Oudosta runoudesta Telppäsniitylle, eli Ainon kirjamessumatka 2025

Katuvalo kultaa puiden keltaiset lehdet aamupimeällä

 

Lauantaiaamu. Kellon laitettu herättämään vähään vaille kuusi. Herään jo viideltä. Vielä ehtisi nukkuakin, mutta uni ei enää noudata kutsua. Täytyy siis keksiä jotain pientä joutavaa puuhailua, ennen kuin täytyy lähteä aamupimeään. Nyt ei ainakaan ole vaaraa, että myöhästyisin kyydistä, niin kuin muutama vuosi takaperin, jolloin kello ei herättänytkään. Kyseessähän oli tietysti kaupunkini pääkirjaston järjestämä Helsingin kirjamessumatka, josta on muodostunut ikään kuin perinne. 

Matkaan lähdetään 07.15 ja perille saavutaan siinä yhdentoista paikkeilla, tällä kertaa erehdyksessä eteläiselle sisäänkäynnille, kun tavallisesti linja-autot kaaraavat suoraan pohjoiselle. No, mikäpä siinä. Sisäänkäynti kuin sisäänkäynti, paitsi, että ne portaat... No, ne vievät onneksi alaspäin.

 

Suunnistan hetimmiten "senaatintorille", jossa Hannu Mäkelää haastatellaan Runouden ylistys -teoksensa tiimoilta runoudesta ja vähän muustakin. Harmitti, kun en ehtinyt kuulemaan haastattelua alusta, sillä keskustelu oli mielenkiintoinen luotaus suomalaiseen runouteen ja runoilijuuteen.

Tässä muutamia oivalluksia keskustelusta:

"Runous on intiimein kirjallisuudenlaji." - Hannu Mäkelä ja viittasi Anhavavaan määrellä, kuinka runoudessa ollaan "nahatusten" 

"Eeva-Liisa Mannerilla onni oli sanoissa"

"Runo on outo" - Hannu Mäkelä

"Runoa ei oteta, se annetaan" - Hannu Mäkelä

Haastattelijalta (jonka nimi tosin on kadoksissa) nappasin sitaatin: "Ihmetys herättää rakkauden sanoihin", mikä oli vastaus Hannu Mäkelän analyysiin runouden hämmentävyydestä. Hannu Mäkelän mukaan runo on kuin matkaatoveri, tai matkasauva. 

Kaiken kaikkiaan miellyttävä ja runouden merkitystä syväluotaava keskustelu. Tähän teokseen haluan ehdottomasti tutustua.   

Senaatintorilta lähdin suunnistamaan Lonnaan, jossa oli puolilta päivin alkamassa keskustelu Tarzanin roolista nykyajassa. Olin etukäteen hieman kahden vaiheilla tämän suhteen, sillä ne portaat... Matkan varrella osuin lettupisteelle ja matkakassa oli muutamaa kolikkoa vajaampi. Ehkä se kermavaahto ja kahvi olisi antanut vielä lisäpotkua ... no, tällä mentiin eteenpäin.

 

Lonna oli korkeammalla kuin uskoinkaan. Löysin kuitenkin lopulta perille ja ehdin vielä kuulemaan viime hetkillä Anne Vaskon ja Urpu Strelmanin keskustelua lastenkirjojen kuvittamisesta, ennen kuin seuraava keskustelu alkaisi. Lastenkirjaesimerkkeinä oli mm: Babarin uudelleenjulkaisu ja  modeni espanjalainen Säihkyt, josta ilmeisesti tämä otokseni on.

Ihan mielenkiintoista pohdintaa kuvituksista ja itse taiteita harrastavana kuvitukset toki kiinnostavat. Richard Scaryn Nopsanotkon palokunta -kirjasta esitetty kuva maaston mutkista ja tasoista esimerkiksi oli huikean vastakkainen yllä olevalle otokselle. Toisaalta hyvin yksinkertainenkin kuvitus voi olla hauska ja koskettava, kuten tämän otokseni suhteen minulle kävi.  

Kuvakollaasi: Petri Aarnio & Ville Hänninen

Vieläkö nykyaikana olisi mahdollista nähdä vanhoja, mustavalkoisia Tarzan-filmejä? Tätä pohdin taannoin itsetykönäni. Ihan tätä kysymystä eivät Petri Aarnio ja Ville Hänninen kosketelleen keskustelussaan Tarzanin roolista nykyajassa. Keskustelua käytiin lähinnä sarjakuvien pohjalta, joiden kuvittajien eroavaisuuksia, sekä kuvitusten sävyn muutoksia Petri Aarnio toi esiin. 

