Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtela

Talvikappeli

Otava, 2026 

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Kansikuva: Yksityiskohta Giannicola di Paolo Bledded Colomba da Rieti

Aloitus: Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

Joel Haahtelan Talvikappeli jätti lukukokemuksena ristiriitaisen olon. Aloittaessani ajattelin, että tämän kirjan haluaisin hankkia hyllyyni, lukea uudemmankin kerran. Kaunista, lyyristä kerrontaa, ilmavuutta, joka jättää paljon sanomatta, ajateltavaksi - uudelleen luettavaksi. Loppupuolelle edettyäni kompastuin Tuijatan lailla yllätystunnustukseen, ja ylöskapuaminen eli tarinan nautinnollisuus hälveni puolella. Eikä vain tämä tunnustus, vaan myös eräs muu kuvaus lävisti olemukseni tuskalla, jota on vaikea kestää ja ajatella. Ja kuitenkin, tämä on hieno tarina, joka jättää syvän jäljen lukumuistiin. Mikään keskinkertainen teos tämä ei ole, mutta oliko  tämä hyvä minun mittapuulla arvioituna, no kuten sanottua - ristiriitaisen hyvä. Hyvää kerrontaa, ajatuksia herättävää. Helppolukuisuudessaan, lyhyet luvut, juoni irrationaalisesti frakmentaalisuudessaan draaman kaarta noudattava, silti sanojen taakaa pintatason alta on löydettävissä enemmän, kuten nyt tätä kirjoittaesssani huomaan. 

Tarinan keskiössä on nimeltä mainitsematon taidemaalari, mestari Filipon oppipoika, joka saa kutsun Mantovalaiselta  ruhtinaalta kutsun maalaamaan frescoja maaseutuhuvilansa yhteydessä olevaan kappeliin.

Apuna työssä hänellä on kaksi juutalaista veljestä Matteo ja Giovanni, jotka hän on ottanut hoteisiinsa näiden jäätyä orvoiksi ja huonosti kohdelluiksi. Työn ohella merkittäviksi muodostuu myös työn tilanneen Ruhtinaan puoliso, Signorina, joka seuraa työn etenemistä puhumattomana. 

Talvikappelissa on paljon ilmaa. Paljon kysymyksiä, uskonnollista symboliikkaa ja pohdintaa. Suurimpana kysymys: voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin? Tähän ei kuitenkaan anneta vastausta, ainakaan suoraan, vai annetaanko sittenkin.   Frescoja maalatessaan nimetön maalari joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä pimeyden ja löytämään tien takaisin valoon. 

Sen, mitä en havainnut ensilukemalta, pilkahti kuin auringonsäde seinänraosta. Ehkä tämän sittenkin voisi hankkia omaksikin. Ehkä tässä sittenkin on enemmän kuin pelkkää filosofista pohdintaa. Jotain armon muuttavasta voimasta, ylösnousemuksesta ja siitä, kun kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin, kuten Talvikappelin maalari frescoja maalatessaan. 

Muualla:

Kirsin Book Club: Haahtela kirjoittaa, kuin maalaisi frescoa itsekin

Hemulin kirjahylly: Pieni pettymys jäi päällimmäiseksi ja uupumus paradoksisten kysymysten äärellä

Amman lukuhetki:  "Kaunis, tunnelmaltaan kaihoisa romaani, jossa on hillittyä charmia."

Kirjasta kirjaan Haahtelan "Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa".