Naisten aakkoset - F!

Tarukirjasta alkunsa saanut naisten aakkoset jatkuu osaltani kirjaimella :

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Marie Louise Fischer, joka on kirjoittanut ihanan valloittavia ja elämänmakuisia tyttökirjoja - enemmän, kuin, mitä on suomennettu,  ja sekös harmittaa, sillä lukisin mielelläni hänen teoksiaan enemmänkin kuin ne harvat suomennetut. Erityisesti Fischerin Delia-trilogia on mieluista luettavaa.

Myös Gunvor Fossumin voisin mainita tässä yhteydessä, vaikka Fischer kyllä ohittaa Fossumin minun suosiossani.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Taiteilija Ellen Favorin, jonka suomalaista luontoa kuvaavat maisematyöt ovat ihastututtavia. Tällaiselle luonnonlapselle kuin minä ne ovat kappale ominta sielunmaisemaa.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Anne Frankiin, jonka elämä katkesi liian varhain ja julmasti, niin kuin niin monien hänen kohtalotoveriensakin.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

L.M.Montgomeryn tyttökirjahahmo Faithin Sateenkaarinotkosta, joka ehkä jää hieman varjoon muiden hahmojen rinnalla, mutta jonka nimi (ja hahmo) kertoo lujasta luottamuksesta elämän voittoon. 

Anni Polva: Tiina ja vieras poika!

Anni Polva
Tiina ja vieras poika
Karisto, 1984
142 s.

Naistenviikon päättää Tiina, Kirsi, Krista. Tuijata-blogin haastaeen myötä, lukupinooni valikoitui Anni Polvan reippaasta tyttölapsesta, Tiinasta kertova Tiina ja vieras poika -teos. Tiina ja vieras poika on sarjan loppupään kirjoja. Tiina ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon vanhempi kuin alkupään kirjoissa. 

Tiina ja Juha ovat joutuneet riitoihin keskenään. Juha on lupautunut lähtemään isojen lukiolaispoikien toveriksi telttaretkelle kahdeksi viikoksi. Kaiken lisäksi Juha kieltää Tiinan, kun tämä norkoillessaan poikajoukon vieressä, saa kuulla Juhalta vastauksena kysymykseen, tunteeko Juha tyttöä, ylimielisen tuhahduksen ja sanat:

Ei minulla ole tapana kierrellä tyttöjen kanssa katuja silloiin, kun on suunniteltava pyöräretkeä ja harkittava, mitä sinne otetaan mukaan.

Kun Juha sitten lähtee, pyytää Elvi Tiinan mukaansa luontokerhoon ja muutaman päivän retkelle. Elvi, jonka aina pitää vahtia pikkusisaruksiaan eikä yleensä pääse mihinkään on saanut puolestapuhujkasi enonsa ja on innoissaan. 

 

Tiina lupautuu mukaan. Luontoretkellä Tiinaan iskee silmänsä Mikko, silmälasipäinen poika, joka pitää tappelemista lapsellisena touhuna ja kävelee mieluummin pois, kun alkaa nujakoida. Poika ei saa Tiinan silmissä tästä paljon pisteitä, sillä hän ajattelee, että jos joku kävisi hänen kimppuunsa, niin poika siis vain kävelisi tiehensä, mitä Juha ei koskaan tekisi. Juha tappelisi hänen puolestaan viimeiseen asti. Vaikka Tiina siis on pettynyt siihen, että Juha jätti hänet yksin viettämään kesälomaa peräti kahdeksi viikoksi ja jopa kielsi hänet, on Tiinan sydän uskollinen. Juhasta ei niin vain irti pääse. Toveruus on vahvasti läsnä silloinkin kun ei fyysisesti olla läsnä. 

Kun silmälasipoika pyytää häntä seurakseen mäyränpesää katsomaan, Tiina myöntyy. Kuka käski Juhan lähteä ja jättää hänet yksikseen. Kaipa hän Mikonkin kanssa jotain hauskaa keksisi. Mutta kun, poika yrittää vetää hänen kätensä kainaloonsa kivahtaa Tiina, että osaa hän itsekin kävellä, johon poika, että sinä taidatkin olla sellainen nippanokka feministi, mihin Tiina, että poika tarkoittaa kai femininiiniä, sehän tarkoittaa naista.

 - Pitäisikö minun sinun mielestäsi näyttää pojalta, ennen kuin seura kelpaisi? - Et kai sinä pojalta, eihän sinulla ole partaakaan. Minulla on jo muutama karva leuassa, koita vaikka.--- --- Minä tarkoitin, että sinusta tulee isona miesvihaaja, kun et anna pitää kädestä kiinni.

Vaikka Anni Polva ei siis halunnut antaa Tiinan kasvaa ja tulla rippikouluikään, niin tässä kirjassa on kuitenkin aistittavissa vahva muutos sarjan alkupään kirjoihin. Tässä on pinnan alla ihan liikaa "seurustelua". Lasten pitäisi antaa olla lapsia, eikä tuputtaa joka paikkaan suudelmia ja kädestä pitämisiä. Toisaalta tämä osoittaa, että Tiina ja kumppanit eivät kuitenkaan enää ole ihan lapsiakaan ja se tekee hieman ristiriitaisen vaikutelman.

Naisellinen nainen ei tarvinnut matematiikkaa missään elämänsä vaiheessa.

- Leilan mielipide

Tiina on hieman pullukka, nykerönenäinen. Hän on reilu kaveri, uskollinen ja lojaali. Hänellä on vahvat mielipiteet, joista hän pitää kiinni. Leila taas on - kuvittelisin - sellainen missityyppi. Kaunis katsella. Elvi taas yleensä hiljainen hissukka, joka usein jää muiden varjoon. Tässä teoksessa hän kutitenkin pääsee hänkin esille.

"Elvi oli uskaltautunut ensimmäisen kerran hänen aikanaan yksinään ja oma-alaoitteisesti vieraiden poikien viereen. Ainan ennen  se oli vaatinut hänet mukaansa. Nyt se näytti tyytyväiseltä kuin olisi saanut kuun taivalta, ja kuun antaja oli siilitukkainen lököpöksy, joka piti kättään sen vyötäröllä ja oli kinnostuneempi Elvistä kuin jyllävistä kavereistaan.

Metsäretki jää lyhyeksi, kun nousee ukonilma ja alkaa sataa kaatamalla. Kotimatkalla Mikko pyytää Tiinaa vielä poikkeamaan luonaan katsomaan pöllönpesää. Tiina, jonka mummo on valitellut, että myyrät syö kukat ja perunat innostuu, että pöllö pitää saada mummolaankin ja ottaa siksi kutsun vastaan.

Käy kuitenkin niin, että Juha on sairastunut pyöräretkellä ja palannut kotiin etuajassa. Hän kohtaa kotipihalla Elvin ja saa kuulla, mihin Tiina jäi ja kimmastuneena ajaa Mikon luokse, jonka osoitekuvauksen on saanut Elviltä. Mikon äiti on paistanut lättyjä ja kutsuu Juhankin niitä syömään. Välien selvittely saa jäädä toistaiseksi, mutta sitten annetaankin kuulua kuka käski ja mitä kuuluu. Tiina selittää, että hän meni Mikon luokse ihan vain siksi, että mummo saisi apua myyräongelmaan. Juha tunnustaa ,että hänellä oli ikävä Tiinaa. - Mutta sinne luontokerhoon et enää mene. Juha sanoo. Tiina myöntyy, kun Juha lupaa että he voivat yhdessä oppia sen, mitä tarvitsee. 

Täytyy sanoa, että minä en ihan ymmärrä tuota Juhan vastahakoisuutta Tiinan harrastuksia kohtaan. Ja loppu on ihan vastoin minun oikeudenmukaisuutta. Tiina on saanut Mikolta kivan kortin ja näyttää sitä iloisena Juhalle, joka lukee sen ja repii pieneksi silpuksi, hautaa silput maahan ja vielä hyppii niiden päällä. - Näin tehdään kaikkien vieraiden poikien viesteille, että sen tiedät. hän sanoi. Ja Mikosta et puhu tämän jälkeen enää sanaakaan. Et edes ajattele häntä. Jos ajattelet, iin minä tiedän sen heti, usko pois! 

Ja mitä tekee Tiina? Asiaa harkittuaan hän on sitä mieltä, että Juhalla on oikeus puhua niin kuin puhui, koska,  hän itse olisi tehnyt ihan samoin. Eikä hän olisi tyytynyt pelkkään puhumiseen, vaan siinä olisi hihat heiluneet.

Tiina ja vieras poika ei ole parhainta tiinaa, täytyy myöntää, niin paljon kuin Tiinat ovat minulle merkinneet ja niiden myötä kasvanut. Kirjailijan ongelma on ehkä siinä, että  kun hän on luonut jonkin konseptin, jolla tuntui olevan  kysyntää, niin sitten kustantaja vaatii aina lisää ja lisää, vaikka kirjailija itse olisi jo väsynyt. En tiedä oliko Anni Polva jo väsynyt Tiinaansa. Muutamasta viimeisestä Tiinasta kuitenkin huomaa, että niissä ei enää ole samanlaista  potkua kuin aiemmissa tiinoissa.

Kyllä ne  keräämäni Tiinat silti pysyy kirjahyllyni aarteina. Niissä on lapsuuden ja nuoruuden tuoksu ja tunne.

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut!

Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell)
Aurora ja Pietarin serkut
Kirjapaja, 1993
173 s,

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste lähenee loppuaan, vielä on kuitenkin pari kirjaa esiteltävänä. Tänään vietetään Olgan päivää. Minulle O:lla alkavat naistennimet ovat jotenkin läheisiä ja pidän niitä kiinnostavina ja kauniina, esim. Ottilia-nimi on hirmu hieno vanhanaikaisuudessaan ja kansaomaisuudessaan. Niin Olga kuin Ottiliakin löytyy tästä kirjasta - Aurora ja Pietarin serkut, jossa Pirkko Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson Aurora -teoksesta tutun, taitelijaksi haluavan Auroran vaiheita.

Koska tänään on siis Olgan päivä, niin otan esittelyssäni näkökulman Auroran serkusta Olgasta.

