Albo D'Oro Pecos Bill - Texasin tarumainen sankari

 

Pecos Bill

Texasin tarumainen sankari

Punaisen virran sudet

Toimittaja Allan Tokoi

Italiankielestä kääntänyt Elsa Tervo

Kuvat: P.L. De Vita ja Raffaele Paparella 

Pecos Bill on sarjakuvalehti, jonka myötä oma kiinnostukseni Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureihin sai alkunsa. Olen näitä lehtiä keräillyt vähin erin aina, kun olen sattunut edullisesti löytämään. Toiveenani on että saisin kerättyä sarjan täydellisenä, joka varhaisenpana tai uudempana painoksena, sillä kyseessä on hyvin harvainaislaatuinen sarjakuvalehti, sillä kyseessä on jatkuvajuoninen sarjakuvalehti. 

 

 

 

 

Pecos Billin tarina saa alkunsa, kun joukko karjapaimeni on leiriytyneinä Texasin preerialla ja he kysyvät Davy Crocketilta (joka tosin on historiallinen hahmo, mutta jonka hahmo tässä sarjakuvassa on kaikkea muuta, kuin todenmukainen) onko Pecos Bill todellinen ja onko hän todella lassonnut tähden taivaalta? Davy Crocket alkaa kertoa ja Davyhän on kova juttujen laskettelija. 

 

Pecos Bill on susien kasvatti. Pienenä vankkureista pudonnut kenenkään huomaamatta ja sitten on pieni turvaton poika ryöminyt sudenluolaan etsimään suojaa. 

Pecos Bill on paitsi Villin lännen sankarieepos myös kaunis rakkaustarina. Orvoksi jäänyt Sue Morgan ja Pecos Bill kohtaavat ensimmäisen kerran myrskyisästi, mutta väärinkäsitys selviää ja syvä ystävyys voi alkaa vai alkaako. Harmittavasti tarina jää kesken ja jään kaipaamaan seuraavaa osaa ...

Punaisen virran sudet on siis ensimmäinen osa tästä tarumaisesta lassonkäyttelijästä ja Texasin oikeudenmukaisesta sankarista, joka on kaikkea muuta kuin asesankari. Tässä tulee tutuksi paitsi Davy Crocket ja Pikku-Sue myös intiaaniystävä nimeltä Valkoinen Sulka. Matkan varrella ystäviin ilmestyy myös Calamity Jane. 

 

Pecos Bill on klassikosarjakuva jonka hinnat on huimissa lukemissa pienelle minun kaltaiselle keräilijälle. Joskus jonkun puuttuvan osan saattaa löytää edullisesti, mutta harvinaisia ne löydöt kyllä on. 

 

Mitä tulee itse tarinankerrontaan, niin tässä oli muutamia ihmetyksen aiheita. Intiaanit kuvataan sulkapäähineineen ja tiipiineineen ym. tavalla, joka itselleni tuo mieleen lähinnä tasankointiaanit. Tässä tarinassa mainitaan intiaanipäällikkö Musta Hirvi, joka kuuluu Apache De Navajo heimoon. Todellinen Musta Hirvi (Black Elk) kuului Oglala Siouxeihin (Katso Neihardt:Musta Hirvi puhuu). Sarjakuvalehden ensimmäisellä sivulla viitataan tekstin todellisuuspohjaan liittyvään kirjallisuuteen, mutta ... kuinka todellista ja aitoa historiaa Pecos Billin tarinat sisältävät on suuri kysymysmerkki. Tarua ja todellisuutta kiintoisaksi fiktioksi sekoitettua historiaa, sanoisin. No, aloin kuitenkin hieman selvittää tuon Apache De Navajo -termin taustaa ja kyllähän minä taas sain uutta tietoa näiden, nykyään erilliksi kulkeutuneiden heimojen yhteydestä ja vähän muustakin. 

