30 elokuuta 2024

Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa!

 

Homeira Qaderi

Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen

Alkuteos kirjoitettu farsiksi

Englanninkielestä kääntänyt Irmeli Ruuska

WSOY, 2022 

186 s.

Homeir Qaderin Tanssia moskeijassa on kaunokirjallinen elämänkerta. Kerrottu, kuten kirjailija tuo esiin, niin uskollisesti ja totuudenmukaisesti kuin inhimillisesti on mahdollista. Joitakin nimiä, paikkoja ja paljastavia yksityiskohtia on muutettu ihmisten yksityisyyden ja henkilöllisyyden suojelemiseksi. 

Tarina alkaa esipuheella, joka alkaa kuin sadut: "Olipa kerran armeliaan Jumalan aikana vuorten takana kaukaisessa kaupungissa perhe, jolle suotiin poika, ja hänen lempinimekseen annettiin Shah-Pesar, "kuninkaan jälkeläinen". Satu jatkuu kuin ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoista tutulla Aladinin taikalamppuvariaatiolla, jossa lähtökohta on pojan syntymä ja merkitys afganistanilaisessa kulttuurissa.

Vaikka tarina alkaakin näin kirjailijan veljestä, on kerronta kuitenkin Homeiran näkökulma, naisen näkökulma yhteiskunnassa, jossa miehillä on valta ja naiset piilotetaan katseilta. 

Homeira oli "reipas, vilkas lapsi, liian nuori ja energinen ymmärtääkseen pelätä". Hänen perheensä ei ehkä ollut kaikkein vanhoillisin näkemyksissään. Sain sellaisen käsityksen, että Homeiraa rakastettiin ja hänelle annettiin mahdollisuuksia, joita ei yleensä tytöille suotu. Hän alkaa teini-iässä opettaa kylän tytöille luku- ja kirjoitustaitoja moskeija-teltassa, salaa, talebanien pitäessä vieressä vartiota. Tämä kaikki perheen sallimana.Uhkaavia tilanteita tulee, kun tytöt haluavat tanssia ja taputtavat kovaäänisesti. Tilanteen pelastaa kuitenkin nuori komea taleban, johon Homeira rakastuu ja joka alkaa myös salaa opiskella kirjoittamista Homeiran johdolla. Käy kuitenkin niin, että tällä ensirakkaudella ei ole tulevaisuutta. Nuori taleban lähetetään toisaalle taisteluun, jossa hän kuolee.

Homeira kertoo, kuinka hän ei muista aikaa, jolloin hänen kotimaassaan ei olisi sodittu. Oli venäläiset ja sitten talebanit. Kerronta on koskettavaa ja mukaansatempaavaa. Homeiran kerronnasta saa hyvin elävän kuvan maasta, kansasta, uskonnosta, elämästä, sodasta, naisten asemasta. Mitä hieman kummastelin ja mikä oli minulle outoa ja ennen tietämätöntä oli kuvaus talebaneista, siitä, kuinka heidät tunnisti siitä, että silmät oli kajalilla rajattu. Jotenkin en osaa yhdistää tätä "meikkaustapaa" taleban-miehiin. 

Kerronta etenee kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen. Tämän rinnalla kulkee Homeiran kirjeet lapselleen, jotka on painettu toisenlaisella fontilla. 

"Siitä, kun sinut riistettiin minulta, on nyt yhdeksänsataakahdeksankymmentäviisi yötä. Yhdeksataakahdeksankymmentäviisi yötä ovat ulovat tuulisudet repineet tuutulaulujani riekaleiksi. Nyt, kun olen tuhansien kilometrien päässä sinusta ja teistä kaikista, tässä pienessä huoneessani Kaliforniassa, ainoa todiste syntymäsi riemusta on vatsaani koristama keisarileikkausarpi. Se on äitiyteni kunniamerkki."