Olga Grahn on Auroran 13-vuotias serkku, joka on asunut perheensä kanssa Pietarissa. Eräänä päivänä hänen elämämsä saa kuitenkin uuden suunnan. Hänen vanhempansa ovat saaneet selville, että Olgan isosisko Elisabeth on aikonut karata erään Sasan kanssa, joka on anarkisti. Vanhemmat päättävät pistää Elisabetin sveitsiläiseen tyttökouluun ja lähtevät itse saattamaan tätä. Olga lähetetään Helsinkiin Ratsumestari Kasimir Friskin ja tämän vaimon luokse, jonne odotetaan myös Aurora Koivua palaavaksi Amerikasta. 

Tässä siis lähtökohta tälle suomalaisuutta ja romantiikkaa uhkuvalle tyttökirjalle. Eletään vuosia 1905 ja 1906. Niin Pietarissa kuin Helsingissä kuohuu. Maailma on murroksen edessä.

Olgan ja Auroran välit eivät ensin suju ollenkaan. Olga on puhumaton, vaikka osaa viittä kieltä, Olga ei lukee paljon, mutta hän ei halua olla Helsingissä. Hän ei tykkää käydä suomalaista tyttökoulua, jossa hänellä ei ole yhtään toveria. Hän ei ymmärrä, mitä niin kauheaa Elisabeth on saanut aikaan, että piti toimia näin.

Kun Olgan kissa Boris katoaa, oivaltaa Olga ensimmäistä kertaa, että hänellä kuitenkin on ystäviä Helsingissä ja välit Auroraan paranee. Koulutovereita hän saa, kun kiusattuna huitaisee ranskankirjalla tsaarin nuoruudenkuvan seinältä ja peloissaan tytöt ajattelevat, että nyt he joutuvat Siperiaan.

Aurora ja Pietarin serkut oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin tätä parempana kuin ensimmäistä osaa, jäntevämpänä ja kerronnallisesti eheämpänä. Mitä kuitenkin jäin miettimään, oli tsaarinaikainen Helsinki-kuva, joka oli taustalla yleisluontoisena ennen eläneine todellisine ihmisineen ja paikkoineen. Jotenkin minun kuitenkin oli vaikea nähdä mielessäni kaupunkikuvaa. Eläväisempi olikin henkilöhahmokuvaus. Aurora ja Pietarin serkut ajankuva on vielä sääty-yhteiskuntaa. Aurora on herrasväkeä. Vaikka Auroran perheyhteisössä tunnutaan ainakin joidenkin taholta suhtauduttavan palvelijoihin erittäin hyvin ja jopa ystävällismielisesti niin ero palvelijaluokan ja herranväen välillä tulee hyvin esille. Dialogi on raikasta ja moniulotteista aina piikojen murteita myöten. 

Muutama detalji kirjassa oli, joita pähkäilin.

Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolel hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia. Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia ja haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.  

Olga avasi ikkunaan ....

Avasiko hän sen kuusikulmaisen ikkunan? Voiko kuusikulmaista ikkunaa avata? Aiemmin teoksessa kuvattiin ratsumestarin taloa, että sen ovetonta julkisivua koristi kahdeksanruutuiset ikkunat. Kuinkahan yhtenäinen arkkitehtuuri on, jos samassa rakennuksessa on sekä kahdeksan- että kuusiruutuisia ikkunoita.

No, nämä ovat tällaisia pieniä kysymyksiä. Hiuksenhalkomista voisi joku sanoa ja ehkä niin, enkä minäkään niihin turhan vakavasti suhtaudu. Kunhan herätti miettimään. Miettimään pisti myös torikuvaus, jossa kerrottiin, että torilla myytiin siperiasta tuotua voita. Tuotiinko Helsingin kauppatorille todellakin voita Siperiasta? Se kuulostaa jotenkin uskomattomalta. Siperia kun on niin kaukana ja voita oli saatavissa varmaan lähempääkin.

Tiedättekö, että Olga on viikinkinimi? kysyi Aino.Olga ei ollut tiennyt, mutta siitä hetkestä hän jatteli itseään viikinkien jälkeläisenä ja keksi itselleen sukutarinoita, jotka olivat paljon jännittävämpiä kuin elävät kuvat, joita tytöt kävivät katsomassa Maailman ympäri -teatterissa. 

Aurora ja Pietarin serkut näkökulma on romanttisnaisellinen. Se kuvaa Suomen historiaa omalla tyylitellyllä tavallaan ja fiktiolla höystettynä. Vaikka kirjan päähenkilöihin pääsee jollakin tavalla samaistumaan jäävät he kuitenkin kiiltokuvamaisiksi ja hieman verettömiksi. Kirja oli ihan mukava lukea, ihan niin kuin nukeillakin on joskus ihan kiva leikkiä ja askarrella. 

Shamena Magdalena ja Erastus: Perheemme ja Namibian tähden!

Perheemme ja Namibian tähden
Magdalena ja Erastus Shamenan kertomusten perusteella koonnut Kirsti Ihamäki
Suomen lähetysseurann julkaisu
Kirjaneliö, 1981
192 s.

