Enid Blyton: Summer term at St Clare's

Enid Blyton

Summer  term at St Clare's

Text illustrations by Jenny Chapple

Dragon 

155 + 4 s. 

Pat ja Isabel O'Sullivan ovat kaksosia. He ovat käyneet  St Claren tyttökoulua. Teos alkaa pääsiäislomasta, joka on lopuillaan ja kouluun paluu edessä. Tytöt odottavat kovasti pääsevänsä takaisin, mutta... valitettavasti he sairastuvat sikotautiin ja joutuvat karanteeniin. Mikä harmi, että he eivät pääse aloittamaan uutta 'lukukautta' toveriensa kanssa. Ei hätää, karanteeni loppuu vihdoin ja tytöt pääsevät kuin pääsevätkin toveriensa pariin.

Summer term at St Clare's on alkujaan ilmestynyt 1943. Kerronta on blytonmaisen sujuvaa, vaikkakin tämä on hyvin erilainen teos kuin viisikot tai muut seikkailukirjojen tarinat. St Clare on englantilainen sisäoppilaitos tytöille. Tytöt ovat 13-15-vuotiaita. 

Vaikka teos alkaa kaksosista ei kerronta kuitenkaan  keskity heihin.

Päähuomion saa Bobby, joka tekee jatkuvati pieniä jekkuja opettajille eikä ota opiskeluja oikein tosissaan. Hän tekee vain sen, mikä juuri ja juuri on tarpeen. 

Sadie on amerikkalainen hienostunut tyttö, joka kampaa jatkuvati hiuksiaan. Häntä seuraa ihannoivasti kaksosten serkku Alicia.  Alician mottosanat kaikkeen on "Sadie says...".

Prudence on kielikello, joka katsoo nenänsä vartta pitkin Carlottaa, joka on osittain espanjalainen ja omaa sirkustaustan, jota on kyllä yritetty piilottaa, mutta joka kuitenkin ennen pitkää paljastuu.  Prudencen suhtautuminen Carlottaan johtaa lopulta vaikeuksiin. Sadie joutuu kidnapatuksi. Tätä kidnappausta ja Sadien taustaa ei tarkemmin kerrota eikä kuvata, mainitaan vain, että hänet on kerran aiemmin yritetty kidnapata ja siksi hänet on lähetetty englantilaiseen kouluun. Sadien pelastaa kuitenkin Carlotta sirkusväen kanssa ja vasta sitten koulun johtajakin saa kuulla tapauksesta ja siitä, mikä on Prudencen osuus siihen.

 Prudence on toimittanut kirjeen tuntemattomalta mieheltä eteenpäin uskotellen itselleen että se on Carlotalle, mutta kirje onkin Sadielle, joka luulee sen olevan entiseltä hoitajaltaan, jota hän lähtee tapaamaan illalla salaa. Prudence joka luulee lähtijän olevan Carlotta seuraa perässä ja näkee Sadien kidnappauksen. Muut tytöt ovat huomanneet, että kaikki eivät ole nukkumassa ja lähtevät etsimään tyttöjä ja tapaavat hysteerisen Prudencen. Carlotta soittaa sirkusleirin lähellä olevaan puhelinkioskiin ja pyytää heitä pysäyttämään kidnappaajien auton ja lähtee niityltä ottamansa hevosen kanssa ratsastamaan sirkusleiriin, josta Sadie löytyykin. 

Hieman erikoinen episodi siis muuten tavallisen kouluyhteisön ja koululaiselämän keskellä. Muutoin luvut koskevat tyttöjen keskinäisiä suhteita, oppitunteja, urheilua (koulujen väliset urheilukilpailut, kuten tenniksen peluuu) jne. 

Pidin tästä teoksesta kuitenkin hyvin paljon. Tämä avaa hieman englantilaisen sisäoppilaitoksen elämää, vaikka toki tässä on aika lailla mielikuvitustakin ja tyypillistä ihmissuhdesekoilua. Ajankuvasta en osaa oikein sanoa. Tämä on ilmestynyt toisen maailmansodan ollessa meneillään, mutta sotaan tässä ei millään tavalla viitata. Ainoa konkreettinen ajankuvaa ilmaiseva tekijä on puhelinkoppi. Tässä on aika paljon ilmaa juonen suhteen, mitä tulee tuohon kidnappauslukuun, kuten sanoin, sen taustoja ja syitä ei kuvata, eikä sitäkään, miten kidnappaajien kävi. He eivät huomanneet että Sadie oli autosta kadonnut, kun sirkusväki, joka kammosi poliiseja teki tiesulun ja toimi omalla tavallaan, hiljaa ja huomaattomasti. 

St Clare'n pedagoginen tavoite 

Miss Theobald was right. Mrs Greene was like Alison, a feather-head! She had no brains at all, and her only interests in life were her clothes and entertaining others - and her precious pretty daughter, Sadie! She looked round at the girls of St.Clare's, some with pig-tails, some with short hair, some frecled, some plain some pretty. 

- Well, she said, dont you feel I want Sadie to be like these girls! My Sadie's pretty and she's cute too. I wouldn't call any of these girls cue. Would you!

 - No, I wouldn't, said Miss Theobald, smiling. - We don't teach them to be 'cute' Mrs Greene. We teach them to be independent, responsible, kind and intelligent, but we don't teach them to be 'cute'.  

Tavoite on ilmeisesti hyvällä mallilla saavutettavissa, ainakin osan kohdalla. Osoittivathan tytöt itsenäistä ajattelua ja toimintakykyä, olivat ystävällisiä ja Bobbykin alkoi käyttää älykkyyttään jatkuvan jekkuilun sijasta. 

Prudencekin sai lähtöpassit lukukauden lopussa, mikä minua hieman mietitytti. Eihän hän loppujen lopuksi ollut syypää kidnappaukseen, vaikka toisaalta, tuntemattomilta miehiltä ei pitäisi ottaa kirjelippuja vastaan, puhumattakaan kielimisestä, toisen vakoilusta ja vikoilusta toisia vastaan.  Nykyaika katsoisi Prudencen rasistiksi ja kyllä hänessä pientä rasistin vikaa olikin suhteessa Carlottaan. Toisaalta kyse oli luokkayhteiskunnan arvostuksista suhteessa sirkuselämään. Ei Carlotan isoisäkään tytön holhoojana halunnut tytön elävän sirkuselämää. 

Tämä oli hauska tutustuminen erilaiseen Blytoniin. Jotain uudenlaista, jotain samanlaista. Tuttua ja turvallista, mutta ei ehkä aivan tavanomaista kuitenkaan. 

Tämä oli St Clare -sarjan toinen osa ja lukisin kyllä mielelläni ne muutkin osat.

--- 

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa 

Otfrid von Hanstein: Hornan kuilussa

Otfrid von Hanstein

Hornan kuilussa

J.W.Powellin tutkimusmatkasta Coloradon ihmemaailmassa

Mukaellen suomentanut E.W. 

WSOY, 1922

108 s.

Mitäpä tietää Amerikasta se, joka ei ole itse ollut siellä! Hänellä ei ole aavistustakaansen ihmeistä ja ihanuuksista, ei käsitystä sen jyrkistä vastakohdista. --- --- Hän näkee Niagaran kosken tai havaitsee, että Jellowstone'in "puisto"onkin neljätoistatuhatta neliökilometriä laaja jättiläisalue, missä Amerikan viimeinen puhvelilauma on saanut suojapaikan ja missä ei vieläkään ole muita ihmisasukkaita kuin satunnaisia matkailijoita. Nämä käyvät kesäisin ihmettelemässä sen kummia luonnon-ilmiöitä, sen geysiirejä, kuumia vesilähteitä, jotka jättiläismäisinä suihkukaivoinasingauttavat taivasta kohti huikeita vesipatsaita, samalla kuin näiden patsaiden juurilla mitä ihmeellisimpiä värejä kimmeltävät altaat kokoavat alasputoavan veden. Mutta suurimpia Amerikan monista suurista luonnonihmeistä on sittenkin Coloradon jokialue. Mykistyneenä ihmettelyssä jää matkustajaseisomaan eikä tahdo uskoa silmiänsä, uskomattomin näköala, mitä maan päällä lienee - Coloradon rotko-uomat. 

Toukokuun 10. päivä, vuonna 1869 aloittaa John Wesley Powell tutkimusmatkansa Wyomingin Green River Citystä pitkin Colorado-jokea tutkiakseen sen syvänteitä ja kanjoneita. Tästä yli kolme kuukautta kestäneestä matkasta kertoo tämä pieni "nuorille" suunnattu teos. Aihe on toki kiintoisa, mutta kovin yksipuolista kerrontaa ja kuvailua tämä teos sisältää, ollen siis pintaraapaisu Kalliovuorten ja Grand Canyonin mahtavuuteen nähden. Kuitenkin kaikessa ylimalkaisuudessaan tämä teos herätti uteliaisuutta ja kysymyksiä lisätiedon saamiseksi, jos kohta kummastustakin ja kulmien kohottelua. Erityisesti kun puhutaan meloni- ja ananasmetsistä. Coloradossa kyllä kasvatetaan meloneja, mutta ymmärtääkseni melonit kasvavat maassa, peltokasveina, ei metsinä. Mitä tulee ananaksiin ne kuuluvat toisenlaiseen ilmasto-olosuhteeseen, kuin Colorado, eikä minusta voi puhua ananasmetsistä silloinkaan. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvailua matkasta. Välillä on jonkin verran dialogia. Ajallinen näkökulma vaihtelee hieman sekavasti, välillä kerronta on selkeästi historiaan päin suuntautuvaa eli kertoja kuvaa tapahtunutta, dialogi käydään, mutta sitten on hetkiä, joista on vaikea tietää, kuka kertoo: kaikkitietävä vai minä-kertoja? Ilmeisesti tämä kuitenkin pohjautuu Powellin omiin muistiinpanoihin ja matkakertomuksiin.

Jutustelua nuotiotulilla 

He syöttivät toisillensa yhä paksumpaa pajunköyttä --- --- "Mitäs se on! Mutta kun minä olin karjapaimenena eräällä farmilla Texasissa, niin jo se oli suurenpuoleinen karja. Äitini oli siellä lypsäjänä ja aloitti lypsää neljätoistavuotiaana tyttönä - aina eri lehmiä - ja on nyt jo kuudenkymmenen vanha vaimo, eikä ole vielä ehtinyt puoleenkaan karjaan." 

