Thomas S. ja James P. Spradley: Hiljaisuuden lapsi!

Thomas S. ja James P. Spradley
Hiljaisuuden lapsi
Alkuteos: Deaf like me
Suomentanut Maija Mäkinen
WSOY, 1980
321 + 1 s.

Hiljaisuuden lapsi on kertomus Spradleyn perheestä, johon kuuluu isä, äiti Louise, poika Bruce ja tytär Lynn. Louise on odotusaikana sairastanut vihurirokon, joka tiettävästi aiheuttaa alkuraskauskuukausien aikana sikiön vammautumista. Abortti ei kuitenkaan tule kysymykseen. Lynn syntyy ja hänet todetaan myöhemmin kuuroksi.

Tuolloin 60-luvulla kuurojen koulutuksessa oli vallalla niin sanottu oralistinen ajattelu, eli kuurot oppisivat kyllä puhumaan kuin "vettä vain", kun heille vain puhuttaisiin, puhuttaisiin ja puhuttaisiin. Huuliltalukutaidon lisääntyessä puhekin alkaisi sujua.

- Toiseksi haluan varoittaa teitä viestinnän helpottamiseksi käytetyistä oikoteistä. Hän piti pitkän tauon kuin antaakseen vaaran suuruuden painua mieliimme.  - Älkää antako johtaa itseänne harhaan. Jotkut vääriä tietoja saaneet ihmiset tulevat ehkä sanomaan teille, että teidän pitäisi käyttää viittomista huuliltaluvun apuna. Viittominen saattaa estää lastanne koskaan oppimasta puhumaan. Jos elehditte, lapsenne alkaa ajatella elein.

Spradleyt uskovat mitä heille sanotaan, mutta vähin erin he alkavat miettiä kommunikointia. Mitä se on? Onko todella niin kuin heille on sanottu, että viittomakieli ei ole mikään kieli vaan alkeellinen elehtimistapa? Lynn on kuitenkin jo viisivuotias, kun .alkavat miettiä olisiko pannassa pidetty viittomakieli sittenkin parempi vaihtoehto. Vanhemmat etsiytyvät ryhmään, jossa viittomakieltä käytetään ja alkavat tutustua viittomiin. Ahaa-elämys on valtava niin vanhemmilla kuin Lynnillä, kun tämä hiljaisuudessa elänyt tyttö vihdoin pystyy ilmaisemaan itseään. 

Spradleyt alkavat vähitellen ymmärtää, että kieli on enemmän kuin puhumista. Kieli on sääntöjä ja symmboleja, joilla ajatukset voidaan ilmaista. Kieltä ilmaistaan kyllä puheella, mutta sitä voidaan ilmaista myös elein.

Hiljaisuuden lapsi on kirja, joka vie syvälle kuurojen maailmaan. Se on koskettava, vavahduttava kertomus siitä, kuinka tärkeää on tulla ymmärretyksi ja pystyä ilmaisemaan itseään.

Olen itse jonkin verran opiskellut viittomakieltä, vaikka kuurous ei kosketakaan itseäni. Viittomakieli on minulle kuitenkin mukava harrastus ja olen erään kerran ollut ainakin vähän avuksi sillä taidolla. Tahtoisin oppia sitä enemmänkin kuten yleensä kieliä.

Hiljaisuuden lapsi on ensisijaisesti yhdysvaltalainen tarina. Suomenkielisessä teoksesssa on kuitenkin loppuun liitetty Eino Savisaaren lyhyt tiivistelmä miten Suomessa on suhtauduttu kuurouteen. Se ei ole ollut kovinkaan erilaista meillä kuin rapakon takana. Liitteenä on myös järjestötietoa kuuroihin liittyen sekä kirjallisuusluettelo suomenkielisestä kuuroille tai kuuroudesta kiinnostuneille  suunnatusta kirjallisuudesta.

...

Aistittavat kirjat -lukuhaaste, kuuloaisti

Pättikangas Eira: Jäljet veräjällä!

Eira Pättikangas

Jäljet veräjällä

Karisto, 2011

352 s.

Hilma on pikkutorpan leskiäiti joll Ja on tytär Keela, Angela, niin kuin papinkirjoihin on kirjattu. Keela lähestyy kahtakymmentävuotta, tuota vanhanpiian rajaa. 

