Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Margaret A. Stanger: Ystävämme Robert

Kuvakaappaus: Goodreads

 Margaret A. Stanger

Ystävämme Robert

Alkuteos: That Quail, Robert 

Suomentanut Eeva Heikkinen 

Weiling + Göös, 1967 

149 + 1 s

 

Viiriäisen muna on vallan ihastuttava kapistus. Se on lumivalkoinen, noin tuuman pituinen, toisesta päästään pehemästi pyöristyvä ja toisesta päästään tasaisesti supistuva. Tämän munan sisällä oli taatusti tapahtumassa jotakin. Kun he seisoiat siinä kuin paikoilleen naulittuna, suippoon päähän alkoi ilmestyä pienen pieniä reikiä. Lintutieteilijät väittävät, että poikanen tulee aina ulos leveämmästä päästä, mutta tämäpä ei. Kun oli syntynyt lähes täysi ympyrä reikiä, sisäpuolelta lähti heikko kouristuksenomainen värähdys, ja kuori särkyi. Näkyviin tuli hitaasti jotakin, joka kooltaan ja ulkonäöltään muistutti kimalaista. Siinä se makasi ilmeisen uupuneena, ja tohtori vaimoineen tuijotti sitä ihmeissään."

Ystävämme Robert on hellyttävä tarina viiriäisestä, metsäkanalinnusta. Tarina alkaa 11. heinäkuuta, 1962, Orleansissa, Cape Codissa, Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa, jolloin Tommy ja Mildred Kienzle löytävät hylätyn viiriäisen munan kosteassa pesässään. Emo ja muut, jo kuoriutuneet poikaset olivat taapertaneet puiden lehvikköön. 

Robert, joka myöhemmin osoittautuu Robertaksi tottuu elämään ihmisten luona, siitä tulee perheenjäsen, joka saa kaikkien jakamattoman huomion. Robert osoittautuu paitsi omapäiseksi yksilöksi, jolla on omat tapansa ja tunteensa, myös lämpimäksi ja myötäeläväksi ystäväksi.  

Kaunis, herttainen luontotarina, jossa elämä ei ole vain tiedettä. Kirjailija pohtii muun muassa vaistoa. Itse lukiessani pohdin, alun tekstinäytteen kohdalla, mistä kuoriutuva linnunpoika tietää, miten toimia? Mitä se ajattelee? Mikä on vaistomaisen toiminnan ja ajattelun ero? Teoksessa on pieniä viittauksia uskonnollisiin käytänteisiin, mutta nämä ovat vain sivuvirkkeitä. Pääpaino on pienen linnunpojan edesottamuksissa. Mikä minua kuitenkin hämmentää on maininta viiriäisen munan lumivalkoisuudesta. Aivoissa naksuttaa kuva pienistä pilkullisista ja rusehtavista viiriäisenmunista. Tieteelliset faktat siis hieman jäävät kerronnallisten tekijöiden jalkoihin ja syövät uskottavuutta tarinaan, mutta eivät täysin vie pohjaa, ainakaan jos Wikipediaan on uskominen. 

Pidin paljon tästä tarinasta, joskin loppupuolella perhesuhteet hieman hämmensivät. Kirjailija seurasi Viiriäis-Robertin elämää ystävän ominaisuudessa mutta myös "lapsenvahtina", kun Kienzlet matkustivat joksikin aikaa Eurooppaan. Loppupuolella tule mainintoja Kienzlen lapsista ja lapsenlapsista, jolloin alan miettiä kuka on kuka ja kerronta ei vaikuta enää yhtä sutjakalta, kuin keskittyessään Robertin edesottamuksiin. Mutta tämähän onkin tarina pienestä viiräisestä, ennemminkin kuin perheestä, vaikka toisaalta tämä on tarina perheestä, jonka yksi jäsenistä oli 'orpo' viiriäinen. 

Todellakin, hieno pieni tarina. 

Kveekareilla on ilahduttava sanontatapa neuvottomuuden ja ahdistuksen aikoina: "Eteenpäin kun tie aukeaa". 

 

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Maeve Binchy

Punapyökin varjossa

Alkuteos: The Copper Beech

Suomentanut Liisa Honkasaari 

WSOY, 2000 

362 s

Kansi: ei tietoa 

 

 

  Alku: Isä Gunn tiesi, että rouva Kennedy, pappilan taloudenhoitaja, olisi hoitanut asian paljon paremmin kuin hän itse. Itse asiassa rouva Kennedy olisi hoitanut kaiken paremmin, kuunnellut ripit, antanut synninpäästöt, veisannut siunausvirret ja haudannut kuolleet. Rouva Kennedyn ulkoinen olemuskin olisi sopinut osaan: hän oli pitkä ja kulmikas kuin piispa, ei pieni ja pyöreä niin kuin isä Gunn. Rouva Kennedyn silmät olivat sielukkaat ja näyttivät ymmmärtävän maailman murheita.

Isä Gunn on tyytyväinen elämäänsä pienessä irlantilaisessa kylässä, nimeltä Shancarring ja elämä näytti hymyilevän Shancarringin Pyhän Vapahtajan kirkossa. Hymyilevän elämän takana on kuitenkin intohimoja, jotka eivät näytä ulkopuolisille koko kasvojaan. 

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin ja minulla oli muistikuva salaisuudesta, joka kätkeytyisi Shancarringin koulun pihalla kasvavaan punapyökkiin. Vaan kuinkas kävikään, kun aloin lukea tarinaa uudelleen. Muistikuvat  rapistuivat. No, ei se muistikuva täysin tuulesta temmattu ollut, sillä kyllähän se haudattu salaisuus tästä tarinasta löytyi, vaikka ei sieltä punapyökin juurelta.

Luku yksi, jonka aloituskappaleen tämän postauksen alkuun laitoin on vain johdanto yksittäisiin tarinoihin. Isä Gunn jää sivurooliin, kun näyttämölle astelee joukko nuoria, Shancarrigin koululaisia, jotka raapustavat nimikirjaimiaan punapyökin runkoon. 

Maddy, Madeleine Ross, jonka suhde Shancarringin uuteen pappiin Barryyn, joka puolestaan haaveilee lähetystyöstä Perussa,  kohottaa kulmia, Maura Brennan, joka haaveilee omasta kodista vaikka koteja siivoamalla ei ole juuri toiveita rikastumisesta,  Eddie Barton, joka alkaa kirjeenvaihtoon skotlantilaisen koululaisen kanssa, jota luulee pojaksi, mutta joka osoittautuukin tytöksi, Tohtori Jims, jonka puoliso kuolee synnytettyään tohtorille viimein pojan, Nora Kelly, Shancarringin koulun opettaja, joka miehensä kanssa toivoo hartaasti omaa lasta, jota ei ole näköpiirissäkään, Nessa Ryan. jonka itsetunto kaipaa kohennusta, Richard Hayes, dublinilainen nuori mies, joka karkoitetaan naisseikkailujensa takia Shancarringiin, Leo (Leonora) Myrphy, joka asuu The Glenissä, suuressa talossa kantaen ahdistavaa salaisuutta - Tapaamme heidät kaikki omissa pienoiselämäntarinoissaan, jotka ovat yksilöllisiä, mutta kaikkien tarinat jossain vaiheessa risteävät toisiaan. 

Maeve Binchyn tapa kuvata irlantilaista elämäntapaa on lämmin ja myötäelävä, aivan omanlaisensa. Punapyökin varjossa kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä elämää, 1950 luvun molemmin puolin. Elämänläheistä kerrontaa rakkauden kokemuksineen, toiveineen, kohtaloineen. Kokoelma rakkautta ja traagisia kohtaloita, joita yhdistää kyläyhteisön tiivis yhteenkuuluminen. Se, että rikos jää ratkaisematta, on ehkä moraalisesti arveluttavaa, mutta Binchy ei kerronnoissaan olekaan sormella heristelijä, hän kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on, niin hyviä kuin pahoja, armollisesti. 

Lopetus: --- --- Kellyjen tyttärentytär Nora osasi kävellä - kun Shancarring-koti avattiin. Kaikissa lehdissä oli siitä kuvia ja mukavia pikku juttuja. Mutta kodille oli vaikea tehdä oikeutta, sillä kuvista ei erottanut mitään muuta kuin kivitalon ja mahtavan puun.

 

j.k. Kansikuvitus on upea vahvuudessaan. En kuitenkaan osaa yhdistää tuota maisemaa Irlantiin enkä oikein tuota asetelmaakaan tähän tarinaan tärkeässä osassa olevasta puusta huolimatta. Taideteoksena kuitenkin kaunis työ.

Tällä teoksella lisäsi Punapyökin Kirjametsä-lukuhaasteessani 

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist

Punainen varjo

RV-kirjat, 1988

278 + 1 s.

Kansikuvitus: Ari Tenhunen / Ars Nova 

- Kuule, äiti, mahtaisiks Halisten myllyst saara osta jauhoi, ku siäl on niit  hevossi ja kryynikuarmi? Ne maalaisisännät käyvä jauhattamas ittelles jauhoi. Olisiks sul viäl raha? Antti innostui ajatuksestaan.  - Ei seiltä mitään voi ostaa. Ne ovat kaikki maanviljelijöiden omia jyviä, joita he käyvät jauhattamassa. Eikä minulla ole niin paljon rahaakaan, että voisin ylihintoja maksaa. Mutta Antti ei antanut periksi. Lopputulos oli, että Antti ja Anja lähtivät toiveikkain mielin myllyreissulle, mukanaan pieni pussi jauhoja varten ja Antin taskussa joku markka rahaa.

 

Huikean hienosti ja koskettavasti kerrottu nuoren pojan kasvutarina vuoden 1918 -sodan jälkimainingeissa. Veljessota, kansalaissota, vapaussota, nimestä kiistellään ja näkökulmia on erilaisia, vaan se, mikä on totta, on traumat, jotka se jätti jälkeensä ja jotka saattavat lainehtia vielä näihin päiviinkin. Eero Ekqvist on kirjoittanut tarinansa osinTurun murteella, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Kerronnassa on paljon dialogia, vähän kuvailua ja selittelyjä. 

