kun on hieman konstikas. 

Saarisen musta lammas on siis kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa, jossa ihmissuhteet hankaavat enemmän ja vähemmän. Jännittäviltä tapahtumiltakaan ei selvitä, kun kynttilöitä poltetaan yksinäisissä ullakkohuoneissa.  

Tytöt versus pojat -asetelma pisti mietteliääksi, kun Hannele saa vieraikseen apteekkari Kronehjelmin lapse Elsen ja Axelin joiden mukana on myös Axelin toveri Mauri Sarasto. 

"Else on kuin nokkia harakka ja se Rankan likka kuin kujertava kyyhkynen ---- ---- jaksanet niiden kaakatusta pari tuntia kestää ... tiedäthän minkälaisia tytöt ovat!" - Onhan minullakin sisar! Maailmassa on yleensä hirveän vähän oikein reiluja tyttöjä..." ---- --- Ei niitä ole ensinkään ...

Tämä tyttöjen eripuraisuus versus poikien reiluus minua hieman hämmentää, sillä se taitaa olla aika yleinen kuvaus. Toisaalta esille tuodaan Liisan kokemus pojista, jotka ovat pilkanneet hänen rampuuttaan. Tässä toinen tekijä, mikä kiusaa minua lukiessa. Miksi jatkuvasti kerronnassa käytetään nimeä Rampa-Liisa. Kun on kerran tehty tiettäväksi, että tyttö on rampa niin ei sitä tarvitsisi jatkuvasti korostaa. Voisi vain käyttää Liisa nimeä. 

Pojat Axel ja Mauri kuvataan siis reiluina kavereina, ja reiluksi  tytöksi osoittautuu Kirstikin, kun moottorivene, jolla nuoret ovat tulleet vierailulle tekee tenän ja pojat kaipaavat miestä, joka osaisi auttaa. Tällöin Kirsti kysyy:  - Täytyykö sen välttämättä olla mies? 

Kirsti korjaa moottorin ja tekee poikien kanssa ajelun tutustuttaen nämä Liisaan. Seikka, mikä saa Hannelen nyrpeäksi, kun Kirsti on ominut pojat ja Else osoittautuu vähemmän miellyttäväksi seuraksi ja osoittautuu oikeaksi madoksi "livauttelemaan pieniä sieviä pumpuliin kiedottuja epäkohteliaisuuksia niille, joille hän halusi osoittaa ylemmmyysrajan.

Ei sillä, kyllä Hannelekin tämän taidon osaa, kun Kirsti lopulta kertoo Liisasta ja tuo tämän vierailulle huvilalle. Kyllä hyväntekeväisyyttä voi harrastaa, mutta rajat sentään on oltava, hän ajattelee.

Ihan menevää ihmissuhdedraamaa siis nuorten kesken tämä teos. 

Lapsus: Kirstin ilmoittama koko nimi: Kirsti Agneetta Johanna Karoliina Saarinen muuttuu myöhemmin Kirsti Angeetta Johanna Kristiinaksi. 

Kirjallisuusviitteitä: Pikku Heidi, Caritaksen kirja, Kahdeksan serkusta. Montgomery, Topelius, Swan, Webster vastapainona kauhukirjallisuuteen viittaavia nimiä, joista mietin, ovatko ne todellisia vai keksittyjä teoksia, niin hyytäviä niiden nimet ovat, ja erityisen merkittäväksi muodostuu Pieni runotyttö -teos.  

Hieman ihmettelen ajankuvaa:

Liisa, joka on 11-12-vuotias ei ole käynyt koulua. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sivusta seuraten. Teos on ilmestynyt 1958, mutta kuvaako teos viisikymmenlukua? Mitä oppivelvollisuus, joka oli voimassa, tarkoitti tuohon aikaan. Vapauttiko laki invalidit? Käsite holhouslautakunta tulee esille, mutta kovin huolestuneita ei Liisan hyvinvoinnista tunnuta olevan, ennen kuin Kirsti puuttuu asiaan. 

Tämä tarina jäi siis kesken ja vaatii myös sen jatko-osan, Musta lammas lyö päänsä seinään,  lukua, jotta voisi olla tyytyväinen. 

NAISTENVIIKON lukuhaaste lähestyy!

