Kate Douglas Wiggin: Vanha kirkonpenkki!

Kate Douglas Wiggin

Vanha kirkonpenkki 

- Joulukertomus maalaiskirkosta

Suomentanut Martta Snäll

WSOY, 1920

71 s.

Omistan tämän kirjani eräille harvoille rakkaan Uuden Englannin naisille, joiden nimiä maailma ei tunne ja jotka asuvat eräässä maailmalle kyllä tuntemattomassa hiljaisessa kylässä.

- K.D.V.

Vanha kirkonpenkki - nimestään huolimatta tämä ei ole pyhäkoulutarina sen paremmin kuin saarnakaan. Ja nimen alatekstistä huolimatta tämä ei ole oikein joulukertomuskaan, vaikka päättyykin joulunaikaan. Tarinaan kyllä liittyy vanha kirkonpenkki hyvin vahvasti. Se symboloi paitsi kristillisyyttä myös vahvoja sukusiteitä ja yhteiskunnallista asemaa. Vanha kirkonpenkki on ennen kaikkea rakkauskertomus.

Päähenkilö on päälle kolmikymppinen nainen Nancy Wentworth, joka kuuluu pikkukaupungin Dorkas-yhdistykseen. Dorkas-yhdistyksen naiset ovat päättäneet kantaa kortensa kekoon kunnostaaksen vanhan 150 vuotiaan ikälopun näköisen kirkkonsa. Ensin korjataan katto, muurataan uusi savupiippu ja kun yksi asia on korjattu, huomataan, että ai jai, kuinka kuluneelta tuo ja tuo näyttääkään ja sitten  hankitaan uudet matot, jonka jälkeen kirkonpenkit näyttävät aika ikäviltä ja ne päätetään pestä. Nancylle tärkeäksi muodostuu Peabodyn-sukupenkki, jossa ei moniin vuosiin ole istunut ketään.

Vanha kirkonpenkki on vanha kirja ja sen kyllä huomaa kerronnasta. Kuitenkin tämä on pieni ja viehättävä kertomus, joka jossain määrin tuo mieleen Montgomeryn tarinat.

Yksi asia minua kumminkin ilahuttaa, huudahti Buzzelin leksi ottaen vasaransa ja naulansa ja tehden lähtöä, ja se on se, että metodistien kirkossa ei ole mattoa lainkaan.

Kuka se olikaan se Montgomeryn hahmo, joka yli kaiken inhosi metodisteja? Cornelia-neitihän se. On hieman erikoista ja jännää huomata kuinka yhteneviä ajatuksia Wigginsillä ja Montgomeryllä onkaan, kun ottaa huomioon, että toinen on yhdysvaltalainen  ja toinen kanadalainen kirjailija.

Paikka paikkoin hieman vanhahtavasta otteestaan huolimatta pidin paljon tästä kirjasta. Wigginsin Villiruusu on yksi ihastuttavimpia tyttökirjoja, joita ole lukenut ja siksi tämä pieni - paremminkin novelli - oli hieno pieni löytö ja hieman yllättäväkin löytö kirjailijan muuhun tuotantoon, josta en ole tiennyt, että muutakin olisi suomennettu kuin Villiruusu ja Keltaisen talon lapset.

Kate Douglas Wiggin tunnetaan siis ensisijaisesti nuortenkirjailijana. Minun on kuitenkin vaikea määritellä tätä pientä tarinaa vain nuortenkirjallisuudeksi tai nuorten aikuistenkaan kirjallisuudeksi. Tarinassa on kristillisiä arvoja, hengellisiä aspekteja, mutta kuten alussa sanoin, ei tämä ole oikein mikään pyhäkoulukertomuskaan. No, onpahan mukava pieni tarina kahden ihmisen yhteydestä, joka vaikka näyttää katkenneen, on kuitenkin aikaa kestävä ja unohtumaton. Olen iloinen, että tämä kirjanen löysi tien unohduksista omaan kirjahyllyyni.

H.J.Kaeser: Orjien enkeli!

H.J.Kaeser
Orjien enkeli
Alkuteos: Kvinnan som besegrade slavägarna
Suomentanut Kyllikki Nortimo
Kustannus OY Mantere, 1948
147 s.