Kuten sanottua, tässä oli kuitenkin joitakin yksityiskohtia, joista halusin tietää lisää.

Pa-ri-ats niminen intiaani. Tästä ei pelkällä nimellä löydy googlaamalla tietoa, mutta sen sijaan kun lisää hakusanaksi mohaven niin löytyy kuvia Colorado Valleyn intiaaneihin, Mo-a-pa-rit-ats. Ilmeisesti kyse on enemmänkin heimosta kuin yksittäisestä henkilöstä.

Tsau-wi-ats nimi tuo Powelliin liittyvän linkin. Ilmeisesti kyseessä on siis todellinen henkilö. Hansteinin teoksessa hänet mainitaan Uinta-intiaanina (vrt. Uinta / Ute)

Mohave-intiaanit 

Tämän Hornan kuilussa -teoksen kansikuvassa on tyylipuhdas stereotypia intiaanista sulkapäähineessä huopaan kietoutuneena, mikä viittaa enemmänkin preeriaheimoihin. Mohavet (Mojave) , joihin tässä teoksessa viitataan  olivat kuitenkin kulttuuriltaan ja tavoiltaan hyvinkin erilaisia

porfyyri = kivilaji, mikä selvisi minulle vasta otettuani sanasta selvää

Uinta Viittaa Ute-intiaaneihin

Jampa = Yampa

 

Yankeedoodle Amerikan kansallislaulu? Hmm. Eikös kansallislaulu tarkoita maan tunnuslaulua, kuten Suomessa Maamme-laulu? Amerikan kansallislaulu on kyllä ihan toista kuin jokin yankeedoodle, joka on minun korviini paremminkin traditionaalinen kansanlaulu. Tosin wikipedian mukaan se on Connecticutin (osavaltion) kansallislaulu ja sillä on patrioottista historiaa.

Kaiken kaikkiaan siis kevyestä annistaan huolimatta tämä johdatti  mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Noita Powellin tutkimuksia ja Coloradon oloja olisi kyllä kiva tutkia enemmänkin.

Tästä teoksesta on myös Kustannusosakeyhtiö Kirjan painos vuodelta 1924, jossa kansikuva on realistisempi. Sivumääräkin poikkeaa, joten olisi kiintoisaa tietää eroaako kerronta tai onko kääntäjä sama? Täytyypä tutkailla asiaa. 

 

Kuvakaappaus: Antikvaari / Kirjavehka

 

Suomen kirjat ja kirjailijat - Päivittyvä listaus

Gregoriuksen listauksen innoittamana aloin kaivella vanhoja postauksiani ja katsoakseni kuinka hyvin vuodet 1917 eteenpäin täyttyisivät, kun periaate on,"Yksi kaunokirja per vuosi Suomen itsenäisyyden ajalta, ja vain yksi kirja kultakin mukana olevalta kirjailijalta (mutta kirjan ei tarvitse olla hyvä, edustava tai muutakaan)" 

Tämä listaus on päivittyvä, keskeneräinen katsaus, juhlistakoon nyt kuitenkin tätä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.

Mainittakoon, että lukemani laitos ei välttämättä ole siltä ensimmäiseltä julkaisuvuodelta. Ilmestymisvuoden olen pyrkinyt etsimään eri lähteistä, jos se poikkeaa lukemastani painoksesta. 

Kirjan ilmestymisvuosi    Kirjailija 

1917

1918     Somersalo Aili: Päivikin satu

1919 

1920     

1921  

1922     Swan Anni: Pikkupappilassa

1923    Mustasalo Aarne: Jokikylän pojat

1924

1925

1926    Nuorpuu Helga Anjan Onni (Ruusulan tytöt I)

1927

1928

1929

1930     Lydecken Arvid Niilin rannan salaisuus

1931

1932

1933    Elmgren-Heinonen Tuomi; Ann-Mari Italiassa 

1934

1935

1936 

1937     

1938:    Jylhä Heikki:Delawaren pojat 

1939

1940     Talvio Maila: Itämeren tytär

1941     Kiikka Siiri Auneelan pojat

1942:     Salo Aino: Juhannuslahja 

1943      Kaukovalta Eila Viitosparakin Sole 

1944     Nevalainen Elina Kolmikon seikkailut 

1945     Härmä Leena  Pieni Tuittupää

1946     Honka Aaro Osku ja Kumpp.

1947    Konttinen Aili: Inkeri palasi Ruotsista

1948    Kaikkonen Helli: Kun sinikeijut tulivat

1949

1950   Pakkanen Kaija Annikki sairaanhoito-oppilas 

1951 

1952

1953      Toiviainen Hlja Pelko pois Suruna

1954     Pohjakallio K.A.Timantteja hiotaan

1955      Virtanen Rauha Seljan tytöt

1956     Polva Anni Tiina

1957     Kokki Aira Avattu ovi

1958     Aspegren Ursa: Sininens seikkailu

1959     Otava Merja Priska

1960     Latvala Laura Kanavan marja

1961     Räsänen Rebekka: Musta lammas lyö päänsä seinään

1962     Rinne Laina: Nauravan kuun harju 

1963     Savolainen Katri: Tyttö Mijas-vuorelta 

1964     Pulla Armas J. Keisarin pääsiäismuna

1965     Hämäläinen Aune    Kenttäsairaalan lotat

1966     Kureniemi Marjatta Onnelin ja Annelin talo

1967 

1968     Räsänen Aino Marja: Elefanttitalo 

1969

1970

1971 

1972    Rekimies Erkki Näkymätön intiaani

1973    Jansson Tove Kesäkirja

1974

1975

1976

1977    Säisä Eino Se kesä

1978 

1979

1980 

1981     Kunnas / Tuovinen:Oliko hangella verta? 

1982     Kiuru Paavo: Kannaksen kansaa 

1983     Niskanen Vuokko Älä pelkää Inkeri

1984

1985

1986

1987    Sahimaa Jaakko    Itke itkusi pihlajapuu

1988    Ekqvist Eero    Punainen varjo

1989

1990     Heinämaa Anna: Iira 

1991     Pekkarinen Pirkko: Vaahteralaakson tyttö 

1992

1993

1994

1995    Lehtinen Sinikka Syvyydellä on hopeahapset

1996

1997     Pättikangas Eira Vain routainen maa

1998     Rane Irja Talvipuutarha

1999     Mustonen Enni Ruiskukkaseppele 

2000

2001 

2002     Raili Mikkanen Ei ole minulle suvannot

2003

2004

2005

2006

2007

2008     Vartainen Onerva Valo pimeässä on hyvä 

2009

2010

2011     Haakana Veikko Unien kirja

2012

2013     Rauhala Pauliina Taivaslaulu

2014     Leinonen Maaria: Hoida meitä hiljaisuus   

2015

2016    Hirvisaari Laila Hiljaisuus 

2017    Kohonen Laila: Miehuuskoe 

2018    Leikola Markus: Sakean veren vuosi

2019     Venho Johanna Ensimmäinen nainen

2020     Haahtela Joel Hengittämisen taito

2021     Hagner Aino Leivän syrjään 

2022     Kinnunen Tommi    Pimeät kuut

2023     Kortelainen Anna: Kulkija

2024     Hiltunen Jari O. Teho-osasto

2025 

Charles Reade: Luostari ja kotiliesi

Charles Reade

Luostari ja kotiliesi — Kertomus keskiajalta

Alkuteos: The cloister and the heart

Suomentanut Väinö Jaakkola 

WSOY, 1923

 1145 s.

Esipuheesta:  Luostaria ja kotiliettä on sanottu parhaimmaksi englanninkielellä kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. "Siinä on vaihtelevaa elämää, pontevata toimintaa, mestarillista ajankuvausta joka sivulla; hellä sydämellisyys ja sen suloinen huumori vaihtelevatniin verrattomati intohimoisen paatoksen ja tyhjentymättömän, alati jännittävän seikkailujuonen kanssa, ettemme — kuten runoilija-esseisti Swinburne sanoo — vertauskohtaa etsiessämme voi kernaasti löytää sen vähempää nimeä kuin Shakespeare."

No, jopas jotakin, täytyy sanoa tästä luonnehdinnasta, sillä itse koin kyllä tämän kaikkea muuta, kuin "suloista huumoria" sisältäväksi teokseksi. Niin paljon tässä oli melskettä ja raakuutta, mikä tosin, täytyy myöntää, oli esimerkiksi rikosten rangaistuksissa huomattavaa tuolla ajalla. Mitä tulee sydämellisyyteen, niin kyllähän tässä sitäkin oli, mutta tosiaan enemmän tuota "pontevata toimintaa". Itselleni koskettavin ja liikuttavin kuvaus oli Gerardin ja hänen pikkupoikansa (josta hän ei tiennyt, että on hänen poikansa) keskustelu. Siinä oli taas yksi kerronnallinen vivahde-ero, joka täydensi kerronnan monipuolisuutta ja ulottuvuuksia.

Tulin hankkineeksi tämän vanhan korupainoksen ihan kansien takia, kun sain tosi tosi edullisesti, mutta en ehkä olisi hankkinut, jos olisin tiennyt minkälainen lukuponnistus tämä oli, ei vain sivumäärän takia. Toki tässä teoksessa on ansionsakin. Kerronnassa on yllättävää vaihtelua. Kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka 1800-luvun näkökulmasta kertoo tarinaa. Jossain vaiheessa kertojaksi muodostuu teoksen päähenkilö Gerard, joka kirjoittaa  ensin kirjeitä rakastetulleen Margareetalle ja vaihtaen kirjeet sitten päiväkirjaksi (tosin ero kirjeen ja päiväkirjan muodossa ei ole suurikaan). Aivan lopussa kerronta ei enää etene tapahtumittain ajassa, vaan historian näkökulmasta, historioitsijan kertomana nopeana yhteenvetona.  Kerronnassa on aika ajoin paljon hyperbolaa, kuten kuvauksessa rikakiden pöydän tarjoiluista ja hieman minä pistäisin hyperbolaksi tämän sirkuskuvauksenkin:  

Siellä oli myös opetettu karhu, joka seisoi päällään, käveli kahdella jalalla ja kumarsi hullunkurisella vakavuudella isännälleen; ja jänis, joka löi rumpua, ja kukko, joka ylenkatseellisena kävellä keikaili pienillä puujaloilla.