Huom! Kuva on manipuloitu versio kirjan paperikansista.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroiman haasteen mukaisesti  jaan lukukokemuksiani viikon nimipäiväsankarittarien seurassa. Tänään vietämme Leena ja  Matleenan päivää. 

Aloin ensin lukea muuatta tyttökirjaa, joka on jo pitkään odottanut hyllyssäni lukuvuoroa. Sen yksi päähenkilö oli nimeltään Leena. Kirja olisi ollut tosi hauska ja mukava lukukokemus ilman paria lukua, joiden parapsykologinen aines sai minut tuskaantumaan. Miksi, miksi, miksi näin mukavaan kirjaan on pitänyt tunkea tällaista ainesta? Kirja meni keskeneräisten kirjojen joukkoon ja nyt mietin, mikä se lopullinen kohtalo on.

Esille jäi vain kysymys, mistä löytyisi kirja tälle päivälle. Onko minulla mitään, mikä kävisi. Onneksi löysin tämän muistelmakirjan, jossa Magdalena ja Erastus Shamena kertovat elämänsä ja maansa Namibian tarinan. Onhan niin Leena kuin Matleenakin johdettavissa Magdalenasta. Kaiken lisäksi tässä kirjassa oli naistenviikon teemaan sopien mitä mainioin naisnäkökulma.  Namibia oli saksan siirtomaa, kunnes Etelä-Afrikka valloitti sen. Namibia itsenäistyi vasta 1990. Magdalena ja Erastus Shamenan kertomus Perheemme ja Namibian tähden on kertomus ajalta, jolloin Etelä-Afrikka piti hallintoa yllä ja maassa vallitsi apartheid-politiikka. Namibian historiaan suomikin hyvin merkittävästi kytkeytyy niin lähetystyön kuin rauhanprosessien kautta.

Te, joka olette aloittanut mustien opettamisen kohti tuota päämäärää, ettekö tullut ajatelleeksi, että mustat on luotu niin, ettei heille ole annettu järkeä. Eivät sellaiset ihmiset pysty ajattelemaan. Saatte olla varma, ettei yksikään oppilaistanne läpäise loppututkintoa. Eivät edes kaikki valkoiset, jotka olemme kuitenkin luodut erilaisiksi, valitse tuota tutkintoa. Kyllä yliopistoon pääsee muittenkin tutkintojen jälkeen. Miten luulette, että nämä ihmiset, jotka luonnostaan ovat vailla järkeä eivätkä pysty käsittämään tuollaiseen tutkintoon tarpeellisia asioita, miten voittekuvitella heidän selviävän siitä.

Näin siis ajattelivat koulutarkastajat tullessaan käymään Oshigambon lukiossa, jossa Erastus opiskeli suomalaisten johdolla.

Perheemma ja Namibian tähden teoksessa lomittuu mies- ja naisnäkökulma. Tarinaa vie eteenpäin omalta osaltaan ja omasta näkökulmastaan vuoroin Erastus, vuoroin Magdalena. Kumpikin on kasvanut Ambomaalla kristityssä perheessä. Suomalainen lähetystyö on vahvasti läsnä päähenkilöiden elämässä. Tuntuu erikoiselta, kun vastaan tulee niin paljon suomalaisia nimiä, vaikka sukunimi on sitten afrikkalainen. Aina ei tiedä, onko nimi paikallista perua vai onko siinä suomalaista vaikutusta, tahatonta komiikkaa syntyy kun eteen tulee nimi namupala. Komiikka on kuitenkin kaukana tästä kirjasta.

Niin Erastus kuin Magdalenakin päätyvät taistelemaan Namibian itsenäisyyden puolesta. Ensin Erastus, sitten vaikeiden aikojen jälkeen myös Magdalena, jotka molemmat tahoillaan ja kasvaessaan opiskelevat opettajiksi, löytävät lopulta toinen toisensa ja päätyvät rakentamaan yhteistä taloa.

Afrikkalainen ja länsimainen kulttuuri lyövät kättä ajattelussa:

>Meille opetettiin kaksi asiaa jo aivan pieninä: iltarukous ja vanhempien ihmmisten tervehtiminen. Rukous oli yksinkertainen: Jeesus, lasten ystävä, kanna minua lapsenkantopussissa, jonka hihnat eivät katkea.

Näkökulma luterilaiseen lähetystyöhön:

>Ligoloiden saavuimme taloon. Hatakka taisi vihastua. Yritin hillitä ihmisiä, sillä kieltäessään ligoloimisen Hatakka saattoi vedota kirkkolakiin, jossa sanottiin, ettei maan päällä saa ligoloida, vasta taivaassa iloitaan.

Ligolointi = riemunkiljunta. 

Siis mitä! Opettaako luterilainen kirkkolaki todella, että maan päällä ei saa iloita? En voi kuin pyöritellä päätäni moiselle näkemykselle. Ajat ovat muuttuneet sitten tässä kerrottujen tapahtumien, lieneekö kirkkolakikin saanut uusia suuntia, mene ja tiedä!  

span style="font-family: inherit;">

Mietin, mitä tässä pitäisi tehdä? Muistin äitini opetuksen: Jumala antaa viljan kasvaa, mutta itse sinun pitää peltosi kuokkia. En kai tässä voi istua ja odottaa, että Jumala tulisi taivaasta ja tekisi ne tytö, jotka kuuluvat minulle. Kuulin muutamien lähettien olevan lähdössä Suomeen. Päätin kirjoittaa heidän mukanaan kirjeen, jonka osoitan YK:n pääsihteerille Kurt Waldheimille. Lähetän sen Suomeen Mikolle, kyllä hän löytää sille tien eteenpäin. 

Tämä Magdalenan kirje, jonka hän kirjoitti kaikkien Namibian naisten puolesta päätyy lopulta YK:hon, mutta se päätyy myös etelä-afrikkalaisten tietoon. Magdalenaa uhkaa kuuden vuoden vankilatuomio, josta hän saa kuitenki teki n varoituksen. Magdalena on vaikean päätöksen edessä. Jättääkö lapset ja lähteä miehen perässä maanpakoon.

Ehkä olisin voinut olla kotimaassani, jos olisin ummistanut silmäni näkemästä kaikkea sitä, mitä hallitus teki kansallemme. Minä olen opettaja, olisin voinut istua ikkunani takana puuroa syöden ja vain todeta, kuinka taas lyötiinn viattomia ihmisiä --- --- --- kun kirjoitin Yk:lle kirjeen Namibian naisten nimissä, kun puhuin toisille naisille vapaudesta ja kehotin heitä havahtumaan. Minkä tein, sen tein kansani takia, en itseni. Tiedän hyvin, mitä olen menettänyt, ja tunne sen kipeänä.

Magdalena toteaa, että hänestä ei olisi lapsilleen suurtakaan iloa vankilassa. Hän päätyy seuraamaan miestä rajan yli ja päätyy vapaustaistelijoiden riveihin. Sambialaisessa metsässä hän huomaa, että ei ole helppoa, kun naiset ja miehet  ovat yhteisessä leirissä. Hän pitää puheen naisille.

Me naiset olemme kunnoituksen ansaitsevia ihmisä. Älkäämme alentuko miesten leikkikaluiksi. Ei siinä puheet auta, vvaan sen on kuvastuttava koko olemuksesta. Meidän on oltava arvostamme tietoisia ja käyttäydyttävä niin, etteivät miehet saa sellaista käsitystä että olemme tarjolla.

Ostin tämän kirjan kerran kirpputorilta laatikossa, jossa oli useita kirjoja ihan "pilkkahintaan". Tämä kirja sinällään ei minua kiinnostanut, vaan laatikossa ollut toinen kirja. Arvotin kuitenkin laatikon kirjat sen mukaisesti onko ne jossain määrin kiinnostavia vai poisheitettäviä. Tästä kirjasta ajattelin, että saattaisin sen ehkä joskus lukea. Nyt, kun olen lukenut niin totean, että lukukokemus, muutamista järkyttävistä tilanteista huolimatta, oli hyvä ja antoisa. Kiinnostusta lisäsi kristillinen näkökulma, joka ei ollut saarnaava, vaan taustaan liittyvä, suomikytkös ja historia. Magdalena ja Erastus päätyivät lopulta Romaniaan, missä he jatkoivat opiskeluaan. Lapset kasvoivat hekin, Namibia itsenäistyi ja Suomikin oli siinä mukana.

>

Tämän teoksen välilehdellä on kuva Magdalenan perheestä vuodelta 1973. Kuvan alla on minun painoksessani Magdalenan nimikirjoitus, päivätty 23.11.1986.Koska on painettu vuonna 1981 uskon nimikirjoituksen olevan aito ei painettu.

Tämä teos tuo tuulahduksia kaukaa historiasta. Se on niin maantiedettä, politiikkaa kuin tunteita ja elävää elämää. Voin suositella, jos jostain saat käsiisi.

Naistenviikon lukuhaaste

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia

Johanna Spyri: Pikku Heidi!

Johanna Spyri
Pikku Heidi - Kertomus Alpeilta
Otava, 1926

Alkuteos:  Heidis Lehr- und Wanderjahre ilmestnyt 1880
Suomennos ?

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste innostaa lukemaan kirjoja teeman mukaisesti. Tänään vietetään Hannan, Johannan, ja Jennin päivää. Omaan lukupinooni valitsin Johanna Spyrin klassikkokirjan Pikku Heidi.

Heidi  on kertomus orvosta Heidi-tytöstä, jonka hänen Dite-tätinsä vie Alpeilla asuvan isoisänsä luokse. Isoisä on erakkona elelevä vanhus, jota alppikylälässä karsastetaan ja pelätään. Tuima mies, jolla on synkkä kyläläisten juoruja elättävä menneisyys. Heidi kuitenkin valloittaa isoisänsä sydämen, vaikka tämä muuten haluaakin elää luonnon keskellä, poissa maailman silmistä, jolla ei hänen mukaansa ole mitään hyvää tarjottavana.Samasta syystä hän ei halua laittaa Heidiä kouluunkaan oppimaan ikäviä asioita. 