Kun Homeira kasvaa, hän avioituu ja elää suht rauhallista avioelämää Iranissa, jossa hän saa opiskella, ja jossa voi elää vapammin. Mutta sitten useamman vuoden jälkeen tilanne muuttuu. Homeira on opiskelunsa opiskellut, ja sallii itselleen lopulta lapsen saannin, josta on siihen asti kieltäytynyt. Mutta Afganistaniin paluun myötä mies liittyykiin talebaneihin, ottaa itselleen toisen puolison, jota Homeira ei salli. Hän ei halua vaimo numero ykköseksi. Mies ottaa avioeron ja lapsi, jää miehelle.

Kirjeet lapselle on kirjoitettu Kaliforniassa, jonne Homeira on matkustanut. Homeira on kirjailija. Hän on kirjoittanut tarinoita ja kirjallisuus on ollut tärkeää niin häennelle kuin perheelle muutenkin. Homeira alkaa itsekin kirjoittaa tarinoita. Mutta kun ensimmäinen Homeiran kirjoittama tarina julkaistaan lehdessä siitä syntyy suuri äläkkä. Lehdet pitää hävittää, sillä ei ole sallittua, että lehdessä mainittaisiin naisen nimi. Perhe on ylpeä Homeirasta, mutta joutuu suojelemaan itseään ja toinen toisiaan. Vaarallisia tilanteita on, mutta jotenkin niistä selvitään.

Jälkisanoissaan Homeira kertoo, kuinka hän meni takaisin Kabuliin, jotta saisi poikansa huoltajuuden. Ja erinäisten oikeussalitaistelujen jälkeen se hänelle lopulta myönnettiin. 

Upea, upea tarina. Voisin vielä mainita tähän loppuun, että tässä on hienot kannet, erityisesti kansikuva (suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti). Tuohon syvään, metsänvihreään väriin uppoaa kuin tähän tarinaankin. Hellyys ja läheisyys ovat läsnä siinä, missä toisenlaisetkin tunteet.

Muualla blogeissa:

Kirjarikas elämäni: Kiinnostava ja antoisa lukuelämys

Kirjamuuri: Koskettava, kerronnaltaan kaunis, syvästi tunteisiin menevä tarina

 


29 elokuuta 2024

Nimco Noor & Maippi Luukinen: Paratiisin tyttö

 

Nimco Noor & Maiippi Luukinen

Paratiisin tyttö - Juuret Mogadishussa, koti Helsingissä

Like, 2022

204 s.






 

Nimco Noor on Suomen somalialainen, Suomen kansalaisuuden saanut vuosaarelainen, kahdeksan lapsen äiti, opettaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja. Paratiisin tyttö on hänen tarinansa, kertomus "pakolaistytön tiestä itsenäiseksi suomalaiseksi naiseksi", kuten takakansiteksissä luonnehditaan. 

Tarina alkaa: "Toukokuun toiseksi viimeinen päivä 2011. Ihmisiä valui Helsinki-Vantaalla virtana kuten lentoasemilla aina. Yhdet lähdössä ja toiset palaamassa, monilla kärryt täynnä matkatavaroita." 

Nimco on kahdeksan lapsensa kanssa matkalla Lontooseen. Ensimmäinen luku on kuitenkin vain johdantoa. Tarina jatkuu takautumalla ja siirrytään vuoteen 1999, jolloin Nimco ensimmäisen kerran saapuu Suomeen miehensä luokse perheenyhdistämisprosessin myötä. Sitten tarina jälleen jatkuu vuoden 2011 matkan kuvauksella ja etenee muistoilla lapsuudesta ja kasvuvuosista Somaliassa. Tämä hyppely ajassa sekoittaa hieman lukemista, enkä oikein tiedä, mihin nyt ollaan matkalla ja mihin menossa. 

Kuvaus elämästä Somaliassa oli antoisaa ja mielenkiintoista ja pidin tästä osuudesta. Se oli selkeää ja mukaansaottavaa ja avasi somalialaista kulttuuria ja elämänmenoa. Siellä täällä kerronnan lomassa on käytetty paikalliskieltä ja somalialaisia sananlaskuja, joiden googlekäännös ainakin yhden kohdalla on sanatarkkana käännöksenä vahvempi kuin miten se on suomennettu. 