 

18. heinäkuuta: Riikka
19. heinäkuuta: Saara, Salla, Salli, Sara, Sari, Sarita
20. heinäkuuta: Maaret, Maarit, Margareeta, Marketta, Reeta, Reetta
21. heinäkuuta: Hanna, Hanne, Hannele, Jenna, Jenni, Joanna, Johanna, Jonna
22. heinäkuuta: Leena, Leeni, Lenita, Matleena
23. heinäkuuta: Oili, Olga
24. heinäkuuta: Kiia, Kirsi, Kirsti, Krista, Kristiina, Tiina, Tinja

Enää pari päivää ja Naistenviikko alkaa ja sitä myöten naistenviikon lukuhaaste. Itse mietin, ottaisiko tähän tänä vuonna lainkaan osaa, kun emäntä vaihtui, mutta en kuitenkaan malttanut olla kartoittamatta kirjahyllyjäni, josko sittenkin ... 

Suunnitelmani on lukea tuttuun tyyliini naisten kirjoittamia kirjoja, joista löytyy joku naistenviikolla nimipäiväänsä viettävä henkilö. Koska lukutahtini ei ole kovin nopea, ellei kirjan teksti ole todella vetävää, aloitan lukemisen hyvissä ajoin, ehtiäkseni esittelemään kunkin teoksen "merkkipäivänään".  Ei sillä, ei nämä teokset kovin monisivuisia ole, mutta ... onhan elämässä muutakin kuin kirjat ja lukeminen. 

 

 

Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Margaret A. Stanger: Ystävämme Robert

Kuvakaappaus: Goodreads

 Margaret A. Stanger

Ystävämme Robert

Alkuteos: That Quail, Robert 

Suomentanut Eeva Heikkinen 

Weiling + Göös, 1967 

149 + 1 s

 

Viiriäisen muna on vallan ihastuttava kapistus. Se on lumivalkoinen, noin tuuman pituinen, toisesta päästään pehemästi pyöristyvä ja toisesta päästään tasaisesti supistuva. Tämän munan sisällä oli taatusti tapahtumassa jotakin. Kun he seisoiat siinä kuin paikoilleen naulittuna, suippoon päähän alkoi ilmestyä pienen pieniä reikiä. Lintutieteilijät väittävät, että poikanen tulee aina ulos leveämmästä päästä, mutta tämäpä ei. Kun oli syntynyt lähes täysi ympyrä reikiä, sisäpuolelta lähti heikko kouristuksenomainen värähdys, ja kuori särkyi. Näkyviin tuli hitaasti jotakin, joka kooltaan ja ulkonäöltään muistutti kimalaista. Siinä se makasi ilmeisen uupuneena, ja tohtori vaimoineen tuijotti sitä ihmeissään."

Ystävämme Robert on hellyttävä tarina viiriäisestä, metsäkanalinnusta. Tarina alkaa 11. heinäkuuta, 1962, Orleansissa, Cape Codissa, Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa, jolloin Tommy ja Mildred Kienzle löytävät hylätyn viiriäisen munan kosteassa pesässään. Emo ja muut, jo kuoriutuneet poikaset olivat taapertaneet puiden lehvikköön. 

Robert, joka myöhemmin osoittautuu Robertaksi tottuu elämään ihmisten luona, siitä tulee perheenjäsen, joka saa kaikkien jakamattoman huomion. Robert osoittautuu paitsi omapäiseksi yksilöksi, jolla on omat tapansa ja tunteensa, myös lämpimäksi ja myötäeläväksi ystäväksi.  

Kaunis, herttainen luontotarina, jossa elämä ei ole vain tiedettä. Kirjailija pohtii muun muassa vaistoa. Itse lukiessani pohdin, alun tekstinäytteen kohdalla, mistä kuoriutuva linnunpoika tietää, miten toimia? Mitä se ajattelee? Mikä on vaistomaisen toiminnan ja ajattelun ero? Teoksessa on pieniä viittauksia uskonnollisiin käytänteisiin, mutta nämä ovat vain sivuvirkkeitä. Pääpaino on pienen linnunpojan edesottamuksissa. Mikä minua kuitenkin hämmentää on maininta viiriäisen munan lumivalkoisuudesta. Aivoissa naksuttaa kuva pienistä pilkullisista ja rusehtavista viiriäisenmunista. Tieteelliset faktat siis hieman jäävät kerronnallisten tekijöiden jalkoihin ja syövät uskottavuutta tarinaan, mutta eivät täysin vie pohjaa, ainakaan jos Wikipediaan on uskominen. 