Orjien enkeli on Harriet Beecher-Stowen elämästä ja kirjailjantyöstä kertova teos. jossa taustoitetaan hänen tunnetuinta teostaan Setä Tuomon Tupa. Mikä johti nuoren hentoisen tytön kirjoittamaan kirjan, joka mullisti maailmanhistorian?

Harriet, Harriet, etkö kuule, huusi nuori mies ovelta tuijottaen tyttöä, joka seisoi liikkumattomana pöydän ääressä, sanomalehti edessään.
- Hatty, Hatty, piipitti nelivuotias pienokainen, tarttuen  tytön käteen, - tule mukaan, mennään kaupunkia katsomaan.
Hento nuori tyttö siveli otsaansa, aivan kuin karkottaakseen mielestään jotakin - kuvitelman - unen - mikä lienee ollut?

Uutinen lehdessä, jossa luvattiin 100 dollarin palkkio karanneen 17-vuotiaan orjan pidättämisestä sai Harrietin oudon tunteen valtaan, aivan kuin siinä olisi viesti juuri hänelle.

Harriet Beecher-Stowe oli pienikkokoinen nainen, hento ja hauras tyttö. Hän syntyi 14. heinäkuuta 1811 Uudessa-Englannissa, pienessä Litchfieldin kaupungissa vanhempiensa seitsemäntenä lapsena.  Isä, jolla oli kolme poikaa ja kolme tyttöä ennestään oli toivonut poikaa - järjestyksen vuoksi. Perhe muutti 1832 Cincinnatiin. Etelän erilainen elämäntapa ja orjuus tuli lähemmäksi Harrietia eikä se jättänyt häneen vaikuttamatta.

Orjien enkeli on kiintoisaa luettavaa, joskin myös hieman paatoksellista. Harriet saa osakseen kiitosta ja ylistystä ja mainesanoja niin että ropisee. Lopulta, kun kirja on julkaistu ja Harriet lähtee miehensä Calvin Stonen kanssa Euroopan matkalle mies hieman alkaa ajatella, mitä tästä tulee. Jospa kaikki nämä kutsut ja ylistävät puheet kihahtavat Harrietin päähän. Miehen mielipide on, että "ei edes enkeli voisi sieluaan vahingoittamattta joutua sellaisten kunnianosoitusten kohteeksi".  Harriet naurahtaa, mitä mokomia. "tämähän on enemmän unta kuin todellisuutta".  Eräässä kirjeessä toisessa yhteydessä hän kuvaa itseään laihaksi ja kuivaksi, kuin hyppyselliseksi nuuskaa

Nainen - niin. Siinäpä seikka, joka oli erikoinen 1800-luvun puolivälin viktoriaanisessa Englannissa. Harriet ei voinut itse esittää kiitospuhetta saamistaan kunnianoosoituksista, siihen hän tarvitsi miehensä apuun. Onpa ollut erikoista.

Olisin mielelläni lukenut enemmän Harrietin elämästä, lapsuudesta ja perheestä. Hän sai itsekin suuren perheen - seitsemän lasta, joista kaksi hän menetti. Setä Tuomon Tuvan henkilöhahmoissa on paljon hänen kokemaansa ja näkemäänsä, osin fyysisin silmin nähtyä, osin sisäisin silmin. Vaikka kirja pääasiassa kertoo Harrietin elämästä on kirjassa myös lyhennelmä Setä Tuomon Tuvan tarinasta. Tämä osio tuntui hieman pitkästyttävältä lukea, koska se tavallaan oli irrallaan muusta kerronnasta eikä ollut pitkäkään aika, kun olen itse kirjan lukenut, mutta jos ei tarinaa ennestään tuntisi, niin ehkä se siellä välissä uteliaisuuden kirjaa kohtaa herättäisi.

Kirjan kansikuvitus on minusta kiehtova. Ei ehkä suurta taidetta, mutta kuvaava. Kuvituksen tekijää ei tässä kirjassa mainita, mikä minusta on valitettavaa.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 36: elämäkerta tai muistelmateos

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja villikyyhkysten aika!

Pirkko Pekkarinen
Aurora ja villikyyhkysten aika
Kirjapaja, 1995
163 s.

Alkulause:

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon.

Loppulause:

Mutta vielä vuosia myöhemmin, kun villikyyhkyset olivat jo kuolleet sukupuuttoon, jotkut väittivät nähneensä vaahteroitten laaksossa aina keväisin kaksi sinistä kyyhkyä, jotka kaartelivat aikansa laakson yläpuolella ja hävisivät sitten pilvien tuolle puolen.

Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson tytöstä - suomalaisesta Aurora Koivusta kertovaa tarinaansa, joka on sijoittunut vuoroin Suomeen, vuoroin Kanadaan. Tällä kertaa ollaan Kanadassa, jonne Aurora ja hänen sulhasensa Thomas ovat saapuneet, kun Thomasin isä on saanut vakavan sairauskohtauksen. Kaiken lisäksi kartanon palvelustytöt ovat peloissaan, kun sairauskohtauksen yhteydessä on Palmuhuoneessa nähty kummitus - Valkea rouva.

Valkean rouvan salaisuus selviää lopulta Auroran, Thomasin ja tämän siskon Vanessan yhteistoimin, isä toipuu ja Aurorakin hyväksytään Austenien rikkaaseen sukuun.

Ajankuva:

Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Auroran vaiheiden myötä Pekkarinen  on tuonut esiin Suomen historian ja maailman tapahtumien vaiheita. Tässä teoksessa ei niinkään yksityiskohtina ole historian tapahtumat, ajankuvaa ovat paremminkin luomassa pienet detaljit korseteista ja esiliinoista, joista jälkimmäinen ei toki tarkoita vaatetta, Kodakin kameraan ja San Franciscon maanjäristyksestä Kitchiin. Kitch-sana sai minut lukiessani mietteliääksi (tunnettiinko termi kyseisenä aikana - kyllä)  samoin kuin Thomasin sanat, että paikka, josssa Aurora asui oli täynnä Viktoriaanista romua.  Myös muutamia kirjallisuusviitteitä on sekä yleissivistävää tietoutta kuten viittaus Florence Nightingaleen uraauurtavana sairaanhoitajana. Erikoisin viite oli viittaus Apollinierin runo sähkölle.

Aurora ja villikyyhkysten aika on hieman erilainen  kuin aiemmat sarjan teokset, vaikka jatkaakin  Auroran ja Thomasin vaiheita ja kaipuu Pariisiin kytee edelleen nuorten mielissä. Erilaisuus tulee kummitustarinasta ja lopun jälkisanoista, jotka tavallaan luovat tarinaan legendamaista ja fantasianomaista otetta. Ehkä juuri kummitusten takia tämä osa oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolelta. Parasta teoksessa onkin juuri tuo aiemmin mainitsemani ajankuvan ja tilanteiden kuvaaminen pienten detaljien ja arkisten askareiden kautta.

Sarjaan on ilmeisesti vielä joku jatko-osakin, jos olen oikein ymmärtänyt ja kovasti tekisi mieleni lukea sekin kaiken jatkoksi.

Kansikuvasta:

Tämän teoksen kansikuvan on tehnyt Matti Amnell. Henkilökohtaisesti en pidä kansikuvaa oikein onnistuneena, mutta kauneushan on katsojan silmässä ja kukin viehättyy mikä mistäkin. Sitävastoin pidän paljon  sisälehden kyyhkyskuvista, jotka luovat mukavaa tunnelmaa ja johdattelevat sisälle  tarinaan. Lieneekö kyyhkyt saman tekijän piirtämät?

...

100 suomalaista kirjaa

R.M.Ballantyne: Pikku Ailin matka maailman merillä!

R.M. Ballantyne

Pikku Ailin matka maailman merillä

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917

Suomentanut englanninkielestä H.L.

349 s.

Molemmat naiset huudahtivat yhteen ääneen: "Mihin asiaan, George?",  ja katsoivvat kapteenia hämmästyneinä.

"Siihen asiaan", vastasi kapteeni, "jonka vuoksi olen tullut tänne tänään. Asia on niin, että" - kapteeni epäröi vähän , " - olen - olen päättänyt ottaa pikku Ailin mukaan tällä kertaa."