 

Tekstitykseen liittyen minua myös kummastuttaa suuresti, kun hevosta kesytettäessä mainitaan, että "makaat sen kuonon edessä". Ei hevosella ole kuonoa. Hevosella on turpa.  

---

 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 21: Lue klassikkosarjakuva 

A.C. Askew: Naisen kunniasana!

 

 

A.C. Askew

Naisen kunniasana

Alkuperäisteos: 

Suomennos: Anni Kave

Otava, 1925

239 

 

Aloitus:

"Olen niin sairas kaikesta tästä, Maggie-täti, niin kovin sairas. Olen väsynyt tähän turhanpäiväiseen pieneen taloon täällä Putneyssa, sen pieneen parin kyynärän levyiseen puutarhaan, jokapäiväiseen raitovaunumatkaani Gesslerin toimistoon ja pitkään työpäivääni kirjoituskoneen ääressä, jota sitten seuraa tavallinen kotimatka. tätä jatkuu päivä päivältä, ja minä olen väsynyt siihen sekä sielun että ruumiin puolesta."

 

Päähenkilö Rose Reynolds, orpo nuori nainen, joka asuu isoisänsä ja vanhapiikatätinsä Maggien  kanssa. 

"Rosen suonissa virtasi kelttiläistä verta, ja tämäkin saattoi osaltaa olla syynä siihen, ettei hän voinut tyytyä oloonsa Putneyssä, vaan antautui haaveellisiin unelmiin."

Rosea ihailee nuori mies nimeltä Merwyn Laurence ja Rosekin pitää Merwynistä, mutta tämä

"ei voinut viedä häntä siihen häikäisevään maailmaan, jossa rikkaat asuivat. Hän korkeintaan kykeni tarjoamaan hänelle pienen kodin, jokseenkin samanlaisen kuin oli se, missä hän nyt asui."

Kun Merwyn kosiin Rosea, tämä ei suoraan kieltäydy, mutta sanoo, että hän haluaa rikkaan aviomiehen. Hän ei halua köyhää elämää. Merwyn kertoo sijoittavansa rahansa lyijykaivokseen ja uskoo rikastuvansa. 

Vaan, kuinka käykään, kun Rosen täti Madame Rosamund Lanchesi saapuu tapaamaan Rosea isoisän ja Maggien poissaolon aikana. Rosamund on Maggie-tädin sisko, Rosen isoisän tytär hänkin, mutta karkotettu kotoaan käytöksensä takia. Rosamund Lanchesi on näyttelijä ja Rosen uskomuksen mukaan rikas. Rosamund-täti on Roselle juuri sitä, mitä hän haaveissaan kaipaa. 

Naisen kunniasana on taattua mukaanvievää viihdekirjallisuutta, jossa juoni tuodaan lukijalle selväksi melkolailla jo alussa. Silti yllätyksiäkään ei puutu ja ihmeteltävää lukijalla riittää naisen tunteiden, tekojen ja ajattelukyvyn suhteen. Rakkautta, juonia ja jännitystä sillä tavalla kevyesti, että ihokarvoja hieman värisyttää ja pelkoakin on ilmassa, mutta eihän nyt kuitenkaan voi huonosti päättyä, vai voiko ....

Naisen kunniasana on ilmestynyt Otavan Tähtisarjassa, josta kiinnostuin, kun luin joitakin päiviä sitten  sarjaan kuuluneen Christopher Boeckin Joulun ruusun. Sarjassa tuntuu ilmestyneen moniakin kiinnostavan kuuloisia teoksia, joita täytyy tutkailla hieman tarkemmin.

A.C. Askewin nimen taakse kätkeytyy brittiläinen kirjailijapariskunta Alice ja Claude Askew, jotka yhdessä kirjoittivat yhdeksisenkymmentä teosta viime vuosituhannen alkukymmenillä. Hmm. Kevyehköstä otteeestaan ainakaan tämä ei ollut niin kehno, ettenkö voisi tutustua pariskunnan johonkin toiseenkin teokseen.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä!