Minun on vaikea kuvitella kukkoa kävelemässä puujaloilla, vaikka paljon ja kummallista tähän maailmaan on ihmisten teoilla saatukin aikaiseksi. Jossain määrin teoksessa on myös jonkinasteista ironian sävyä, jossa todellisuuden rajat ja kerronnan tarkoitusperät hämärtyvät. 

Teoksen päähenkilö, Gerard Eliason, on tergoulaisen Katariinan ja Eliaaksen kauppiasperheen tulevaisuuden ja vanhuudentoivo. Vanhemmat ovat halunneet pojastaan pappia ja laittaneet tämän sen mukaiseen koulutukseen. Katariinalla on vielä kotonaanmyös kaksi kunnotonta poikaa, joita äiti kuitenkin "hyysää", sekä rampa tytär, joka on hyvä ja hellä ja viisaskin. Vielä on yksi poika, Giles, kääpiö. (lyhytkasvuisuustekijöistä kun ei keskiajalla tiedetty mitään). Giles päätyy aikanaan hoviin viihdyttäjäksi.

Gerard on kuitenkin  rakastunut kauniiseen Margareetaan, joka on lääkärin tytär. Juonikuvioon kuuluu myös kaupungin pormestari Ghysbrecht, joka on ahne ja jolla on salaisuus liittyen Margareetaan ja tämän isään. Ghysbrecht juonii Gerardin päänmenoksi ja tämä joutuu pakenemaan. 

Teoksessa on taustalla kristinuskon historia eri jännitteineen.  Gerardista tulee erinäisten vaiheiden jälkeen dominikaanimunkki, kun hänelle on uskoteltu kavalasti, että Margareeta on kuollut. Tämä julma juoni paljastuu hänelle, mutta voiko rakastavaiset enää saada toisiaan? Rakkautta, seikkailua, juonitteluja tähän perhe-keskeiseen tarinaan mahtuu. Kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua. Gerard saa niin ystäviä kuin vihamiehiä ja oman osansa juoruista ja pahoista puheista saa Margareetakin.

Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Gerardin, vuoroin Margareetan ja Gerardin vanhempien suunnassa. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun  Hollantiin, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan. Tarinan taustalla on Erasmus Rotterdamilaisen vanhempien tarina, toisin sanoen, tällä on todellisuuspohjansa, vaikka  fiktiota onkin. Mikä minua hieman tai aika paljonkin häiritsee on kaikki ne latinan- ja kreikankieliset tekstit aakkosratkaisuineen, joita ei ole kaikkia suomennettu tai selitetty auki.  Kerrontaan liittyen mietin myös muuatta viittausta, sanaa, jäin miettimään.

"Hoviin saavuttuaan tuli Giles pian suureksi suosisiksi. Hänellä oli yksi suuri luontainen ominaisuus, joka antoi sähkötäräyksiä palatsille ... 

Millloin sähkö keksittiin. Milloin sähköstä alettiin puhua? Tämä kerronnallinen aika-aspekti on tässä teoksessa erikoinen. Se ei kulje vain keski-ajassa vaan kertojan ajassa. Näkökulmaa tuo myös lukijan aika, joka taas on eri kuin kirjailijan aika ja pistää pohtimaan, onko tämä uskottavaa ajankuvaa. Kertojalla, onko hän kirjailija itse, jääköön pohdittavaksi, on omat syynsä tämän tarinan esille tuomiselle. Se, mikä hänelle on vaikuttimena, on katolisen kirkon perinne pappien naimattomuudesta, jota hän pitää ... no jääköön sanomatta. 

Luostari ja kotiliesi on klassikko, joka on ilmestynyt myös nuorille suunnattuna lyhennettynä teoksena WSOY:n jousi-sarjassa. 

 

 

Kuvakaappaus: https://populaari.blogspot.com/2007/12/jousi-sarja.html 

 

Tämän laitoksen kansikuva löytyy myös omasta laitoksestani, jonka tekstiä ja kerrontaa sävyttävät muutamat mustavalkokuvat sekä lukujen pienemmät, ajankuvaa ja lukuun johdattelevat aloituskuvat. Kuvittajasta ei ole mainintaa.

---

 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta Lokakuu B: ulkomaalainen klassikkoteos

 

---

 

Ulapalla liikuttiin tavalla tai toisella!

Kirjoja Ulapalta  haasteeseen luin kolme kirjaa, jotka enemmän tai vähemmän, tavalla tai toisella liittyivät meriteemaan.

1. Bertil Cleve: Teuira   

2. Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset 

3. William J. Locke: Meren tähti 

Heinäkuussa luin myös Ella Wicken teoksen Monan saaristokesä, jossa liikuttiin merellisissä tunnelmissa. 

Kiitos Nannalle haasteesta ja innotuksesta suolaisten tuulten äärelle. 

 

 

Hall Caine: Ihmisen herra

 

Hall Caine

Ihmisen herra I ja II

Tarina synnistä 

Alkuteos: The master of man (tieto haettu netin kautta)

Suomentanut ?

WSOY, 1921

Osat I ja II yhteensä 723 + 1 s. 

Hall Caine on kiinnostava kirjailija. Kiinnostava on myös tämän teoksen miljöö. Tarina sijoittuu Mansaarelle , joka on poikkeavuudessaan erikoinen ilmentymä maailmankartalla. Mansaari kuuluu itsehallintoalueena Iso-Britannian kuningaskunnan alaisuuteen. Sitä ei kuitenkaan voi täysin verrata esimerkiksi Suomelle kuuluvaan Ahvenanmaahan, sillä Mansaarella on oma kansanedustuslaitos. Se ei myöskään kuulunut Euroopan Unioniin silloin kun Britannia vielä oli jäsen (jos siis Wikipedian tiedot ovat oikein). Lukemieni niteiden lopussa on saaren kartta, joskin en saanut siitä mitään selvää. Yritin lukiessani miettiä saaren sijaintia jossain Irlannin ja Britannian välissä. Ilman mainintaa Irlanninmerestä olisin lukenut saaren kanaalisaariin lukeutuvaksi. 

Ihmisen herra alaotsikkona on "tarina synnistä". Vaikka teoksessa siis on kristillistä pohdintaa ja sävyä, tietynasteista allegoriaakin, niin en näe tätä puhtaasti kristillisenä teoksena, sillä teoksessa on paljon muitakin teemoja, kuten ystävyys, naisten oikeudet, lainkäyttö ja oikeudenmukaisuus. Eikä toisaalta kristinuskoa mitenkään korosteta. Uskonnolliset ihmiset, esim. metodistit kuvataan hyvinkin ihmisyydessään raadollisina, toisaalta teoksessa kulkee rinnan ihmisten taikauskoiset käsitykset. Transendentaalisuus, tämän ja tuonpuoleisuuden olemassaolo on läsnä kerronnassa, välillä hyvinkin vahvana. Enemmän kuin uskoa tässä mielestäni pohditaan itsekunnioitusta, vaikka en voi kieltää, etteikö muitakin aspekteja ole.

Estääkseen lakia toimimasta rikoksellisesti oli hän toiminut  rikoksellisesti lakia vastaan!

Ja tietysti, kaiken taustalla on tunteet, kaikkien romaanien kestoaihe: rakkaus. Teoksesta nousee toki esille moraaliset pohdinnat, mutta en pitäisi tätä kuitenkaan moralistisena. Teoksen kerronta ja ote on sen verran vivahteikasta. Ihmisen luonne niin hyvässä kuin pahassa tuodaan esille.

Päähenkilöt, Victor Stowel, tuomari Stowellin poika on vanhaa manxilaista sukua, Ballamoarin kartanon perijä. Teoksen alussa hän käy King William collegea. Victorin paras ystävä on Alick Gell, Keys-valiokunnan puheenjohtajan poika. Collegea uhkaa skandaali, josta rehtori ottaa pojat puhutteluun. Joku on nähty kuljeksimassa tytön kanssa ja joutunut tappeluun pojan kanssa, jonka isä kuuluu The house of Keysiin. Rehtori vaatii syyllistä tunnustamaan, mutta kukaan ei tunnusta. Rehtori nimeää syylliseksi Victorin, joka ei kuitenkaan myönnä eikä kiellä ja rehtori käskee pojan huoneeseensa. Syyllinen on kuitenkin Alick, joka menee lopulta tunnustamaan tilanteen rehtorille. Rehtori kirjoittaa Victorin isälle, että hän ei enää pysty katsomaan Victoria silmiin, koska on tuominnut tämän väärin perustein ja sanoo, että joko hän eroaa tehtävästä tai isän on kutsuttava poika kotiin. Tuomari Stowell kutsuu pojan kotiin. Ja siitä alkaa Victorin "Canossan matka".

Victorin ja Alickin ystävyys on vahva. Sen kestävyyttä koettelee kuitenkin Bessie Collister niminen manxilaisneito, jonka isäpuoli Dan Baldonram on kiivas mies, joka kohtelee tyttöä kehnosti, ja joka on tuo tyttö, jonka kanssa Alick on kävellyt tuona tiettynä kohtalokkaana iltana. Sillä se, että rehtori ei pystynyt katsomaan Victoria silmiin ja jätti oikeudenmukaisuuden toisen harteille, johti mitä vakavimpiin seurauksiin, joilta olisi ehkä vältytty, jos Victor olisi saanut käydä koulunsa loppuun. Näin ainakin itse ajattelen.

Fenella Stanley on kuvernöörintytär, johon Victor tutustuu jo lapsena ja joka suuresti muistuttaa Victorin kuollutta äitiä. Fenella on nainen, jolle naisten oikeudet ovat tärkeitä. Hän lähtee seitsemäksi vuodeksi Englantiin jättäen Victorin, joka on opiskellut  lakimieheksi,  ikävöimään. 

Juoni: Victorin isä, vanha kunnioitettu tuomari kuolee, ja Victor nimitetään nuoresta iästä huolimatta uudeksi tuomariksi. Hänen ensimmäinen tuomarintehtävänsä koskee Bessie Collisteria, jota syytetään lapsenmurhasta. Mutta mikä osuus Victorilla on asiaan? Victor joutuu taisteluun omantuntonsa kanssa. Tuomarinvala, laki ja oikeus, omat toiveet ja haaveet taistelevat sisimmässä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Teoilla on seurauksensa. Niistä joutuu vastaamaan, ennemmin tai myöhemmin.

Miljöö sijoittuu siis Mansaarelle, pääkaupunkiin Castletowniin ja lähiseuduille.  Ajankuva viktoriaanis-edwardilainen brittiyhteiskunta, joskin Mansaaren omalaaatuisuus on nähtävissä.

-Tapaa tulee tavalla hoitaa, muutoin tapa itkee! Niin sanoo vanha manxilainen sananlaskumme. - Minun elämäni päivä on länteen painumassa, enkä saa toivoanäkeväni enää montaMelliah juhlaa. Mutta luotansiihen, että rakas poikani, kun hän minua seuraa, kehottaa teitä pysymään kaikessa, mikä vanhoissa perimätavoissamme on hyvää. 

Teos jakautuu seitsemään kirjaan (Synti, Tilinteko, Seuraus, Kosto, Korvaus, Lunastus, Ylösnousemus) jotka on jaettu lukuihin ja nämä alalukuihin.

Kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka seuraa kohdehenkilöitänsä tasaisesti eri näkökulmia vaihdellen, päähuomion ollessa kuitenkin Victorissa. Kerronta on kuvailevaa, ei mitenkään rönsyilevää. Kuvaus keskittyy ihmisiin ja ihmisten välisiin jännitteisiin, luontokuvaustakin jonkin verran, samoin kuin dialogia sen verran, että ei pelkäksi puisevaksi tapahtumakuvaukseksi käänny. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Mutta nuo manxilaiset maalaistytöt tummine silmineen ja verevine suineen olivat toista. Fenella näki mielessään heidätkin, tuoreina kuin maito ja lämpiminä kuin nuoret vohlat... 

Gaelinkieli: 

Dy hannie Patrick Noo shinas nyn maaty (Pyhä Patrick siunatkoon meitä ja venettämme),venettä elävineja kuolleine eläjineen -miehistöä ja kalasaalista 

Ruokatalous:

Munia ja tuoretta voita ja hunajaa ja viiliä ja sitä herkkua, jota manxilainensanoo"spinjean'iksi.

Huumorinpilkahdus

- Minä tässä juuri etsiskelen noita kahta karkulaista, hän sanoi ja huohotti raskaasti, ja poliisipäällikkö sanoi minulle, että minun on kurkistettava  joka kiven alle, että kykkivätkö ne vietävät siellä piilossa. 

Lukiessani näin poliisi Cainen kovin vakavissaan ja kirjaimellisesti sanat ottavana kurkistelemassa kivien alle, tosin en  tiedä, millaisen mielikuvan toinen lukija mahtaisi saada. 

 ---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Mansaari 

Kiinnostaisiko vanha Grönlantimatkakirja? EI ENÄÄ VOIMASSA!

Huomasin, että minulla on kaksi kappaletta Inga Ehrströmin Onnellinen vuosi Grönlannissa -teosta, ja ajattelin, josko lukijoissani olisi teoksesta kiinnostuneita. Teos on hyväkuntoinen antikvariaattilöytö. 

Jos sinua kiinnostaa olla mukana arvonnassa, niin toimi seuraavasti:

Jätä kommentti tähän postaukseen toimivin yhteystiedoin (email, kaikille avoin blogi), sillä minun on voiton sattuessa kohdallesi pystyttävä tavoittamaan sinut. 

Voit myös jättää viestin suoraan sähköpostiini ainoeinontytar piste harjula miukumauku gmail comiin otsikolla "Grönlanti-matkakirja-arvonta. Huomioi kuitenkin, että roskapostiksi katsotut viestit poistetaan, eikä ne ole mukana arvonnassa. 

Aikaa sinulla on 21.9. klo 12.00 asti. 

Mukana :

ML Sähköpostin kautta 

Edit 21.9.2025 klo 13.11. Muita kiinnostuneita ei ollut, joten arvontaa ei suoritettu. Lähetän kirjan kuitenkin hänelle, joka oli siitä kiinnostunut.  

Piero Bargellini: Pyhän Claran kukkaset!

Piero Bargellini

Pyhän Claran kukkaset

Alkuteos:  

Suomentanut Taisto Nieminen

Alkusanat: Anna-Maija Raittila 

Atena, 2000 

151 s.

Takankansitekstiä mukaillen: Pyhän Klaran kukkaset on kaunis tarina nuoresta aatelisesta tytöstä, joka pyyteettömästi antautui vapaaehtoiseen köyhyyteen, palvelemaan Jumalaa esikuvansa Franciscus Assisilaisen tapaan, hylkäämään kotinsa ja asettumaan "köyhien naisten" sääntökunnan johtajaksi San Damianon luostariin.

Tämä pieni kirjanen osui silmiini kirjaston kierrätyshyllyssä. Aihe ei ehkä ihan läheisintä ole, mutta kiinnosti sen verran, että teos lähti mukaan, ehkä siksi,että tässä sivutaan myös Fransiscus Assisilaista, jonka elämä ja persoona kiinnostaa.

Kirjanen sisältää 26 lyhyttä lukua, joissa käydään läpi Chiara Sciffin (St.Clara) elämän vaiheita ja elämää Assisissa keskittyen St.Claraan liitettyihin ihmeisiin. Hyvin legendaomaista kerrontaa siis, vaikka ajan yhteiskunta- ja tapakulttuurikin tulee pienesti esiin. Tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle. Lukuja "värittää" mustavalkoinen, Diego Donatin kuvitus, joita voisi ajankulukseen väritelläkin. 

Tätä minä suuresti ihmettelen!

Samaan aikaan kun näin paljon maallista kauneutta katosi, takkupartaiset, käheä-ääniset, karkeisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lauloivat voimakkaalla äänellä hautajaismessua tytölle, joka oli ryöstetty maailmalta ja otettu paratiisin panttivangiksi.

Tämä kuvaus kuulostaa täysin poikkeavalta kuvaukselta, luoden muuten myönteiseen ja valoisaan teokseen negatiivisen  varjon. En tiedä, vastaako sana panttivanki alkuteksiä, mutta mielestäni se ei sovi lainkaan tilanteeseen. En tiedä katolisen kirkon hengellisestä sanastosta, mutta minun hengelliseen vakaumukseeni tämä ei mallaa. 

Ja kuvaus näistä fransiskaaniveljistäkin on kaikkea muuta kuin se pyhäkoulujen kiiltokuvakäsitys. Ajatuksia herättävä teos tämä siis kuitenkin oli ja en tykkäisi yhtään pahaa lukea aiheesta ja teemoista enemmänkin. 

--

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta34. Kirjassa on tunnettu rakennus. San Damianon kirkko Italian Assisissa lienee ainakin jonkin verran tunnettu 

Tauno Karilas: Punainen pilvi!

Tauno Karilas

Punainen pilvi

Valistus, julkaisuvuotta ei mainita 

113 s.

Kansi: Eeli Jaatinen 

Aloitus: Jack Mungo toi ensimmäisenä tiedon sodan syttymisestä Hattaran uudistaloon Minnesotan korvessa.

Vuoden 1861 kesä oli lopullaan, John Hattara oli juuri palannut kotiin ruispellolta. Edellisenä vuonna hän oli kaatanut kasken ja kylvänyt siemenen maahan. Vilja oli kasvanut hyvin ja nyt hän oli aloittanut sen leikkuun.

Hattaran perhe: Isä John, äiti Helena, tytär Liisa ja poika Erkki. 

Ollaan asettumassa aterialle, Erkkiä vain ei näy missään. Hän on lähtenyt metsästämään pyssyineen ja tuntuu viipyvän retkellään.  Jack Mungo tuo viestin Yhdysvaltain sisällissodan alkamisesta. Sen taistelun melskeet eivät kuitenkaan kosketa minnesotalaista uudisasukasta. Sen sijaan viesti intiaanien taholta uhkaavasta vaarasta on todellisuutta. 

"Kaikista pohjoisvaltioiden linnoituksista viedään miehiä taistelemaan etelässä. Ridgelyn, New Ulmin ja monen muun linnoituksen varuskunta on vähentynyt puolella. Intiaanit, jotka tähän asti ovat pysytelleet rauhallisina, ovat käyneet levottomiksi. Ja kun he ovat jatkuvasti kiukkuisia valkonaamoille, jotka ovat tunkeutuneet heidän kalavesilleen ja metsästysmailleen, aikovat he, mikäli heitä oikein tunnen, ajaa vieraat tunkeilijat pois. Se käy helposti päinsä, kun entisestäänkin vähälukuisia varuskuntia supistetaan.

Kun Erkkiä ei ala kuulua kotiin, lähtevät Jack Mungo ja John etsimään poikaa. He kuulevat laukauksen, löytävät kuolleen hirven ja jälkiä maassa. Erkki on joutunut intiaanien vangiksi. He eivät kuitenkaan lähde seuraamaan jälkiä heti, vaan Jack Mungo ottaa mukaansa Micky Porter -nimisen miehen lähtiessään seuraavana päivänä jäljittämään joukkoa. John Hattara jää perheensä luokse, jonka siirtää myöhemmin turvaan Jackin piilomajaan. 

Tauno Karilas  on varmaankin kirjoittanut monia vetäviä nuortenkirjoja, minäkin olen ainakin yhden kiintoisan teoksen lukenut aiemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut parhaimmasta päästä lukemisiani. Punainen pilvi on tyypillinen ajantuote, pojille suunnattu seikkailukertomus, joka perustuu hyvin löyhästi todellisuuteen. Tätä todellisuuspuolta minun täytyikin hieman selvitellä yksityiskohtien ja henkilöhahmojen kautta.  

Varuskunnat: 

Ridgely ja New Ulm, ovat olleet oikeita, todellisia linnoituksia 1860-luvun Minnesotassa. New Ulmin kaupunki löytyy osavaltiosta tänäkin päivänä.

Phil Kearneyn linnoitus Perustettu 1848 suojelemaan Oregoniin matkalla olevia siirtolaisia. Sijaitsee Wyomingissa.

Henkilöt: 

Pikku Varis.  Pikku Varis (Little Crow / Thaóyate Dúta) on todellinen historiallinen intiaanipäällikkö. joka liittyy vuonna 1862 Minnesotassa tapahtuneeseen Dakota-sotaan. Pikku Varis kuoli 1863. Tässä kertomuksessa Pikku Varis kuvataan pääpahiksena, joka on vanginnut  Erkin viedäkseen tämän Punaisen Pilven luokse, jota hän vihaa. 