Tämä teos on ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni ja mietin, tohtisiko tätä lukeakaan, kun ei aihe ihan omintakaan ollut, enkä oikein ollut kansipapereihinkaan viehättynyt, mutta yllätyin siitä, kuinka sutjakkaasti tämän lukikaan. Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävää. Näkökulma ja henkilövetoinen lähestymistapa on Antin, nelitoista-vuotiaan (-15) turkulaispojan, jonka isä, 'punikkiplutoonan päällikkö' ei ole vielä palannut sodasta. Äiti käy töissä ja pikkusisko Anja, joka on alle kouluikäinen on yksin kotonaan ja pihamaalla, kun Antti käy koulua. Antilla on kavereina Piva, Uti ja Vike. Viken isä on ammuttu, Pivan isä on leipuri, joka ei ole ollut niin punaisten kuin valkoistenkaan puolella. Pivalta saa kuitenkin aina välillä leipäpalan, sillä nälkä on kova. Piva lähtee kuitenkin aina ensimmäisenä karkuun, kuten poikien suunnitellessa ryöstöretkeä kasarmialueelle, vaikka hän muuten rehenteleekin finkkarijutuillaan.

Ryöstöretki kuitenkin onnistuu, mutta siitä seuraa erinäisiä ongelmia, jos kohta mahdollisuuksiakin, kun pojat löytävät venäläisten jälkeensä jättämiä limppuja. Tosin Antin äiti on pojastaan huolissaan. Antin äiti on uskovainen ja usko kantaa myös rohkeaa pikkusiskoa, Anjaa, joka iästään huolimatta on varsin reipas tyttö, joka on valmis puolustamaan isoveljeään, joka joutuu yhtenään vaikeuksiin isomman pojan, Eliksen kanssa.

Kirkas hymy levisi Anjan kasvoille, hänen nähdessään veljensä. - Joko lähretän, hän kysyi iloisesti. Antti kumartui hänen puoleensa. - Elis on tual ja haastaa riitaa. Lähre sä heti kotti päin ja orota munt Brahen puistos sen patsan kohral. Mä tulen peräs, sit ku mä pääsen niist irti. voit sä kottikki saakka juasta, jos tahrot. Lähre heti nyt. Anja ponnahti pystyyn silmät pyöreinä. - Jos en hakka sun taas. Mä en lähre mihinkä. Mä pualustan sunt, ku sä olet mun vlejeni. Anjan ääni tärisi liikutuksesta. - Sä lähret heti, ku mä sanosin. Et sä voi autta nyt. Antin ääni oli vaativa ja Anja nieleskeli itkua. - Mä orotan unt sit siin äijän tykö. - Siin just.

Kerronnassa on mielenkiintoista ja henkilökuvauksen kannalta olennaista, että lasten äiti puhuu kirjakieltä, mutta lapset puhuvat murteella. Isää kaivataan kotiin, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Lieneekö joutunut sorakuopan laidalle ammuttavaksi? Vaikka näkökulma on punaisen perheen, ei kirjailija, kuten takakansiteksti kuvaa: "etsitä syyllisiä tai syyttömiä eikä asetuta historian tuomariksi". Ajan asenteet kuitenkin näkyvät. Suurin osa teoksesta kuvaa Antin tekemisiä ja ajattelimisia, aivan loppupuolella isäkin ilmestyy kotiin. Hän on karannut vankileriltä, juuri ennen kuin olisi päälliköytensä takia joutunut ammutuksi. 

Punainen varjo on historiallista fiktiota Suomen historian synkästä ajasta. Aiheestaan huolimatta tämä ei ole kovin synkkä teos, vaikka asiat välillä synkiltä vaikuttaisivat. Hengellinen ulottuvuus antaa teokselle valoisaa näkökulmaa. 

Koska oma tietämykseni Turun seudusta, puhumattakaan vuodesta 1918, on vaillinaiset, minua hieman mietitytti muutamat detaljit, varsinkin, Turun kaupunginkirjaston kuvaus. Mielikuva ajalle tyypillisestä kirjastosta kun oli hyvin erilainen. Onneksi Turun kaupunginkirjston historiasta löytyi hyvin valaiseva nettisivusto. 

Toinen detalji, joka onkin sitten hieman toisenlainen. Antti on siis kertomuksessa Turun kaupunginkirjastossa ja tutkii Musta Kotka -nimistä intiaaniseikkailua. Aloin lukiessani miettiä, mitä intiaanikirjallisuutta on mahtanut suomeksi ilmestyä vuonna 1918 tai sitä ennen. Dan Morrisin Musta Kotka -romaani on ilmestynyt vasta 1947, joten tältä osin ajankuva ei ihan pitäne paikkaansa, ellei jostain löydy samannimistä aiemmin ilmestynyttä teosta.  No, ei tämä tarina tämän pienen yksityiskohdan takia yhtään huonommaksi muutu, mitä nyt osoittaa, että ajankuvan rakentaminen historiallisin yksityiskohdin ei ole niinkään helppoa myöhempinä ajanjaksoina. 

Kysymyksiä ja ihmettelyä herättivät myös ne norssit, joita pojat Halisten koskesta pyydystivät? Lohia? Ei ehkä kuitenkaan. No, tästäkin löytyi oiva vastaus. Norssit on kuoreita, joita pyydystetään keväisin lippoamalla. Aina sitä näköjään uuttakin oppii, kun lukiessa herää kysymyksiä, joista haluaa ottaa selkoa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 9: Henkilövetoinen kirja

 Muualla analysoitua:

Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogisti on ajatellut, että "uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä". 

Täytyy sanoa, minusta taas oli niin luontevaa ja arkista. kun esim. Anja rukoili tai kertoi ajatuksiaan Raamatusta murteella. Äidin kirjakielinen puhe ja isän murre olivat minun mielestä osoitus heidän yhteiskunnallisista eroavaisuuksistaan, vaikka he olivat perhe, niin koulutustausta ja paikallisolotkin vaikuttavat, kuten teoksessa tuodaan esille.

 

Ella Wilcke: Monan saaristokesä

 

Ella Wilcke

Monan saaristokesä

Alkuperäisteos: Monas skärgårdssommar

Suomentanut Kirsti Korpi 

Otava, 1962 

159 s.

Aloitus: Miten paljon muurahaisleijonan kuoppia täällä onkaan, ajatteli Mona. Hän kulki hitaasti rantaa pitkin ja heilutteli hieman huolimattomasti eväskoria kädessään. 

Mona Berg, 13-vuotta, on Lokkisaaressa viettämässä kesää perheensä kanssa, Perheen, johon kuuluu äiti ja pikkusiskokaksoset: Ann ja Gitt. Kävellessään siinä rantahiekalla ja nähdessään muurahaisleijonan kuopan, Mona palaa ajatuksissaan päivään, jolloin näki sellaisen ensimmäisen kerran. Se oli silloin, kun arkeologi-isä  vielä eli. Mutta siitä on jo kauan. Isä on kuollut lento-onnettomuudessa. Mona kaipaa isäänsä.

Monan saaristokesä ei ole monimutkainen tarina. Ei se silti ole yksioikoinenkaan. Hitunen psykologia, hieman seikkailua, kesän vapaata ja rentoa oloa.  Mona joutuu pohtimaan suhdetta isäänsä ja elämäään yleensä, kun Lokkisaareen tulee yllättäen vieraita. Mona törmää rannalla Kaj Rylanderiin. Rylanderin perhe, johon kuuluu Kaj:n lisäksi tytär Carita ja pikkuveli Christian ovat suomalaisia. Hra Rylander on lähtenyt lastensa kanssa purjehtimaan Helsingistä Aino-nimisellä laivalla. Mona ei ensin tykkää, että saareen on tullut samanikäisiä lapsia, kuten Carita, jonka kanssa täytyisi tietenkin ruveta olemaan ja vielä vähemmän hän ihastuu Rylanderien mukana tulevaan Bengt Karnelliin, joka kertoo, että hän tavannut Monan äidin joskus aiemmin Roomassa ja että Monalla on isänsä silmät. Se, että Bengt ja äiti tuntevat läheisyyttä ei ole Monan mieleen.

Mona lähtee kuitenkin Rylanderien mukaan purjehtimaan. Se voisi olla hauskaa. Purjehdusretki saa käänteen, kun merestä pelastetaan poika Einar, joka vaikuttaa salaavan jotain. Monan kesään mahtuu paljon hauskaa, mutta myös vakavaa pohdintaa, kun kutsu erään pariskunnan syntymäpäiville saa dramaattisen käänteen, jonka seurauksena Mona joutuu pohtimaan paljastaako sen, mitä Einarista tietää ja siinä sivussa suhtautumistaan Bengtiin. 

Satunnaisotos: Kuulehan Rylander, sinä kai vanhana koulukettuna tai pikemmin vanhana ylioppilaana osaat varmaan laulaa gluntin? Eikö sinusta sopisi hyvin: "Oi kuinka kauniisti kuuhut loistaa"? - Jos ette ole vaativia. Olenhan minä laulanut niitä joskus Suomessa. Niin lauloivat nämä kaksi tuon kauniin ja romanttisen gluntin. kun he lopettivat, taputtivat kuulijat käsiään, paitsi kaksoset ––he olivat nukahtaneet.  

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 22: Kirjassa lomaillaan 

Walter Scott: Mid-Lothianin sydän

Sir Walter Scott

Walter Scott 

Mid-Lothianin sydän I ja II

Alkuteos: The Heart of Midlothian

Suomentanut J.A.Hollo 

Ex Libris (erikoispainos) MCMLXXII

379 + 386

Mid-Lothianin sydän on historiallista fiktiota. Tarinan taustalla on kertomus nuoresta skotlantilaisesta naisesta, joka matkustaa Edinburghista Lontooseen anoakseen kuningattarelta armahdusta sisarelleen, joka on tuomittu kuolemaan lapsenmurhasta. Tämän todellisen henkilön Helen Walkerin tarinaa avaa Yrjö Hirn teoksen esipuheessaan.

Kertomukseen Karoliina-kuningattaren Argylen herttuan pyynnöstä vaatimattomalle skotlantilaisnaiselle myöntämästä audienssista päättyy se tapahtumasarja, joka ennen kaikkea romaanissa meitä kiinnostaa. Se, mitä tämän jälkeen seuraa, on niin vähän merkitsevää, että julkasija on kerrassaan tuntenut houkutusta jättää se pois suomennoksesta. Vaikka niin kovakourainen on kyllä eduksi romaanin tarjoamalle yleisvaikutelmalle, on kuitenkin katsottu parhaaksi antaa tekstin esiintyä lyhentämättömänä. Onhan Knocktarlitien pastoraalisen idyllin kuvauksessa monta mielenkiintoista pikkupiirrettä --- --- .