Amos Oz

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Alkuteos: Sippur al ahava ve-hosekh

Suomentaneet: Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi, 2007

649 s.

 

Luin tämän teoksen nyt toiseen kertaan. Aiempi postaukseni löytyy täältä. Tämä uusi lukukerta ei ehkä ollut yhtä järisyttävä kuin aiempi, jos kohta tässä oli paljon mieltäkiinnittävää mihin huomio kohdistui. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ei todellakaan ole kaikkein yksinkertaisimpia ja helpoimmin sulateltavia teoksia vaan kerronta kiertelee ja kaartelee mitä moninaisimpia polkuja. Kertojanäkökulma on pienen kasvavan pojan, josta varttuu nuorukainen, perheenisä - kirjailija. 

Ja kirjat, niitä tässä tosiaan vilisee kuin "kissoja vilkkilässä". Kuitenkin kaiken taustalla, syvimpänä ja koskettavimpana teemana on äidin ja pojan suhde ja merkitys.  Kansiliepeestä: "Poikkeuksellisen rikas, monivivahteinen ja sydämeenkäyvä kertomus."

Kovin on kovasti sanottu kohtalosta naisen:

"Olet loppujen lopuksi pelkkä munankeltuainen, jota linnunpoikanen syö kasvaakseen ja vahvistuakseen"

 Kirjoittamisesta:

"Jos haluat kirjoittaa 80 000 sanan pituisen romaanin, sinun on tehtävä noin neljännesmiljoona päätöstä, eikä vain juonesta, siitä kuka saa elää ja kuka kuolee, kuka rakastaa ja kuka pettää, kuka rikastuu ja kuka tekee itsestään kertakaikkisen hölmön, tai minkä nimisiä henkilöt ovat ja minkä näköisiä, mitkä ovat heidän ammattinsa ja minkälaisia tapoja heillä on, tai miten jakaisi kirjan lukuihin ja mikä tulee sen nimeksi (he ovat helpoimpia päätöksiä). Eikä liiloin riitä, että päättää, mitä kertoa ja mitä peitellä, mikä tulee ensimmäiseksi ja mikä viimeiseksi, mitä sanoa suoraan ja mihin vain vihjata (nämäkin ovat jokseenkin yleisluontoisia päätöksiä). Kirjoittaessa on tehtävä tuhansi paljon hienovaraisempia päätöksiä, esimerkiksi kirjoittaako kappaleen kolmanneksi viimeiseen lauseeseen "sininen" vai "sinertävä"? Vai pitäisikö siinä ehkä olla "kalpean sininen"? Vai "taivaansininen". Vai ehkä "syvänsininen"? Vai pitäisikö siinä oikeastaan olla "siniharmaa"? ja pitäisikö tämä "harmahtavan sininen" laittaa heti virkkeen alkuun, vai antaisikosen himmertää vasta lopussa? Tai keskellä? Vai sulautuisiko se parhaiten vuolaan, alisteisia lauseita polveilevan virkkeen vuohon? Vai olisiko sittenkin paras kirjoittaa yksinkertaisesti "illan valo" yrittämättäkään värjätä sitä sen paremmin "siniharmaalla", "sameansinisellä" kuin millään muullakaan sävyllä?"

Suomi-bongaus, jota en huomannut aiemmin:

--- siteeramalla ääni paatoksesta väristen ---- ---- Kalevalaa Saul Tschernichovskin käännöksenä ----  

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

--- 

Muualla:

Kirsin kirjanurkka 

Lintusen kirjablogi  

Kiiltomato

Ninarose Maoz  

Samuli Suomalainen: Kevään ajoilta!