Paratiisin tyttö on tarinan itsenäisestä, vahvasta naisesta, joka kasvaa aikuisuuteen ja vastuuseen, haluun vaikuttaa ja olla osa yhteiskuntaa. Paratiisin tyttö on kertomus pakolaisuudesta ja ulkopuolisuudesta ja siitä, kuinka vaikeaa on tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Se on myös kertomus periksiantamattomuudesta ja pelon voittamisesta.

Mitä minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, on Nimcan näkemys, että somalialaisista ei pitäisi puhua somaleina.

"Pahinta on, kun sivistyneeet ihmiset käyttävät rasistisia ilmaisuja. Erään opettajan kanssa keskustellessamme hän käytti jatkuvasti sanaa somalit. Ei sanassa sinänsä mitään vikaa ole, eivätkä kaikki käytä sitä loukkaavassa mielessä, mutta suomalaisessa kielenkäytössä siihen sisältyy usein kovin alentuva sävy. Korjasin, että me olemme somalialaisia. Me olemme kansa, jolla on kieli, valtio ja lippu, aivan kuten suomalaisilla. Yritin kysyä, miksi somalialaisista on tullut vain somaleita. Opettaja ei osannut vastata. Itse somali-sanaa käytä ja korjaan, jos joku muu niin tekee."

Suomenkieli on vaikea kieli. Siihen liittyy nyansseja, joita ei ehkä suomalainenkaan tule ajatelleeksi. Itse koen, että somali on yhtä kuin somalialainen, tiettyyn kulttuuripiiriin kuuluva ihminen. Toisaalta sanasta suomalainen ei voi johtaa lyhyempää muotoa vastaavalla tavalla. Sopii kuitenkin kysyä, onko se, että sanoista käytetään lyhyempiä muotoja, kuten somalialaisesta somalia jotenkin rasistista? Voidaanhan afganistanilaisistakin puhua afgaaneina.

Myönnän kuitenkin, että sanatkin voi sattua ja on sanoja, joita ei ehkä pitäisi yleisesti käyttää. Kieli muuttuu ja sanoilla on vivahteensa. Niillä voi ilahduttaa, mutta niillä voi myös tuottaa surua. Niillä voi sitoa, mutta myös haavoittaa. Sanat voivat olla kauniita, mutta ne voi olla myös rumia. Miten käytämme niitä on kiinni ihmisestä itsestään.

Rasismi on mielestäni asenteissa ei sanoissa. Toisaalta sanoilla voi ilmaista asenteita, mutta silloin kyse on enemmästä kuin pelkästä sanasta, siinä on mukana kehonkieli, ilmeet, koko olemus. Jos joku käyttää sanoja alentavasti, ei se tarkoita, että kaikki käyttäisivät sitä alentavasti. Pitäisikö sana siis laittaa pannaan siksi, että joku on käyttänyt sitä alentavasti? Ajattelemaan pistävä näkemys siis tämä Nimcon tekemä kysymys somalin ja somalialaisen eroavaisuudesta.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Somalia


---

Muualla:

Kirjat kertovat: Tabuja rikkova elämänkerta

Anun ihmeelliset matkat: Paikoitellen hulvattoman hauska teos

24 elokuuta 2024

Margot Benary-Isbert: Kevät Nooan arkissa!

 

Margot Benary-Isbert

Kevät Nooan arkissa

Alkuteos: Der Ebereschenhof

Suomentanut Ulla-Maija Jokinen

WSOY,  1958

203 + 2 s.