 

Kyllähän Burroughskin mainittiin ja kirjat, ja niiden syntyaikaa. Ville Hännisellä oli vastauksena siihen, vieläkö Tarzanilla on nykyaikana vaikutusta ja merkittävyyttä, sen, kuinka aika itsessään hoitaa homman. Kirjat, joilla ei ole enää merkitystä, jotka eivät innoita, joilla ei ole annettavaa katoavat ajan saatossa. Ville Hänninen ei ehkä keskustelun nojalla itse ihan pidä Burrouhgsia suositeltavana tälle ajalle (kyllähän se rasismi-sana keskustelussa esille tuli), mutta sananvapauskin on merkittävän laaja huomioono otettavaksi.

 

Keskustelusta napattua:

 

Tarzan on (Petri Aarniolle) myytti 

Sarjakuvissa kiinnostaa niiden "loistokkuus"

 

"Mitä enempi karvoja, sitä kontrolloimatonta" 

 

Tarzaneissa ei ole seksiä eikä erotiikkaa, sen sijaan niissä on ritarillisuutta.

 

Luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu

 

Jossain välissä, jonkin osaston kulmalla, mieltä ilahdutti kaunis kukkakimppu

Jatkoin suunnitelmallani linjalla ja suunnistin kohti Kristillisten kustantajien standia, jossa osuin keskelle Esko Miettisen Radio Dein haastattelua. Haastattelussa ruodittiin Vuoden kristillisen kirjan finaaliin päässyttä teosta: Suomalainen pyhiinvaellus (Väyläkirjat). Teoksessa Miettinen esittelee seitsemän suomalaista kohdetta, jotka hänen mielestään ovat  suomalaisen kristillisyyden kannalta merkittäviä. Esimerkkeinä mainittakoon Telppäsniitty Lapinlahdella ja  Paavo Ruotsalaiseen liittyvä Aholansaari. Lisäksi Miettinen toi esiin kolme historiallista naishahmoa, joita hän erityisesti korosti. Valitettavasti en pistänyt nimiä muistiin. 

Määritettä pyhiinvaellus hän tosin pitää vaikeana, vaikka on sen kirjan nimeen hyväksynyt. Sen rinnalla hän käyttää kristillinen turismi, mikä taas keskustelun edetetessä "nostaa minussa hieman niskakarvoja" Ja miksikö. No, jos asioista tehdään turismikohteita, niistä tulee kaupallisia kohteita ja kaupallisuus taas pilaa yleensä asioita. 

Miettisen suomalaisessa pyhiinvaelluksessa on kyse siitä, että meidän suomalaisten on hyvä tuntea kristillisyytemme historiaa, tietää MITÄ TAPAHTUNUT ja MISSÄ!

Tässä vaiheessa päivää minun jalkani alkoivat olla siinä kunnossa, että niitä oli pakko päästä lepuuttamaan. 

Iltapäivällä, käytyäni ensin syömässä, kiertelin antikvariaattipuolella ja haahuilin muuten vaan. 

Monenlaista olisi ollut nähtävää ja tarjontaa, mutta löytää sieltä tarjonnan keskeltä itseä kiinnostava onkin sitten eri asia. Mietin pitkään ostaisinko Neiti Etsivä -kirjoja, mutta palautin ne kerta toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Niitä ehtii tilailla myöhemminkin, paremmalla ajalla ja ehkä hinnallakin.  

Erityisen kiinnostava olisi ollut Louisa May Alcotin Plumfeldin pojat 1. painos Martta Wendelinin kansikuvituksella. Hinta ei ehkä ihan päätähuimaava olisi ollut, mutta ... kannattaako kirjan osto pelkän kansikuvan vuoksi? Toisaalta ensimmäinen painos olisi ollut lyhentämätön ja kielellinen tarjonta olisi ehkä antanut jotain, mutta ... minulla on teoksesta sekä WSOY:n klassikkopainos että englanninkielinen versio, joten siinäkin sitä vertailua tulee tehdyksi. Hieman minua ehkä katumus kaivelee.

 

Mukaani lähti lopulta vain nämä kaksi Pecos Bill -lehtä, joita yritin katsella, että minulta puuttuisi. No, kävi niin, että tuo Henkien puutarha minulta puuttui kun puuttuikin juuri edellisen ja seuraavan numeron välistä, mutta Varjojen kuilusta minulla oli kanneton versio. Onneksi näiden hinta ei ollut mitenkään iso, sain ne todella edullisesti. 

Se oli sitten tämä reissu tehty ja kotiinlähtö edessä. Jos mahdollista, niin ensi vuonna uudelleen ja ehkä silloin tapaisi tuttujakin ja muita bloggareita. Nyt ei kohdalle osunut ketään, no Lumiomenan näin pika pikaa linja-autolle suunnistaessani. 

j.k. Sanottakoon, että hieman nolo reissuhan tämä oli. Se "hieno" bloggarimerkkini katosi heti alkumetreillä. Olin kiinnittänyt sen jotenkin huonosti ja ennen kuin huomasinkaan oli se pudonnut ties minne. Ehkä joku on löytänyt sen ja kummastellut, mikähän se tämäkin mahtaa olla? No, elämässä sattuu ja tapahtuu.