Itselläni tosin oli vaikeuksia päästä tarinan imuun. Paitsi, että johdannossa oli omat puisevuutensa, ei  itse tarina alkanut mitenkään vauhdikkaasti. Johdantoluku ja päätöskappale ovatkin eräänlainen kehys itse tarinalle, kuten esipuheessa tuodaan esille. Johdannon minäkertojana on Mr Pattieson niminen herra, joka erään onnettomuuden seurauksena tapaa Edinburghiin matkalla olevan asianajan ja hänen avustajansa. Millä tavalla nämä asianajajat liittyvät itse tarinaan, jää hieman avoimeksi ja Mr Pattiesoninkin ääni haipuu kun itse tarina pääsee kunnolla vauhtiin.

Jeanie Dean lohdutaa sisartaan Effietä

 

Tarinan keskiössä on siis nuoren naisen, Jeanie Deanin, matka anomaan armoa sisarelleen Effielle, joka istuu Edinburghin vankilassa Tolboothissa, joka Mr Pattiesonia lainataksemme, kuten hän tapaamilleen asianajille kertoo, on Mid-Lothianin surullinen sydän.

Ja surullinen tämä tarina on. Päästyäni kunnolla tarinan imuun, petyin kuitenkin pahasti päästessäni loppuun.  Olisin toivonut, perätin odotin, toisenlaista, hieman onnellisempaa loppua, joskin loppusanat kertoivat sen oleellisen: mitä kylvät, sitä niität. 

Tarina sijoittuu siis 1700-luvulle, sen puolivälin paikkeille. Itse tarina on kaikkitietävän kertojan kuvailevaa ja kertovaa  tarinointia, joka on löyhästi sidoksissa johdantoon. Kukin luku alkaa jollain sitaatilla, ja tarinan lomassa on monenlaista runoa ja lorua, puhumattakaan latinankielisistä  sanomisista, joita ei ole suomennettu. Skotlannin ja englannin välinen ajankohtaan liittyvä juopa tulee esille, samoin kirkolliset eripurat. Oliko skotlanti katolinen, miksi presbyteerit vastustivat piispuutta, kuka oli John Knox tai Livingstone, johon viitataan? Miksi Jaakko VI mainitaan ensin ja sitten Jaakko II. Mitä olivat whigit ja toryt? Oliko Rob Roy todellinen historiallinen henkilö?

Joitakin historiallisia viitteitä minun oli pakko selvitellä, Niin ulalla näiden suhteen olin.  

Historia on toki kiintoisaa, mutta kaikkien yksityiskohtien mieleenpainaminen ja mielessäpysyminen taas eri asia. Skotlanti miljöönä on innoittava sekin. Tämä tarina otti alun jähmeyden jälkeen otteeseensa, sai edetessään aikaan kylmiä väreitä ja tipautti lopussa masennuksen alhoon. Näinkö tässä piti käydä? Itse olisin ollut hieman armollisempi. Mid-Lothianin sydäntä ei voi sanoa varsinaiseksi kristilliseksi teokseksi, joskin tässä on paljon uskonnollista pohdintaa juristiikan ja lakikäytännön ohella. Mid-Lothianin sydän on ilmestynyt Otavan julkaisemana aiemminkin, 1948.  Tämä Ex Libris -asu ei kuitenkaan ollut kaikkein parhain. Sivuja käännellessä selkämys natisi ikävästi ja irtosi liimauksistaan. Tarina kuitenkin omasta pettymyksestäni huolimatta ei ole niin huono, että sen pitäisi lopullisesti kadota paperinkierrätyksen uumeniin. Olen aiemmin lukenut Scottin Ivanhoen, johon tarinaan voisi jossain vaiheessa palatakin. Lukisin kyllä mielelläni enemmänkin Skotlantiin sijoittuvia tarinoita. Lukupöydälleni olen hankkinutkin Kaisa Viitalan Klaanin suojeluksessa -teoksen, jonka aiempi osa ryöpsäytti todella ihastuttava lukujäljen. Toivottavasti en tule pettymään tähän jatko-osaan. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  45. Kirjassa on isä ja tytär 

Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha

 Lorna Cook

Surun ja onnen puutarha

Alkuteos: The Hidden Letters

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar, 2025

384.

Kansi: Timo Numminen

Saatu kustantajalta arvostelukappaleena 

Takakansitekstin määritelmä "riipaisevasta rakkaustarinasta ensimmäisen maailmansodan pauhussa pitää hyvin paikkansa". Itse odotin kansikuvan perusteella  ja hieman takakansikuvauksenkin perusteella  enemmän puutarhantuoksua ja luonnon voimauttavaa läsnäoloa tarinassa, mutta ei. Odotukset ja lukukokemus eivät oikein kohdanneet toisiaan. Ei sillä. Ei tämä ihan huonokaan lukukokemus ollut. Kartanoromantiikkaa ripauksella epäsovinnaisuutta yhdistettynä 1. maailmansodan uhkakuviin luo puitteet vahvalle rakkaustarinalle, joka ei ehkä ole kaikkein yksilöllisin, mutta ei aivan toisintokaan niistä monista rakkaustarinoista, joita kirjallisuus vilisee.

Tarinan keskiössä on yläluokkaisen perheen tytär Cordelia Carr-Lyon ja Isaac Leigh, joka on maisema-arkkitehti ja puutarhan muutoshommissa Cordelian isällä Pencallick Housessa. He ovat eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, vaikka itsenäisenä yrittäjänä Isaac ei oikein kuulu myöskään palvelijoihin. Cordelian perheeseen kuuluu paitsi vanhempia, isoveli Edwin ja pikkuveli Clive. Isaacilla on pikkuveli David. Muita tarinan kannalta oleellisia henkilöitä on Cordelian ystävät Millicent Trevelyan ja Tabitha Bowen.

Vielä naisen vauhtiakin enemmän miestä hämmästyttää se, miksi tämä juoksee ohi avojaloin kengät kädessä, niin että satiinisen aamutakin kermanväriset helmat huiskuvat paljaita sääriä vasten. Hän seuraa kulkua katseellaan kasvihuoneen seinustalta, kunnes nainen katoaa puutarhan perimmäisen puurivin välistä koristejärvelle. Nainen on vikkelä. Äänetön. Ja sitten tiessään. Pimeys puiden välissä on nielaissut hänet, ja Isaac räpäyttää silmiään kuin olisi herännyt unesta tai lumouksesta.

Alkuluku on dramatiikan ja huvittuneisuuden yhdistelmää, kun pikkuveljen vedätys saa Cordelian sukeltamaan päätäpahkaa järveen pelastamaan tätä ja tulee itse pelastetuksi. Rakkaus Cordelian ja Isaacin välillä syttyy, sehän on selvä, mutta tämän suhteen kerronta ja rakkauden heräämisessä edetään hienovaraisin liikkein. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvausta vuoroin Isaacin, vuoroin Cordelian näkökulmasta. Miljöö sijoittuu ensin yläluokkaiseen kartanoon Cornwallissa, myöhemmin siirrytään järviseudulle Rose Cottageen, pieneen maalaistaloon. Kerronnassa on paljon dialogia, vähemmän kuvauksellisuutta ja kerronnallista maalailua. Pääpaino on päähenkilöiden mielenmaisemassa, tunteissa. Kerronnassa on paljon ilmaa ja välillä siirrytään ajassa vauhdilla eteenpäin, ei vain päiviä, viikkoja, vaan kuukausia ja jopa vuosilla. 

Cordelian ja Isaacin rakkaus syvenee pikkuhiljaa. Mutta sodan uhka tuo omat varjonsa. Cordelia kiinnostuu puutarhanhoidosta ja syventyy äitinsä puutarhakirjoihin ja alkaa opiskella puutarhanhoitoa kartanon pääpuutarhurin Gilbertin johdolla. Cordelian ystävä Millicent antaa oman panoksensa sotaponnisteluihin ryhtymällä sairaanhoitajaksi.

Kokonaisuutena teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Cordelian ja Isaacin suhteen kehittymisestä, joka alkaa alkukesällä 1914 ja päättyy, kun Isaac lähtee sotimaan. 

Toinen osa koostuu kirjeistä, joita eri henkilöt lähettävät toisilleen. Näkökulma on paljolti Cordelian. Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 

Kolmas osio vuorottelee jälleen Cordelian ja Isaacin näkökulmilla.  Cordelia ja Isaac suunnittelevat salaista tapaamista ja vihille menoa, mutta Isaacia ei ilmestykään. Tässä vaiheessa Cordelia on nähnyt jonkinlaisen ennenäyn. (En voi olla ajattelematta yhtymäkohtaa Montgomeryn Pieneen runotyttöön).Cordelia vierailee ystävänsä Tabithan luona Rose Cottagessa ja hänen maailmansa järkkyy.   Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 1914/15.

Neljännessä osassa siirrytään ajallisesti vuosi eteenpäin, vuoteen 1916. Cordelia on asettunut asumaan ystävänsä Tabithan luokse Rose Cottageen, alkanut opiskella puutarhakurssilla, ja kun Tabitha kuolee, Rose karkaa Suffolkiin ja jälleen siirrytään ajassa huimasti eteenpäin, vuoteen 1918. Se, että välistä jätetään tapahtumia kertomatta on oleeellinen seikka tarinan juonen kannalta, mutta toisaalta hyvin hämmentävää ja luo, ainakin minulle lukijana hieman uskottavuus- ja loogisuuskysymyksiä. 

Teoksen suomalainen nimi Surun ja onnen puutarha kuvaa hyvin tarinan traagista, kitkeränsuloista luonnetta, kun taas alkuperäisteoksen nimi, The Hiden letters, tuo esiin tarinan etenemisen kannalta oleellisimman puolen: niiden kirjeiden merkityksen, jotka eivät ole saavuttaneet saajiaan.

Surun ja onnen puutarha ei rakkaustarinasta huolimatta ole romantiikalla höystettyä höttöä. Loppua kohden tarina saa lisäkierroksia alun ollessa vienommassa liikkeessä. Yllätysmomentiltakaan ei vältytä ja tässä suhteessa jään hieman mietteliääksi. En voi välttyä ajatukselta, että loppupuolella tarinaa kirjailija on joutunut miettimään, mihin suuntaa tarinaa veisi, kerronnassa on vaihe, joka jää, ainakin omassa lukukokemuksessa vähän löysäksi ja epäoleelliseksi. 

Brittiläisen luokkayhteiskunnan elämä tulee hyvin esille ja muutamat pienet yksityiskohdat tuovat 1. maailmansodan ajan, jos ei erityisen hyvin, niin jollain tavalla kuitenkin esille. Ei ehkä ole niin helppoa nykyajan valossa kuvata 1900-luvun alkukymmenien ajallista ilmapiiriä. Ajankuva jääkin  kerronnassa taustalle. Kerronta on kirjakielistä ja ilmaisulliset eroavaisuudet niisä kirjeissä, joita henkilöt toisilleen lähettävät eivät juurikaan tule esille. Tästä syystä samaistuminen henkilöihin ja heistä "otteen" saaminen jää hieman vajaaksi. Henkilöiden persoonallisuudet nousevat parhaiten esille Cordeliassa ja Tabithassa, jonka vanhemmat, niin sivujuonteena kuin ovatkin jättävät kalsean vaikutelman.