Kansikuvitus: Maija Karma

Kevät Nooan arkissa jatkaa Lechowin perheen tarinaa sodanjälkeisessä jälleenrakennuksen ajan Saksassa. Perhe asuu ystävällisen vanhan rouvan, Anni Almutin maatilalla Ebereschenhofissa vanhasta junanvaunusta kunnostetussa asunnossa. Tarinan päähenkilö on Lechowin perheen tytär Margret, joka on palkattuna kotiapuna tilalla, samoin kuin isoveli on palkattu puutarhurin apulaiseksi. Margret, joka auttaa myös keittiössä tarvittaessa hoitaa lähinnä eläimiä. Almutin Anni kasvattaa rotukoiria (rodusta en nyt osaa sanoa mitään). Margret tulee toimeen kaikkien eläinten kanssa. Hän pelastaa kuolemansairaan ponin teurastajalta ja hoitaa sen terveeksi.

Kylään tulee uusi opettaja Christoph Hühnerbein (kananjalka), joka omituisesta nimestään huolimatta on hyvinkin kykenevä ja aikaansaava. Hän alkaa koululaisten kanssa rakentaa pommituksessa tuhoutunutta taloa paluumuuttajille asuntoa. Tästä ei kunnan päättävät tahot kuitenkaan tykkää. Kylään ei haluta yhtään uusia pakolaisia tai muualta tulevia. Lechowin perheen isä, joka on lääkäri on hänkin päässyt uuden elämän syrjään kiinni. 

Kylään tulee myös mies, joka etsii poikaansa ja kun hän hänet vihdoin löytää, myös kylän karsastama erakko, Marri, joka on majoittanut miehen ensivastusteluista huolimatta, pääsee yli surun ja oman poikansa kuoleman. 

Margret puolestaan miettii suhdettaan rouva Almutin Bernd-poikaan, samoin kuin muuttoa Amerikkaan, jota mahdollisuutta hänelle on tarjonnut eräs amerikkalainen koiranostajarouva. 

Kaiken kaikkiaan Nooan arkki ja Kevät Nooan arkissa on kiintoisa ajankuva ja hieman erilainen näkökulma sodanjälkeiseen Saksaan. Poliittisia kuvioita ei suuresti tässä esiinny eikä kantaa sotaan, sen syihin tai syyllisiin etsitä. Pieniä viitteitä, kuten Saksan jako kuitenkin on läsnä. Lechowit asuvat länsipuolella. Ajankuvaan liittyy myös rahauudistus.

Tavallisen perheen arkea ja ponnisteluja kohti tulevaisuutta. Kasvukipuja ja unelmia. Margretin pikkusisko Andrea haluaa teatteriin tai näyttelijäksi. Hän joutuu miltei erotetuksi luostarikoulustaan, kun matkii opettajaansa, joka joutuu paniikkiin. Margret kuitenkin puhuu onnettoman tytön puolesta johtajalle ja Margret lupaa, ettei enää matki ketään, mutta pitääkö lupaus? 

Viekö tienne kotiseudulleni?

Oi sanokaa, sanokaa, millaita on siellä!

Näittekö luumupuuta ikkunani alla?

Sanokaa, kukoistiko luumupuuni.

Kun olin lukenut sen, oli huoneessa aivan hiljaista. Äiti oli lakannut neulomasta ja Margret kehräämästä, isä katseli käsiään ja nurkassa istuva LIng oli sulkenut silmänsäs, mutta nukkunut häne ei. Margret ei koko sinä iltana sanonut sanaakaan. Luulempa, että kaikki ajattelivat samaa; jotakin tuttua seutua, missä joskus oli ollut koti ja missä keväällä kukkii puu, jota ei enää milloinkaan voi nähdä. Eikö ole merkillistä, että yli tuhat vuotta sitten joku runoilija on tiennyt, millä tavoin tänä päivänä tuntevat ihmiset, jotka eivät enää voi palata omaan kotiinsa. (Andrean kirjeestä Dieterille)

Kirjallisuusviitteitä:

Nyt olen keksinyt ponilleni nimen,sanoi Margret eräänä päivänä Hieronymukselle, kun tämä tuli talliin tiedustelemaan potilaan vointia. - Se on Mignon - "Wilhelm Meisterin oppivuosissa" kuvatun kurjan, kovia kokeneen mustalaistytön mukaan".