 - Meekkös siitä senki kanttura! Kesä hupenoo kovaa faarttia, mä täytän kohtapuolihin kakskymmentäviis, eikä mulla oo miehestä tietuakaa!

Sitten Hilma saa vieraakseen Jykylän isännän, Jaakopin ja Hilma alkaa tälle kehua tytärtään. Jykylän isäntä vain katseloo Hilimaa. Ja  niinhän siinä käy, että isontalon isäntä nai torppansa lesken. Keela puolestaan friiaa rautateillä työskentelevän Raffun kanssa, jonka kanssa sitten menee yhtehen, vaikka äiti Hilma ei asiaa oikein hyvällä katso.

Keela ei vain oikein sopeudu rautatieläisen elämään, hän kaipaa Riemuun, kotitorppaansa jota taas Raffu vierastaa. Raffu ei niin nokonnuuka ole asumisensa ja olemisensa suhteen eikä veljensä elämisen meininkiäkään sure, mutta Keelan mitta on täysi, kun Raffu ei sano mitään siitä, että veli Leanteri tuo pieneen huoneeseen vihkimättömän ja mitä lie elämää viettäneen Elssun. Leanterin junaonnettomuudessa kuolleen vaimon tyttären Hinnin Keela ottaa mukaansa miehen vastustelematta ja lähtee takaisin Riemuun.

Pättikankaan kerronta on riemastuttavaa luettavaa. Pohjalaismurretta on mukava lukia, vaikkei se tässä kirjassa olekaan aivan niin hersyvää kuin jossain toisessa lukemassani teoksessa, mutta mukavan kutkuttavia sanontoja tässäkin on, kuten:

Liika krantulle tahtoo kumminki jäärä kämpyrä kätehen tai ---  ja piretähän kaiken mailman nuttujussinkökkiä, minkä vastine ehkä olisi kissanaristiäiset.

Miljöö on pohjalainen, ison talon isäntä ja torpparit. Aika on hieman hakusalla onko se 1800-lukua vai jo 1900-luvun puolella. Torpparilain tuloa aavistellaan. Kiertokoulua käydään, mutta kansakoulukin mainitaan, älläntikkua käytetään lukuharjoituksissa. Kovaa on oppiminen. Toinen tykkäisi lukea, toinen töitä puskea. 

Ajankuva on eläväistä, mielenliikkeet, mieheys ja naiseus ja  äitiys. ovat vahvasti läsnä. Pättikangas osaa rakentaa tarinaa, pyöritellä ajatuksia, saada tunteet pintaan tai pinnan alla väreilemään.  Hilma, joka vanhoilla päivillään on päässyt suuren talon emännäksi kipuilee piikansa katveessa. Rivien väliin jää paljon sanomatonta, mutta silti ilmoille pyrkivää. Mutta Hilma ei anna periksi ja saa tahtonsa läpi -ainakin jossain asiassa, vaikka piika ei jostain syystä talosta lähtöpassia saakaan, saa tämä muuttaa muualle nukkumaan, talo kasvaa ja Keela, itsekin odottavana saa pikkusiskon.

Tämän kirjan löysin kirjastoautolta, kun ajattelin, että enpä nyt lainaakaan mitään. En kuitenkaan voinut jättää tätä ja muuatta toistakin pättikangasta lainaamatta, sen verran vahvasti on Pättikankaan tarinankerronta ja tyyli mieleen jäänyt. Toisaalta ei minua pelkkä Pättikankaan nimi saa kirjaan tarttumaan. Kyllä aihe ja ajankuvakin - se takakansiteksti jotain vaikuttavat.

...
100 suomalaista kirjaa

Raul Roine: Sata haavaa ja tuhat tuskaa!

Sata haavaa ja tuhat tuskaa eli kauniin Fatiman kampa
Raul Roine: Satuja
WSOY, 1968

Oli talonpoika ja talonpojalla härkä. Tuo härkä oli nuorena puskenut toisen sarvensa poikki, mutta toinen oli jäljellä ja se oli sitä komeampi.

Näin alkaa Raul Roinene satu häränsarvisesta kammasta, joka kärsittyään sata haavaa ja tuhat tuskaa pääsi lopulta prinsessan nutturaa koristamaan.