Dunning neideillä oli tavallisesti korkeat pitsimyssyt ja heidän kasvonsa näyttivät siitä syystä jo luonnostaankin pitkiltä, mutta kuultuaan tämän uutisen kävivät ne aivan luonnottoman ja pelottavan pitkiksi.

- Sinäkö ottaisit Ailin merelle! huudahti miss Martha Dunning kauhistuneena.

- Valaita pyytämään" lisäsi miss Jane Dunning aivan suunniltaan.

- Veli, sinä olet mieletön" huusivat he yhtä aikaa hengähtämättäkään välillä: - etkä sinä sitä teekään, lisäsivät he päättävästi.

Aili, jolla ei ole äitiä ja jonka isä on kapteenina valaanpyyntialuksella on 10-vuotias ja asuu kapteenin sisarien luona. Kapteenin ilmoittaessa, että hän aikoo ottaa Ailin mukaansa seuraavalle valaanpyyyntireissulle tyrmistyttää sisarukset eikä ihme. Niin kuitenkin käy, että Aili otetaan mukaan tätien vastuksesta huolimatta ja melkoinen seikkailu siitä sitten tuleekin.

Pikku Ailin matka maailman merillä ei ole nimestään huolimatta niinkään kertomus Pikku Ailista. Hän on enempikin sivuhenkilönä vaikuttamassa kun pääosassa on enemmän ja vähemmän karskit merimiehet. Aili itse on kuin kiiiltokuva, pyhäkoulukuva lempeine ilmeineen ja ajatuksineen.

Pikku Ailin matka maailman merillä on seikkailukertomus sanan varsinaisessa merkityksessä, eräänlainen Robinson Crusoe -toisinto. Ajallisesti tämä sijoittunee 1800-luvun alkuvuosille ennen Amerikan sisällisotaa sillä tarinassa sivutaan myös orjakauppaa. 

Henkilögalleriasta voisin mainita nuoren Glyn Proctorin, pienoisen hulivilin, joka juuri ennen laivaan pestautumista joutuu pulaan ja pelastuu täpärästi. Glynistä onkin matkalla paljon hyötyä, sillä hän pelastaa Ailin, kun tämä putoaa mereen ja myös, kun Aili Afrikassa ryöstetään "villien" toimesta. Suurin osa seikkailuista tapahtuu kuitenkin merellä, jossa koetaan myrskyjä monenlaisia ja haaksirikkoudutaan lopulta pienelle hiekkasärkälle.

Ei tämä ihan kehno kirja ollut, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä nimen perusteella ja kansikuvan perusteella ajattelin. Kerronnallisesti tämä on puhdasta seikkailua, jossa yksityiskohtiin ja detaljeihin ei ole kovin paljon kiinnitetty huomiota. Tästä johtuen lukijana aloin miettiä tapahtumia ja toteutumisia tosiasioiden ja mahdollisuuksien valossa. Paljon siis jätetään mielikuvituksen varaan. Kirjassa on muutama kuvituskuva, jotka täydentävät tarinaan mukavasti.

Erityismaininnan saa sitaatti:

Aili nauroi ja samoin hänen tätinsä, mutta kapteeni ei vastannut. Hän veteli piipustansa julmia savuja --- ---

Julmat savut kuulostavat niin kuvaavilta kun tieto tupakoinnin haitoista on lisääntynyt sitten kirjan kirjoittamisen.

R.M. Ballantyne (1825-1894) oli skotlantilainen nuortenkirjailija,  joka on kirjoittanut yli sata teosta. Olen lukenut häneltä aiemmin Crusoe-koira -teoksen, josta en enää juurikaan muista. Crusoe-koira oli postaukseni perusteella herättänyt mielikuvia stereotypioista ja ennakkoluuloista. Pikku Ailin matka maailman merillä ei herättänyt tällaisia mielikuvia. Tosin kirjassa käytetään neekeri-sanaa, mutta aikamiljöö huomioiden tämä lienee ymmärrettävää ja orjuuteen suhtaudutaan kielteisesti. Pikku Ailin matka maailman merillä ei kuitenkaan ole mikään pyhäkoulutarina, vaikka siinä hengellisiä aspektejakin on ja Ailin kuvaus henkevä, sillä tarinassa on ainakin yksi tosi karu kohtaus, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja josta voisi kysyä, että "tosiaanko noin", eikö asiaan olisi voinut vaikuttaa?, oliko pakko? Asenteellisuuttako vai jännitysefekti - en tiedä.  Tässä tarinassa on myös frenologiaa harrastava tohtori Hopley, mikä harrastus kuvataan kuitenkin heikkoutena ja huumorin kannalta. 

