Aino-Inkeri Kumara
Ulla Peikkotyttö
Otava, 1956
194 s.
Kansi ja kuvitus: Lauri Manninen
Seitsemän vuotta minä etsin tätä kirjaa, joka herätti uteliaisuuteni Saran blogikirjoituksen myötä. Seitsemän pitkää vuotta ja nyt, kun olen kirjan lukenut minun täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. En sano, että kirja huono on. Ei ollenkaan. Aihe on tärkeä ja koskettava. Tarina on, varsinkin alkuluvuissa todella vahvasti kirjoitettua, raastaavaa luettavaa. Sisuksissa aivan kipristelee kipu ja tuska. Miksikö sitten olen pettynyt? No, juonenkehittely ei ollut ihan sitä, mihin suuntaan itse olisin toivonut kirjan menevän. Kokonaisuutena tämä herätti minussa paljon kysymyksiä köyhyydestä, ihmis- ja perhesuhteista.
Ulla on kaltoinkohdeltu 10-vuotias tyttö, jolla on sisko Vuokko ja pikkuveljet. Isä ei paljon huomaa tytärtä töittensä keskeltä, äiti on sairaalloinen eikä hänkään oikein näe tyttärensä tuskaa. Koulussa muut pilkkaa Ullaa peikkojen tuomaksi.
"Peikkotyttö, sen kyllä näkee sinusta! huusi Tiina ja hyppi tasajalkaa Ullan edessä. - Minä olen aina ajatellutkin, miksi sinä olet niin omituinen."
Kaiken huipuksi Ullan oma sisko yhtyy näihin väitteisiin ja se se on minusta kaikkein kamalinta. Että oma sisko voi olla niin julma.
Ulla rakastaa metsää, siellä hän kokee olevansa turvassa. Lopulta tyttöjen uskottelut siitä, että Ulla on peikkojen lapsi, joka on tuotu kasvatiksi perheeseen saa Ullan ajattelemaan, että parempi on sitten lähteä metsään, etsimään sitä oikeaa peikkojen kotia. Kaiken lisäksi Ulla pettyy jumaloimaansa opettajaankin, joka kohtelee Ullaa väärin.
Ullan elämä kuitenkin muuttuu, kun hän väsyneenä menee lepäämään erääseen vajaan, josta hänet löytää vajan omistaja eläinlääkäri Vaara.
Teoksen alku on siis todella raastavaa luettavaa, mutta ei se täysin keveää luettavaa ole loppupuolellakaan. Ulla jää Vaaran perheeseen, jonka tytär on kuollut. Eläinlääkäri ja hänen rouvansa tuntuvat olevan hyviä ihmisiä, mutta minä en täysin varauksettomasti heistäkään pidä. Heidän suhtautumisena Ullaan ei ole yksiselitteisen ymmärtävää. Vaarat ovat rikkaita, Ulla köyhistä oloista, mutta ei köyhyys ole syy Ullan elämän nurjuuteen. Ullaa ei huomioitu kodissaan. Häntä ei ymmärretty. Läheisyys puuttui. Rouva Vaaran sukulaistäti ei tykkää ollenkaan siitä, että tyttö on otettu taloon ja juonii tämän poissaamiseksi. Lopulta kuitenkin tämä Hilma joutuu pyörtämään tuumailunsa ja kaikki päättyy onnellisesti. Se, että Hilma myöntää tekosensa oli minulle helpotus. Jotain sentään! Mutta se, mikä minua jäi kaivelemaan erityisesti oli Ulla perhe, koti, sisar! Eivätkö he yhtään piitanneet siiitä, miten Ullan kävi? Eikö Ulla yhtään kaivannut kotiin? Näistä tunteista ei kirjassa puhuta mitään. Oliko ainoa ratkaisu Ullan elämän tolalleen saamiseksi siirto toiselle paikkakunnalle, toiseen kouluun, toisiin oloihin. Ehkä! Kai niitä on ihan oikeassakin elämässä tilanteita, joissa oma koti ei enää olekaan se oikea kasvuympäristö. Mutta ehkä se ei sitten olisikaan ollut Ulla peikkotytön tarina.
Kansikuva oli se, mikä minua erityisesti ensiksi veti tämän tarinan äärelle. Minä samaistun hyvin vahvasti tuohon kuvan tunnelmaan, vaikka oma elämäni ei olekaan niin kuin tämän tarinan tytön.Tuossa tummahiuksisessa metsäntytössä vain jostain syystä näen itseni.
Tämä jää kuitenkin kirjahyllyni aarteisiin, ehdottomasti.
Olen lukenut Kumaralta myös teoksen Pieni karjalainen, jossa on samoja teemoja ja joka mielestäni oli tasapainoisempi ja jäntevämpi kuin tämä teos.
---
Pohjoinen-lukuhaaste kohta 12: Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Kirjahyllyn aarteet -lukuhaaste
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti