Anni Swanin jouluisia satuja!

Anni Swan: Jouluaatto metsässä.  Teoksessa: Anni Swanin sadut. WSOY, 1997

"Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät hilpeästi kujilla ja teillä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän hiihtämään?"

Ja niin Tauno lähtee hiihtämään ja iloisesti laulaen suuntaa kohti metsään, kunnes ... karhu mörisee hänen takanaan ja uhkaa syödä suuhunsa niin pojan kuin suksetkin. Mutta sitten, Taunon pyytäessä mesikämmentä päästämään hänet, sillä mitä äitikin sanoo, jos hän ei ole kotona, kun kuusi sytytetään. "Voi, hyvä Tapio!" Karhu sanoo. 

Ja minä lukiessani tuumailen, että miksikäs  Tauno äkkiä muuttuukin Tapioksi, mutta eihän karhun sanat tarkoittaneetkaan Taunoa, vaan suomalaista metsään liittyvää taruhenkilöä. Karhu oli aivan unohtanut, että on jouluaatto ja kaikki eläimet ja ihmiset ovat ystäviä keskenään. Tauno pääsee seuraamaan metsänväen joulujuhlaa ja ja jänöjussien paraatia ja tämäpä hassua, Mirrin ja Mustin kyökkimestareina hoitamassa juhla-ateriaa. Mutta, kun aterian päätyttyä koko juhlaväki alkoi laulaa kukin omalla nuotillaan, alkoi Taunon korviin koskea ja hän suuntasi kulkunsa takaisin kotiin, jossa häntä olikin jo kovasti kaivattu.

 

Anni Swan: Jouluaatto. Teoksessa: Anni Swanin sadut. WSOY, 1997

 

Taivaalla  muinen tähti kiilsi,

kuningas tähtieparvien.

Sen sydänt' usein murhe viilsi 

nähdessä vaivat ihmisten;

ja surren synkeyttä maan

Hän jätti riemun ylhäisen

ja astui maata loistamaan.

Näin harjoittelee Martti joulurunoa 6-vuotiaan pikkuveljen Kaarlon kuunnellessa ja katsellessa ikkunan ääressä taivaalle tähyillen - Martti, missä joulutähti on?" Kaarlo kysyy. - Minä en näe joulutähteä taivaalla. Muun perheen toimittaessa jouluaskareitaan Kaarlo näkee kuinka hongikosta maantien toiselta puolen loistaa kirkas valo ja hän pujahtaa ovesta ulos etsimään joulutähteä. Äkkiä valo katoaa. Mihin se pujahti. Kaarlo miettii. Ehkä se putosi tuohon taloon sisälle? Ja Kaarlo astuu sisälle vanhaan mökkiin, jossa asuu vanha erakoitunut mies, yksinäinen mies, jolla on leivänkannikka ja kuivunut juustonpala ateriana. Kaarlo kertoo miehelle joulutähden etsinnästään ja yhdessä he katselevat tietosanakirjasta kuvia, joita mies selittää Kaarlolle mutisten välillä itsekseen: merkillistä, merkillistä tai pikkumies, pikkumies. Ulkona pimenee ja Kaarlo pyytää miestä saattamaan hänet kotiin, "kun siellä on niin pimeää ja minä pelkään susia. Marttikin pelkää..." Ja kun mies sitten on kääntymässä takaisin saatettuaan Kaarlon kotiin, tämä sanoo, ettei saa mennä, vaan tulla sisälle, kun hänellä ei ole joulukuusta, ei torttuja eikä omenia." Ja niin erakko kutsutaan sisälle ja se on hyvin merkillistä ja ehkä ihmekin. Miehestä tuntuu, kuin kotiin olisi tullut.  "Ehkäpä joulutähti sittenkin putosi majaani."  

Nämä kaksi pientä satua ovat hyvin erilaisia teemoiltaan. Metsän joulussa kuvastuu suomalainen kansanperinne. Metsän joulu on hyvin perinteinen satu kalevala-viitteineen. Tämä ehkä ei aukea kaikille ilman selityksiä, kun itsekin lukiessa hetken mietin, miksi Taunosta tulikin Tapio.  Myös karhun uhkaus minua hieman säpsähdytti, mutta maininta suksien syömisestä hieman laimensi uhkausta. 