---

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 23: Käännöskirja

Naisten aakkoset - P!

Jatkanpa taas  omalta osalstani tätä Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta ja vuorossa on kirjain

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Niitä on useampiakin, mutta kyllä tähän ehdottomasti kuuluu Anni Polva, jonka Tiina-kirjat ovat lapsuudestani asti kuuluneet lukuinnostukseni elävöittäjiin. Myös joitakin muita Polvan kirjoja on tullut luettua, mutta niitä enempi aikuisille suunnattuja keveitä rakkauskirjoja en ole lukenut. Tässä yhteydessä täytyy mainita myös toinen suomalainen kirjailija Kaija Pakkanen, jonka kirjoissa on myös omanlaistaan viehätystä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Näyttelijä Elina Pohjanpää

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Kirjailija Judith Pellan tuotantoon.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Eleonor H: Porterin Pollyannan iloisuusleikkinsä kanssa.

EDIT 11.6. Pakko minun on vielä mainita yksi vertaansa vailla oleva kirjailija: Mary Elwyn Patchett, sillä hänen Australiaan sijoittuvat, eläimiä vilisevät kirjansa ovat kerrassaan ihaihaihania! Erityisesti rakastan hänen Ajax-sarjaansa, jossa hän (?) seikkailee yhdessä Ajax-koiransa ja hevosensa Tam-Tamin kanssa . En tiedä kertooko hän omasta lapsuudestaan, siksi tuo kysymysmerkki tuolla. Miten ihmeessä en muistanut tätä kirjailijaa, kun laadin tätä postausta.

Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein!

Ljudmila Ulitskaja
Daniel Stein
Siltala, 2016
537 s.
Suomentanut Arja Pikkupeura
Graafinen suunnittelu ja kansikuva: Kirsikka Mänty

Ljudmila Ulitskajan kirja juutalaisesta kristitystä munkkiveljestä Daniel Steinistä on kirjailijan sanoja lainatakseni

--- kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen "liimatta" - kesuura! - "tarinaa katkelmista päivien".

Tarina hyppelee ajassa, paikassa ja kertojassa, joita on monia kirjailija itsensä mukaanlukien. Hyvin erikoinen rakenne siis. Tarina on fiktiivinen tarina Puolan juutalaisesta miehestä, Daniel Steinistä, josta tulee saksalaisten tulkki, sitten partisaani ja lopulta kristitty katolinen munkki Elian lähdekirkkoon Israeliin. Danielin tarinalla on esikuva ja se pohjautuu osin todelliseen henkilöön.

Kerronnaltaan tarinan rakentuu kirjeistä, päiväkirjoista ja dokumenteista, joista ei tiedä, ovatko ne todellisia vai keksittyjä.

Syvällistä, pohdiskelevaa kerrontaa uskon ja elämän ristiaallokossa. Mitä uskoa, mihin uskoa?

Daniel Stein ei ole vain juutalaisten tarina tai kristittyjen tarina, se on tarina ihmiskunnasta. Hyvin humaani sellainen.

Ehkä sinä nyt ymmärrät, miksi en sanonut kaikkien kuullen sitä, minkä nyt kerroin sinulle. En halua puuttua jokaisen seurakuntalaisen syvällä sielussan vaalimiin käsityksiin. En halua houkutella ketään seuraajakseni. Etsiköön jokainen Jumalaa sitä tietä, jka hänelle avautuu. Yhteen me kokoonnumme rukoilemaan yhdessä Herran kasvojen edessä, emme väittelemään jumaluusopista.

Uskonnollisista pohdinnoistaan huolimatta en lue tätä hengelliseksi kirjallisuudeksi sanan varsinaisessa merkityksessä ja äskeistä otetta soveltaakseni lukukokemukseeni henkilökohtaisella tasolla en syvällä sielussani jaa ihan kaikkia niitä käsityksiä, mitä tässä kirjassa esitettiin, joskin tarina sinänsä oli ihan hyvä ja ajatuksia herättävä.

