sunnuntai 8. toukokuuta 2022

JP. Koskinen: Haukansilmä!

JP Koskinen

Haukansilmä

Like, 2021

467 s.

 

Olen pettynyt. Odotin tältä teokselta tosi paljon, niin paljon kuin tätä on kehuttu, ja niin paljon kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuri ja historia minua kiinnostaakaan. Teoksen ensimmäinen luku sai minut odottamaan hienoa lukukokemusta. Olin ihastunut kieleen (paitsi en niihin kirosanoihin) ja ilmaisulliseen raikkauteen. Metaforien käyttö oli oivaltavaa, kuten "hänen puheessaan oli karhea sointi, aivan kuin pöydänjalasta olisi sojottanut ikävä tikku." tai "oivallus tuli minuun salakavalasti, se lämmitti mahaani kuin kuuma vesi ja koversi rintaani." tai "Hengitys höyrysi vähän ja sanamme nousivat valkeina rihmoina kohti taivasta". Pidin myös tavasta, jolla Koskinen tuo esiin suomalaistuneen englanninkielen. Se toi elävyyttä kerrontaan.

Aloin siis lukea innostuneena odottavana, mutta vähitellen  tuo alkuinnostus latistui. Teksti alkoi vaikuttaa tavanomaiselta. Sotaa, sotaa. Verta ja kauhua.Aivan liikaa, mutta toisaalta aika oli sellainen. Intiaanien historia oli, mikä oli.

Teoksen kertoja on suomalainen pikkupoika, Yrjö, amerikkalaisittain George, joka perheensä kanssa muttaa ensin New Yorkiin ja sieltä Länteen, Kansasiin, josta intiaanit ovat siirretty reservaaattiin tai siirtyneet muualle. Yrjö, josta on tullut George on tarkkasilmäinen poika, mutta eräänä päivänä hän ei silti osaa varoa, vaan jää intiaanijoukon sieppaamaksi, isoveljen haavoittuessa. Tosin mitään pikkupojan kerrontaa tämä ei ole. Siis, näkökulma on hyvin aikuismainen, vaikka tarinan alkaessa päähenkilö on siinä 10-vuotias ja lopussa vähintään parikymppinen, jos ei reilustikin yli. Tämä ajankuluminen laukkaa kuin mustangit preerialla.

George on 11-vuotias jäätyään vangiksi. Miten sen ikäiset kokevat maailma? George on katsellut maailmaa kiväärin tähtäimestä. Metsästys oli hänen maailmaansa ja tarkkuusammunta, jota hän oli New Yourkissa ollessaan sirkuksessa nähnyt. George päättää selvitä katsomatta taakseen.  George luulee, että isoveli ja koko perhe on saanut surmansa. Georgesta tulee intiaanisoturi ja hän ystävystyy Kamise ja Ihatota -nimisten intiaaninuorukaisten kanssa. George saa ensin nimen Ska-nupa, sitten Haukansilmä. Muitakin nimiä hänellä on ja hevosille hän puhuu suomea, "hevosten kieltä".

Teoksessa on hienoa luontokuvausta. Georgekin huomaa sen eron, mikä on luonnossa ja suurkaupungissa. Hän voisi eräässä vaiheessa  paeta, jättää intiaanileirin ja hakeutua linnakkeesen, mutta hän ei tee sitä. Kuitenkin tulee päivä, jolloin intiaanit viedään reservaattiin ja George, hänet löydetään, ja hän löytää takaisin perheensä luokse, jotka ovat kuin ovatkin säilyneet hengissä hyökkäyksestä. Äiti vain ei enää "tunnista" Georgea siksi pojaksi, joka hän oli.  Äiti etääntyy pojasta.

Tämä on traaginen tarina. Minulle tässä on liikaa sotimista. En saanut otetta Georgesta enkä samaistunut häneen, kuin hetkittäin. Hän ei ollut sankari ja saatoin ymmärtää häntä vain hetkittäin. Mutta mitä voisi odottaa, millaisin haavoin ja traumoin selviää siinä tilanteessa, niissä oloissa, kuin mihin tarinan päähenkilö joutui.

Tämä ei ole kaunis teos, vaikka kauneus paikka paikoin vilahtaakin. Teoksen ei tarvitse olla yltiö-romanttinen, siinä saa olla rujoutta, ja rujoutta tässä teoksessa on, liikaakin. Tämä kuvaa lähinnä sodan ja taistelun näyttämöä, elämän ihmeellisyyden puoli tulee vain paikka paikoin esille. Sitä minä olisin kaivannut . Intiaanileirin arkea. Pienen pojan mielenmaisemaa, eikö hänellä ollut mitään ajatuksia vastahankaan? Pakoajatuksia? Mielestäni hän antautui liian helposti taistelematta millään tavalla vastaan. Odotin muutakin, kuin sotaa, verta ja brutaaliutta. 

Kyllä tässä vilahduksia oli, häivähdyksiä hienosta tarinasta, mutta kerronta painotti liikaa intiaanihistorian yhtä puolta tuomatta asiaan mitään uutta näkökulmaa, kaivamatta syvemmältä, kuin mitä lännekirjallisuus yleensä. No. olihan tässä suomalaisuus, mutta sekin näyttäytyi lähinä stereotyyppisenä kirosanat ja viina -teemalla. Nähdäänkö Villi Länsi  yleensäkin näin yksipuolisena?

Odotin paljon, sain vähän, vähän häivähdyksiä jostain paremmasta.

...

Helmet 20220 -lukuhaaste kohta 34: Kirjailijan nimessä on luontosana

---

Haukansilmän ovat lukeneet ja pitäneet enemmän tai vähemmän, myös:

Kirsin kirjanurkka: Yleisilmeeltään hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani

Tuijata: "Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä."

Kirjahyllyssä:  "hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtova."

3 kommenttia:

  1. Tätä tosiaan on kehuttu paljon. En ole itse lukenut, kun en niin ole intiaanien historiasta kiinnostunut. Tämä kirjoituksesi oli mielenkiintoinen lisä muihin arvioihin.

    VastaaPoista
  2. Minäkään en ole lukenut tätä enkä näköjään ole menettänyt mitään. Harmi että kirja oli niin sotaisa ja brutaali. Ilmeisesti stereotyyppinen kuvaus sekä suomalaisista että intiaaneista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä oli niitä toisenlaisiakin kohtia. Mutta ne kaikkein kaameimmat jutut vain lävähtivät naamalle liian rajuina ja kyllä, olihan tämä aika stereotyyppinenkin, mutta hieman jälkikäteen selailtuani, niin oli tässä kuitenkin jotain syvällisempääkin.

      Poista

Jättäessäsi kommentin olet tietoinen, että antamasi tiedot jäävät blogin kommentteihin, ellei minulla ole syystä tai toisesta syytä poistaa kommenttia. Sinulla on oikeus pyytää kommenttisi poistoa jos et itse voi sitä tehdä. Tällöin sinun tulee antaa yksilöity tieto poistettavaksi pyydetystä kommentista. Tämän blogin pitäjä ei pidä sähköpostilistoja eikä keräile tietoja ihmisten yksityiselämästä. Pyydettyjä sähköpostiosoitteita käytetään vain niihin tarkoituksiin, joita varten niitä on pyydetty.