Punainen Pilvi. Punainen Pilvi (Red Cloud / Makhpyia-luta) on ollut todellinen tunnettu  Oglala-Sioux-päällikkö, jonka soti Yhdysvaltain armeijaa vastaan 1866-68 Wyomingissa ja Montanassa. 

Lisäksi kerronnassa vilahtaa Istuva Puhveli  ja Hullu Puhveli -nimiset hahmot. 

Istuva Puhveli oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä. Pikku Varis oli tuon teon tekijältä itseltään saanut kuulla tämän kuolinhetkellä, että Punainen Pilvi oli antanut hänen tehtäväkeen surmata vaarallisimman kilpailijansa. Istuva Puhveli oli mahtava päällikkö, kaikkien pohjoisten sioux-heimojen yksinvaltias, joka oli menestyksellisesti torjunut valkonaamojen tunkeutumisen kohti länttä. 

En tiedä, muttta Istuva-määre toi mieleeni Istuvan Härän (Sitting Bull), jonka kuolema kuitenkin tapahtui paljon myöhemmin kuin tämän teoksen tapahtumat ja erilaisissa oloissa, joten ehkä mielleyhtymä on siltä osin oma, eikä nimellä viitata Istuvaan Härkään sen enempää kuin Hullu Puhveli -nimellä Hullun Hevoseen.

Hullu Puhveli -nimisestä mielipuolisesta intiaanipäälliköstä Micky kertoo Jackille heidän jäljitysmatkalla: Taudinkohtausten välillä oli Hullu Puhveli hyvin älykäs ja taitava päällikkö.

Joitakin muitakin nimiä mainitaan, jotka pistää mietityttämään, onko ne johdannaisia todellisista henkilöistä, jotka on ympätty tarinaan. 

Aika:

Eletään siis 1860-lukua, sen alkuvuosia. Mutta kuinka monta vuotta tarinassa ehtii kulua? Päivistä, sen paremmin kuin vuosistakaan ei juuri puhuta. Itse arvioisin vuoden tai parin ajanjaksoa, mutta tapahtumien taustoja selvitellessä ajankuluminen jää hämäräksi. Tämä tarinahan saa alkunsa 1861, Dakota-sota käytiin 1863, mutta esimerkiksi viittaus Punaisen Pilven sotaan ja, "kuinka Fettermanille kävi" sijoittuu todellisuudessa vuoteen 1866. 

Se, että tämän teoksen tapahtumissa kuluisi viisi vuotta jättää lukijan todella mietteliääksi.  Alussa koottiin ruislyhteitä, jossain vaiheessa kylvettiin uudet rukiit. Kerronnan yhtenäisyys kiusasikin lukiessa samoin kuin muutamat yksityiskohdat kuten puhe "harakoista" intiaaniheimona. Seikka, jolle en löytänyt mistään vahvistusta.Lieneekö mennet harakat ja varikset sekaisin. Mainittakoon myös kulta-aarre jossain vuorenonkalossa, Yellowstonen suunnalla, jonne matkalaiset kulkevat, ja jota, siis kulta-aarretta Pikku Varis himoitsi. Lukiessani pohdin, millainen oli intiaanien suhtautuminen kultaan? Ja mitään ei puhuta siitä, kuinka kauan matkanteko kestää? Mutta jos ajattelee Amerikan Yhdysvaltojen suuria etäisyyksiä, niin kyllä kai se matka, hevosillakin, Minnesotasta jonnekin Yellowstonen suunnalle  ei ihan parisssa päivässä suju. 

Kerronta on siis aika ylimalkaista. eikä mitään suurempia kuvailuja ja luonneanalyysejä harrasteta. Tapahtumat viedään läpi suurpiirteisesti ja aika kuluu siinä sivussa sen kummemmin analysoimatta. 

Tarinan vaiheissa syntyy kahnauksia, vangitsemisia, pakoon pääsyjä,  tavataan kullankaivajia ja kohdataan taisteluja ja kaikki päättyy Hattaran perheen osalta onnellisesti. Perheen intiaaniystävä, winnebago-päällikkö Valkoisen Karhun tytär Metsäkukka ja Erkki suuntaavat katseen tulevaisuuteen.

- Sinusta tulee suuri soturi, Erkki...

- kun tulee rauha, silloin minäkin rakennan oman majan jonnekin tänne. Metsästämme yhdessä ja viljelemme maata ... 

Hmm. Tämä ei ollut aiheestaan huolimatta ollenkaan "minun juttuni". Tosin tässä ei intiaaneihin suhtauduttu yksipuolisen kielteisesti, mutta kerronnassa on vivahteita, jotka saavat mietteliääksi ja herättävät kysymyksiä. Sen sijaan Eeli Jaatisen taiteilema kansikuva on todella upea. Siitä, kuinka todenmukainen se on, esim. päähine taistelutilanteessa, voidaan pohtia. Kansikuvan lisäksi teoksessa on muutama mustavalkoinen kuvituskuva. E h k ä   tämän voisi  lukea uudemmankin kerran. Nyt minä luin tämän yhteen syssyyn yön tunteina valvoessani. 

 

Latifa: Kätketyt kasvot!

 

 

 

Latifa yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa

Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla 

Alkuteos:Visage Volé, avoir vingt ans á Kaboul

Suomentanut Anu Partanen 

WSOY, 2002

Kansi: Yves Dejardin 

222 + 2 s.

 

Elämä loppuu aina,

En halua elää alistettuna.

Jos alistuminen on elämäni edellytys

En halua sellaista elämää

Orjuudessa

Vaikka taivaalta sataisi kultaa

sanon taivaalle

En halua sellaista sadetta

 

Kätketyt kasvot on nuoren naisen tarina talibanien hallitsemasta Afganistanista.  Latifan perheeseen kuuluu kaksi veljeä ja sisko, sekä vanhemmat. He asuvat Kabulissa. 27. syyskuuta 1996, aamulla kello 9 perheen elämä muuttuu. Ovea paukutetaan. Kaupungilla räjähtelee. Talibanit ovat saapuneet Kabuliin. Latifa on 16-vuotias, journalismista kiinnostunut nuori nainen, joka on juuri aloittamassa yliopisto-opinnot, joihin tähän mennessä on naisillakin ollut mahdollisuus. Mutta nyt se ei enää ole mahdollista. Naisten täytyy pukeutua burkaan ja kulkea vain miesten saattelemina. Latifan äiti, joka on lääkäri ei enää saa toimia työssä. Niin kuin ei Sorayakaan, Latifan sisko, joka on toiminut lentoemäntänä.

 

Kätketyt kasvot avaa afganistanilaista historiaa, sen monia vaiheita neuvostomiehityksestä talibanien saapumiseen ja päättyy WTC-iskuihin, jonka jälkeen USA alkoi taistella talibaneja vastaan. Kerronta ei ole mitenkään kronologista, kerronnassa on nähtävissä se kaaosmaisuus, mikä varmasti on ollut tapahtumien myötä ihmisten arkea.  Latifa kuitenkin rohkaistuu ja alkaa pitää salaista koulua naapuruston lapsille. Hän saa kutsun Pariisiin puhumaan naisten puolesta. Lähtö merkitsee pakolaisuutta, sillä paluuta Afganistaniin ei ole. Talibanit ovat kuulleet  televisioidusta puheesta ja hävittäneet perheen kodin. 

 

Katson vaatteen huolellisesti viimeisteltyä kangasta, joka on ommeltu päähän täydellisesti  sopivan lakin päälle ja ulottuu  jalkoihin saakka. Toiset ovat paljon lyhyempiä ja varmasti mukavampia. Pieni kirjailtu ristikko silmien ja nenän kohdalla pelottaa minua. - Isä osti meille tuollaiset, ne ei ole yhtä pitkät. - Sisareni löysi tämän tädin luota, se on vanha ja täti oli isokokoinen! Sovita sitä. Jos haluat joskus lähteä ulos, tarvitset tällaista. Tottelen ilahduttaakseni häntä, mutta myös tietääkseni mitlä sen alla tuntuu. Tukehdun. Kangas liimautuu nenään, ja on vaikea sovitella kirjailtua  ristikkoa silmien eteen. --- --- kuulen oman hengitykseni kaavun sisällä. Tulee kuuma. Jalat sotkeutuvat helmoihin, en ikinä pysty kantamaan tuolalista vaatekappaletta. --- --- Se ei ole vain vaate, se on vankila. --- ---

Minun on kuitenkin kääriydyttävä siihen jos haluan mennä ulos.  Pienen pieni ristikkoikkuna tuo mieleen kanarialinnun häkin. Ja minä olen se lintu. Ryömin vaatteen alta nöyryytettynä, raivoissani. Kasvoni kuuluvat minulle.  

 

---

William J. Locke: Meren tähti!

 

Kuvakaappaus Turun kylätalo: Kuva vuoden 1924 painoksesta.

William J. Locke 

Meren tähti

Alkuteos: Stella Maris

Suomentanut Väinö Nyman

WSOY, 1934

296 s.

Aloitus: Stella Maris - Meren tähti! Se ei ollut hänen oikea nimensä. Ei kukaan kristitty ihminen olisi voinut antaa viattomalle lapselle niin mahdotonta nimeä. Hänen äitinsä oli kyllä isä- ja äitikummien kehoituksesta nimittänyt hänet Stellaksi erään vanhan neitseellisen tädin mukaan, osoittaen siinä menetelleensä hyvin viisaasti, koska neitseellinen täti kuoli kiitollisena vuoden kuluttua lapsen syntymästä säästäen tytölle testamentissaan melkoisen omaisuuden. Hänen isänsä taasen oli lahjoittanut hänelle tuon kunnioitettavan sukunimen Blount, joka, kuten koko maailma tietää tai ainakin pitäisi tietää, lausutaan aivan toisin kuin se kirjoitetaan. 

Stella Blount - Stella Maris on teoksen ensimmäinen päähenkilö. Mariksen on lapsen nimeen liittänyt teoksen toinen päähenkilö Walter Herold, ammatiltaan näyttelijä. Kolmantena tässä melodraamassa on Walterin ystävä, sanomalehtimies, toimittaja John Risca.

Stella on orpo.  Hän asuu setänsä Oliverin ja tämän puolison kanssa Channel House nimisessä talossa meren läheisyydessä, "erään kukkulan laella etelärannikolla" viettäen kaiken aikansa "eräässä suuressa kauniissa huoneessa, jonka suurista ikkunoista voitiin katsella eteään ja länteen". Stellalla oli jokin, tarkemmin selittämätön rakennevika selässään, minkä takia hän jossain lapsuuden vaiheessa, joutui jäämään jäykkään asentoon, maaten selällään liikkumattomana vuoteessaan, seuralaisenaan ja suojelijanaan  valtakunnanmarski, lyhyemmin Marski-niminen tanskan doggi.

Sitä miten nämä kaksi nuorta miestä, John Risca ja Walter Herold Stellaan tutustuneet, ei kerrota,  mutta hyviä ja läheisiä ystäviä he ovat Stellan lapsuudesta alkaen. Stellan huone on "pyhäkkö", jossa "mikään tämän "maailman myrkyllisessä sienitarhassa voi (eikä saa) kasvaa" Stellaa tuli suojella kaikelta pahalta. 

John Risca itse on saanut kohdata tämän maailman pahuuden vaimonsa kautta, josta hän kuitenkin asuu erillään. Nainen on ottanut palvelijakseen orvon, yksinkertaisen lapsen, jota hän on kiduttanut julmasti. Nainen tuomitaan kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön. 

John Risca ottaa, tuntien syyllisyyttä vaimonsa teosta, orpolapsen Unity Blaken holhotikseen.  Mutta Riscan vaimo, joka joitakin vuosia vankeudessa oltuaan, pääsee vapaaksi, on oikea naispaholainen, jonka luonnetta ei tarkemmin kuvata, väijyy tarinan taustalla synkkänä ja ohuthuulisena etsien kostoa.

Meren tähti on ihan kiinnostava ajankuva. Tarina sijoittuu jonnekin 1900-luvun alkukymmenille. Teoksesta on tehty myös mykkäfilmi, jonka pääosaa, Stella Marista esittää Mary Pickford. Tahtoisinpa mielelläni nähdä tuon filmin. 

Teoksen punaisena lankana kulkee Stellan kasvaminen lapsuuden haaveista aikuisuuteen, saduista todellisuuteen. Ja mitäpä tarina olisi ilman rakkautta. Kumpi onkaan se oikea, John vai Walter? Ja kuinka kestää kahden miehen ystävyys Stellan valinnan. 

Teoksessa on hieman kristillistä pohdintaa, mutta enempi filosofista elämän merkityksellisyyden pohdintaa. Brittiläinen luokkayhteiskunta on läsnä, mutta myös yhteiskuntakritiikkiä voi rivien välistä lukea. 

--

Kirjoja ulapalta -lukuhaaste, vaikka tapahtumat sijoittuvat maalle, on tässä vahva meriteema kuitenkin 

Zachris Topelius: Tähtien turvatit!

 Zachris Topelius

Tähtien turvatit

Ajan- ja luonteenkuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta 

Alkuteos: Planeternas skyddslingar. Nimi muutettiin tekijän toivomuksesta myöhemmissä painoksissa muotoon Stjärnornas kungabarn.  

Suomentanut Aune Brotherus  

WSOY, 1955 (6. painos) 

858 s.

Teos jakaantuu kolmeen osaan jotka ovat  I Yön lapset, II Kolme kohtaloa III Verraton. Ajallinen miljöö on 1600-luku ja 30-vuotinen sota, sen jälkipuolisko.  Pienessä suomalaisessa torpassa, jonne lumihankeen poljettu tuntematon nainen etsiytyy syntyvät Hagar ja Bennu. Nainen kuolee ja kaksoset jäävät orvoiksi.  Kuka oli tuo nainen, ja mikä on lasten tausta, on olennainen osa tarinaa. Teoksen kolmas päähenkilö on Ruotsin kuningatar Kristiina. Kaikki he kolme syntyvät samana talvipäivänä Jupiterin ollessa erikoisessa asennossa Saturnukseen nähden.

- Advigila, Domine, hac nocte nascentibus! - Mitä te sanoitte? Kysyi Lydik Larsson uteliaasti. Minun tullimiespääni ei, häpeä kyllä, saa siitä selkoa. Minä en ymmärrä latinaa enempää kuin koira. - Sanoin, vastasi mestari Sigfrid: Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on annettu suuret lahjat ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja voivat sammua pimeydessä. - Ja tuon voitte lukea tähdistä? kysyi tullimies todella kummastuneena. 

Tähtien turvatit on hyvin eriskummallinen teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota, astrologiaa ja uskonnollisia näkemyksiä. Paitsi Kuningatar Kristiinaa, teoksessa mainitaan monia Ruotsi-Suomen aikaisia historian hahmoja Pietari Brahesta Klaus Flemingiin ja Åke Tottiin. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tarinaa "oman aikansa" tietämyksellä menneisyyteen katsoen, tuoden esiin pieniä yksityiskohtia, jotka eivät olleet vielä totta tai tunnettuja tapahtuma-aikaan.

Kaikki kävi kuin taikavoimalla. Tämä oli yksinkertaisesti selitettävissä siten, että 1600-luvun ylimmän luokan teini ei olisi pystynyt täyttämään toisen luokan vaatimuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Tämä lähestymistapa on kuitenkin pientä ja satunnaista, vaikkakin hieman erikoislaatuinen, sillä itse tarinan tapahtumat ja päähenkilöiden seikkailut tapahtuvat preeseesensissä. 

Teoksesta löytyy monia eri teemoja, paitsi historiallista kehystä, 30-vuotinen sota ja Kuningatar Kristiinan persoona, teoksessa on nähtävissä niin uskonnollisia pohdintoja kuin astrologiaa, jota erityisesti karsastan. Vahvana on nähtävissä myös naisten aseman tarkastelu. Tämä tulee esille erityisesti Kuningatar Kristiinan ja Hagarin kohdalla. Molemmat ovat lahjakkaita, tiedonhaluisia naisia. Hagar pääsee erinäisten vaiheiden jälkeen opiskelemaan, onhan hänen kumminsa Laukon kartanon Juho Kurki. Hagar päätyy kuningatar Kristiinan kirjastonhoitajaksi, kun hänen veljensä Bennu, jonka kummina oli Åke Tott, jonka pojan Klausin kanssa Bennulle tulee kahnaus. Bennu karkaa ja hänestä tulee sotilas Euroopan taistelukentille. Välillä kolmikon tiet kohtaavat, kunnes taas eriävät. 

Hagar ja Bennu ovat kuvitteellisia hahmoja, fiktiota. Se, kuinka todenmukaisen kuvan teos antaa Kuningatar Kristiinasta on sitten toinen kysymys. Kristiina kuvataan erikoislaatuisena, aika itsekeskeisenä persoonana, joka ei sallinut lähelleen itseään ylempiä. Samanveroisuuskaan ei välttämättä käynyt. Kuningatar Kristiina pohtii elämänkatsomuksia, mittailee eri uskonkäsityksiä, ajattelee ensin, että pois se, että luopuisi luterilaisuudesta, mutta kääntyy lopulta katoliseksi, koska katolisuudessa hän saisi ajatella mitä haluaa, kunhan ulkonaisesti toimisi sen säädösten mukaan. Mutta oliko tämä todellinen syy kääntymykseeen. Kristiina luopuu kruunustaan serkkunsa Kaarle Kustaan hyväksi.

Täytyy myöntää, että Kuningatar Kristiina on kiintoisa historian hahmo. Hänestä tahtoisin tietää enemmän.  

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä teoksesta ollenkaan tai esittelisinkö koko teosta. Vaikka lukutempo alkoi jähmeästi, se jatkui yllättävän sutjakkaasti ja nopeasti sivumäärään nähden, alkaen lopuksi taas takellella. Syy vastahakoisuuteni oli kuitenkin paitsi teoksen astrologinen ulottuvuus ja salaperäinen tähti, joka puhui niin Hagarille kuin Bennylle, kuin Kristiinallekin ja tuntui johtavan heidän elämäänsä, myös teoksen antama kuva juutalaisista.  Hagarin ja Bennyn äiti oli juutalainen, äidin isä Ruben Zevi (ilmeisesti fiktiota) rahoitti Euroopan maita ja sodan käyntiä. Ruben Zevi uneksi myös Israelin takaisin saamista osmaneilta.  Rubenista muodostuva kuva huikeita korkoja  nostavana raharikkaana kroisoksena, joka vetelee maailmanvaltojen naruja sodan näyttämöllä on ärsyttävä stereotyyppisyydessään. Toisaalta kuvaus "kultaisesta juutalaisesta" vaikutti vähemmän uskottavalta hahmolta. Onko tuollaista kroisosta voinut todellisuudessa ollakaan. Faktan ja fiktion rajat hämärtyvät pahasti. 

Minun täytyikin hieman selvitellä löytyisikö tästä teoksesta millaisia pohdintoja selkiytttääkseni omia antipatioitani.  

Googlen tekoäly-yhteenveto kuvasi teosta näin (hakusanoina ainakin Topelius, Tähtien turvatit, juutalaisuus tai juutalaiset): Zacharias Topeliuksen Tähtien turvatit -teos ei käsittele juutalaisuutta, vaan se on satusarja, jossa esiintyy juutalainen poika nimeltä Simson, joka auttaa orpoja lapsia löytämään turvapaikan. Teoksessa korostetaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa köyhiä ja vähemmistöjä kohtaan. Teoksen ydinajatus on myötätunto ja toisten auttaminen, ja se esittää juutalaisen hahmon positiivisessa valossa, korostaen hänen hyväsydämisyyttäänTeos ei kuvaa juutalaisuutta uskontona, vaan se kuvaa Simsonin hahmon kautta juutalaista kulttuuria ystävällisyydellä ja avuliaisuudella. 

Vaikka alla olikin varoitus, että tekoäly voi vastata väärin, niin tämähän oli ihan höpönpöppöä, jossa oikein mikään ei pitänyt paikkaansa. Tämä teos ei ole satusarja. Päähenkilönä ei ole Simson eikä turvapaikkaa etsiviä orpoja sen paremmin kuin heidän auttajaansakaan ei löydy. (EDIT: No, ovathan Hagar ja Bennu orpoja, mutta eivät he oikeastaan mitään turvapaikkaa etsi.) Ystävällisyyden ja myötätunnon merkityksen teoksessa voi kyllä löytää rivien välissä. 