***

Ostolupaa? Sanoi Matthias katsoen isää päätään pudistaen. - Anna pikemminkin minun mennä puolestasi, Old Shatterhand. Isot lapset olivat aina aikaisemmin nimittäneet isää Old Shatterhandiksi. Tuo Karl Mayn intiaanikirjoista saatu nimi oli komein kunnianosoitus, jonka he olivat pieninä saattaa antaa aikuisille. 

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 17. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet






14 elokuuta 2024

Maurice Druon: Tistu Vihreäpeukalo!


Maurice Druon (teksti) & Jacqueline Duhéme (kuvitus)

Tistu Vihreäpeukalo

Alkuteos: Tistou les pouces verts 

Suomentanut Inkeri Tuomikoski

Otava, 1974

143 + 1 s.

 

Tistu on pieni poika, joka ristittiin Kaarle Juhaniksi, mutta kuka nyt voisi kutsua pientä suloista pojanpalleroa Kaarle Juhaniksi ja niin hänestä tuli Tistu. Tistun Äiti Kulta ja Rakas Isä asuivat

Talossa nimeltä Kiilto-Kuulto, loistoautojen, kauniitten puitten ja komeitten hevosten keskellä, erinoamisen isänsä ja kukkakimppua muistuttavan äitinsä kanssa viettäen hyvin onnellista elämää.

Kaupunki, jossa perhe asui oli Niittyvilla ja sen asukkaita kutsuttiin villaniittyläisiksi. Villaniitty oli kuuluisa ja vauras, kiitos Rakkaan Isän tehtaan. Tistun isä oli asetehtailija.

"Usko pois, poikaseni, miellä on tuottava liikeyritys. Kukaan ei halua ostaa sateensuojia, jos on kaunis ilma, ja jos taas tulee sateinen kesä, niin olkihatut jäävät varastoon. sen sijaan kanuunat menevät aina kaupaksi, satoi tai paistoi."

Rakas Isä ajattelee, että Tistusta tulee sitten hänen jälkeensä oiva jatkaja, mutta kuinka käykään. Tistu laitetaan kouluun, jossa hän ei tule toimeen. Hän on liian erikoinen poika tavalliseen kouluun ja Tistu saa opetella asioita elämällä. Hän aloittaa puutarhassa Herra Viiksekkään opastuksella ja saa selville, että hänellä onkin vihreät peukalot. Minne vain hän painaakin peukalonjälkensä syntyy kukkia ja kasveja, toinen toistaan upeampia ja rehevämpiä. Mutta siitä pitää olla vaiti. Asiaa ei saa paljastaa kenellekään. Tistu tutustuu erilaisiin paikkoihin, kuten vankilaan, jonka asukit kovin säälittävät häntä ja niin Tistu salaa käy painamassa peukalonjälkensä vankilan muureihin ja kaltereihin ja mitä tapahtuukaan. Koko vankila muuttuu kukkatarhaksi ja ruusulinnaksi. Samoin käy köyhälistökorttelin, jonka väki alkaa menestyä, kun he ottavat pääsymaksun puutarhaksi muuttuneesta asuinlähiöstä.

Tistu Vihreäpeukalo on mainio saturomaani Pikku Prinssin hengessä, kuten takakansiteksissäkin mainitaan. Teokset eivät kuitenkaan ole aivan yksi yhteen. Tistun kerronnassa on vaihtelevuutta. Siinä on sadunkerronnan elementtejä, esim. ihmesadun piirteitä, mutta myös symboliikkaa. Numero yhdeksän toistuu kerronnassa ja mietinkin, mikä merkitys tällä numerolla mahtaa olla?!

Tämä komeutta rakastava mies oli hyvä luonteeltaan, ja niinpä kaikki tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi. Ja tallirengit harjasivat hevosia: yhdeksan karvaa yhteen, yhdeksän toiseen suuntaan, ja lopulta näitten vaapukanväristen hevosten selät muistuttivat suunnattoman suuria, hienosti hiottuja rubiineja.