Joulutähti puolestaan kertoo hyvin todellisesta maailmasta. Joulu mielletään lastenjuhlaksi, idylli perheen yhteisestä juhlasta korostuu ja kuitenkin on niin paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka elävät puutteissaan kaivaten elämäänsä iloa ja yhteisöllisyyttä. Joulutähdessä on myös kristillistä symboliikkaa.

Näissä molemmissa saduissa tulee kuitenkin esille se jouluevankeliumin sanoma, jonka toivoisi todelliseksi myös tänäkin päivänä: Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta joulukuu B: Joulusatu 

 

 

Hyvää, Rauhaisaa Joulua

ja mitä parhainta Uutta Vuotta

toivottaen,

Aino 

Christopher Boeck: Joulun ruusu!

Christopher Boeck

Joulun ruusu   

Otava, 1924 (Tähtisarja nro 32)

214 s. 

'Ikuisesti naisellinen', mikä hurmasi esi-isiämme ei enää ilmaise mitään todellista käsitettä, vaan se on menneisyyteen kuuluvaa kukkaiskieltä. Miehen tulee tästä lähin kunnioittaa naisia vertaisenaan. Ja siksi rakkaat sisareni ja hengenheimolaiseni - pois kaikki niinsanottu tunteellisuus, pois rakkauden kiehtova tenholaulu; käytännöllisen elämän syvä vakavuus kutsuu meitä. Hic Rhodus, hic salta.

Gemma Hök on kuuluisa laulaja, naisasianainen, joka leikkauttaa pitkät palmikkonsa sen takia, että joku mies  ylistää niitä ja sytyttää savukkeen naisellisten mielitekojensa torjumiseksi. 

Gemmaa on häirinnyt, hänen kirjoittaessaan puhettaan kanssasisarilleen, ulkoa kuuluva keväinen lintujen laulu: "Eivätkö ne koskaa viisastu ja kehity", hän miettii, mutta kuinka ollakaan hänen sisimmästään alkaa hetken kuluttua soida myös laulu, niin kevät kuin onkin, hän alkaa laulaa joululaulua "Aurinko saapuu, aurinko voittaa. Beetlehemin tähti kirkkaana koittaa."

Naistoimikunnan puheenjohtaja, kirjailijatar Therese Vind pyytää Gemmaa laulamaan  suunnittelemaansa juhlaan, joka järjestetään Odd Fellows -palatsissa ja jolla on tarkoitus kerätä varoja "naimattomien, itsensä-huoltavien naisten rakennusta varten 

Toisaalla seurataan Maisteri Johannes Falkenbergia, papinpoikaa Jyllannin Skivestä, joka on  yliopiston kirjastossa tutkimassa jouluperinteitä. Seuranaan hänellä on palvelijansa ja sihteerinsä Marinus Ulriksen. 

Johannes on "sivuuttanut ensimmäiset nuoruusvuodet. Hän näyttääkin sellaiselta, kuin hän ei olisi koskaan ollut nuori. --- ---- hän on vain hiukan yli kolmenkymmnenen. Hän näyttää lukutoukalta ja ukkomaiselta kuin valtiovanki, joka ei moniin aikoihin ole hengittänyt raitista ilmaa. Hiukset törröttävät joka suuntaan - ja keskellä päälakea kohoaa hiustupsu kuin tunturin laella puu.

Lukiessaan vanhoista joulumenoista Johannes muistelee kotipappilan jouluja Juutinmaalla, ajattelee siskoaan Petreaa ja lapsuudenystäväänsä Thorwaldia heräten kun joku vieressä laulaa joululaulua. Joululaulua, jonka hän on itse nuoruudessaan sanoittanut, mutta jota muut ei tiedä. Johannes on ensin aikonut papiksi, kuten isänsä, mutta vaihtanut sitten suuntautumistaan kansanperinteen puolelle ja ryhtynyt tutkijaksi.

Johannes saapuu myös tuohon hyväntekeväisyysjuhlaan, kuulee Gemman laulavan ja laulut eivät jätä häntä rauhaan. "Hän tahtoisi ruusun kihlata". Johannes ei enää halua olla tutkijakaan, hän haluaa runoilijaksi ja hän "tahtoisi ruusun kihlata". Johannes alkaa kirjoittaa kirjaa Joulun ruususta. Hänellä on vain ongelma. Hän ei tiedä, miten hän päättäisi sen, kunnes saa Gemmalta tylyt rukkaset. 

Joulun ruusu on lemmentarina jostain 1900-luvun alkupuolelta. Se on täynnä vuodenajan vaihtelua, tunteiden paloa ja unelmia. Joulun ruusu on jossain määrin symbolinen nimi. Teemallisesti tässä liikutaan perinteisten perhearvojen ja naisasialiikkeen ristiaallokossa. 

Joulun ruusussa on sen verran symboliikkaa, että ihan kaikki ei minulle avaudu, mutta jouluisissa tunnelmissa liikutaan. Minua kiinnostaisi tietää myös lisää kaikista niistä lauluista joihin tässä tarinassa viitataan, samoin kuin siitä sadusta Joulun ruusu, johon viitataan. Onko kyseessä todelliset tanskalaiset perinnelaulut ja erityisesti, mikä on tuo satu Joulun ruusu? Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä tietoa. Täytyy tutkia lisää. 

EDIT: sanoilla satu ja joulun ruusu en löytänyt mitään tietoa, mutta vaihtaessani kieltä ja sanoja, niin jopa löytyi. Selma Lagerlöf on kirjoittanut Legendan jouluruususta, joka saattaisi olla tässä tarkoitettu satu.  Ehkä tähän joulukukkaan liittyy muitakin satuja ja legendoja.

Tämä oli ihan mukava lukukokemus pienistä puutteistaan huolimatta. Tanskalainen yhteiskunta vertautuu ruotsalaiseen ja pienesti myös Suomeen. Päähenkilön sisko menee naimisiin ja muuttaa miehensä kanssa Grönlantiin, mikä oli pieni kiintoisa yksityiskohta. Päähenkilön vanhemmat kuvataan myös yksilöllisinä ja huumorin pilkahduksin. Jos tästä teoksesta pitäisi etsiä antagonistia, niin sellaisena voisi pitää opportunistista Therese Vindiä, joka feminismitaistossaan antaa perheelleen hyvin vähän arvoa ja senkin vähän suhteessa hänen pyrkimyksiinsä. 

Feministisestä sanastosta:

Reformipuku jota Gemman pitäisi suunnitella vaihtuu taalalaispukuun

Minervan lippu Viittaa ilmeisesti muinaistaruihin ja liittynee feminismiin 

Suomi-bongaus:

"... Ja mitä sanoo teidän korkea-arvoisuutenne niittypalastani tuolla, joka melkein aina on täynnä vesilammikoita? ... Sehän on Suomi, tuhansien järvien maa."

Kyyti 2025 -lukuhaaste joulukuu A-kohta: Jouluinen romaani

 

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen

Järki ja tunteet

Alkuteos: Sense and sensibility

Suomentanut Aune Brotherus 

WSOY, 1980  (4. painos)

338 + 1 s.

Kansi: Tove Ahlbäck 

Tämän teoksen päähenkilöitä on neidit Ellinor ja Marianne Dashwood, jotka luonteiltaan eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Elinorilla, vanhimmalla tyttärellä, jonka neuvoa äiti noudatti oli hyvä ymmärrys ja selkeä arvostelukyky, joiden vuoksi hän yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta soveltui äitinsä neuvojaksi ja sai hänet hillitsemään kiivautensa, josta varmasti olisi ehkä ollut ikävät seuraukset. Ellinor oli erittäin hyväsydäminen, hyvätahtoinen ja hänellä oli voimakkaat tunteet, mutta hän osasi hallita niitä. Se oli taito, joka äidin vielä oli opittava ja jota toinen hänen sisaristaan ei aikonut koskaan opetella. Marianne oli monessa suhteessa samanlainen kuin Ellinor. Hänkin oli ymmärtäväinen ja älykäs, mutta kiihkeä kaikessa. Hänen surullaan ja ilollaan ei ollut mitään rajaa. Hän oli jalomielinen, ystävällinen,innostuva, mutta varomaton. Hänen ja äidin yhtäläisyys oli silmäänpistävä. 

Tarina alkaa siitä, kun Dashwoodin perhe, suku oli asustanut Sussexissa iät ajat, joutuu muuttamaan pois kotoaan Norlandista. Syynä isä Dashwoodin kuolema. Isä Dashwood on ollut aviossa ennen nykyistä perhettä ja tästä ensimmäisestä liitosta on poika John. Johnin vaimo Fanny Ferrars on rahanhimoinen nainen, joka saa puhuttua miehensä lahjoittamasta avustusta sisarpuolilleen, vaikka isän testamentin mukaan, hänen pitäisi auttaa heitä. Lopulta sisarukset, joihin kuuluu vielä kolmaskin tytär, Margareth, muuttavat äitinsä kanssa Devonshireen, josta heille on tarjottu pientä "mökkiä". 

Miten sisarukset selviävät uusissa oloissa, uusien naapuriensa kesken, jotka ovat kyllä ystävällisiä, mutta ystävällisyydessään vähän liiankin tuppautuvaisia. Asioita mutkistaa paitsi rahahuolet, myös rakkaushuolet. Ellinorillla on tunteita Edvard Ferras -nimiseen nuorukaiseen, joka on Fanny Ferrarsin veli. Marianne puolestaan kävelyretkellä saa "sankarikompleksin", kun kaaduttuaan loukkaa jalkansa ja pelastajaksi saapuu nuori ja komea herra Willoughby. Marianne heittäytyy suinpäin tunteittensa vietäväksi ja Willoughbyhän vie. Mariannen suloisuuteen ihastuu myös vanhempi herrasmies, eversti Brandon.

Olen nähnyt tämän Ang Leen ohjaamana elokuvana, jossa Ellinoria esitti Emma Thompson ja Mariannea Kate Winslet ja pidin elokuvasta todella paljon. Elokuvaan verrattuna kirja jäi kauas taakse, hyvin keskinkertaiseksi kokemukseksi. En tiedä, josko uudempi käännös teoksesta olisi antanut enempi, sillä nyt minulla oli vaikeuksia pitää mielessä henkilösuhteita eikä kerrontakaan ottanut tuulta alleen. Tästä puuttui se säkenöinti, joka on saanut minut lukemaan Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon useampaankin kertaan, samoin kuin mielelläni palaisin myös Kasvattitytön tarinaan, mutta tämän teoksen uusintaluku ei suoraan sanoen innosta, ellei sitten voisi kokeilla sitä uudempaa, Kersti Juvan käännöstä. 

Järki ja tunteet ilmestyi alkujaan 1811 ja on ensimmäinen teos, jonka Jane Austen sai julkaistua. Tarina on toki rakkaustarina, jossa kuitenkin korustuu enemmän ironisuus kuin suuret tunteet (jotka elokuvassa taas nousevat enemmän esiin) Rahanhimoa, sosiaalisia suhteita ja  käytöstapoja nokitellaan lempeän kärkevästi. Kirjassa keskitytään kerronnallisesti Ellinorin ja Mariannen tunteiden kuvaamiseen, kun pikkusisko Margareth jää täysin sivuosaan ja vain pieniksi maininnoiksi (tässäkin suhteessa elokuva antaa enemmän).

 

 

 

Tällä mukana Tuulevin lukublogin Jane Austen 250 vuotta -haasteessa.

 

 

Friz Pawelzik (toim.) Lepään palmumatollani ja rukoilen

 

Lepään palmumatollani ja rukoilen

Afrikkalaisia rukouksia 

Alkuteos: Ich liege auf meiner Matte und bete

Suomentanut Liisa Lehtonen

Suomen Lähetysseura (8. painos), 1970

Kuvitus: Georg Lemke

69 + 5 s.

Tämä pieni runokirja on ollut jo monia vuosia hyllyssäni, löydettyäni sen aikoinaan kirpputorilta. Minua viehätti kirjan nimi ja layout. En muista olenko lukenut tätä aiemmin kokonaisuudessaan, vilkaissut ehkä vähän. Nyt kuitenkin aloin selata kirjahyllyäni löytääkseni kirjan, jonka nimestä erityisesti pitäisin. Syynä tämän vuoden Helmet-haaste. Kivoja kirjannimiä toki löytyy, mutta se, että kirjan nimi erityisesti viehättää ei olekaan niin helppo valinta. No, tämän minä löysin ja todellakin, kirjan nimi on tyylikäs, hauska ja kuvaava. 

Lepään palmumatollani ja rukoilen on kokoelma afrikkalaisia runoja. Ne on syntyneet Ghanan Kultarannikon NMKY:ssä. Friz Pawelzik, joka on nämä rukoukset  koonnut, on syntyjään saksalainen, mutta asunut Ghanan Tagoradissa. Nämä rukoukset on siis käännetty suomeksi saksankielestä. Vaikea sanoa, kuinka paljon tunnetta ja vivahteita käännöksissä on jäänyt tuomatta, runot ovat kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan paljon puhuvia. Vaikka runoissa on paljon afrikkalaista arkea puhuvat nämä runot laajemminkin maailman kansojen arkipäivästä, toiveista, elämästä ikiaikaisine ja polttavine kysymyksineen. Friz Pawelzikiltä on ilmestynyt myös muita teoksia, muun muassa tämän teoksen rinnakkaisteos (?) Nouskoon iloni kuin lintu kohti taivasta, johon mielelläni tutustuisin. 

Puhutteleva pieni teos, jonka runoja ei kannata lukea yhtä kyytiä lävitse pikajunan vauhdilla, vaan hitaasti, viipyillen, runo ja virke kerrallaan. Minuun kolahti erityisesti tämä ruokarukous, jonka muutamat maininnat saivat hyvällä tavalla hymyn huulille. Että näinkin voi asiat nähdä ja kokea.

Sinun puhveleissasi on hyvä liha

Herra, Luoja,

jolta tulee kaikki kasvu,

mikä maan päällä on.

Makeat banaanit, rasvaiset jättiläisbanaanit

happamat appelsiinit, kuiva jam,

riisi, maissi ja maapähkinät,

joista tätä hyvää keittoa valmistetaan.

Sinä joka annat kasvaa

kirpeän, punaisen pippurin,

joka pitää meidät terveinä

ja polttaa vatsamme puhtaaksi,

sinä joka annat raikkaat veden

kummuta maan sisästä,

tuon hyvän, raikkaan veden ...

siunaa tämä ruoka,

rakas Jumalani ja Isäni.

Ja huolehdi siitä,

että kaikki atomit tulevat oikeisiin paikkoihinsa.

Aamen.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 23. Pidät kirjan nimestä 

Kirjametsä-haasteseen sain palmu(puun).

Itsenäinen Isänmaa!

 

"Valkoinen lumi muistuttaa taisteluista ja / isästä / joka lähti uudenlumen aikaan / monet / muistavat punertuvan lumen vuosikymmentä / maa / me rakastamme /vihreyttä / lumesi puhtautta ja / taivaan sineä / me kunnioitamme kansamme vapautta ja / Herra / kiitämme isänmaasta"

- Tapani Urvanta

Teoksesta: Tapani Urvanta. Kun aurinko nousee ja laskee. ARI kustannus. 1974 

 

---

Hyvää Itsenäisyyspäivää! 

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan!

 

Margaret Craven

Kuulin pöllön kutsuvan

Alkuperäisteos: I Heard the Owl  Call My Name (1967) 

Suomentanut Risto Lehmusoksa 

Koko Kansan Kirjakerho (KKK), 1985

223 s.

Kansi: Seppo Polameri 

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä? Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä? - Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea. - Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi. - Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan. Mutta piispa vastasi lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa. 

Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan on erikoinen pienoisromaani. Tarina, jossa on paljon ilmaa, mutta tunnelma tiivis. Olen lukenut tämän muutamaankin kertaan, mutta paljon kerronnassa ilmenevää oli jo unohtunut. Muistelen, että olisin nähnyt tästä tehdyn tv-elokuvankin joskus vuosia vuosia sitten. 

Kerronnallisesti tämä jakautuu neljään neljään osaan: 1. Kyllä, herra - ei herra 2. Surun syvyys 3. Che-kwa-lá 4. Tule susi tule uija jakautuva tarina sijoittuu Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, pieneen Kingcomen kylään. Päähenkilö Mark Brian lähetetään  Kwakwa̱ka̱ʼwakw-heimon (aiemmin Kwakiutl) kirkkoherraksi. Ajalliseti tämä tarina sijoittuu 1960-luvulle, mikä ilmenee, kun Mark kysyy matkalla halki joen, piirroksista, joita on kaiverrettu kupareihin. 

Ovatko piirrokset (esittävät heimon suuressa potlachissa annettuja lahjoja)  hyvin vanhoja? Kysyy Mark. Jim vastaa: -Vajaat kolmekymmentä vuotta. Potlatch oli vuonna 1936. 