Screenshot 2025-12-27 at 11-57-48 Kansallisgalleria - Teos Pekka Halonen: Kevätmaisema

Kevään ajoilta. Jutelmia
Kirj. SAMULI S. [Samuli Suomalainen]
Helsingissä, K. E. Holm, 1900 8Luettu Projekti Gutenbergista)

 

Tämä pieni kokoelma sisältää yhdeksän lyhyttä "novellia". Novellit sijoittuvat 1800-luvun Pietariin,  sen kaduille, kujille ja toreille. Novellit kertovat suomalaisten siirtolaisuudesta, parempien elinolojen etsinnästä. Tarinoissa on nähtävissä suomalaisen elintason nurjempi puoli, kuitenkin, kuten nimi Kevään ajoilta, antaa ymmärtää on näissä nähtävissä suomalaisen kansallistunnon nousu ja ehkä elintasonkin virkistyminen. 

Opinteille 

Sijoittuu vuoteen 1862 ja kertoo siitä, kuinka suomalaisen kirkkokoulun oppilaat Fredrik, Antero ja Juho kutsutaan opettajansa Kaarlo August Skutnabin luokse. Tämä kertoo pojille, että neljä vuotta aiemmin on Suomessa avattu ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylään. Se on täydellinen oppilaitos, josta voi päästä myöhemmin opiskelemaan yliopistoon.

Kuinka olisi, eikö pojat lähtisi Suomeen jatkamaan opintojaan? Tosin rahakysymys aiheuttaa pohdintaa.

Tavallinen tarina

Vuosi on 1854. Vaimo kuljettaa miestään sairaalaan. Tarina kertoo siitä, kuinka pariskunta on joutunut Pietariin ja kuinka he tapasivat. Kuvaus ei ole kovinkaan moninaista, mutta kertoo elämän arjesta, puutteesta ja toivosta paremmasta. Erikoisempaa sanastoa: isvossikka, lineika

Lakko

"Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla." Sukunoilla eli rautavalimoilla. Muuta erikoissanastoa on mm. upraviiteli, nagaikka, paddjofka. Lapsen näkökulma työläisten lakkoon ja mitä sitten seurasi, kun kasakat saapuivat paikalle.

"Konnoilla."

Hevostorille sijoittuva tarina. Pietarin hevostori sijaitsi syrjässä keskikaupungilta, jonkin matkan päässä Nevskin luostarista ja oli vanhastaan rangaistusten täytäntöönpanopaikka.

Ukko Grahn

Tarina miehestä joka ei ollut "nivellioitunut". 

" Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen."

Ukko Grahn on neulaseppä, joka on itseoppinut mies, jolla on unelma: opettaa lapsia. Kirkkoherra Kaarlo Sirén ottaa hänet sunnuntaikouluun opettamaan lukemista ja laskemista. Aikanaan, joita kuita vuosia myöhemmin, vuonna  1869 pari suomalaista ylioppilasta saapuu etsimään  Grrahnia.

— Opettajaa, — lisäsi Antero. 
— Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt' tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.  — Kiitoksia paljo

Tässä tarinassa on kummallista vaihtelua toisen ylioppilaan nimessä. Ensin mainitaan, että häntä kutsutaan K. Huusiksi. Sitten nimi muutuu Kuuseksi, välillä Ruusiksi ja Sitten taas Kuusiksi. En tiedä, onko syy "skannauksen tuomassa virheessä" vai mistä johtuu moinen. Toisen miehen nimi on Antero. Ylioppilaat arvostavat Herra Grahnia, ja laittavat tämän päähän unelmia ja toiveita, jotka kuitenkin haihtuvat kuin kyynelpisarat lammenvesiin.  

Hieman latinaa:

qvod et hunc in annum vivat et plures. [Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.

Tiililotjassa

Sairas, kuolemaisillaan oleva mies on kutsunut pastorin luokseen. Pyytää tätä kirjoittamaan äidilleen Suomeen viimeisen tervehdyksensä ja kertoo lyhyesti elämänvaiheensa. Miehen palveluspaikassa on tapahtunut hämäriä, joiden takia mies on joutunut pakenemaan. 