Lorna Cookin kirjoista pidän edelleen parhaimpana hänen teostaan Ystävät, rakastavaiset, viholliset. Surun ja Onnen puutarha ei yltänyt omassa lukukokemuksessani samalle tasolle koskettavuudessaan, vaikka koskettavahan tämäkin tarina on. En kuitenkaan lainkaan epäile, etteikö joku toinen lukija vallan ihastuisi tähän tarinaan. Jos kaipaa rakkautta, hyvää mieltä ja hieman tragediaa sekaan, niin tätä voi suositella. Parasta tarinassa on sen hienovarainen kerronta. 

Ja erityisesti, jos pidät Bronten kotiopettajattaren romaanista, niin vaikka teokset ovat hyvinkin erilaiset niin tyyliltään kuin juoneltaan, niin itse en voinut välttäää ajatusta, että jotain yhteistä teoksissa kuitenkin on. 

Suomennos on sujuvaa, hyvää suomenkieltä, kuitenkin hieman hämmentää, kun näkee silmissään tilanteen, jossa "Cordelia kävelee teetarjottimelle". 

Muualla blogeissa:

Kirjasähkökäyrä:  Rakkautta sodan mielettömyydessä

Kirjojen kuisketta:  Ihasttuva lukukomus, jossa tunteiden syvyys kosketti

Jalmari Vaula: Pitkä pakomatka

 

Jalmari Vaula

Pitkä pakomatka

Kuva ja Sana, 1945

104 s.

Kansikuvitus ilm. Eeli Jaatinen

Murtunut kuusi makasi maassa aivan aidan vieressä. Se oli ollut aikoinaan suuri ja juhlallinen puu. Mutta ajan hammas oli syönyt sen sydämen, tikka oli laatinut siihen pesänsä, tiainen oli sen jälkeen kasvattanut kahdet poikaset sen ontossa onkalossa ja sadoittain puutoukkia oli kaivanut ytimen aukkojaan täpösen täyteen. Kun sitten suuret tuulet tulivat ja metsä ympärillä huokui ja humisi, mursi myrsky sen rungon keskelstä kahtia, halkaisi tyven kuin lahon aidaksen ja viskasi latvuksen vesakkoon aidan viereen. Tämä oli tapahtunut sydänkesällä, heinänteon aikaan. Siksi olivatkin oksat vielä aivan vihreät, ain joku ruskettunut lehvä seillä täällä juorusi jo kuitenkin kaiken katoavaisuudesta. Verraton piilopaikka metsäneläimille tuo latvus! Kelpasipa sen suojissa jäniksenkin ottaa ettoneensa ja ruskeapilkullisen koppelon pyöräyttää kuusi munaa sammaleisen pesänsä pohjalle. 

Ensimmäinen luku tässä tarinassa on kuin eri tarVaulinasta, mutta niin vain sillä kuitenkin on merkitystä. Ei sitä turhan päiten ole johdannoksi laitettu. Tarinan jatkuu, kun nuori, rikollisille teille joutunut nuori mies, punapää-Risto karkaa vankilasta ja kurkistaa tuon murtokuusen alta, pälyillen pelokkaana ympärilleen. Risto on vasta poikanen, karun lapsuuden omaava nuori, joka on pakomatkalla iskettyään vartijan. Nyt hän pelkää, että hänestä kaiken lisäksi on tullut murhaaja.

Pitkä pakomatka on kristillistä kirjallisuutta, jossa Jumalan sanan vaikutus yhdessä erämaiden ja luonnon tervehdyttävissä oloissa muuttaa nuoren ihmisen elämän. Ristoa ajetaan takaa halki Suomen, aina Lapin perukoille ja Ruijan rantamille, jossa Risto pestautuu kalastuslaivalle. Tässä vaiheessa kerrontaan tulee sanastollista paikallisväriä, kun puhutaan juksaamisesta, otringista, paarusta ja höösmannista monista muista puhumattakaan. Hieman on kerronnassa myös hyperbolistista otetta, kun kuvataan kissakalaa, joka "herää kuolleistakin". 

Ruijan rantamilla Risto tekee lopullisen päätöksen kohdata totuuden teoistaan. Pakomatkallaan Risto on tavannut muun muassa Hallatunturilla asuvan erakon, joka on auttanut Ristoa antamatta tätä ilmi. Paluumatkalla Risto tapaa erakon uudelleen ja saa kuulla, ettei hän sentään mikään murhamies ole. Vartija on selvinnyt saamastaan iskusta. 

Ihan vänkä, poikien seikkailutarina, jossa joudutaan taistelemaan ei vain karhuja ja susia vastaan, vaan myös omia sisäisiä otteluja. Teos on tietysti jo iäkäs, kerronnallisesti väljää. Dialogia on jonkin verran, kuvauksellisuuteen ja tapahtumiin olisi ehkä voinut syventyä tarkemminkin. Kristillinen sanoma on selkeä, muun muassa psalmeja lainataan. Ote ei kuitenkaan ole tuomitsevaa eikä sormella osoittelevaa. Mielenkiintoista tarinassa on Riston kohtaamisissa hyväsydämisissä ihmisissä, jotka eivät anna Ristoa ilmi, vaan auttavat tätä syystä tai toisesta eteenpäin. Värikkäämmäksi kuvaus muuttuu Jäämeren rantamilla juuri sanastonsa takia. Jonkinlainen paino- tai ajatusvirhe sanastossa tulee kuitenkin esille, kun puhutaan mereen hukkuneista sieluista, jotka mainitaan ensin merihaukkoina ja merihaukkana sana selitetään. Jatkossa kuitenkin puhutaan meriraukoista.  

Jalmari Vaula on itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ammatiltaan opettajana toimineelta kirjailijalta on ilmestynyt myös muita luontoon vahvasti liittyviä teoksia, joihin mielelläni tutustuisin. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kasvutarina

 

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga

Kastanjapuu

Alkuteos: La Sangre 

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY, 1955 

  

 

Selittämätön surumielisyys valtasi minut, ehkäpä siksi, että vielä äsken oli mahlani juossut hehkuvampana kuin kuumuus, jonka ihmisten käyttämä tuli antaa, samankaltaisena kuin salama, kun se välähtää ylhäällä ja lehteni näkevät. Äsken, keväällä mahlani - vereksi sitä ihmisessä sanotaan - juossut nopeamin kuin puro Linnan puutarhassa, kiivaammin kuin vesi pesualtaan vedennostopyörässä.

Elena Quirogan Kastanjapuu on kerronnaltaan hyvin erikoislaatuinen teos. Kertoja on  kastanjapuu, joka seuraa vanhan Linnan pihamaalla linnanpihan ja erityisen tornihuoneen elämää läpi sukupolvien. Kertojaratkaisu ei mielestäni ole täysin uskottava, mutta mielenkiintoisen näkökulman se tuo.  Ihmisten vaikutus puuhun ja puun vaikutus, merkitys asukkaisiin on vaihtelevaa ja verrannollista. Täysin kronologista kerronta ei kuitenkaan ole. Sukupolvet ja aika-aspekti hyppelehtivät kerronnassa, vaikka ajallisesti kerronta eteneekin sukupolvesta toiseen.

Ajankuva on lukiessani hieman hakusalla. Kerronnan edetessä asia kuitenkin selkenee. Vuodet vierivät 1900-luvun molemmin puolin. Koska minulla ei ollut tietoa kirjailijasta, muuta kuin, että hän oli espanjankielinen, mietin myös mihin miljööseen tämä sijoittuu. Jossain vaiheessa mainitaan espanjalainen kaupunki Madrid, mikä valaisee asiaa, mutta missä päin Espanjaa ollaan, ei mainita. Mainitaan vain meren läheisyys. Se, että ympäristöä ei suuremmin kuvata on tietenkin ymmärrettävää. Kastanjapuu kertojana ei ole kaikkitietävä. Merkittävää kerronnassa on se, mikä yhdistää puun ja ihmisen: toisinsanoen puunmahla - ihmisveri luo puitteet kerronnalle. Kastanjapuu kertojana ei vie tarinaa syvälle tapahtumiin, kerronta ei ole mitenkään seikkaperäistä, silti teoksessa on vahvuutta ja koskettavuutta. Teoksessa liikutaan aika paljon tunnetasolla. Suonissa virtaava veri yhdistää sukupolvet, mutta kunkin yksilön intohimot ja luonne ovat omanlaisiaan perimästä huolimatta.  

Mennäkseni näihin sukupolviin, niin tarina alkaa Amadorista ja hänen vaimostaan Maria Ferdandasta. Amador on merimies ja merille hän aina välillä lähtee. Amadorin ja Maria Fernandan suhde on traaginen ja palveluskunnan puheissa siihen liittyy myös sukupolviin vaikuttava väärinkäsitys. 

Seuraava sukupolvi on Amadorin tytär Amalia, joka avioituu nuorena sukulaisen (?) Efrenin kanssa. Amalia on perinyt isänsä rajun luonteen ja ristiriidoilta ei vältytä tässäkään liitossa. 

Kolmas sukupolvi on Amalian ja Efrenin lapset, joita on kolme: Xavier, Gertrudis ja Jacoba. Gertrudis avioituu serkkunsa Tridinadin kanssa, Jacoba menee luostariin ja Xavier tekee kohtalokkaan teon, jonka vuoksi sulkeutuu Linnaan avioituen myös serkkunsa Doloresin kanssa. Tässä vaiheessa tarinaan tulee lisää jännitettä ja traagisuutta. Kastanjapuun luonnehdinta Doloresista on ristiriitainen, mutta hyvin merkittävä.

Neljäs sukupolvi on Xavierin ja Doloresin poika Pastor. Xavierilla on myös avioton poika palvelustyttö Justinan kanssa; Vicente, joka hoitaa puutarhaa ja jonka suhde Xavieriin luo jännitteitä tarinaan. Vicente edustaa tarinan luonnekartassa hyvyyttä, jos kohta hänelläkin verenvikansa on.

Viides sukupolvi on Pastorin ja hänen vaimonsa Angelesin poika Lorenzo, jonka rakkaus Kastantajapuuhun saa tarinan dramaattiseen päätökseen. 

Kaiken kaikkiaan Quirogan Kastanjapuu, oli vaikuttava lukukokemus puutteistaan huolimatta. Kertojaratkaisu tuo mieleeni aiemmin lukemani Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -teoksen, jossa toisena kertojana oli viikunapuu. Erikoinen kertojaratkaisu joka ei liene kovinkaan yleinen. Mietinkin, olisiko tämän teoksen vaikuttavuus parantunut tai huonontunut jos kertojaratkaisu olisi ollut jokin muu kuin Kastanjapuu. Ehkä tarinasta olisi tullut enempi tarinallinen kuin mitä se nyt oli pääpainon ollessa verenperinnössä. Tältä osin alkukielinen nimi La Sangria on kuvaavampi kuin suomenkielinen nimi, vaikka ei voi kieltääkään, etteikö tämä olisi myös Kastanjapuun elämäntarina siinä missä sukupolvitarinakin.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Kirjametsä-haaste Kastanjapuu 

Muualla blogeissa:

Tarukirja:  

Inger Brattström: Erilainen

Inger Brattström

Erilainen

Alkuteos: Åsneprinsen

Suomentanut Salla Hirvinen

Kansi: Kerstin Thorwall-Engström

Otava, 1969 

 

 

 

Inger Brattströmin 

Erilainen tai Aasiprinssi, kuten alkuperäisteoksen nimi sanatarkasti suomennettuna tarkoittaa, on erilainen nuortenkirja. Teos kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -sarjaan ja kerronnallisesti on hyvin psykologinen teos. Itse luonnehtisin tätä hyvin ruotsalaiseksi teokseksi, vaikka suomennosta mietinkin sanan suojeluskunta kohdalla. Sana ei ainakaan viittaa 60-luvun Suomeen, sillä täällähän kyseinen yhdistys oli lakkautettu, mutta entä Ruotsissa? Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan poliittinen teos, vaikka tuo yksi sana suomalaisessa ilmapiirissä saattaakin sitä olla.

No siis, tämä tarina on siis psykologinen nuortenkirja, jossa on yhteiskunnallinen ja sosiologinen ote. Miljöö sijoittuu koululaismaailmaan. Teoksen päähenkilö on Stella, suosittu luokkalaistensa seurassa. Stellaa kuvataan "kiintotähdeksi", johon kaikki luovat ihailevia katseita. Stellan isä on  sosiologi.

Stella oli nähnyt sen eräässä isän kirjassa. Se oli ihan lottopelin näköinen, siinä oli pyöreitä palloja ja niiden välillä suoria viivoja. Se oli kaaviokuva ryhmän sosiologiasta yksilöitten keskinäisistä suhteista, vaikutuksista toisiin ja yhteenliittymistä.

Stella piirtää kaavion omasta luokkayhteisöstään, johon kuuluu Barbro, Sten, Göran, Pelle, Maj, Camilla, Krister ja Niklas. Niklas on luokan erilainen nuori, Kristerkin hieman sivussa, yksinäinen susi. Niklaksella on epilepsia. Hän ei ole komea. Niklas on muiden lailla kiinnostunut Stellasta. Stella taas pelkää Niklasta. Ei osaa suhtautua tähän. Ei näe tämän sisälle vaan vain ulkokuoren, toisin kuin Krister, jonka suhde Niklakseen on reilun toverillinen. Kerronnallisesti tämä teos koostuu Stellan mielenliikkeistä, ristiriidoista, syyllisyydestä, pohdiskeluista. Teos alkaa yllättävästi: Heti alussa kerrotaan, että Niklas on kuollut. Millä tavalla Niklas vaikutti nuorten keskinäisissä suhteissa? Stella saa todeta tapahtumien myötä, että Niklas oli jengin koossapitävä voima. Kun Niklasta ei enää ollut, jengi hajosi, suhteet muuttuivat. Stella ja Kristerin suhde syveni, suhde Göraniin, jonka kanssa Stella aiemmin seurusteli, pieneni. 

Teoksen alkuperäisnimi Aasiprinssi liittyy Stellan lapsuuden satuun. Teoksessa viitataan Grimmiin, mutta itse en ole tällaisesta sadusta kuullut, enkä äkkiseltään löytänyt googlaamallakaan mitään aiheeseen liittyvää. Satu kuningattaresta, joka lapsen sijasta synnyttäisi aasin kuulostaa karmealta. Symboliikka on vahva. Kuten hyvissä saduissa loppu on kuitenkin onnellinen. Vanhan sadun Aasiprinssi muuttui ihmiseksi, nuorten todellisuusmaailmassa nuoret muuttuivat - kasvoivat ja kehittyivät. 

Etsiessäni tietoa kirjailijasta, löysin tiedon, että Inger Brattström on yhtä kuin Lisa Högelin, jonka Tallholman Kirsti -teoksessa on myös löydettävissä vahva psykologinen ote, vaikka Högelinin nimellä kirjoitettu teos onkin luonteeltaan hyvin toisenlainen, enempi tarinallinen. Kyllähän tässä Erilaisessakin tapahtumia on, mutta enemmän kerronta liikkuu ajatuksen tasolla kuin tapahtumissa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 1: Kirjaan liittyy pelko tai fobia

 

 

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä!

 

Lorna Cook

Tanssi sodan näyttämöllä 

Alkuteos: The Dressmaker's Secret

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar,  2022

428 s.

Kansi: Timo Numminen 

Tanssi sodannäyttämöllä on kahden aikatason tarina, jonka keskiössä on muotimaailman legenda Coco Chanell, jonka natsimenneisyydestä kumpuava tarina on kuitenkin historiallista fiktiota, se tarkoittaa että tarinassa on totta toinen puoli, mutta ... kuinka autenttista kerronta on, onkin sitten toinen juttu. 

Tarinan toinen aikataso on sotavuodet 1940-luvun Pariisissa, saksalaismiehityksen alla. Coco elää loisteliasta elämää Ritzissä natsimiehittäjien seurassa. Tarinaa viedään kuitenkin eteenpäin Cocon assistentin Adelen kautta. Toinen aikataso on nykyajassa, jossa isoäitinsä Adelen sodanaikaista elämää pohtii Adelen tyttärentytär Chloe, joka avioeron jälkeen on saanut väliaikaisen työn pariisilaisessa vintage-puodissa. Coco Chanell on siis samaan aikaan sivuhenkilö, jonka varaan tarina kuitenkin rakentuu, vaikka näennäisesti seurataankin Adelen vaiheita.

Pidin paljon Lorna Cookin aiemmasta teoksesta Ystävät, rakastavaiset, viholliset joten sen perusteella tähänkin teokseen tartuin. Tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt samalla lailla. Ehkä se on tuo faktan ja fiktion välinen juopa, mikä sen saa aikaan. Yksityiskohdat historiallisuuden osalta ovat varmaankin asiakirjoihin ja lähteisiin perustuvia, eikä tässä suuremmin repostellakaan, mutta kun kuitenkin todelliseen henkilöön liitetään fiktiivisiä hahmoja pistää se hieman mietteliääksi. Ei sillä, tässä oli pieniä yksityiskohtia jotka eivät vedonneet minuun, ja juonen etenemisen kannalta yksioikoisuutta ja mutkat suoriksi -aukkoja, jotka tosin hyvin näppärästi ja hieman yllättävästikin lopussa täytettiin. 

Sodan luonne, raadollisuus vaikka onkin läsnä jää taka-alalle ja tulee esille vain pienin viittein. Syyllisyyttä, kostonoikeutta, laumasieluisuuden vaikutukset nousevat esille loppua kohden, mutta ohitetaan nekin ilman syvällisempää otetta. Kokonaisuus tuo kuitenkin hyvin esille sodan traumat ja seikat, jotka ovat kuin veteen heitettyjä kiviä, joiden aiheuttama aaltoliike kantaa aina tähän päivään. 

"Kaikki tämä...", Etienne sanoi. "Tässä kaikki, mitä on jäljellä sota-ajan häpeästämme. Minulla ei muuten sitten ole mitään epätervettä pakkomiellettä näihin asioihin", hän hymähti ironisesti. "On vain tervettä välillä muistaa, millaista oli ennen ja mikä onni on elää kärsimättä niitä kauheuksia. Tuo oli visuaalinen muistutus ajasta, josta ei ole visuaalisuutta liiemmin jäljellä. Ranska kärsi sodan aikana niin paljon, että yhteistoimintaa tehneet ja natsien sympatisoijat yksinkertaisesti ..." Hän äännähti. "Viuh! Unohdettiin, sivuutettiin. Menneisyys lakaistiin maton alle. Ranskaa kannustettiin jatkamaan elämää eteenpäin, keräämään rippeet ja tekemään parhaansa sen varassa. --- --- jokin vaihe sodasta suodattuu heidän elämäänsä, tihkuu sukupolvelta seuraavalle ja tekee heistä sen, mitä he ovat."

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 3.   Kirjassa käydään museossa (Louvren taidemuseo) 

Muualla blogeissa:

Kirjojen kuisketta:  Mukaansatempaava historiallinen lukuromaani. Menneisyyden ja nykyisyyden taitavaa yhdistämistä.

Kirjarouvan elämää: Osittaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tositapahtumiin perustuvaa, kirjailija osaa  yhdistää hyvin faktan ja fiktion. Helppolukuinen ja viihdyttävä tarina.

 

Bertil Cleve: Teuira!

 Bertil Cleve

Teuira - Etelämeren poika

Alkuteos:

Suomentanut Salme Sadeniemi

Otava, 1937

220 s 

 

Tage seisoi nojaten laivan kaiteeseen. Aluksen nimi oli Vaita, ja sen omisti eräs tahitilainen laivanvarustaja, Mac Donald nimeltään. Tropiikin aurinko oli polttanut melkein valkeaksi Tagen jo luonnostaankin pellavanvärisen tukan, joka tavan takaa valahti hänen otsalleen. Hänen vaaleansiniset silmänsä ahmivat innokkaasti vedenalaisen satumaailman elämää siron kauppakuunarin hiljalleen soluessa yli kristallinkirkkaan veden. 

Näin alkaa tämä, lähinnä kai pojille suunnattu, vanha seikkailukertomus. Tage on ruotsalainen poika, joka isänsä tohtori Gernerin kanssa on matkalla Papeeteen. Luettuani ensimmäistä lukua, ajattelin jo jättää kirjan kesken turhautuneena, koska kerronta oli niin epäuskottavaa. Tage näkee meressä doradon, kultamakrillin. 

- E, tane sanoi hän. - Ottaa kiinni dorado?

- Yes, very well, vastasi Tage ja hymyili hänkin.

- Catch him. Pyydystä se. Will you help me, Tapu?