Kuulin pöllön kutsuvan -teoksen teema on kuolema. Kirjailija kuvaa, ei vain Markin elämää ja suhtautumista lähestyvään kuolemaan, josta hänellä ei tosin heti ole tietoa, koska se on häneltä salattu,  vaan kyläyhteisön, vanhojen tarujen ja tapojen kuolemaa. Hyvin harva enää osasi ja  puhui kwakwalaksi.

Hienointa tässä tarinassa on alkuperäiskansan tapojen kuvaus ja yhteisöllisyys. Mark kristittynä oppii jotain intiaaneilta, intiaanit puolestaan Markilta. Kärsiessään yhdessä heimon kanssa, Markista tulee yksi heistä, osa yhteisöä. 

Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä. Viidenkymmenen jalan toteemi kirkon vieressä on kylä, ja Setrimies, joka seisoo alinna ja kannattaa kotkaa, sutta ja korppia! Ja ääni sanoi suurelle seetripuulle Bondin salmessa: "Astu esiin, Tzakamayi, ja ole ihminen" --- ---  Ja piispa oli ollut tovin vaiti, ennen kuin oli lisännyt: - Tämä on kylä. Jos menet sinne, siitä hetkestä asti kun kiinnität veneesi lahden laituriin kylä on sinä. 

Pidin tästä yhteisöllisyyden kuvauksesta, läsnäolosta. Kuitenkin koin tämän lukukokemuksen ristiriitaisena. Minä sekä pidin, että en pitänyt, tai sanotaanko niin, että minun on hyvin vaikea sanoa, oliko tämä hyvä vai karmea teos. Tämä johtuu joistakin heimon vanhojen tapojen ja tarujen kuvauksesta, joista on hyväkin, että karmeudessaan olivat katoamassa. Ei kaikkea tarvitse muistaa ja pitää yllä. Henkimaailma on maailma, johon suhtaudun vakavan varauksellisesti. 

Teos saa myös pohtimaan alkuperäiskansojen olosuhteita. Luonnon kahtalaista vaikutusta ihmisten elämään. Elää siitä ja siinä ja kuitenkin sen armoilla. Ja mitä valtaapitävät ovat saaneet aikaan,  tekevät ja vaikuttavat? 

Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka intiaanit eivät saaneet ostaa viinaa kuin tiettynä aikana. Ja viinahan tunnetusti toi turmion intiaaneille. Silti he tässä tarinassa tuhlaavat siihen rahansa. Toisaalta valkoiset, alkuperäiskansan käsitöitä tai esineistöä hamutessaan käyttävät viinaa välineenä saadakseen sen, mitä haluavat, antamatta arvoa kulttuuriperinnöille. Häpeä, häpeä! 

Kirjailija kuvaa hienosti alkuperäiskansan ja "ulkopuolisten" välistä suhtautumista. Toiselle ei suoraan naureta, vaikka toinen toimisi typerästi, nauru ja iva on hienovaraista, kuten esim. suhtautumisessa siihen ylimieliseen ratsupoliisiin, joka on tullut antamaan hautajaisluvan jo monta viikkoa  kuolleena olleelle henkilölle. Tai suhtautumisessa englantilaiseen antropologiin, joka pitäytyy siinä, mikä on ollut käytäntö jo sata vuotta. 

Mitä tulee kristillisyyteen, olen jostain syystä liittänyt tämän tarinan katolisuuteen, mutta nyt lukiessani huomasinkin, että tässä puhutaan anglikaanisuudesta. Se, millä tavalla anglikaanisuus eroaa katolisuudesta on minulle hieman hämärää, paitsi suhteessa paaviin. Kristillisyys ei kuitenkaan nouse yli alkuperäiskansojen tapain ja uskomusten. Jossain kristinuskon ja alkuperäistapojen välimaastossa tässä liikutaan rupeamatta väittelemään toisen paremmuudesta toisen suhteen. Ja siinä on lukukokemukseni hankalin puoli. Missä määrin ja millä tavalla kristillisyyden tulisi muuttaa tai olla muuttamatta perinteistä tapaa elää? Mutta tämähän ei ole tämän teoksen ydinaihe. Teemahan on kuolema, ei niinkään kuoleman odottaminen väistämättömänä tapahtumana vaan sitä kohti eläminen ja kun kutsu kuuluu ... 

Kummastusta herätti "Ikivanha arvausleikki lahelli" joka oli alkamassa, "penkit olivat paikoillaan, luut lattialla."