Sennoilla

Sennoi on suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun,
Sadowajan, varrella Sennaja ploshtshadj. Heinätori. Heinistä puheenollen tarkoittaa muutakin kuin varsinaisia heiniä.

Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään, arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".

Pane soimaan

Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

Kahvilassa toverukset viettämässä aikaa, ja eräs heistä vaatii pistämään soittokoneen soimaan kunniavieraan takia, mikä ei olisi luvallista, kun seuraava päivä on jokin erityispäivä. Vaan vaatimus on: pane soimaan.

Raketti

Vuosi 1863. Salaperäisiä ruokaostoksia, salaperäisiä asukkaita talossa, nuorukaisia liikenteessä miettien tapahtumia, kun äkkiä taivaalla lentää raketti suoraan kohti tärkeitä kellareita. Eräs nuorista tekee suunnitelman saadakseen tuholaiset kiinni, mutta kuinka käykään. Kyseessä lienee ollut vain meteori. 

 ---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 7.   Kollegan/koulukaverin/opiskelukaverin suosittelema kirja. 

Luin tämän Sallan, joka on kollegani kirjabloggaajan ominaisuudessa, suosittelemana. Hän suositteli tätä,  jos Pietarin suomalaisten elämä kiinnosti. Salla oli itse lukenut tämän osana Helmet 2021(kohta 9) -lukuhaastetta. Itseäni ei niinkään kiinnostanut Pietarin suomalaiset, kuin se, että löysin kirjablogeista sanan suosittelen ja kirjan, joka löytyisi Gutenbergista, koska kirjastoonpääsyni on tällä hetkellä estynyt. Ei sillä, ihan kiintoisa lukukokemus tämä oli historian näkökulmaa ajatellen. 

Heikki Impola: Aunolan perhe

 

Kuvakaappauksesta muokattu

Heikki Impola

Aunolan perhe — Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916

(Luettu Projekti Gutenbergista)

Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut  väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan  sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen  hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin 

Matti ja Jaakko Hirsikangas ovat sisämaan väkeä, Savosta, Pielavedeltä maalaisväkeä. Vaan on heillä metsääkin, josta kaatavat kuningaspuun, mastopuuksi Raahen rannikon laivanvarustajille. Eletään 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Ajankuvasta kertoo viittaus Itämaiseen sotaan (Krimin sota). Maakauppa oli kiellettyä ja piti matkata rannikolle kaupantekoon. Mattikin viedessään mastopuun Raaheen tuo  palatessaan suolaa ja muuta tavaraa vaihdossa. 

Jaakko on  keskimmäinen talon pojista. Nuorin Samuli kaikkien vedettävissä, vanhin Matti ovela kitupiikki itseään esille tuova talonperijä. Kun riihi viljaa kuivatessa palaa, huonosti asetetun lyhteen tiputtua orsilta, syyttää tiukka talonisäntä syytöntä Jaakkoa, joka lähtee talosta, isänsä äkkipikaistten sanojen saattelemana, ja suuntaa kulkunsa Raaheen. Mielessä on aiemmalta kauppareissulta kuullut sanat, että "Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa" ja merimies Jaakosta tulee, mutta tulee paljon muutakin erinäisten vaikeuksien jälkeen.

Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. 

Ajat on kuitenkin muuttumassa.  Rannikon laivanvarustamojen uhkana on höyryvoiman tulo ja Saimaan Kanavan -rakennussuunnitelmat. 

Aunolan perhe on ihan kiintoisa kuvaus rannikon elämästä ja vastavuoroisuudesta sisämaan kanssa. Kerronta on harvasanaista, yksinkertaisen kuvaavaa arkielämän kuvausta, erikoissanasto ilmenee puutavara- ja merimiessanastossa, joka ei aivan aukene asiaan vihkimättömälle. 