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen ja hän vie tarinaa eteenpäin sujuvasti. Kerronnassa on välillä hieman ironian tai satiirin tuntua ollakseen vain pienten lasten satu. Tässä on viitteellisyyttä aikuistenkin suuntaan. Tarina on kauttaaltaan pasifistinen sodanvastustamisjulistus ja tässä on hieman hippiajan tunnelmaa.

Jacqueline Duhémen rehevän hersyvä mustavalkokuvitus on aivan loistava. Hieno pieni antikvarilöytö, joka on jo pitkään odottanut hyllyssä lukuvuoroaan. Suosittelen kaikille tutustumaan. 

Pohjoinen 2024 kohta 6.   Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea


12 elokuuta 2024

Aino Räsänen-Lemaitre: Harppulaulun salaisuus


Aino Räsänen-Lemaitre

Harppulaulun salaisuus

Kuopion Kansallinen Kirjapaino (KKK)

1956

181 + 3 s.

Kansi: Veikko Koponen 





Vair me oro van o, vair me oro van ee,

Vain me oru o ho, sad am I without thee.

Hebridiläisen laulun alku, jonka nuotit on teoksen lopussa


Heljä on 16-vuotias neitonen Helsinginsistä. Hänen vanhempansa ovat matkustaneet ulkomaille ja Heljä saa kutsun Englantiin piikomaan Strawberrywoodiin, Brickertonin perheeseen, jota emännöi Mrs Brickerton ja jossa asuu myös rouvan sisko Miss Isabella. Heljästä tulee keittiöapulainen keittiöön Mrs Lalley, eli Katen apuna. 

Teos alkaa Heljän huonovointisella laivamatkakuvauksella ja avuliaiden auttajien opastuksella halki kaupungin Berkshireen. Teoksessa tulee hyvin esiteltyä brittiläistä elämäntapaa ja omaisluonnetta. Myös Heljän vierailu Lontoossa on selkeä kuin kartta. Hyde Park, Piccadilly Circus, Trafalgar Square tulevat esitellyiksi puhumattakaan englantilaisista puutarhoista ja kukista, joita riittää läpi vuoden. Pikkuinen punarintasatakieli täytyy mainita sekin. 

Kerronta on kaikkitetävän kertojan kuvaavaa kerrontaa. Tarina etenee kuin vesi hiljaa virraten. Tunnelmat ja tapahtumat luovat vaiheikkaan kokonaisuuden ilman suuria tunneskaaloja. Heljä eläytyy tilanteisiin ja pieniin tapahtumiin ja miettii elämäänsä, miksi hän oikeastaan onkaan tullut tähän maahan?

Heljän piikominen Strawberrywoodissa vaihtuu lastenhoitajan toimeen Skotlannissa, jossa Mr McCush, jonka Ivy Cottageen Heljä on jo Berkshiressä pistäytynyt omin lupinsa aivan kuin "viehättävän tyttökirjan "Salaisen puutarhan" päähenkilö, tulee tutummaksi ja osoittautuukin karjalaisjuurisen Heljän todelliseksi isäksi.

Ihan kiintoisa vanha tyttökirja sotien jälkeiseltä ajalta. Hieman otettuani selvää kirjan taustoista löysin tiedon, että Heljän tarinassa on paljon omakohtaisen kokemuksen tuomaa tietämystä. Toisin sanoen teos pohjautuu vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Heljän nimi alkoi lukiessani tuntua jotenkin tutulta on kyllä, Heljän elämää kuvataan myös kirjailijan Elefanttitalo teoksessa, jonka olenkin lukenut aiemmin.

Kerronta on selkeää kirjakieltä, eikä dialogitkaan tee poikkeusta puhekielisyyteen. Suomalainen sanonta "kissa kuumaa puuroa" on hieman poikkeava ilmaus jonka tilannesopivuutta jäin miettimään, kun se sanotaan ranskalaiselle pojalle. Mille kuitenkin todella hymähdin oli kuvaus maitomiehestä, joka "harppoi portista hevoseensa". Tilanteen olisi ehkä voinut kuvata selkeämminkin, sillä ei hän nyt kuitenkaan hevoseen mennyt.