Raul Roineen sadut ovat lyhyitä, pelkistettyjä, maanläheisiä. Ne ovat sekoitus monikansallisuutta ja suomalaisuutta. Minulla on joskus ollut tämä satukokoelma lapsuudessani, mutta muistan vain, että se (kirja) olisi jossain vaiheessa jäänyt johonkin kivenkoloon, mutta takuuseen en tästä muistikuvasta mene. Joka tapauksessa kirja katosi ja mielen sopukoihin, muistiin jäi vai heikot jäljet sadusta, jossa oli kampa. Ehkä se oli tämä Fatiman kampa. Raul Roineen satukirjan hankin kirpparilta ja en voi olla ihailematta näitä kuvia, jotka Rudolf Koivu on siveltimellään luonut. Niin täynnä ne on sadun lumoa ja tenhoa. Sen, mikä sanoissa uupuu, sen kuvitus täydentää.

...
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

Anni Swan: Piilopirtissä!

Anni Swan
Piilopirtissä
(Anni Swanin Sadut.WSOY, 1997)
Kuva: Rudolf Koivu

Anni Swanin satu Piilopirtissä on yksi niistä Swanin saduista, joka on erityisen vahvasti jäänyt mieleen. Se kertoo neljästä lapsesta, Kustaa, Klaus, Riitta ja Antero, jotka kesäisenä päivänä lähtevät pihamaalta järvelle soutelemaan. Nousee rajuilma joka vie heiltä toisen airon. Hädin tuskin he selviävät yksinäiselle saarelle, jossa heitä odottaa Haukka-Malla niminen nainen.

Juoksujalkaa he pakenivat tiheään metsään sadetta, joka yhä valui virtanaan. Äkkiä he pysähtyivät. Suuren petäjän juurella istui ihminen, vanha eukko; hänkin oli sadetta paossa. Mutta minkälainen eukko! Vaistomaisesti lapset likistyivät lähemmäksi  toisiaan ja tuijottivat tuohon kummallisen näköiseen olentoon.

- Noita-akka! kuiskasi vapiseva Klaus Kustaalle. Ja noidan näköinenpä eukko todellakin oli. Hänen harmaat hapsensa liehuivat tuulessa, nenä oli muodottoman pitkä, leuka terävä ja silmät pienet, punareunaiset. - Häh, häh! nauroi hän.  Herraslapsia! Kaunis ilma! Kaunis ilma! OIkein Haukka-Mallan ilma.

Haukka-Malla vie lapset mökkiinsä, sillä lasten vene on kaukana rannasta ajelehtimassa. Lieneekö Haukka-Malla itse sen työntänyt vesille poistuessaan hetkeksi vai oliko myrsky auttanut asiassa. Niin tai näin, niin Haukka-Mallan sydämessä piilee koston ajatukset. 

Anni Swanin monet  sadut, niin tämäkin, ovat yhdistelmä arkirealismia ja seikkailua. Taikausko, uskomukset, Suomalainen sysimetsä - kaikki ne muodostavat omintakeisen satu- ja tarinamaailman, joissa on kyllä vaikutteita kansansaduista eri puolilta maailmaa tai vanhojen sadunkertojien, kuten Topelius ja Andersen vaikutteita. Silti juuri tuo suomalainen maisema on hyvin vahvasti saduissa läsnä. Se ei ole niinkään aurinkoinen koivumetsä vaan synkeä, hämärä kuusimetsä ja silti Anni Swanin sadut eivät ole karmeita, eivätkä grimminäisen julmia. Koskettavia ja herkkiä ne ovat, eikä niistä silti puutu tummine varjoinenkaan aurinkoisuuttakaan ja valoa.

Synkeästä aiheestaan ja teemastaan huolimatta (Piilopirtissä sijoittuu pikkuvihan aikaan, kun Suomi oli vielä osa Ruotsi-Suomea) tarina päättyi onnellisesti. Lapset selvisivät ehjin nahoin perheensä pariin ja Haukka-Mallakin osoittautui lopulta ihmisystäväksi. 

---

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

Annika Thor: Avoimille vesille!

Annika Thor
Avoimille vesille
Tammi,

Alkuteos: Öppet hav
suomentanut Marja Kyrö
237 s.