Pidin paljon tästä tarinasta, joskin loppupuolella perhesuhteet hieman hämmensivät. Kirjailija seurasi Viiriäis-Robertin elämää ystävän ominaisuudessa mutta myös "lapsenvahtina", kun Kienzlet matkustivat joksikin aikaa Eurooppaan. Loppupuolella tule mainintoja Kienzlen lapsista ja lapsenlapsista, jolloin alan miettiä kuka on kuka ja kerronta ei vaikuta enää yhtä sutjakalta, kuin keskittyessään Robertin edesottamuksiin. Mutta tämähän onkin tarina pienestä viiräisestä, ennemminkin kuin perheestä, vaikka toisaalta tämä on tarina perheestä, jonka yksi jäsenistä oli 'orpo' viiriäinen. 

Todellakin, hieno pieni tarina. 

Kveekareilla on ilahduttava sanontatapa neuvottomuuden ja ahdistuksen aikoina: "Eteenpäin kun tie aukeaa". 

 

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Maeve Binchy

Punapyökin varjossa

Alkuteos: The Copper Beech

Suomentanut Liisa Honkasaari 

WSOY, 2000 

362 s

Kansi: ei tietoa 

 

 

  Alku: Isä Gunn tiesi, että rouva Kennedy, pappilan taloudenhoitaja, olisi hoitanut asian paljon paremmin kuin hän itse. Itse asiassa rouva Kennedy olisi hoitanut kaiken paremmin, kuunnellut ripit, antanut synninpäästöt, veisannut siunausvirret ja haudannut kuolleet. Rouva Kennedyn ulkoinen olemuskin olisi sopinut osaan: hän oli pitkä ja kulmikas kuin piispa, ei pieni ja pyöreä niin kuin isä Gunn. Rouva Kennedyn silmät olivat sielukkaat ja näyttivät ymmmärtävän maailman murheita.

Isä Gunn on tyytyväinen elämäänsä pienessä irlantilaisessa kylässä, nimeltä Shancarring ja elämä näytti hymyilevän Shancarringin Pyhän Vapahtajan kirkossa. Hymyilevän elämän takana on kuitenkin intohimoja, jotka eivät näytä ulkopuolisille koko kasvojaan. 

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin ja minulla oli muistikuva salaisuudesta, joka kätkeytyisi Shancarringin koulun pihalla kasvavaan punapyökkiin. Vaan kuinkas kävikään, kun aloin lukea tarinaa uudelleen. Muistikuvat  rapistuivat. No, ei se muistikuva täysin tuulesta temmattu ollut, sillä kyllähän se haudattu salaisuus tästä tarinasta löytyi, vaikka ei sieltä punapyökin juurelta.

Luku yksi, jonka aloituskappaleen tämän postauksen alkuun laitoin on vain johdanto yksittäisiin tarinoihin. Isä Gunn jää sivurooliin, kun näyttämölle astelee joukko nuoria, Shancarrigin koululaisia, jotka raapustavat nimikirjaimiaan punapyökin runkoon. 

Maddy, Madeleine Ross, jonka suhde Shancarringin uuteen pappiin Barryyn, joka puolestaan haaveilee lähetystyöstä Perussa,  kohottaa kulmia, Maura Brennan, joka haaveilee omasta kodista vaikka koteja siivoamalla ei ole juuri toiveita rikastumisesta,  Eddie Barton, joka alkaa kirjeenvaihtoon skotlantilaisen koululaisen kanssa, jota luulee pojaksi, mutta joka osoittautuukin tytöksi, Tohtori Jims, jonka puoliso kuolee synnytettyään tohtorille viimein pojan, Nora Kelly, Shancarringin koulun opettaja, joka miehensä kanssa toivoo hartaasti omaa lasta, jota ei ole näköpiirissäkään, Nessa Ryan. jonka itsetunto kaipaa kohennusta, Richard Hayes, dublinilainen nuori mies, joka karkoitetaan naisseikkailujensa takia Shancarringiin, Leo (Leonora) Myrphy, joka asuu The Glenissä, suuressa talossa kantaen ahdistavaa salaisuutta - Tapaamme heidät kaikki omissa pienoiselämäntarinoissaan, jotka ovat yksilöllisiä, mutta kaikkien tarinat jossain vaiheessa risteävät toisiaan. 