Laivanvarustamon ja merenkulun sanastoa:

Vei minut varviinsa, pelkka, pantturi, pukseeri, puukempramraakalla, pasa, puuriin meno, "malspiikki", "prikkari", jankkina, Kraaselin tornissa on "flaku, Puttinkivanteill, koiranreikä, raa'an pärttiä pitkin, pramsaalingeille, puuvenprammille, piilivinniin, 

 

Tämä erikoissanasto luo kuitenkin kerrontaa sitä kiinnostavuutta, mikä ehkä muuten jäisikin tarinasta puuttumaan. Mikä minua kuitenkin yksinkertaisessa tarinassa kiusaa, on se Matti-nimisten henkilöiden määrä. Oliko ihmisten nimien vaihtelevuus tosiaan niin vähäistä noina aikoina? Tässä tarinassa Matti-nimisiä ovat vähän kaikki:  rengit kuin patruunat ja talonisännät poikineen. Kuka niitä enää osaa erottaa toisistaan.

Mielenkiintoinen mielipide säästäväisyyden tarpeellisuudesta: 

"Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy..."

Mitenkähän olisi nykyaikana. Nousisiko Suomen talous, jos vähentäisimme kahvinjuontia? 

... 

Pohjoinen lukuhaaste kohta 17. Kirja, joka liittyy Raaheen  

Kurt Lange: Kalkkarokäärmeet!

Kuvakaappaus

 

Kurt Lange (Axel Kerfe)

Kalkkarokäärmeet Seikkkailukertomus Villistä Lännestä

Suomentanut A.H. 

Kustannusosakeyhtiö Taru, 1923. (Projekti Gutenberg)

57 s.

Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä syrjään, oli maan peloittavin matelija — kalkkarokäärme — kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon hyvintunnetun ja peloittavan äänen.

Päähenkilö on Dennis Morgan, joka etsii kadonnutta veljeään Geraldia. Tapahtumat sijoittuvat Arizonaan, phoenixilaiseen taloon, jossa majailee pelihuijareita, joiden Dennis uskoo olevan syyllisiä.

Rikollisliigaan kuuluu Täykäsi-Fredi ja hänen vaimonsa Miss Belly, jolla on "ihmeelliset silmät". Dennis tulee heidän luokseen hakien työtä "ulosheittäjänä" tietämättä, että lehti-ilmoitus on ollut laaadittu ansaksi hänelle. 

Kalkkarokäärmeet on 'riemastuttavaa' (huom. ironiaa) kerronnan sekamelskaa vailla järjen tai aitouden hiventäkään. Kioskikirjallisuutta turhimmasta päästä, jossa ei juonen suunnittelussa ole käytetty paljonkaan mielikuvitusta tai loogisuuden lakeja, eikä kirjallisista ansioista voi juurikaan puhua. No, sankarit ovat sankareita, jotka selviytyvät ihmeellisesti, vaikka tosiasiat puhuisivat vastaan ja rikolliset joutuvat vastuuseen tavalla tai toisella. 

Huh huh! Karmeaa sanojen tuhlaamista ja ajankäyttöä. Luin tämän lähinnä saadakseni käärmeet pois Helmet-haasteessa. Enkä todellakaan suosittele tätä kenenkään luettavaksi. Kansikuvasta päätellen tämä teos on aikoinaan suunnattu lähinnä Villiä Länttä ihannoiville poikaviikareille, mutta miksikään elämää rikastavaksi kokemukseksi ei tämän lukemisesta ole, sen paremmin kuin huviksikaan. Mahanpuruja tästä vain saaa. Kyllä Curwoodit ja Zane Greyt sentään on toista. 

---  

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 25: Kirjan kannessa tai nimessä on käärme

Hyvää Joulua!

 

 

Hyvää, Rauhaisaa Joulua

ja mitä parhainta Uutta Vuotta

toivottaen,

Aino