Avoimille vesille päättää Steffin, juutalaisen pakolaistytön ja hänen siskonsa Nellin tarinan, joka on sijoittunut nelikymmenluvun Ruotsiin. Steffi on kasvanut nuoreksi naiseksi, suorittanut ylioppilastutkinnon kahdessa vuodessa ja aloittanut työn laboratorioharjoittelijana haaveenaan lääketieteen opinnot. Sota on ohitse.

Paitsi tulevaisuuttaan Steffi miettii, vieläkö isä on elossa?

Kirjan luvut vuorottelevat Steffin elämässä Göteborgissa ja pikkusisko Nellin elämässä saarellaan, Vaikka sota on ohi, ei elämästä puutu tapahtumia, jännitteitä riittää.

Thorin kerronta on välitöntä. Hänen hahmonsa elävät kaikkine tunteineen. Mitä kuitenkin pohdin on tunnelma. Tunnelma tässä niin kuin aiemmissa kirjoissa on hyvin erikoinen. Kuinka hyvin nelikymmenluvun tunnelma, ilmapiiri on aistittavissa näissä kirjoissa - sitä mietin? Sellaiset seikat kuin sininen abiturienttilakki ennen varsinaista ylippilaslakkia saavat miettimään ruotsalaista koulumaailmaa ja lukioelämää ja tuovat mieleen myös Merri Vikin Lotta-kirjat, joissa ylioppilaslakista oltiin luopumassa. Myös hopeahelainen ylioppilaskeppi saa miettimään ajan tapoja ja muuttunutta yhteiskuntaa. 

Varmasti taustatyö on tehty ja yksityiskohdat oikein - no, yksi seikka minut kuitenkin sai hyvin mietteliääksi. Kuvaus tilanteesta luokassa.

Ovelta kuului koputus. 

- Sisään, sanoo opettaja harmissaan. Hänestä ei ole hauskaa, että hänet keskeytetään kesken tunnin.

Kaksikymmentäseitsemän paria sinisiä, harmaita tai vihreitä silmiä ja yksi pari tummanruskeita kääntyy kohti luokan ovea.

Kirjahan kertoo juutalaisista pakolaisista ja sen taustalla  on kansallissosialismin vaikutus yksilönelämään ja yhteiskuntaan. Mikä on kirjailijan suhde arjalaisuuteen? Tämän kirjasarjan kertojanääni on hyvin kliininen, puhdas, etäältä seuraileva. Kantaaottamatonko! Ja kuitenkin hyvin inhimillinen, myötäelävä, humaani.

Siis tuohon tilanteeseen luokassa. Pohjoismaalaiset  kuvataan yleensä vaaleina, sinisilmäisinä, mutta kuinka todenmukaista on, että yhdelläkään ruotsalaisella ei olisi ruskeita silmiä? No, kun kyse on pienestä saariyhteisön koulusta niin väestö voi olla hieman enemmän homogeenistä, mutta silti!! Ettei olisi ketään toista ruskeasilmäistä? Tässä kohdassa kirjailija mielestäni lyö kynänsä rikki ja sortuu stereotypiaan ja piiloarjalaisuuteen. Toisaalta kyseessä saattaa olla harkittu kirjallinen tehokeino korostaa Nellin juutalaisuutta ja poikkeavuutta muusta luokkayhteisöstä, mutta kyllä tämä kohta särähti muuten tasapainoisessa tyylissä ja kerronnassa ei niin todenmukaisena ja ikävänä.

Annika Thorin sarja Steffistä ja Nellistä on ollut mukava löytö tyttökirjallisuuden saralla. Se ei ole auvoista ja ruusunhohteista tyttökirjallisuutta, vaan sarjassa on luodattu syvissä vesissä ja tunteissa. Tässäkin kirjassa poutapilvitaivaan on välillä peittänyt synkät ja harmaat pilvet. Todellakin - tämän kirjasarjan tunnelma on aivaa omaa laatuaan - vaikea kuvata, kuin muuttuva sykähtelevä luonto, jossa ilmanala vaihtelee tyynestä rajuilmaan. 

---

Sarjan muut osat:

Anni Polva: Marjuli!

Anni Polva

Marjuli

Karisto, 1965

Marjuli on Tiina-kirjojen ohella kirjoja, jotka herättävät nostalgisia ajatuksia. Nimenomaan tämä painos ja kansikuva herättää ajatusvirtoja muistojen kätköistä. Marjulista on ilmestynyt myös uudempi painos erilaisin kansin, mutta tuo viheriäsävyinen kansi ei juurikaan vetoa minuun, vaikka vihreä onkin lempivarini. Marjuli on 60-luvun suomalainen klassikkotyttökirja ja näistä 60-luvun kansista Marjulin tunnistan.