Mielestäni tämä teos sen sijaan on vahvasti sodanvastainen, niin 30-vuotisen sodan teema kuin läsnä onkin, ja puhuu naisten aseman puolesta. Kristinuskoakin korostetaan, mutta ei mitään yksittäistä kirkkokuntaa. 

Juutalais-aiheeseen liittyen löysin Anna Kaisa Inkalan kirjoituksen "Topeliuksen juutalaiskuvasta"  ja juutalaisista sukujuurista, mikä hieman lievensi antipatiaani, mutta ei saanut minua yhtään enempää tykkäämään tästä teoksesta. Allegoriaa tästä varmasti on, mutta minulle liian sekavaa. Ei, en tykännyt, vaikka loppu toikin hieman valoa pimeyteen. Toisaalta viimeiset sanat osoittavat, että tämän teoksen teemoissa on hyvinkin tätä päivää koskettavia teemoja.

"Ainoa seikka, joka tiedetään liiankin hyvin, on se, että ratsastaja yhä ratsastaa punaisen hevosen selässä. Hänen tiensä kulkee vielä aika ajoittain tuhan ja veren läpi. Vielä on pitkä, voi, niin pitkä matka aikojen loppuun." 

Erityismaininta tälle määritelmälle:

Lisbet oli herttainen kuin ruispuuro 

Muualla mainittua:

Kirjavinkit "Jäi Topeliuksen viimeiseksi romaaniksi". On moniulotteinen kertomus, joka murtaa "topelianisuudesta" muodostunutta kuvaa.  ”topeliaanisuudesta

Luetut  Eksoottinen teos Kuningatar Kristiinan ajoista

Sinisen linnan kirjasto on sisällyttänyt tämän 10 tärkeää kotimaista klassikkoa -listalleen. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 29. Kirjailijan viimeisin teos

 

 

Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu

Britta-Lisa Joutsen

Saaressa kasvaa omenapuu

WSOY, 1972

147 + 1 s. 

Kansi: Tekijänimi jää kirjastotarrojen peittämäksi

Saaristolaiset kertoivat, että joskus 1700-luvulla Lyypekistä Pietariin matkalla ollut purjelaiva oli eksynyt myrskyssä ja ajautunut karille saaren edustalla. Siinä oli ollut lastina mausteita, niiden joukossa monta korillista muskottipähkinöitä. Korit hajosivat ja aallot huuhtoivat lastin maihin. Siitä asti saarta oli sanottu Muskottisaareksi. Ja oli totta, että tyyninä päivinä, jolloin suolaiset merituulet eivät puhaltaneet, saaressa tuntui selvästi hieno muskottipähkinän tuoksu. Eino-setä sanoi, että tämä ei pitänyt paikkaansa alkuunsakaan, vaan että saaren nimi oli väännös alkuperäisestä nimestä, joka oli Muskettisaari. Ja se taas sai alkunsa siitä, että tänne oli isonvihan aikana kätketty suuri määrä muskettipyssyjä. Tilda sanoi, että molemmat tarinat olivat pelkkää pötyä. Hän sanoi että sekä muskottipähkinän tuoksu että saaren nimi johtuivat villiomenoista, jotka täällä kasvoivat.

Tänään vietetään Suomalaisen luonnon päivää ja nytpä sattui hyvä kirja kohdalle ja luetuksi. Nmittäin tämä Britta-Lisa Joutsenen Saaressa kasvaa omenapuu on täynnä suomalaisen saaristomeren tunnelmaa ja luonnon voimaa. 

Sanni Forsius on 12-vuotias kaupunkilaistyttö Lahdesta. Isä, joka on ollut merimies on kuollut, äiti on sairaanhoitaja.  On kesä ja loma. Ja sen Sanni saa viettää tuttuun tapaansa isoäitinsä Tildan luona Muskottisaaressa. Muskottisaari sijaitsee Porvoon saaristossa, jonne Sanni saa matkustaa ominpäin. Laivassa Sanni tapaa 10-vuotiaan Mikan, jota hän ei voi sietää. Vallaton ja kuriton poika, joka kiipeilee pelastuveneissä ja muualla, missä ei saisi, kunnes kapteeni kieltää. Vähitellen Sannista ja Mikasta tulee kuitenkin ystäviä. Muskottisaarta, josta Sannin isoäiti Tilda omistaa puolet ja Mikan isä toisen puolen uhkaa kuitenkin vaara. Mikan isä, Teppo Teppola on nimittäin päättänyt rakentaa saareen lomahotellin. Hänen suunnitelmissaan on rakentaa saarten välille silta, jolloin saareen pääsisi autolla. Saareen saataisiin sähköt ja mitä kaikkea. Sannin lempipaikka saaressa on pieni saari saarella sijaitsevan lammen keskellä, jonne johtaa vain upottava soinen kannas, jonka hän on kekseliäästi ylittänyt suksilla. Teppola suunnittelee pikkusaaresta Linnanmäen tai Disneylandin kaltaista lasten huvipaikkaa. Tepoolan suunnitelmat veisi saaressa kasvavat omenapuut nurin, kun tilalle tulisi parkkipaikka.

Sanni alkaa miettiä, miten hän voisi pelastaa kesäparatiisinsa, joka merkitsi niin paljon ei vain hänelle, vaan myös isoäidille ja muille saaren asukkaille.

Muskettisaaressa Sanni hengittikin toisella tavalla. Kun hän ui, hän tunsi olevansa osa merta. Seistessään tuuliella kalliolla hänkin muuttui tuuleksi ja kallioksi. Ja kun hän nojasi omenapuun rosoiseen runkoon, hänkin kasvoi, kukki ja kantoi hedelmää.

Sanni kirjoittaa lehteen kirjeen, joka toimitetaan luonnontieteilijästä kiinnostuneelle professori Lindenille, jota Sanni lähtee tapaamaan, kun ei miehestä kuulu mitään. Linden, joka on kiinnostunut linnuista ja läheisellä saarella pesivästä haahkayhdyskunnasta saapuukin saarelle ja osoittautuu Teppolan Norssi-aikaiselle opiskelijatoveriksi.

Saaressa kasvaa omenapuu on julkaistu 1970-luvulla. Sen kerronta on kaikkitietävää, hauskaa ja  hmm. hieman hulvatontakin. Aihe - luonnonsuojelu on vakava ja tärkeä, vaan kerronta ei ole lainkaan vakavantärkeää. Päinvastoin, vakavaa ja tärkeää aihetta lähestytään liioittelulla ja ei niin todesta otettavalla paisuttelulla, kuten esim. Teppolan suunnitelmissa on nähtävissä.  Myös ratkaisusssa, jonka Linden keksii Sannin sanojen myötä on hipaus ironista lähestymistapaa. Karikatyriaa sanoisin kerronnassa olevan, vaikka tarinassa muutoin oli hyvin viehättävä tunnelma, aidontuntuinen hahmojen rakentaminen. Paljon tavallista arkea, hieman juhlaa ja sävähdys jännitystä myrskyävällä merellä. Mitä hieman mietin, oli viittaus Porvoon vanhaan puutaloasutukseen, jotka paloturvallisuuden takia purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin osakekerrostaloja. Tildakin joutuisi lähtemään vuokra-asunnostaan, jossa talvisin asui. Mietin, oliko tämän juonirakenteen takana jokin todellinen tapahtuma, vai ei. Hyvin mielikuvituksellinen tarina tämä oli, vaikka kosketuspintaa todellisuuteenkin löytynee.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi lukukokemus. Tässä oli jotain samanlaista kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa. Molemmat tarinat sijoittuvat saaristoon ja molemmissa on omanlainen kesäpaikan pelastamisoperaatio. En muista, olenko lukenut tätä aiemmin. Jotkin pienet tapahtumat, kuten suksijuttu kilistää jotain kelloa, mutta en tosiaankaan muista lienenkö lukenut aiemmin vai en. 

Kansikuvasta sen verran, että kuvitus muistuttaa Omppua, Eli Osmo Omenamäkeä. Harmi, kun tieto kuvittajasta on jäänyt kirjastolapun alle. 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste: Muskotti mainitaan takakansitekstissä. 

Kirjametsää rakentamassa: Omenapuu 

Christa Ruhe: Ystäväni Odette

Christa Ruhe

Ystäväni Odette

Alkuteos: Kleine schwester Odette (1954)

Suomentanut Kaija Kauppi 

WSOY, 1961 (2. painos) 

183 + 1 s.

Kansi: Leena Puranen

"Odette Beauduin! Ette läpäissyt koetta. Teidän on lähdettävä koulusta. Odette Beauduin, olette liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen ... liian vanhanaikainen", toistaa professorin leppymätön ääni. "Odette Beauduin!" kaikuu kaikkialta, ja koulun kumistin jymähtelee musertavasti väliin: " ... liian vanhanaikainen ---", ja pilkalliset silmäparit tuijottavat häntä joka puolelta ... Yhä kovemmaksi painuu ääni, kunnes se vihdoin muuttuu taukoamattomaksi, kimeäksi huudoksi: "Odette, Odette!"

Odette Beauduin on 17-vuotias puoliorpo ranskalaistyttö Rivieralla. Äiti Madeline on kuollut, ja Odette asuu isänsä, kukkakauppias Pierren ja taloudesta vastaavan vanhan rouva-Rosan kanssa. Odette on opiskellut taidetta, mutta saa kuulla olevansa vanhanaikainen. Hänen maalauksensa eivät ole hyviä. Odette eroaa koulusta. Hän alkaa myymään isänsä kukkia nizzalaiselle torilla, mutta ujona hän jää muiden torimyyjien varjoon eikä saa kukkiaan myydyksi. Torilla Odette tapaa Florin, italialaisen pojan, ja ystävystyy tämän kanssa.

 

Florin myötä Odette tutustuu tämän perheeseen, joka pitää eläintarhaa. Florian on vastuuntuntoinen opiskelija, italialainen "sunny boy", iloluonteinen, "haihattelija", kuten äitinsä, rouva Caviowski kuvaa. Kun taas hänen veljensä Pieter, jolla on eri isä, huolehtii eläimistä. Nämä Florin ja Pieterin perhesuhteet Cavi-setineen ei täysin aukea minulle. Cavi-sedällä tuntuu olevan venläisiä emigranttituttuja. Flori on italialainen, mutta Pieterin suhteen vihjataan saksalaisuudella. onko Cavi kummankaan pojan isä? Poikien äiti on taiteellinen, musiikkia harrastava laulaja. 