Eikä aikaakaan, kun Tapu, Fidziläinen merimies hankkii välineet ja alkaa vedellä kaloja. No, ei siinä mitään, mutta sitten Tage ottaa ongen ja aikansa yritettyään saakin kalan koukkuun. Tage on pulassa voimakkaan kalan kanssa ja sitoo pitkän siiman vyötärönsä ympärille, mutta putoaa mereen. 

Kun tilannetta ajattelee, poika on meressä ja yrittää pysyä pinnalla, lannistaa kalan, miten mahtaisi todellisuudessa käydä? Minun nähdäkseni kala ui poispäin vetäen poikaa perässään. Köydenvetotilanne kalan kanssa meressä ei oikein ole uskottavaa. Ja kun tähän tilanteeseen vielä lisätään haiden kerääntyminen ympärille, niin kerronnan uskottavuus lyö hurjempia laineita kuin meri sinällään.

No, Tage pelastuu ja nostetaan laivaan, jota vastaan on jo soudettu rannalta. Tage tutustuu tahilaiseen nuorukaiseen Teuiraan, joka on osaltaan ollut pelastamassa häntä ja jatkossa he joutuvat yhdesä keskelle uutta seikkailua, kun lähtevät pyydystämään patuita ja trooppinen myrsky yllättää heidät. Tage ja Teuira selviytyvät asumattomalle saarelle. 

 - Kuule, Teuira! Muutamia vuosia sitten minä luin erään hyvin jännittävän kirjan, jonka nimi oli Robinson Crusoe. Hänen laivansa haaksirikkoutui jossain Etelä-Amerikan rannikolla, ja hän ajatui hylynkappaleella asumattoman saaren rantaan. Sen saaren nimi oli Juan Fernandes. Se kirja muuten on hirmuisen kuuluisa yli koko maailman. Minä luulen sitä paitsi, että siinä kerrotaan tositapauksesta, sillä se on kirjoitettu jonkun skotlantilaisen, Selkirk-nimisen merimiehen muistiinpanojen mukaan.  

Eräänlainen robinsodi-tarina siis tämäkin. Saarelle ilmaantuu myrskyn mukana kaksi tiedemiestä, englantilainen Crosby ja tanskalainen Jörgen, jotka ovat olleet tutkimassa statosfääriä kuumailmapallolla. Tämä kuumailmapallon kuvauskin on vähän erikoinen ilmatiiviineen lasihytteineen. 

Ennen tutkijoiden saapumista pojat ovat löytäneet vanhan mökin rauniot, mökin, jossa on aikoinaan asunut hollantilainen taidemaalari Pieter Van Delt, jonka kadonneiden maalausten arvoitus myös seikkailun lomassa ratkeaa.

Jos ei ota muutamia, hieman epäuskottavia kuvauksia huomioon, on tämä ihan sujuvasti kerrottu tarina seikkailunnälkäisille lukijoille. Kerronta on kaikkitietävää, sisältäen mukavasti paikallisväriä. Joitakin asioita minun täytyi hieman googlailla, kuteni viittaus hitialaiseen Tirau Taneen. Hitia-nimisestä seudusta kun ei ole tietoakaan eikä löytänyt googlekaan. Tämähän on sinällään fiktiivinen tarina, jos tahitin ja etelämeren saariston kieli ja kulttuuri luovat autenttisuutta. Tämä tuli todistetuksi, kun googlasin tämän:

Polynesialainen pöytärukous: Atua inia i te rai, ha maitai faatu maa am na taato tino (Jumala, joka olet taivaassa, anna meidän ruumiimme käyttää hyväkseen se ruoka, jonka syömme)

Googlekäännös tahistista oli: Jumala taivaassa, anna hyvää ruokaa koko ruumiilleni. mikä mielestäni onkin onnistuneempi käännös kuin kirjakielinen suomennos, mutta mene ja tiedä, kuinka monitahoisempi ilmaisullisesti alkuperäinen mahtaisi olla.

Mitä tulee tapoihin ja kulttuuriin, niin en niin ihastunut ollut niihin viittauksiin kannibalismista (tämä ei ehkä ihan herkille lapsille ole suositeltava) tai alkuperäiskansan henkimaailman todellisuuksista, oli ne sitten uskottavia tai ei. 

Mikä on hieman mietityttävää myös on maininta paikasta, jossa kasvoi "ananas- ja sitruunapuita". Sitruunathan kyllä kasvavat puissa, mutta ananakset eivät kasva puissa vaan maassa ja hedelmä itsessään on ehkä hieman puumainen. 

Mikä myös jäi mietityttämään on kuvaus kalasta, jota kutsutiin meripiruksi ja jonka pyrstön haarojen väli olisi niinkin huimat kuin 8 metriä.  

Hieman siis totuudellista ja hieman väritettyä sanoisin tästä tarinasta. Ajan patinaa ja asenteita teoksessa hieman löytyy suhteessa eri kansallisuuksiin. Ei tämä kokonaisuudessaan ihan kehno tarina ollut, jos kohta olisi voinut olla hieman parempikin. Kansikuva, jonka tekijästä ei ole tietoa on mielestäni upea.  

 

Tällä teoksella aloitan Ninnin kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Tosin haaste julistettiin vasta nyt, joten en tiedä, jos tähän hyväksytään vain tästä päivästä aloitetut merelliset kirjat. No, ehkä niitä merellisiä kirjoja vielä tulee jatkossakin vastaan. Olkoon nyt vinkkaamassa kivasta haasteesta kuitenkin. 
 

Maailman valloitus kirjallisesti: Tahiti (Ranskan Polynesia) 

Helmet 2025 kohta 35: Kirjan nimessä on sana "mies" tai "poika" tai niiden taivutusmuoto 

Elina Annola: Luopuneet!

 Elina Annola

 Luopuneet

Teos, 2024

330 + 5 s  

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Meidän kotimme on siellä, missä milloinkin toinen odottaa, siellä on meidän kotimme missä milloinkin heräämme sydämen ääniin. - Pentti Saarikoski & Mia Berner teoksessa Ja meille jäi kiireetön ilta - Kvällen gör sig ingen brådska

Elina Annolan lainaama teksti kuvaa hyvin teoksen luonnetta, teemaa: Luopuneet on tarina kodista ja kodin rakentamisesta, perheestä ja sydämen liikkeistä. 

Kirjastoreissulla silmiin osuivat kauniit kannet. Eihän näin kauniissa kansissa voi olla kuin ihana tarina? Eihän! Niin ajattelin. No, tarina on koskettava, mutta ... onko tarina kaunis? Ei. Tämä ei ole romanttinen tarina , kuten kansista voisi päätellä. Tämä on tarina nuoren uusioperheen tarina. Selviytymistarina, kun koti, jota oli tarkoitus yhdessä rakentaa hajoaa palanen kerrallaan. Kauneus löytyy sieltä, missä sydän saa levon. 

Tarinan päähenkilö on Anniina, joka on kotoisin Pohjanmaalta, elänyt nuoruutensa ja opiskeluvuodet Turussa. Anniina tapaa Leevin, joka on eronnut ja jolla on muutaman vuoden ikäinen tytär, Milja. Milja on vuorottain isällään ja äidillään. Anniina muuttaa Helsinkiin, yhteen Leevin kanssa. Muutto "omasta kaupungista" Turusta täysin toisenlaiseen kaupunkiin, Helsinkiin luo oman haikeutensa. Toinen haikeus liittyy äitiyteen. Anniina toivoo tulevansa äidiksi. Paitsi äitiyttä Luopuneet on tarina homeongelmasta. Anniina ja Leevi ostavat kerrostaloasunnon ja alkavat rakentaa omaa kotia, kunnes Annniina sairastuu jatkuviin poskiontelotulehduksiin. Anniinan koirakin alkaa oirehtia. Kaiken kukkuraksi Anniina saa keskenmenon, kun hän vihdoin alkaa odottaa. Ei siinä kylliksi murhetta. Pian nuoripari on keskellä riitaisaa tilannetta, jossa taloyhtiön vastaava pistää kapuloista rattaisiin. Tutkimukset viivästyvät, remontti viivästyy ja taloyhtiössä mennään siitä, missä "aita on matalin". 

Anniinan minäkerronan lisäksi tarinaa kuljetetaan eteenpäin asunnossa aeimmin eläneen perheen myötä, joka on kaikkitetävää kerrontaa Vienon näkökulmasta. Vieno on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä, avioituu Kallen kanssa, joka traumatioisutuu sodassa. Liisasta, perheen tyttärestä tulee Anniinan naapuri. Nämä kaksi näkökulmat ovat aluksi erillisiä, mutta sukupolvikokemukset yhdistyvät lopulta kerrostalohuoneiston historiaksi. 

Luopuneet on hienosti kerrottu tarina, jonka kieli on kaunista, miltei runollista, erityisesti Anniinan näkökulmasta kerrottu. Tunnemaailmaltaan herkää ja hienosti sanoitettua, ilmavaa kerrontaa. En tiedä, mistä johtuu, mutta minulle tulee mieleen lukiessani, mahtaisiko kirjoittajalla olla lestadiolainen tausta, sillä tarinassa ei ole mitään uskonnollista, enkä ole kirjailijalta lukenut mitään aiemmin. Kerronnaltaan tämä on tavallista perhearkea toiveineen ja pettymyksineen, kasvua toiveiden ja todellisuuden ristipaineissa.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin, Elina Annola: Luopuneet (kirjasta löytyy pieni viittaus muumeihin)  

Muualla sanoitettua:

Kirjakaapin kummitus;  "Ihastuttava romaani, jossa suru ja toivo asettuvat luontevasti rinnakkain."

Annelin lukuvinkit:  Teoksesta löytää surumielistä runollisuutta ja pohjanmaalaista särmää sekä hienovaraista realismia 

 

Axel Hambraeus: Uddarbon pappi!

Kuvakaappaus: Svensk filmdatabas

 

Axel Hambraeus

Uddabrbon pappi - Laulu ystävästä

Prästen i Uddarbo

Suomentanut Margareta Lehtonen

WSOY,  1957 (6. painos)

299 + 2 s.

Sunnuntaiaamu oli suloinen. Kaikkien Tukholman kirkonkellojen kaiku kiiri avaruuteen, kun pieni saaristolaiva mennä tuprutti Kastelhoma leikkilinnoituksen ohi. Graniittikummut heloittivat sinipunervina kesän raikasta vehreyttä vasten. Kauniit rantahuvilat kylpivät aamuauringossa, lokit liitelivät ilmassa ja valkoveneet vedessä. Saaristolaiva oli täynnä ihmisiä. 