Sitten Dite tulee takaisin ja vie Heidin Frankfurtiin (Sveitsistä Saksaan) toveriksi halvaantuneelle Klara Sesemannille. Ditellä on tässä itsekkäät täysin itsekkäät syyt. 

Heidi ja Klara ystävystyvät, samoin Heidi valloittaa hovimestari Sebastianin sydämen, mutta sisäkkö Tinetteä hän pelkää. Sesemannien taloudenhoitaja neiti Rottenmeier ei ymmärrä Heidiä ollenkaan. Kauheaa, mikä sivistymätön villikko. Heidin totuttautuminen Frankfurtilaiseen elämään ei käy helpolla. Avuksi tulee herra Sesemannin äiti, jonka avulla Heidi oppii myös lukemaan.

Sitten Sesemanneilla alkaa kummitella.

Pikku Heidi on tuttuakin tutumpi niin kirjana kuin erilaisian filmatisointeina. Tiedän pari amerikkalaista versiota, joissa toisessa Heidi oli vaaleatukkainen lettipää, toisessa pääosaa esitti Shirley Temple. Vaikka pidänkin Shirleystä, en kuitenkaan pitänyt versiosta, sillä siinä oli oli liiaksi oiottu mutkia ja dramaattisia käänteitä, jotka eivät olleet tarinan mukaisia. Kirjan Heidi ei myöskään ole vaaleatukkainen. Spyrin Heidillä oli musta kihara tukka ja tummat silmät. No, harvoinhan filmatisoinnit kai menee ihan kirjojen mukaan. Pidin kuitenkin paljon joskus 70-80-lukujen saksalaisesta tv-sarjasta, joka meni aika lailla kirjojen mukaan ja toi aidot alppimmaisemat vuohipaimenineen kaikkineen eläviksi.

Olen lukenut Heidi-kirjat aiemmin useampaankin kertaan, mutta nyt lukiessani tätä satakuntavuotta vanhaa painosta ja tekstiä, niin tarina tuntui todella raikkaalta ja uudenlaiselta. Jäin myös miettimään, missä määrin uudet painokset on "siistittyjä" versioita, sillä jotkut kohdat kerronnassa kuulostivat vähän "rajuilta" herttaisen Heidi-kuvan rinnalla. Tätä painosta lukiessani tuli välillä mieleeni jopa goottitunnelmat ja tulipa mieleeni jopa pieni ironianpoikanenkin. Tokihan kertomus Heidistä on tyttökirjallisuuden ensimmäisiä kasvutarinoita jossa pääpaino on luonnon parantavalla voimalla. Myös ystävyys on tärkeä teema. 

Heidi ystävystyy kohta isoisonsä luokse tultuaan vuohipaimenen Pekan kanssa. Pekka ei suuria sanele ja vastaaminen vaati häneltä pitkän harkinta-ajan. Heidi oli hentojäseninen, mutta terhakka. Terve kuin mansikka, kuten Vuohi-Pekan äiti Briitta sanoi. Isoisä kuitenkin luottaa Heidin Pekan matkaan päivän ajaksi, kun Heidi tutustuu alppikotinsa ympäristöön. Heidi on luonnonlapsi parhaimmillaan ja aidoimmillaan.

Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita, jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen ja huusi: -  Pekka! Pekka! palaa! palaa! palaa! Kaikki vuoret palaat ja lumikin ja taivas. OI katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa! kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa! Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa. 

Suomennoksesta:

Tinetteä kutsuttiin Tinette-neitsyeksi, taloudenhoitaja Rottenmeieriä  neidiksi. Neitsyt sana kuulostaa minulta erikoiselta, vaikka  sillä ennen on tarkoitettu nuoria kokemattomia tyttöjä. Tältäkin osin tämä vanha painos oli verratonta luettavaa.Minua jäi myös mietityttämään, kun Heidi  tapaa Frankfurtin kadulla posetiivia soittavan pojan, jolla on jokin kummallinen eläin käsivarrellaan. Eläin mainitana myöhemmin kilpikonnaksi. Yleensähän posetiiviin yhdistetään marakatit. Onko uudemmissa painoksissa mainittu myös kilpikonna? Miksi, jos kyseessä todella oli kilpikonna, kirjailija on valinnut sen posetiivipojalle? En osaa yhdistää kilpikonnaa tällaiseen yhteyteen. Jos osaisin saksaa, voisin tarkistaa asian alkuperäisestä teoksesta. 

---

Johanna Spyri, omaa sukua Heusser on kirjoittanut myös paljon muita lastenkertomuksia. Kuuluisimmaksi ja luetuimmaksi niistä on tullut kertomus Heidistä, josta on tullut myös suosittu nimi syntyneelle tyttölapselle. Tässä teoksessa Sesemanneilla ihmeteltiin Heidi-nimeä, joka on lyhennys Adelheidistä. Neiti Rottenmeier piti Heidi-nimeä täysin sopimattomana ja herra Sesemankin kutsui Heidiä sveitsiläiseksi tytöksi, koska Heidi-nimi kuulosti kummalliselta. 

Todellakin - tämä oli antoisa lukukokemus, ajatuksia antava ja avartava. Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on myös mukava lisä tarinan lomassa.