Flori hoitaa Odetten myymään kukkia turistien suosimassa hotellissa, mikä ei kuitenkaan ole Odetten mieleen, vaikka hän hoitaakin pyydetyn kukkatoimituksen kunnialla.  Odette miettii tulevaisuuttaan. Mihin hän ryhtyisi. Hän kokee alemmuutta ja epäonnistumista. Hän haluaisi kuitenkin olla taiteilija. Avuksi tulee Pieter, joka hankkii Odettelle paikan tunnetun savenvalajan oppilaana. Ja niin Odettelle avautuu tie "tähtiin".

Ystäväni Odette on kiintoisa nuoruuskuvaus, kertomus oman tien löytämisestä ja ertiyislaatuisesta ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Lopulta Florian saa huomata, että järkevä pikkuveli (?) on vetänyt pitemmän korren. Vaikka ei Florikaan täysin avuton uneksija ole. 

Kerronnallisesti kaikkitietävän kertojan, hyvin eteenpäin vievää kuvausta, jossa Odetten erikoislaatuinen persoona kasvaa ja täydentyy. No, olihan tässä yksi kohta, joka ei ehkä nykyaikana läpäisisi "poliittisen korrektiuden sihtiä" ja joka sai minunkin kulmakarvani hieman nousemaan, mutta kokonaisuus tuo hyvin esiin persoonalliset henkilöhahmot. Mikä minua hieman oudoksutti, että Odetten oma perhe jäi varjoon Caviowskien ja eläintarhamiljöön rinnalla. Odetten kotioloja tai Odettea kotioloissa ei kuvattu juuri lainkaan. 

Herättivät uteliaisuuden 

Avignon sillalla. Kyseessä lienee chanson Sur le pont d'Avignon. Löysin tästä kivan piirrosversion, jossa erilaiset hahmot ja ammatit tervehtivät toisiaan sillalla. 

"Kaunein kaikista saksalaisista kehtolauluista: Neitsyt Maria ruusutarhassa". Olisin kovasti halunnut tietää, millainen laulu on kyseessä, mutta en löytänyt mitään, minkä varmasti olisi voinut liittää tähän yhteyteen. Kehtolauluja kyllä löytyy ja suomalaisiakin aiheeseen liittyviä teoksia, mutta ... no. Ehkä tämäkin tieto joskus löytyy.

Tšingiz Aitmatov: Varhaiset kurjet

Tšingiz Aitmatov

Varhaiset kurjet (ja muita novelleja)

Alkuteokset: Rannije zuravli, Novyj Mir 9/1975, Litsom k litsu ja Svidanije s synom

teoksesta Provesti i rasskazy, Kyrgyxstan 1971

Suomentanut Ulla-Liisa Heino 

Kansakulttuuri Oy, 1976 

214 s,

Vahinko, että ilmasto ei Talasin vuorilla ollut sellainen kuin kuumissa maissa. Ilmasto jos olisi ollut toisenlainen, olisi elämäkin ollut toista. Olisi kasvatettu omia norsuja. Norsuilla olisi ajettu kuin härillä. Mitä pelkäämistä siinä olisi ollut. Ensimmäisenä hän olisi kiivennyt norsun selkään ja asettunut suoraan niskaan korvein väliin, kuten oppikirjan kuvassa näkyi, ja ajellut pitkin kyliä. Ja väki olisi kokoontunut katsomaan: "Katsokaa, tulkaa katsomaan! Sultanmurat, Bekbain poika ratsastaa norsulla!" Kyllä olisi Myrzagul silloin ihaillut ja olut suopeampi...

Varhaiset kurjet  alkaa koulussa, ikkunan vieressä istuvasta  Sultanmuratista. Opettaja, Inkamal-Apai, kertoo Ceylonista (nykyään Sri Lanka) ja sen erilaisesta ilmasto-olosuhteista. Sultanmuratin ajatukset kulkevat omia teitään ja välillä katse kääntyy luokkatoveriin, Myrzaguliin. Sultanmuratilla on veli - Adzimurat. Isä on sodassa. Tarina sijoittuu siis toisen maailmansodan tietämille. Sultanmuratin koulunkäynti keskeytyy, kun hänet ja muut isot pojat joutuvat auraamaan viljapeltoja kauas asumattomaan Aksaihin. Sultanmuratista tulee poikajoukon johtaja ja joutuu kahnaukseen Anatain kanssa. Huoli perheestä, isän kaipaus ja heräävät tunteet painivat Sultanmuratin mielessä isän hevosista puhumattakaan. 

Tämä on värisyttävä tarina, hienoa elävää, elämää uhkuvaa kuvausta, jos kohta pinnan alla väreileee. Novellin avoin loppu on pysäyttävä tehokkuudessaan. Tarina nostaakin esille päähenkilön sisäisen elämän ja mielenliikkkeet, mutta myös elämässä tapahtuvien yllättävien tilanteiden kohtaamiset. 

Luin tämän kirjan nyt, vuosien jälkeen uudelleen. Varhaisten kurkien ohella teoksessa on kaksi hieman lyhyempää novellia: Kasvoista kasvoihin ja Isä ja poika. Olen kirjoittanut ensilukukokemuksestani aiemmassa kirjablogissani näin. 

Erityismaininta tälle virkkeelle: 

"Uunissa aivan palaneen oljentuhkan sydämessä oli vielä jäljellä kytevä liekki kuin pienokaisen henkäys" 

 ---

Muualla mainittua:

Kirjasampo aikalaisarvio Kirjailijasta joko pitää tai ei pidä, ja jos pitää, pitää kovasti

Maailman valloitus kirjallisesti: Kirgisia

 

Pip Williams: Kirjansitoja

 

Pip Williams

Kirjansitoja

Alkuteos: The Bookbinder of Jericho

Suomentanut Tuulia Tipa

Into, 2025

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjansitoja osui kohdalle kirjastoreissulla ja muistin nähneeni tästä joitain blogimainintoja ohimennen. Takakansitekstikin avasi teosta sen verran, että ajattelin kokeilla, kuinka sujuvasti tämän lukeminen minulta sujuisi, ja kyllä vain, ihan sujuvasti tarina upposi. Aihe oli uudenlainen: työ kirjansitomossa. Feminismi taas ei mielessäni päällimmäinen kiinnostuksen aihe ole, vaikka naisnäkökulma ei sinänsä huono teema olekaan. Miljöö, ensimmäisen maailmansodan ajan Oxford, englantilainen yliopistomaailma ja jokielämä lotjassa nimeltä Calliope ovat nekin ihan kiintoisia teemoja. Kerronta soljui kuin vesi joessa ja viihdyin tarinan parissa todella hyvin aina loppusivuille asti. 

Tarinan keskiössä on Peggy, jota kutsutaan myös neiti Jonesiksi, ja hänen kaksossisarensa Maud. He ovat molemmat töissä Oxfordin kirjansitomossa, olleet jo lapsesta alkaen,  ja asuvat Calliope-nimisessä jokilaivassa, niin sanotussa proomussa. Peggy haluaisi lukea, ei vain sitoa kirjoja.

"Rahtuja. Edessäni oli pelkkiä rahtusia. Katkelmia, joissa ei ilman edeltäviä ja seuraavia sanoja ollut järjen hiventäkään." 

Paitsi kirjansidontaa, jonka vaiheita kirjailija kiintoisasti kuvailee teoksessa käsitellään naistenasemaa. Peggy haluaisi siis lukea ja opiskella, mutta englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa naisten äänioikeuttakin on vasta alettu pohtia, se ei niin vain ole mahdollista. Työssäänkin Peggy saa jatkuvasti kuulla, että "hänen tehtävänsä on sitoa kirjoja ei lukea niitä", mikä onkin avainlause teokseen, verrattavissa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aloituslauseeseen.

 Peggy tutustuu Gveniin, joka on ylemmässä sosiaaliluokassa, mutta avaa Peggylle tietä mahdollisuuksiin, vaikka helpolla ei ovet aukenekaan eikä ristiriidoilta vältytä. Peggyn ja Mauden suhde on myös tärkeä. 

Niin kaksoset kuin ovatkin, Maude on "erityinen" ja Peggy kokee vastuunsa sisaren kyvylle selviyytyä elämän haasteista. Omat lisänsä tapahtumiin tuo ensimmäinen maailmasota ja belgialaiset pakolaiset, erityisesti pahasti haavoittunut Bastian, jota Peggy käy katsomassa sairaalaksi muuttuneessa yliopistossa ja Lotte, joka tulee töihin kirjansitomoon ja jonka kanssa Maude ystävystyy niin, että Peggy kokee kateutta sisarestaan. Monenlaisia tunteita siis käydään läpi, ja elämä soljuu eteenpäin arkineen ja pienine juhlineen, riidellään ja rakastutaan, haaveillaan ja ponnistellaan. 

Pidin tästä tarinasta sen verran paljon, että kirjailijan aiemmin ilmestynyt Kadonneiden sanojen kirja -alkoi hieman kiinnostaa, vaikka aihepiiri vaikuttaisi olevan aika lailla samoja latuja kulkeva. 

Erityismaininta näille ajatuksille:

"Oloni oli kuin kasalla rujoa runoutta komeissa kansissa" 

"Runous auttaa meitä sietämään sietämätöntä. Siksi se ei aina voi olla totta"

Jälkimmäistä sitaattia, runouden määritelmää, mietin, onko se laina joltain toiselta, mutta äkkiseltään ei löytynyt vihjettä sellaisesta. Osuvasti sanottu kuitenkin. 

Yllättäen löysin tästä tarinasta myös Suomibongauksen:

"Olympialaiset ovat olleet Belgialle mainio piristysruiske. Viimeisinä kisapäivinä opiskelijat pääsivät stadionille ilmaiseksi. Matkustin Antwerpeniin ja sain nähdä, kun Paavo Nurmi voitti kymmenentuhannen metrin juoksun. Hän on saanut lisänimen Lentävä suomalainen."

---

Muualla blogeissa:

Kirjat kertovat:  Yhteiskunnallisesti vahva yhteiskunnanllinen historiallinen romaani. jonka henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kerronta eloisan yksityiskohtaista

Lukutoukan luetut sivut:  Taidokkaasti kerrottu historiallinen romaani, jossa ei jaaritella