Kaiken kaikkiaan Aino Räsäsen lasten- ja nuortenkirjat ovat ihan hauskoja luonteikkaita teoksia, joista ainakin Marjaana Madagaskarissa täytyisi saada vielä luettavaksi.

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 5 Kirjassa on joki. Tässä teoksessa liikutaan sekä Thamesin, että Seinen rannoilla.

08 elokuuta 2024

J.O. Curwood: Pohjolan kukka


J.O. Curwood

Pohjolan kukka

Alkuteos The Flower of  the North

Suomennos V.M. (Väinö Meltti)

Karisto, 1945

195 + 1 s.

Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa, jollainen temmpu aina oli viimeisenä, vakuuttavana todistuksena hänen  neuvottomuudestaan, ja asteli hitaasti ympäri huonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen, haalistuneihin punaisiin nahkapaperikansiin sidottu, oli muuan kreikkalainen lukemisto, toinen taas Drummondin "Ihmisen nousu". Seinään päin käännetyn kuvan alla, sirosti leikatussa kaapissa, oli tosiia kirjoja. Hän loi pikaisen simäyksen kirjojen nimiin. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn "Sosialismi", Sir Thomas Mooren "Utopia", St. Pierren "Paul ja Virginia" ja kymmenkunta muuta teosta, kuten Balzacin ja Hugon romaaneja ja Danten "Divina Commedia.

Curwoodin Pohjolan kukka on ensisijaisesti rakkaustarina, toissijaisesti erä- ja seikkailukertomus. Teoksen päähenkilö on Philip Whittemore, joka on suunnitellut kalastusyhtiön perustamista jonnekin Pohjoisen Kanadan järviseuduille. Hänellä on ystävä Gregson, joka on taiteilija, ja joka ehkä tästä syystä kuvataan "tyttömäisen herkiksi kasvoiltaan". Teos alkaa Gregsonin kuvauksella unohtumattomasta naisesta, jolla on  "sellaiset hiukset"

Myös Philip tapaa unohtumattoman naisen Jeannen. Onko Jeanne Gregsonin tapaama unohtumaton nainen? Philip katselee taiteilijaystävänsä luomaa kuvaa naisesta mietteliäänä.

Philipin suunnitelmat kalastusyhtiön suhteen saavat kuitenkin vastaansa salaperäisiä voimia, jotka yrittävät vallata yhtiön. Kuka lopulta on näiden toimien takana. 

Tämä ei ollut ihan parasta Curwoodia. Hieman jäin mietteliääksi ajallisen miljöön suhteen. Tekstin lomassa mainitaan auto. Joko 1800-luvun puolella oli autoja? Vai olisiko ajallinen miljöö sittenkin jo 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Tästä ei oikein pääse perille. Goodreadsin mukaan teos on alunperin ilmestynyt 1912, joten tätä taustaa vasten ajankuvakin ehkä on samaa luokkaa.

Tekstiotteessa mainitut teokset otin esimerkkiteksiotteeksi miettiessäni ajallista kytköstä.  Toisaalta teoksissa mainitut kirjallisuusviitteet ovat aina kiehtova yksityiskohta, johon voi kiinnittää huomiota. Hieman selviteltyäni mainittujen teosten syntyaikoja ne  lienevät ensisijaisesti valittu kuvaamaan omistajansa  oppineisuutta ja hyvää kasvatusta. Klassikkoteoksia menneiltä ajoilta, joista nuorin lienee Victor Hugo. Kirjat kuuluvat Fort o'Godin erämaalinnakkeessa asuvalle herra D'Arcanbalille, jonka elämää varjostaa perhetragedia, joka onkin kalastusyhtiön ympärillä pyörivän salaliiton ohella teoksen varsinainen punainen lanka. 

Teos päättyy mielestäni hieman vajaasti.

Philip vapisi. Jeanne astui huoneen poikki hänen luokseen ääneti ja hiipi hänen syliinsä.  Ja sitten  Fort o¨Godin isäntä kääntyi verkalleen heihin päin ja ojensi molemmat suuret kätensä. "Rakkaat lapseni" sanoi hän.