Kauimpana keulassa seisoi yksinäinen mies mustaan lievetakkiin pukeutuneena. Hän oli avopäin ja hänen harva punainen tukkansa kihartui suolaveden raikkaista pärskeistä. Hän katsoi herkeämättä eteenpäin kuin olisi pelännyt kääntää päätään ja näyttää kasvojaan, jotka eivät olleet kauniit.

Mies on Gustaf Ömark, pienen saaristolaisyhdyskunnan, Allerön lähetystalon uusi pastori, joka oli

Niin, hän on niin ruma, että häntä voi sanoa kauniiksi, kuiskasi toinen vastaan. Neitoset painoivat päänsä yhteen ja tirskuivat.

Ei hän koulutukseltaan ollut kuin saarnamies, taustaltaan tukkimies, uittohommissa isänsä menettänyt kansanmies, ja Allerön yhdyskunta, johon hän oli tullut, oli vapaakirkollinen yhdyskunta. Pastori Ömark on hieman erikoinen persoona, kansanmies, joka tulkitsee Raamattua omalla tavallaan ja hoitaa virkaansa omalla tyylillään etsien totuutta rakkaudessa, kunnes kaatuu taintuneena maahan. Ömarkilla on sydänvika. Oltuaan jonkin aikaa Allerössä Ömark kertoo että hänen täytyy lähteä. 

"Voihan olla, että hän on kuullut väärin ajatellessaan Jumalan kutsuneen hänet papksi."  

Ömark on saanut pienen perinnön ja lähtee Amerikkaan. Siellä hän sattumalta pääsee töihin ruotsalaiseen siirtokuntaan, joka odottanut ruotsalaista pastori Ågrenia, joka ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta saapunut. Ensin Ömarkin täytyy kuitenkin oppia amerikkaa ja siihen hän saa apua hänet hoiviinsa ottaneelta Andersonilta ja tämän tenavilta. Amerikassa Ömark hankkiutuu metsätöihin saarnahomman ohessa, ja näkee kirkossa ruskeasilmäisen valkopukuisen naisen, joka on kuin enkeli  ja Ömark joutuu pohtimaan jumalasuhdettaan, jonka kokee vaarantuneen, kun hän ei saa mielestään tuota naista, jonka kerrotaan olevan kotoisin Ruotsin Taalainmaalta, Uddarbosta.  Ömark jättää metsäkämpän ja palaa Ruotsiin.

Palattuaan Ruotsiin hän ottaa yhteyttä Itä-Göötanmaalla hiippakunnan piispaan pyytäen erivapautusta ryhtyäkseen papiksi. Piispa järjestää Ömarkin Uppsalaan opiskelemaan mm. kreikkaa. Johanneksen evankeliumista ja sen alkuteksistä tuleee Ömarkille ohjenuora. Sana muuttuu lihaksi ömarkilaiseen tapaan. 

Ömark selviää opinnoistaan omalla tavallaan ja tutustuu siinä sivussa paikkakunnan ihmisiin, muun muassa erääseen nuoreen vammaiseen naiseen, jota ja jonka perhettä Ömark haluaa auttaa. Lopulta Ömark vihitään papiksi omanlaisin seremonioin ja kuulusteluin ja saa paikan Uddarbossa ja laittaa sielläkin asiat mallilleen omaan omintakeiseen tyyliinsä. Uddarbossa Ömark tapaa uudelleeen valkopukuisen naisen Hannan, josta tulee talaoudenhoitaja hänen ja kahden muun vanhanpojan talouteen, kunnes Ömark lähetetään Norjan rajalle, Vassbäckeniin.

 Vassbåckenissä Ömark ottaa heti alkuun hoteisiinsa nuoren tytön Inger Höjenin, joka ei uskalla mennä kotiin (vanhemmat ovat adventisteja) mutta ei ole "iloisen näköinen" siinä parakissakaan, jonne Ömark on matkan varrella poikennut syömään. Tyttö on huonoissa vaatteissa eikä korttia pelaava miesjoukkokaan luo turvallista tunnetta.

Vassbåckenissa Ömark asettuu aloilleen ja alkaa hoitaa tointaan tuttuun tyyliinsä. Hän hankkii itselleen osamaksulla Nordisk Familjebokin, jota lukee osa kerrallaan päiviensä iloksi ja meneen naimisiin Hannan, tuon taalainmaalaisen tytön kanssa. Elämä asettuu uomiinsa, kunnes Ömarkiin ottaa yhteyttä Skinnarbon rovasti, joka kertoo olevansa pahoillaan siitä, että hänen todistuksensa perusteella tästä ei tullut Uddarbon kirkkoherraa. Rovasti tahtoo korjata vahingon ja kertoo, että kappalaisen toimi Strömissä, Skinnarbon pohjoisosassa on julistettu auki. Ömarkilla on viikko aikaa hakea tointa. Puhuttuaan vaimonsa kanssa Ömark hakee virkaa ja sijoittuu kolmannelle vaalisijalle, mutta tulee valituksi ylivoimaisella enemmistöllä. Niin Ömark muuttaa perheineen Strömiin aloittaakseen jälleen alusta.

Uddarbon pappia on vaikea kategorisoida. Siinä on kristillinen pohjavire, jos kohta ei tavanomaisessa mielessä. Ömark on kansanmies, hyväntahtoinen. Hänen uskonsa on lapsenuskoa. Usko ihmisiin hyväntahtoista. Ömark ei ole itsekäs. Hän auttaa sen minkä pystyy. Uddarbon pappia on verrattu  Giovannino Guareschin Isä Camilloon, joita teoksia en itse ole lukenut. Hambraeuksen Uddarbon pappi on enemmän ruotsalaista kansankuvausta kuin uskonnollista eetosta. Ote on maanläheinen. Vaikka Ömarkin usko ei olekaan ainoastaan humanistista hänen uskonelämänsä on vahvasti kiinni elävässä elämässä ja Vuorisaarnan käytännön toteutuksessa. Tämä on siis enemmän kyse siitä, millä tavalla kristillisyys on myös sosialismia.

Teoksen aikamiljöötä lukiessani mietin. Maailmansotiin tässä viitataan ohimennen, joten niiden välimaastoon tämä suurimmaksi osaksi liittynee. Aikas erikoinen teos, sanoisin. Ei mitään tavanomaista uskonnollista paatosta. Sanoisin, että mainio kansankuvaus loppujen lopuksi, vaikka toisaalta pistääkin miettimään teologisen koulutuksen käytäntöjä, joita tässä teoksessa pistetään hieman irvaillen. Lämmin inhimillinen ote yhdistettynä pieneen satiiriuteen kuvastaa tätä teosta hyvinkin.

---

Kaisa Meri: Meidän pihan lapset!

 

Kaisa Meri

Meidän pihan lapset

Karisto, 1961

177 s.

Kansikuvittajasta ei tietoa

Olisi parempi nähdä oikeista asioissta unia, väitti Niku ja siirtyi lähemmäksi tyttöjoukkoa. - Kuninkaat ja prinsessat ovat jo tuossa paikassa museotavaraa. - Eikä niillä mitään virkaa olekaan, jatkoi Pekka toisten juttua. - Mitä sitten pitäisi  olla? uteli Sirkka-Liisa. - Täytyyhän jonkun kuitenkin hallita? - Onhan olemassa presidenttejäkin, muistutti Naku. - Ne ovatkin oikeita miehiä, vahvisti Niku. - Mieshän kuningaskin on? muisteli Marja. - Ne voivat olla vaikka hiukan höperöitäkin, ne kuninkaat, mutta presidentin täytyy aina olla viisas mies, tiesi Naku. - Miksi? ihmettelivät tytöt. - Hän saa potkut, ellei pysty tehtäviinsä ja tilalle valitaan uusi mies, selitti Niku. - Aina vaihdetaan, kunnes hyvä saadaan, vahvisti Naku. - Ja jokainen presidentti tekee aina parhaansa, sillä hän istuu valtaistuimella järkensä voimalla.  (tekstin vahvistus oma)

Järkensä voimalla juu. Tämä kohta nousi suupieliä kohottavana, hymyilyttävänä huomiona muuten aika tavanomaisesta kerronnasta. Meidän pihan lapset on aikansa ilmiö, mutta toisaalta siinä on elämän kuhinaa, pieniä arkisia touhuja, jotka ovat ikiaikaisia. Lasten leikit, koululaiselämä, perhe-elämä ovat niin toisenlaisia kuin tänä päivänä, liiankin toisenlaisia, jos ajattelee esimerkiksi kouluja. Ei enää ole kansakoulua, josta pyrittiin yhteiskouluun tai tyttökouluun, jäädäänköhän enää luokallekaan. Peruskoulu tuli tasa-arvoistamaan, mutta onko kaikilla lapsilla yhtäläiset mahdollisuudet. Lasten leikitkään ei enää ole samoja. Lasten viattomuus, pulpahteleva elämänilo, missä se on tänä päivänä? Toisaalta nykyäänkin on nähtävissä samaa kuin Meidän pihan lapsissa, on terhakkaita lapsia, on kiusattuja ja kiusaavia lapsia (mikä on ero kiusoittelulla ja kiusaamisella, onko sitä? Tässä kiusoitellaan, ei niinkään kiusata, nykyään kiusaaminen on iso ongelma. Toisaalta pieni kiusoittelukin voi sattua pahasti), nokkaa kohottavia lapsia, lapsia, joiden mielestä parasta on, kun vanhemmat eivät ole valvomassa.

Kaisa Merin Meidän pihan lapset päähenkilö on Marja, 10-vuotias "iltatähti", jolla on niin paljon vanhempi isoveli, Jali, jota luullaan Marjan isäksi. Marja on aiemmin asunut vihreässä rivitalossa joen varrella, missä hän on ollut pihan ainoa lapsi. Asuinalueesta käytetään nimeä Öljysäiliö, mikä tuntuu kummalliselta, varsinkin, kun sitä ei erikoisemmin selitetä. Mistä öljysäiliöstä on kyse. Jostain yhtiöstä ilmeisesti kyse. Mutta nykyajan valossa, luontoarvoja kun ajattelee, niin Öljysäiliö joen varrella ei kuulosta kovin hienolta ajatukselta. No, Marja muuttaa perheineen toisaalle, taloon, jonka omistaja on leski ja asunto täynnä tavaraa niin ettei siellä mahdu kunnolla  olemaankaan ja piha täynnä lapsia. On kahdet kaksoset, pikkukaksoset Silja ja Milja ja isot kaksoset Anna-Liisa ja Maija-Liisa, mutta jossakin vaiheeessa kerrontaa Maija-Liisasta tuleekin Sirkka-Liisa. Outoa, että tätä ei ole aikoinaan huomattu. Sitten on vielä kolmannetkin kaksot, pojat Niku ja Naku. Ja tietysti joukossa täytyy olla yksi "poikkeavakin", Pirkko, joka on jo 13-vuotias ja keekoilee ja pyörii vannehameessaan muiden yläpuolella. 