Mitkä luut? Millainen leikki? Luihin tekstissä viitataan myös muissa yhteyksissä. 

---

Muualla mainittua:

Marjatan kirjat ja mietteet: Surumielinen ja harras teos, jonka päähenkilöitä on pappi ja kyläyhteisö

Tarinauttisen hämärän hetket: "Lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan", "retriittikirja"

Nipvet: "Vaatimattomuudessaan kaunis kirja." 

Ernest Pérochon: Nanna

Screenshot 2025-12-02 at 11-04-50 Nene-film.jpg (JPEG-kuva 605 × 400 kuvapistettä)

 

Ernest Pérochon

Nanna

Alkuperäisteos: Néne

Suomentanut Rakel Kansanen

Otava, 1930

207 s.

 

Peitolla lepäsi pikku nyrkki puoleksi auki, sisältä ruusunhohtoinen ja päältä maidonvalkoinen. Madeleine kumartui, koskettaen karhella sormellaan hentoa kämmentä, jossa hipiä oli hienoista kuin sipulin silkkinen kuori. 

Madeleine Clarandeau oli nuori aikuinen nainen, joka palkataaan Moulinetteen leskeksi jääneen Michel Corbierin talouteen hoitamaan taloutta ja pitämään huolta kahdesta pienestä lapsesta Lalie'sta (Eulalie) ja Jo'sta (George). Madeleinella on veli Cuirassier. Corbierin talouteen kuuluu lisäksi Michelin vanha isä ja lisäksi muutamia renkejä, muun muassa muuan Boisseriot. Väki jakautuu katolisiin ja dissidentteihin (sana, josta minun täytyi ottaa selvää). Lisäksi on joitakin protestantteja väestössä. 

No, Madeleine, josta pian tuli Nanna tuli pian tutuksi talon kanssa, iloitsi läheisestä lammesta ympärillä kasvavine puineen ja toivoi, ettei lapset vain menisi sille puolen. Eipä aikaakaan, kun Madeleine oli "emäntä talossa". Madeleine kiintyy lapsiin  tuhlaten heihin omat varansa. Mitä taloon muuten tarvittiin käytti hän isännän antamia rahoja, mutta huvittaakseen lapsia, hän käytti omia säästöjään. 

Olen lukenut tämän teoksen kerran aiemmin ja kirjoittanut siitä silloin näin.  Nanna on traaginen tarina rakkauden kaipuusta ja yksin jäämisestä. Ranskalaisen maalaisyhteisön ihmiskuvaus on persoonallista ja monipolvista juonineen ja unelmineen. Keskiössä on kuitenkin Madeline, joka hyväsydämisyydessään joutuu hyväksikäytetyksi, muttta toisaalta tunnekasvamattomuudessaan kulkee kohti omaa kohtaloaan. 

Tarinassa on kiintoisaa tapain- ja kulttuurinkuvausta ja jos osaisi ranskaa tämä voisi olla kiintoisaa lukea alkukielellä. Kuitenkin tämä oli ehkä liian traaginen tarina minulle. Ajattelin, että tuskin tulen tätä kolmannen kerran lukemaan, mutta mene ja tiedä. Madelinen tarinassa on kuitenkin syviä uomia pohdittavaksi ei vain arkkiviisujen aineksiksi.  

Mainittakoon, että tämä teos on palkittu vuonna 1920 parhaana ja omaperäisimpänä proosateoksena (Prix Concourt -palkinto). 

Lopuksi vielä muutamia huomioita, jotka kerronnassa nousivat esille:

Kymmenen askelen päässä hänen edessää kun kulki orava tien poikki aivan rauhallisesti. Tämä oli tapaturmaisen kuoleman enne. Hänen henkeään salpasi. HÄn kulki nopeasti ja kääntyi taakseen katsomaan elukkaa, joka nyt hyppeli prllsn ketterästi. Hän yritti ajatella järkevästi. Täällä pähkinöitten ja kastanjoitten seudulla oli noita elukoita paljon. Kaikkien tielle niitä sattui. Pelko, jota niitä kohtaan tunnettiin, oli taikauskoa ...  

Kielikuvat:

Tuskin hän oli heittäytynyt maahan, kun jo omituinen sulous souteli hänen suonissaan. 

On tosiaankin ihmisiä, joka elävät kuin elukat...