Entä sitten? Mitä sitten tapahtui? Itse lukiessani jäin viime sanoiksi toistamaan tuon "rakkaat, rakkaat lapseni". Siihen olisin ollut tyytyväisempi. Kerronta on muutenkin teoksessa hyvin yksinkertaista. Kertovasti etenevää, jossa on kyllä dialogia mukana, mutta ei juurikaan luonnonolojen kuvailua tai tunnetilojen ilmaisuja. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo muutamat tapahtumat ja hirmuinen koskenlaskukohtaus, josta päähenkilö hädin tuskin selviää hengissä. Mutta mitään suuria maalailuja tässä ei ole ja tapahtumakuvauksetkin jäävät yksinkertaisiksi eikä kovin moniulotteisiksi. Lopputulema on hieman sekava ja jotkin tapahtumat jäävät osin epäselviksi. Mielikuvitus ja luetun siirtyminen lukijan mielessä kuviksi jää vaillinaiseksi ja tätä jäin kaipaamaan.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 12 Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa 



06 elokuuta 2024

Gloria Jahoda: The Trail of Tears


Gloria Jahoda

The Trail of Tears

The story of the American Indian Removals 1813-1855

Wings Books, New York, 1995

356 s.

 

We are going with Washington.

Which boat do we get in?

 - Seminole Removal Song

Kuten teoksen alaotsikko kertoo tämä teos on kertomus amerikan alkuperäiskansojen pakkomuutoista omilta asuinpaikoiltaan toisaalle. Kaiken kaikkiaa karua ja kylmäävää historiankertomaa, jonka mielenkiintoisin anti on alkuperäiskansojen omissa "kirjoituksissa" sekä julmien sota- ja taistelukuvien vastapainona upea ja kaunis luonnonkuvaus. 

It was a world of high grasses that sang in the wind, of riverbanks thick with willows and cottonwoods, of the eroded oak-filled Ozark Mountains. On the uplands scurried prairie chickens. From south to north, in summer, ranged the great buffalo herds which had already disappeared from Tahlonteskee's country in the East. Ruddy rivers became choked with them as they swarm across. In the mud of buffalo wallows they rubbed their hides free of incsects and vermin. Their calves fattened on the abundance of forage. Their meat fed the Osages and Blackfeet and Piegans and Mandans and Hidatsas and host of other tribes. But there was surely enough for all, Tahlonteskee resoned. He wathched river hackberries shimmering in the sunlight; he heard the beating wings of golden eagles and the jumping of catfish. Magpies and crows shouted to each other. At night Nahquisi, the evening star, hung low, and coyotes howled. It was a good country, Tahlonteskee argued with himself. The rivers flowed as bright as the brocades that rich white planter's wives wore back home. Wild turkeys ran in the buffalo and gram grasses, and at twilight the whippoorwills called softly. The smells were those of blossoming violet prairie clover and black earth and the bluestem grasses that were so tough they cold exhaust  a man walking through them. The sweetish smell of gypsum-rich river water was borneon long wind swells that combed the prairies and mountain maples and rippled the waters. Elk herds moved slowly as far south as the river Long Knives called the Red. There were deer and jackrabbits and prairie dogs, squirrels and cottontails. In autumn the migrating geese arrived, their silhouttes swift against orange moons.

Koska teos oli englanninkielinen ja erikoissanastoa oli paljon, jäi minulta paljon ymmärtämättäkin. Tässä oli kuitenkin paljon uutta tietoa ja pohdituttavaa, johon mahdollisesti haluan palata. Olisi hienoa, jos joku asianharrastaja saisi innoituksen kääntää tämän teoksen suomenkielelle. Taitaa vain olla niin, että asianharrastajien ja kiinnostuneiden joukko taitaa olla kovin harvalukuinen ja ne, jotka erityisesti ovat kiinnostuneita osaavat englantia paremmin kuin minä.