Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja!

Sōsuke Natsukawa

Kissa joka suojeli kirjoja

Alkuperäisteos: Hon o mamorō to suru neko no hanashi

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi, 2021

182 s.

 

Kissa joka suojeli kirjoja on erikoinen teos, hieman filosofiaa, hieman fantasiaa, rippunen todellisuutta. Teos koostuu prologista, labyrinteista (luvuista) sekä epilogista. Teoksen päähenkilö on Rintarō-niminen lukioikäinen nuori, joka on asunut isoisänsä kanssa. Kun isoisä kuolee Rintarōon pitäisi muuttaa tätinsä luokse. Ongelmaksi muodostuu isoisän antikvariaatti Natsuki, jossa Rintarōkin on viihtynyt. Rintarō hautautuu antikvariaattiin, josta hänen koulutoverinsa Sayo yrittää saada hänet jälleen mukaan ihmisten ilmoille ja käymään koulua, josta Rintarō on jo pitkään pinnannut. 

Eräänä päivänä antikvariaattiin ilmestyy puhuva  kissa nimeltä Tiikeri, joka pyytää Rintarōa pelastamaan kirjoja ja johdattaa tämän erinäisiin labyrintteihin. Ensimmäisessä labyrintissa Rintarō tapaa miehen, joka lukee kirjoja unohtaakseen ne sitten ja sulkeakseen ne lukkojen taakse. Mitä enemmän luettuja kirjoja sitä parempi.  Toisessa labyrintissa on tutkija, joka leikkelee kirjoja tehdäkseen niistä lyhennelmiä, joita olisi sitten helpompi ja nopeampi lukea. Kolmannessa labyrintissa Rintarō tapaa kustantajan. Kun Rintarō saa nämä labyrinttien asukit ajattelemaan tilanteitaan ja vapauttamaan kirjat mielettömien toimintojen kohteena olemisesta hän joutuu käymään vielä yhdessä labyrintissa, pelastamaan toverinsa Sayon ja valamaan toivoa naiseen, joka on menettänyt luottamuksensa kirjojen suhteen. 

Teoksessa mainitaan monia länsimaisia klassikkokirjoja, esimerkiksi Sayolle Rintarō suosittelee ensimmäiseksi kirjaksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teosta. Vaikka teoksessa onkin paljon viittauksia kirjoihin ja filosofisia pohdintoja kirjojen merkityksestä on taustalla myös Rintarōn surutyö ja tulevaisuuden rakentaminen. Muuttaako hän tätinsä luokse? Miten käy antikvariaatin? 

Täytyy sanoa, että tämä oli minulle hieman liian vaikeaselkoinen joiltain osin. Pohdinnat kirjoista meni osin yli ymmärrykseni, mutta kaipa tässä jonkinlaisia viisauden sanoja kirjallisuuteen ja kustannuspolitiikkaankin löytää. Mikä minua jäi mietityttämää ja mikä jollakin tavalla kolahdutti mieltä oli Rintarōn toteamus viimeisessä labyrintissa, että "kirjoista oppii myötätuntoa". Itse koen että valitettavasti kirjoista voi oppia myös pois myötätunnosta. Kirjoilla on sielu, kuten tässä teoksessa tuodaan esille. Itse olen aiemmin tuonut esille, (Dickensin Kaksi teosta)  että kirjoissa on henki. Kirjat voivat ohjata meitä hyvään tai pahaan. Riippuu lukijasta, mihin suuntaan hän lähtee omaksumaan lukemaansa. 

Kissa joka suojeli kirjoja on viehko teos. Alkuperäisnimi, jos googlekääntäjään on luottaminen on hieman pessimistisempi kuin suomalainen nimi, kissa, joka yritti suojella kirjoja. Yritys on eri asia kuin onnistuminen. Miksi kirjoja pitäisi suojella? Missä määrin niitä pitäisi suojella? Onko kirja "pilvessä" parempi kuin fyysisesti kädessä? Itse mietin, mihin kaikki kirjani joutuvat minun jälkeeni. Onko ketään, joka arvostaa niitä samalla lailla, kuin itse arvostan. joistain kirjoista voin luopua, myydä, laittaa kiertoon, mutta jotkut ovat ystäviä, joiden pariin palaa uudemmankin kerran. Jos tämä teos jotain herättää miettimään niin suhtautumaan järkevästi kirjoihin ja niiden "kuluttamiseen". Älä haali kirjoja, joita et rakasta. 

Jotain japanilaisten nimien taivutuksesta:

Mikä minua oudoksutti lukiessani oli Rintarōn nimen taivutus. Pitäisikö taivuttaa "hän katsoi suoraan Rintarōhon vai katsoi Rintarōon, kuten minä taivuttaisin. Pitäisikö taivuttaa Rintarōta vai Rintarōa, kuten minä taivuttaisin. Ehkä se on tuo ō josta en tiedä, lausutaanko se oona vai jotenkin toisin. Ehkä nimi ei olekaan ihan rinnastettavissa omaan nimeeni Aino, Ainoon, Ainoa. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  21. Kirjassa on muusikko . Sayo soitti bassoklarinettia ja oli koulunsa orkesterin jäsen.

Muualla blogeissa:

Paljon melua kirjoista pistää ajattelemaan, mutta ei mikään mullistava teos

Kasoittain kirjoja  herätti pohtimaan klassikoiden ja vanhemman laatukirjallisuuden asemaa kirjastoissa ja yhteiskunnassa laajemminkin

Hemulin kirjahylly  pitää teosta "sivujaan suurempana"