Kerronta on hyvin arkista, pieniä päivittäisiä tapahtumia, joihin vaihtelua tuo pienet juhlatilaisuudet, kuten talon isännän naimisiin meno, jonka seurauksena uusi rouva pistää talon isännän huoneet uuteen uskoon, on koulunjuhlat, joissa kaikki saavat esiintyä tavalla tai toisella ja on Jalin, Marjan isoveljen häät, joita tosin niitäkään ei suuremmin kuvailla. Sitten Jali muuttaa Öljysäiliöön, on saanut sieltä töitä ja vihreän rivitalon tilalle on rakennettu uusi talo, josta hän ja Anja-vaimo saavat työsuhdeasunnon. Talon kolmannessa kerroksessa olisi pieni yksiö, jota Marjan vanhemmat miettivät, vuokraisivatko sen, mutta yksiö on niin pieni eikä ikkunoistakaan näe kunnon maisemaa. Parempi on jäädä asumaan nykyiseen isoon asuntoon, jossa on ihan hyvä piha ja mukavammat oltavat. 

Ajankuvana ihan metka tarina lapsijoukon touhuista ja arkisista ja vähän juhlallisemmistakin sattumuksista. Kerronta olisi tosin voinut olla hieman monipuolisempaa, mutta lasten luonteiden kuvauksissa on mukavaa ilmeikkyyttä, erityisesti pikkukaksosten Miljan ja Siljan kohdalla. Marjan kiltteys ja kuuliaisuus ei ole mitenkään ylikorostunutta, tosin ihmettelen sitä, että Marja ei äitinsä käskyn takia saa vierailla muiden lasten luona ilman erityistä lupaa. Pirkon käytös puolestaan on korostuneen alleviivaavaa. jos hän kohta kuitenkin kuuluu joukkoon muiden lailla. Tässä oli ylimalkaisuudestaan huolimatta omat ansionsa kuitenkin.

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta toukokuu 1: Romaanissa on juhlat. No, tässä on kahdet häät ja yksi koulujuhla, joita tosin ei kovin suuresti kuvailla. Mietityttää tuo romaani-määritelmäkin. No, tällä nyt kuitenkin paremman puutteessa mennään.

Martha Sandwall-Bergström: Majken Stolt

 

Martha Sandwall-Bergström

Majken Stolt - Omaa sukua Oskarsson

Alkuteos: Majken Stolt, född Oskarsson

Suomentanut Kyllikki Hämäläinen

Otava,  1955

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on 19-vuotias nuori aviovaimo, joka ei pääse ajatuksissaan eroon aiemmasta rakkaudestaan, Sigvardista, joka on kuollut. 

Hän oli mennyt naimisiin Gunnarin kanssa olematta rakastunut häneen. 

Majken tutustuu erilaiseen nuoreenpariin Valteriin ja Monicaan. Valter on taiteilija ja hänen ja Monican suhde on vapaa. He eivät aseta toisilleen rajoituiksia eikä sääntöjä. Majkenia alkaa tämä vapauden illuusio vetää puoleensa ja kun tämän "taitelijayhteisön" eräs jäsen, Ole haluaa ottaa Majkenista valokuvan, joka sitten julkaistaan lehdessä Majken alkaa haaveilla valokuvamallin urasta. Mutta puolisolla on toiset tuumat. Majkenin puoliso, Gunnar on ammatiltaan poliisi eikä ymmärrä Majkenia. Hän ei ole ajatellutkaan että haluaisia mennä naimisiin valokuvamallin kanssa. Gunnar-puoliso on lisäksi mustasukkainen.

En oikein tiedä miksi sinä kuvittelet vaimon. Onko hän olemassa vain laittaakseen ruokaa ja siivotakseen ja odottaakseen miehen kotiin tuloa. Onko hän miehen omaisuutta... Gunnar nosti taikinaiset kätensä kulhosta. - Juuri niin, hän keskeytti iloisesti ja yritti muuttaa suuntaa ja pelastaa heidät turvalliselle rannalle. - Sinäpä sen sanoit. omaisuutta. Minun omani koko elinikäni, niin minä juuri kuvittelen vaimon olevan. Ja jos hän kuvittelee jotakin muuta, olen valmis pitämään häntä kiinni näillä ....  Hän ravisteli leikkisästi taikinaisia tassujaan ja astui askelen Majkenia kohden.

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on kolmas osa Martha Sandwall-Bergströmin Majkenista kertovassa trilogiassa. Olisi ollut hienoa, jos aiemmat osat olisivat olleet tuttuja ennen kuin luin tämän, mutta kävihän se lukeminen näinkin. 

Tämä oli ihan kiva "vanhan hyvän ajan" tyttökirja, jossa on kuitenkin paljon syvällisempi ote, kuin romantiikkaan painottuvaa teemaa. Kertoja on kaikkitietävä, joka kuljettaa tarinaa Majkenin näkökulmasta, unohtamatta kuitenkaan toista osapuolta - Gunnaria. Tässä, kuten aiemmassa osassakin, on esimerkiksi käsitelty kuolemaa. Majkenin aiempi rakkaus, Sigvard on ollut rikollisjengin jäsen ja kuollut, mutta kuolema koskettaa Majkenia ja saa tämän ajattelemaan vapauden ulottuvuuksia toisella tavalla, kun uusista tuttavuuksista Valter lähtee Italiaan maalaamaan ja Monica jää omilleen, (seuraa juonipaljastus, joten maalaa hiirellä, jos haluat tietää)  ja ystäviensä kanssa seuraamaan mielikuvissaan minne asti Valter  on jo mahtanut ehtiä, kunnes Monica pujahtaa ulos ja tekee itsemurhan.

 Majken tajuaa että vapaudella on myös toinen puoli. Sitten Gunnar katoaa ajaessaan takaa vankilasta karanneita roistoja.

Tässä on siis teemoja, jotka eivät ole olleet ihan tavallisia vanhemmissa tyttökirjoissa. Marhta Sandwall-Bergströmin teoksissa on yhteiskunnallisia näkökohtia ja työläisnäkökulma on vahva, mikä näkyy myös hänen ihanassa Gulla-sarjassa. 

Kansikuvan tekijästä ei ole mainintaa. Ilmeisesti kansikuva on alkuperäisteoksen mukainen ja kuvittaja näin ollen ruotsalainen. Hankin tämän nettiantikvariaatista ja kansi oli repeytynyt, olen siis korjaillut kuvaa parhaani mukaan.  Tässä kappaleessa on kiinnostavia merkintöjä ja ajankuvia, kun joku on saanut tämän kansalaiskoulun hiihtokilpailuissa 4.2.1964 palkinnoksi (sijoitus hieman epäselvä). Myös takakanteen on jätetty viesti Ingalle: Jos sun on jao niin keitä itselles kahvia alhaalla. t. Ulla ja Salme. Myös on mainittu, että jonkun Tuulan synttärit on 11.3. Elämää nähnyt on siis tämä teos ja elämänkuvauksena ihan mainio tarina.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

 

Kirjaleikki!

Vanhasta kirpparilta ostamastani Glorian koti -lehdestä nappasin tämä Leikki mielessä -kyselyn, jonka kysymykset kohdistan itselleni soveltaen kirjojen maailmaan.

 

Cicely M. Barker: Flower fairies of the wayside

1 Kirjat joista inspiroidun

Hyvistä tarinoista ja teoksista, joissa on upeat kuvat

 

Jeanne Hinton: Rukouksen vuosi.

2 Luen

tällä hetkellä Martha Sandwall-Bergströmin  vanhaa tyttökirjaa ja olen lopettelemassa W.Townendin Merikapteerin perhettä. Seuraavaksi aloitan Kaisa Meren lastenkirjaa Meidän pihan lapset ja rinnalle jotain ”aikuisempaa”, mikä nyt kirjahyllyistä käteen parhaiten napsahtaa. Luen sekä uudempaa että vanhempaa kirjallisuutta.

3 Innostun

Sellaisista historiallisista romaaneista kuin Kaisa Viitalan Nummien kutsu -sarja, jonka ensimmäinen osa sai minut todella täpinöihin. Odotan malttamattomana että saisin sen jatko-osan luettavakseni.

4 Mieleenpainuvin lukukokemus

Hmm. Mieleenpainuvia lukukokemuksia on monia, vaikea sanoa, mikä niistä on ollut mieleenpainuvin. Mainittakoon nyt esimerkiksi Adriennen Thomasin Katrinista tuli sotilas ja Florence Montgomeryn Väärinymmärretty -teokset, enkä tietystikään voi olla mainitsematta Dickensin teoksia Kaksi kaupunkia ja David Copperfield.

5 Ostan

kirjoja ihan liikaa nettiantikvariaateista, vaikka olen pyrkinyt vähentämään ja käyttämään kirjaston palveluja. Ostan harvoin kirjan uutena. Joskus löydän kivan kirjan kierrätyslaatikosta tai -hyllystä. 

 

 Poortvliet Rien Hau Hau. Oma koirakirjani. WSOY

 

6 Haaveilen

oman kirjan julkaisemisesta

7 Kiinnostun

kirjoista aiheen perusteella. Myös kansikuvituksella ja hyvin kerrotulla takakansiesittelyllä on vaikutuksensa. 

8 Luottokirjailijoitani

on vanhat klassikkokirjailijat, esimerkiksi  L.M.Montgomery ja L.M Alcott. Uudemmista kirjailijoista Fiona Valpylta odottaa uutuuksia, mutta olen todennut, että sellaista kirjailijaa, jonka teoksista kaikki olisi yhtä lailla kiinnostavia ja antoisia on nykyään vaikea löytää. Otetaan esimerkiksi Kristin Harmel, jonka ensimmäisestä suomennetusta teoksesta Unohdettujen nimien kirja pidin todella paljon, mutta toisesta suomennetusta Katoavien tähtien metsä sen sijaan en pitänytkään niin paljon. Odotan kuitenkin, milloin Harmelilta taas ilmestyisi jotain suomeksi nähdäkseni innostunko vai en.

9 Kirjapaheeni

Hmm. Ihan liikaa kirjoja

10 Seuraan Somessa

kirjabloggaajia joiden tyyli kirjioittaa ja esitellä kirjoja kolahtaa omaaan ajatusmaailmaani, instan puolella seuraan kirjakeskusteluja jonkin verran, kuitenkin vähempi.