Margaret Batchelor: Morvennan suojatti!

Tuijata-blogin naistenviikkohaasteen mukaisesti luin tälle päivälle kirjan, jonka päähenkilö oli Reetta. Mutta mutta, kuinka voikaan yksi mukaanotettu teema kääntää koko kirjan sellaiseksi, että siitä ei tee mieleni kirjoittaa, vaikka kirja ilman tuota teemaa olisi ollut ihan mukiinmenevä. Sen sijaan esittelen teille Margaret Batchelorin kivan nuortenkirjan Morvennan suojatti, sillä Margaret on niin lähellä samaa nimeä kuin tänään nimipäiväänsä viettävä Margareeta.

 Margaret Batchelor
Morvennan suojatti
WSOY, 1954
Alkuteos: Morvenna's Prince
Suomentanut Aira Sarkkila
149 s.

Morvenna Penfound on cornishilainen papintytär. Hänellä on kaksoisveli Robert ja isosisko Len. Eräänä päivänä heidän elämänsä muuttuu, sillä Robert lähetetään kouluun ja Morvennalle ja Lenille otetaan kotiopettaja. Morvenna on luonnonlapsi, joka on siihen asti saanut kulkea suht "omia teitään".

Robert ja Len olivat jo menneet, Morvenna vain viivytteli. - Toimenpiteisiin on ryhdytty, Tammy. Tunnen sen sisimmässäni, vai olisivatko haltijattaret kertoneet sen minulle. Mutta ennen sitä käyn katsomassa tuota kummallista vanhaa Dame Boneyta, joka asuu nummella. Tehän kerroitte minulle hänestä. Onko hän todella noita, Tammy? - Sanotaan, että hän on 'viisas nainen'. Hänen kaltaistaan ei juuri nykyaikana tapaa. Hän on kyllä omituinen, mutta hän osaa kertoa teille paljon enemmän kuin minä haltijattarista, keijukaisista ja muista sellalisista. Ei hän tee teille pahaa, Morvenna neiti, sillä on ymmärrystä ettekä te suututa häntä. Monet ihmiset käyvät pilkkaamassa tuota ihmisparkaa ja hänen vanhoja tarinoitaan. - Minä en naura hänelle, vaan kuuntelen mielelläni hänen kertomuksiaan, sanoi Morvenna ja suuret silmät loistivat hänen kalpeissa kasvoissaan kuin tähdet. - Hyvää yötä, Tammy!

Morvennan ja Lenin kotiopettajatar, neiti Rivet osoittautuu säntilliseksi naiseksi, joka on päättänyt kasvattaa pappilan neideistä 'hyödyllisiä ja viisaita naisia'. Tämä vain tuntuu olevan kovan työn takana, sillä Penfoundin papinperhe on hyvin omalaatuinen ja neiti Rivetin oppitunnit keskeytyvät millloin mihinkin, kun rouva Penfound saattaa pyytää jompaa kumpaa tyttöä avukseen tai pastori-isä seurakseen jollekin asiointimatkalle. Morvennan mielestä neiti Rivet ei ole paha, mutta kovin synkkä hän on, hja Robertin mielestä neiti Rivet ei ymmärrä lainkaan leikkiä.

Kohta kotiopettajan tultua saapuu pappilaan lisää asukkaita, Juliet Graham niminen tyttö, joka on ilmoituksen perusteella otettu opsikelutoveriksi tytöille. Morvenna ja Juliet eivät tule lainkaan toimeen. Juliet on hienotapainen, mutta hänellä on jokin synkkä salaisuus mikä tekee hänestä umpimielisen. Eräänä päivänä, samana, jona Morvenna vihdoin päätyy Dame  Boneyn mökille Juliet päättää karata.

Morvennan suojatti on hauska kertomus nuoren tytön edesottamuksista, siitä, kuinka hän kuitenkin kaikessa 'kesyttömyydessäänkin" toimii vastuullisesti. Salaisuudet paljastuvat ennen pitkää, mutta sitä ennen Morvenna ehtii vierailla Julietin kanssa tämän enon luona. Seikka, mikä avaa hänen silmänsä näkemään asioita hieman eritavalla. Loppujen  lopuksi neiti Rivetkin huomaa muuttuneensa jollakin kumman tavalla. 

Olen lukenut tämän teoksen muutaman kerran aiemminkin. Tällä lukukerralla jäin hieman miettimään, missä maassa tässä ollaankaan, vaan kylllä se sitten selkisi, kun tarinassa edettiin. Ajallisesti kirja sijoittuu jonnekin 1800-luvun lopulle tai 1900-luvun alkuun (alkuperäinen ilmestymisajankohdan mukaan arvioituna ja niistä pienistä yksityiskohdista päätellen, joita tarinasta on löydettävissä.

Mielenkiintoinen on myös se, kuinka kirjassa lähestytään mustalaisia. Morvenna on hyvä ystävä kotinsa läheisyydessä oleilevien mustalaisten kanssa ja ilman Charity Orchardia ja tämän poikaa Obadjaa olisikin tarina toisenlainen. Morvenna on todellakin mutkaton tyttölapsi ja mutkaton kaikessa salaperäisyydessäänkin on tämä viehättävä  ensisijaisesti ehkä tytöille suunnattu kertomus. 

Yritin hieman löytää tietoa kirjailijasta siinä suuremmin onnistuttamatta. Sen verran kuitenkin sain selville, että kirjailijalta ilmeisesti on ilmestynyt muitakin tarinoita, joihin mielelläni tutustuisin.

Morvennan suojatti on julkaistu aiemmin myös nimellä Morvennan prinssi.

----
Tällä siis mukana naistenviikon haasteessa, nimipäiväänsä viettäviä ovat : Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta

Margaret Epp: Sara ja salaperäinen tyttö!

Margaret Epp
Sara ja salaperäinen  tyttö
RV-kirjat, 1985
Alkuperäisteos: Sarah and the magic twenty-fifth
Suomentanut Päivi Lankinen
Kansikuvitus: Laura Paloheimo
146 s.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroiman haasteen innoittamana jatkan nimipäiväsankarittarien seurassa. Tänään nimipäiväänsä viettää Sari, Sara ja Saara. Kirjahyllystäni valikoitui päivän kirjaksi Margaret Eppin Sara ja salaperäinen tyttö, joka on mukavan tyttökirjasarjan aloitusosa.

"Sara Naomi Scott oli kymmenvuotias. Hänen nenällään oli yksitoista pisamaa. Ja hän olisi voinut keksiä ainakin kaksitoista syytä, miksi hänen olisi pitänyt jo olla ulkosalla. Mutta sisällä hän kuitenkin oli. Hän istui yläkerran ikkunassa ja uneksi."

Sara on maalaistyttö. Hän asuu isänsä ja äitinsä, kahden veljensä ja yhden isosiskon kanssa kanadalaisella maatilalla. Eletään 1900-luvun alkuvuosia tai tuon vuosituhannen vaihdetta. Näin ainakin päättelen, siitä, että ne muutamat autot, jotka ovat ilmaantuneet hevoskärryjen rinnalle ajavat noin 20 km tunnissa. Saran kotiin ei ole autoa hankittu, eikä talossa ole myöskään sähköä, sillä Saran tehtäviin kuuluu muun muassa kerran viikossa puhdistaa öljylamput. 

Maatilalla on paljon tehtävää, silti Sara ehtii paljon muuhunkin, leikkeihin ja vallattomuuksiinkin. Tuntuu, että tuo kesä erityisesti saa hänet rauhattomaksi ja tekemään sellaista, mitä hän ei itse asiassa haluaisi lainkaan tehdä. Syy ja seuraus on tosiasia.

Saralla ei ole oikein hyvää ystävää. Onhan hänellä naapurinsa Gerrickin perheen Susan, koulutoveri, mutta oikein sellaista hyvää parasta ystävää Sara kaipaa. Sitten naapuriin, Jane-tädin luokse muuttaa asumaan 11-vuotias tyttö. Hän on Borneosta, ja hänen äitinsä on kuollut. Isä on jäänyt Borneoon diplomaattitehtäviin. Tyttö, Linda nimeltään on sairastunut lapsihalvaukseen ja halvautunut. Päivä, jolloin Saran pitäisi tavata Linda on toukokuun 25. päivä (alkuperäisnimi viittaa tähän). Tuo päivä tuntuu olevan Saralle oikea epäonnen päivä, sillä hän ei pääse lähtemään Jane-tädille ajoissa ja siitä seuraa sitten, mitä siitä seuraa. Lindan ja Saran ystävyydelle ei tunnu muodostuvan oikein hyvää alkua.

Sara ja salaperäinen tyttö on paitsi lämminhenkinen tyttökirja myös hengellisiä arvoja ylläpitävä herätyskristillisyyttä edustava teos. Sarakin pohtii omaa hengellistä vakaumustaan. 

Mitä itse jäin tässä kirjassa miettimään oli kohtaus, jossa Sara sen kaikkein ilkeimmän tempauksensa jälkeen saa isältään "selkäsaunan". Se ei kenties Scottin perheessä ole kuitenkaan ensisijainen kasvatuskeino, vaikka noihin aikoihin entisiin olikin yleinen kasvatuskeino. Se, että tähän rangaistustoimenpiteeseen tai heti sen perään yhdistettiin uskoontulo oli minusta hieman epärelevanttia. Minä olisin itse kirjailijana jättänyt Saran vielä miettimään asioitaan ja kuulemaansa. Minulle  tuli lukiessa tunne, että Sara tuli uskoon, koska sai selkäänsä ja se ei tunnu oikealta. Silti minua hymyilytti lukiessani Saran "todistusta" seurakunnassa ja ikään kuin nähdessäni tilanteen silmilläni. 

Sarassa ja salaperäisessä tytössä on viehättävää entisajan tunnelmaa, perheen välisiä ristiriitoja ja mielenliikahduksia. Kerronta on sujuvaa, luonnollista, jossa on draamaa tarpeeksi ilman suuria revittelyjä. Todellisuus on hyvin läsnä vaikka fiktiosta onkin kyse. Tarinan yksi tärkeä teema on ystävyys. Sen syntymisen helppous tai vaikeus.