--
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 6: Kirjassa on monta kertojaa.

Kansikuvien merkityksestä!

Anni Swanin Pikkupappilassa kansikuvitusta vuosilta 1922 ja 1945. Jälkimmäinen on Wendeliniä, mutta onko sitä myös ensimmäinen?

Anni Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa ovat Anni Swanin klassikoista minulle rakkaimmat. Mistä tuo viehättyminen juuri tähän tarinaan on niin merkityksellinen on vaikea sanoa. Ehkä tarinan viehätys piilee tarinan moninaisuudessa, joka on yhtäaikaa sekä sadun lumoa että eletyn elämän tunnelmaa. 

Kansikuvat merkitsevät minulle aika paljon valitessani kirjoja luettavakseni. Tosin olen löytänyt sellaisiakin kansikuvattomia teoksia, jotka päälle päin näyttävät mitäänsanomattomilta, mutta ovat sisältä kirkkaita helmiä ja ehkä päinvastoin kauniissa kansissa voi olla mitäänsanomaton tarina. Takakansitekstit vaikuttavat myös jonkin verran. Niin kansikuvat kuin takakansitekstit herättävät mielenkiinnon tai työntävät luotaan. 

Pakko sanoa, että minusta ennen vanhaan on tehty paljon kiintoisampia kansikuvituksia kuin nykyään, varsinkin nuortenkirjojen kiiltäväpintaiset kannet eivät jostain syystä oikein herätä mielenkiintoa ja mitä tulee selkämystaiteeseen, niin se onkin sitten asia erikseen. Jos selkämystekstistä on vaikea saada selkoa, niin kirja todennäköisesti jää hyllyyn. Hyvä kansikuva ja selkämys on selkeä eikä liioilla krumeluureilla koristeltu. 

Anni Swanin Pikku Pappilassa on ollut hyllyssäni jo pitkään klassikkopainoksena. Sen kansikuva on tyylikäs ja sopii hyvin tarinaan. Aika samoilla linjoilla on tuo vanhempikin kuvitus. Ulla ja Mark molemmissa kuvituksissa nähtävissä ja suomalainen maaseutumiljöö menneiltä ajoilta aisittavissa.  Erot kansikuvisssa näkyvät typografiassa. Molemmat kansikuvat ovat vetoavia ja herättävät kiinnostuksen ainakin minun kaltaisessa nostalgiahenkisessä lukijassa.

Anni Swanin Kootut Klassikot ovat sen verran tutuiksi ja rakkaiksi käyneitä teoksia, että niihin on vaikea kuvitella toisen tyylisiä kansikuvia. Nykyaikaiset kuvitukset näissä kirjoissa tekisi jotenkin ristiriitaisen vaikutelman, kun tarinat kuitenkin sijoittuvat aikaan menneeseen. Tietysti kokemus voi olla erilainen nykyajan lapselle, joka tarttuisi ensimmäistä kertaa teoksiin. 

Tässä vielä kollaasina muutamia kansikuvituksia Anni Swanin teoksiin. Kuvitukset on vuosien 1915-1948 väliltä ja niiden tekijöissä on ainakin Maija Karma (Nimikirjaimista MK päätellen tuo Arnellin perhe kuvitus, joka vetoaa erityisesti minuun tunnelmaltaan, jopa enemmän kuin Wendelinin kuvitus vuoden 1958 teoksessa.) Muista taiteilijoista näissä (alla olevat) minulla ei ole tietoa. Tuo Iris-rukan vihreäasuinen tyttö on herkkä ja koskettava. Kansikuva on vuodelta 1919.

Kansikuvat ovat kiintoisia ja paljon puhuvia moninaisuudessaan. On ikävää, että nykyään on vähän sellainen tuntuma, että kansikuviin ei oikein aina kiinnitettäisi tarpeeksi huomiota. Mikä minua erityisesti ihmetyttää, että jotakin kuvaa saatetaan käyttää kansikuvana useammassakin teoksessa, eikä se siten yksilöi teosta tarpeeksi. 

Tällä mukana Sirrin kesäisessä kansikuvahaasteessa.