Maeve Binchyn tapa kuvata irlantilaista elämäntapaa on lämmin ja myötäelävä, aivan omanlaisensa. Punapyökin varjossa kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä elämää, 1950 luvun molemmin puolin. Elämänläheistä kerrontaa rakkauden kokemuksineen, toiveineen, kohtaloineen. Kokoelma rakkautta ja traagisia kohtaloita, joita yhdistää kyläyhteisön tiivis yhteenkuuluminen. Se, että rikos jää ratkaisematta, on ehkä moraalisesti arveluttavaa, mutta Binchy ei kerronnoissaan olekaan sormella heristelijä, hän kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on, niin hyviä kuin pahoja, armollisesti. 

Lopetus: --- --- Kellyjen tyttärentytär Nora osasi kävellä - kun Shancarring-koti avattiin. Kaikissa lehdissä oli siitä kuvia ja mukavia pikku juttuja. Mutta kodille oli vaikea tehdä oikeutta, sillä kuvista ei erottanut mitään muuta kuin kivitalon ja mahtavan puun.

 

j.k. Kansikuvitus on upea vahvuudessaan. En kuitenkaan osaa yhdistää tuota maisemaa Irlantiin enkä oikein tuota asetelmaakaan tähän tarinaan tärkeässä osassa olevasta puusta huolimatta. Taideteoksena kuitenkin kaunis työ.

Tällä teoksella lisäsi Punapyökin Kirjametsä-lukuhaasteessani 

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist

Punainen varjo

RV-kirjat, 1988

278 + 1 s.

Kansikuvitus: Ari Tenhunen / Ars Nova 

- Kuule, äiti, mahtaisiks Halisten myllyst saara osta jauhoi, ku siäl on niit  hevossi ja kryynikuarmi? Ne maalaisisännät käyvä jauhattamas ittelles jauhoi. Olisiks sul viäl raha? Antti innostui ajatuksestaan.  - Ei seiltä mitään voi ostaa. Ne ovat kaikki maanviljelijöiden omia jyviä, joita he käyvät jauhattamassa. Eikä minulla ole niin paljon rahaakaan, että voisin ylihintoja maksaa. Mutta Antti ei antanut periksi. Lopputulos oli, että Antti ja Anja lähtivät toiveikkain mielin myllyreissulle, mukanaan pieni pussi jauhoja varten ja Antin taskussa joku markka rahaa.

 

Huikean hienosti ja koskettavasti kerrottu nuoren pojan kasvutarina vuoden 1918 -sodan jälkimainingeissa. Veljessota, kansalaissota, vapaussota, nimestä kiistellään ja näkökulmia on erilaisia, vaan se, mikä on totta, on traumat, jotka se jätti jälkeensä ja jotka saattavat lainehtia vielä näihin päiviinkin. Eero Ekqvist on kirjoittanut tarinansa osinTurun murteella, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Kerronnassa on paljon dialogia, vähän kuvailua ja selittelyjä. 

Tämä teos on ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni ja mietin, tohtisiko tätä lukeakaan, kun ei aihe ihan omintakaan ollut, enkä oikein ollut kansipapereihinkaan viehättynyt, mutta yllätyin siitä, kuinka sutjakkaasti tämän lukikaan. Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävää. Näkökulma ja henkilövetoinen lähestymistapa on Antin, nelitoista-vuotiaan (-15) turkulaispojan, jonka isä, 'punikkiplutoonan päällikkö' ei ole vielä palannut sodasta. Äiti käy töissä ja pikkusisko Anja, joka on alle kouluikäinen on yksin kotonaan ja pihamaalla, kun Antti käy koulua. Antilla on kavereina Piva, Uti ja Vike. Viken isä on ammuttu, Pivan isä on leipuri, joka ei ole ollut niin punaisten kuin valkoistenkaan puolella. Pivalta saa kuitenkin aina välillä leipäpalan, sillä nälkä on kova. Piva lähtee kuitenkin aina ensimmäisenä karkuun, kuten poikien suunnitellessa ryöstöretkeä kasarmialueelle, vaikka hän muuten rehenteleekin finkkarijutuillaan.

Ryöstöretki kuitenkin onnistuu, mutta siitä seuraa erinäisiä ongelmia, jos kohta mahdollisuuksiakin, kun pojat löytävät venäläisten jälkeensä jättämiä limppuja. Tosin Antin äiti on pojastaan huolissaan. Antin äiti on uskovainen ja usko kantaa myös rohkeaa pikkusiskoa, Anjaa, joka iästään huolimatta on varsin reipas tyttö, joka on valmis puolustamaan isoveljeään, joka joutuu yhtenään vaikeuksiin isomman pojan, Eliksen kanssa.

Kirkas hymy levisi Anjan kasvoille, hänen nähdessään veljensä. - Joko lähretän, hän kysyi iloisesti. Antti kumartui hänen puoleensa. - Elis on tual ja haastaa riitaa. Lähre sä heti kotti päin ja orota munt Brahen puistos sen patsan kohral. Mä tulen peräs, sit ku mä pääsen niist irti. voit sä kottikki saakka juasta, jos tahrot. Lähre heti nyt. Anja ponnahti pystyyn silmät pyöreinä. - Jos en hakka sun taas. Mä en lähre mihinkä. Mä pualustan sunt, ku sä olet mun vlejeni. Anjan ääni tärisi liikutuksesta. - Sä lähret heti, ku mä sanosin. Et sä voi autta nyt. Antin ääni oli vaativa ja Anja nieleskeli itkua. - Mä orotan unt sit siin äijän tykö. - Siin just.

Kerronnassa on mielenkiintoista ja henkilökuvauksen kannalta olennaista, että lasten äiti puhuu kirjakieltä, mutta lapset puhuvat murteella. Isää kaivataan kotiin, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Lieneekö joutunut sorakuopan laidalle ammuttavaksi? Vaikka näkökulma on punaisen perheen, ei kirjailija, kuten takakansiteksti kuvaa: "etsitä syyllisiä tai syyttömiä eikä asetuta historian tuomariksi". Ajan asenteet kuitenkin näkyvät. Suurin osa teoksesta kuvaa Antin tekemisiä ja ajattelimisia, aivan loppupuolella isäkin ilmestyy kotiin. Hän on karannut vankileriltä, juuri ennen kuin olisi päälliköytensä takia joutunut ammutuksi. 

Punainen varjo on historiallista fiktiota Suomen historian synkästä ajasta. Aiheestaan huolimatta tämä ei ole kovin synkkä teos, vaikka asiat välillä synkiltä vaikuttaisivat. Hengellinen ulottuvuus antaa teokselle valoisaa näkökulmaa. 

Koska oma tietämykseni Turun seudusta, puhumattakaan vuodesta 1918, on vaillinaiset, minua hieman mietitytti muutamat detaljit, varsinkin, Turun kaupunginkirjaston kuvaus. Mielikuva ajalle tyypillisestä kirjastosta kun oli hyvin erilainen. Onneksi Turun kaupunginkirjston historiasta löytyi hyvin valaiseva nettisivusto. 

Toinen detalji, joka onkin sitten hieman toisenlainen. Antti on siis kertomuksessa Turun kaupunginkirjastossa ja tutkii Musta Kotka -nimistä intiaaniseikkailua. Aloin lukiessani miettiä, mitä intiaanikirjallisuutta on mahtanut suomeksi ilmestyä vuonna 1918 tai sitä ennen. Dan Morrisin Musta Kotka -romaani on ilmestynyt vasta 1947, joten tältä osin ajankuva ei ihan pitäne paikkaansa, ellei jostain löydy samannimistä aiemmin ilmestynyttä teosta.  No, ei tämä tarina tämän pienen yksityiskohdan takia yhtään huonommaksi muutu, mitä nyt osoittaa, että ajankuvan rakentaminen historiallisin yksityiskohdin ei ole niinkään helppoa myöhempinä ajanjaksoina. 

Kysymyksiä ja ihmettelyä herättivät myös ne norssit, joita pojat Halisten koskesta pyydystivät? Lohia? Ei ehkä kuitenkaan. No, tästäkin löytyi oiva vastaus. Norssit on kuoreita, joita pyydystetään keväisin lippoamalla. Aina sitä näköjään uuttakin oppii, kun lukiessa herää kysymyksiä, joista haluaa ottaa selkoa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 9: Henkilövetoinen kirja

 Muualla analysoitua:

Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogisti on ajatellut, että "uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä". 

Täytyy sanoa, minusta taas oli niin luontevaa ja arkista. kun esim. Anja rukoili tai kertoi ajatuksiaan Raamatusta murteella. Äidin kirjakielinen puhe ja isän murre olivat minun mielestä osoitus heidän yhteiskunnallisista eroavaisuuksistaan, vaikka he olivat perhe, niin koulutustausta ja paikallisolotkin vaikuttavat, kuten teoksessa tuodaan esille.

 

Ella Wilcke: Monan saaristokesä

 

Ella Wilcke

Monan saaristokesä

Alkuperäisteos: Monas skärgårdssommar

Suomentanut Kirsti Korpi 

Otava, 1962 

159 s.

Aloitus: Miten paljon muurahaisleijonan kuoppia täällä onkaan, ajatteli Mona. Hän kulki hitaasti rantaa pitkin ja heilutteli hieman huolimattomasti eväskoria kädessään. 

Mona Berg, 13-vuotta, on Lokkisaaressa viettämässä kesää perheensä kanssa, Perheen, johon kuuluu äiti ja pikkusiskokaksoset: Ann ja Gitt. Kävellessään siinä rantahiekalla ja nähdessään muurahaisleijonan kuopan, Mona palaa ajatuksissaan päivään, jolloin näki sellaisen ensimmäisen kerran. Se oli silloin, kun arkeologi-isä  vielä eli. Mutta siitä on jo kauan. Isä on kuollut lento-onnettomuudessa. Mona kaipaa isäänsä.

Monan saaristokesä ei ole monimutkainen tarina. Ei se silti ole yksioikoinenkaan. Hitunen psykologia, hieman seikkailua, kesän vapaata ja rentoa oloa.  Mona joutuu pohtimaan suhdetta isäänsä ja elämäään yleensä, kun Lokkisaareen tulee yllättäen vieraita. Mona törmää rannalla Kaj Rylanderiin. Rylanderin perhe, johon kuuluu Kaj:n lisäksi tytär Carita ja pikkuveli Christian ovat suomalaisia. Hra Rylander on lähtenyt lastensa kanssa purjehtimaan Helsingistä Aino-nimisellä laivalla. Mona ei ensin tykkää, että saareen on tullut samanikäisiä lapsia, kuten Carita, jonka kanssa täytyisi tietenkin ruveta olemaan ja vielä vähemmän hän ihastuu Rylanderien mukana tulevaan Bengt Karnelliin, joka kertoo, että hän tavannut Monan äidin joskus aiemmin Roomassa ja että Monalla on isänsä silmät. Se, että Bengt ja äiti tuntevat läheisyyttä ei ole Monan mieleen.

Mona lähtee kuitenkin Rylanderien mukaan purjehtimaan. Se voisi olla hauskaa. Purjehdusretki saa käänteen, kun merestä pelastetaan poika Einar, joka vaikuttaa salaavan jotain. Monan kesään mahtuu paljon hauskaa, mutta myös vakavaa pohdintaa, kun kutsu erään pariskunnan syntymäpäiville saa dramaattisen käänteen, jonka seurauksena Mona joutuu pohtimaan paljastaako sen, mitä Einarista tietää ja siinä sivussa suhtautumistaan Bengtiin. 

Satunnaisotos: Kuulehan Rylander, sinä kai vanhana koulukettuna tai pikemmin vanhana ylioppilaana osaat varmaan laulaa gluntin? Eikö sinusta sopisi hyvin: "Oi kuinka kauniisti kuuhut loistaa"? - Jos ette ole vaativia. Olenhan minä laulanut niitä joskus Suomessa. Niin lauloivat nämä kaksi tuon kauniin ja romanttisen gluntin. kun he lopettivat, taputtivat kuulijat käsiään, paitsi kaksoset ––he olivat nukahtaneet.  

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 22: Kirjassa lomaillaan