Marjuli on kanskoulun neljäsluokkalainen, siis kymmenvuotias. Tämä ikäkysymys onkin mielenkiintoinen, kun kirjan tapahtumia vertaa nykyaikaan. Ei tulisi kysymykseenkään nykyään, että kymmenvuotias tyttölapsi menisi lähetiksi kirjakauppaan. Kuusikymmenluvullakin se olisi ollut hieman kyseenalainen juttu, mutta kuinka olisi ollut 40-luvun lopulla tai 50-luvun alussa? Anni Polvan Marjuli on varmaankin tyttö Anni Polvan lapsuudesta.

Ei Marjuli silti vanhanaikainen kirja ole, vaikka maailma on sitten Marjulin muuttunutkin. Ne teemat, joista Marjuli kertoo ovat varmasti totta nykyisinkin. Juoppous, köyhyys, terveydelliset ongelmat. Kaikki asiat eivät ehkä ratkea ihan yhtä sutjakkaasti kuin Marjulissa, mutta hyvä tahto ja muiden huomioiminen auttaa varmasti asioita paremmiksi.

Marjuli on siis neljäsluokkalainen tyttölapsi. Tarina saa alkunsa koulun välitunnilla. Pojat taiteilevat pihan kiipeilytelineessä, niin sanotusti silppaavat (uusi, outo, ennen kuulematon sana) ja lupaavat tytöille purukumia palkaksi, jos joku uskaltaa kiivetä tolpan nokkaan. No, eipä tytöt oikein uskalla. Ajattelevat  vain, että pojat vain ärsyttelevät. Mutta Marjulipa uskaltaa. Hän kiipeää kuin apina ja saa poikien ihailun osakseen, josta Marjulin luokkatoveri Taina suivaantuu. Hän huomaa, että Marjulin aluspöksyt näkyvät ja mikä kauheinta tai Tainan mielestä ihastuttavinta, näkyy alushousujen punainen paikka. Ja Taina huutaa asian ilmoille sillä seurauksella, että kun Marjuli on taas alhaalla ja Taina kysyy Marjulilta onko tämän äiti värisokea, niin Marjuli työntää Tainan vasten koulun seinää jossa ränninaula repii Tainan hienon mekon rikki.

Tämä alkukohtaus on niin Anni Polvaa niin Anni Polvaa. Tytöt uskaltaa siinä missä pojatkin. Marjuli on Tiinan hengenheimolainen. Toisaalta Tiina-kirjojen kuvaukset ovat uskottavampia tai ainakin ne ovat olleet uskottavia ilmestysajankohtanaan. Tämä Marjulin aloituskohtaus taas pistää mietteliääksi. Ehkä ennen vanhaan, joskus muinoin ei niin kauhistuttu, jos aluspöksyt vähän vilkkuivat, mutta en osaisi kuvitella, että tytöt näyttelisivät aluspöksyjään välitunneilla saati sitten siitä, mitä kadulla tapahtuu, kun Marjuli on antanut hameensa kiinni pitävät hakaneulat Tainalle, jotta tämän takamus ei revenneestä hameesta näkyisi. Se, että hame valahtaisi alas kesken kävelyn alas - huh, mikä ajatus. 

Anni Polvaa on myös tyttö - poika parit. Marjulissa se on Kalle. Koulussa huonosti menestynyt katujen tallaaja, jonka Marjuli opastaa oikeille raiteille mutkattomaan tapaan.

Marjuli on suuren perheen vanhin. Perheen joka asuu jossain laitakaupungilla. Isä juo, äiti on omissa haaveissaan kulkeva vetäytyjä, 

joka käytti kaikki rahat yhdellä kertaa ja osti leivoksia ja suklaata ja kiiltokuvia, vaikka viikosta olisi ollut vielä viisi päivää jäljellä.

pikku sisko Anna oli samanlainen pilvien tähyilijä. Vastuu perheestä on paljolti Marjulin harteilla. Uskaltaako kotiin mennä? Onkohan isä taas juonut? Kuinka rauhoittaa tilanne, saada sisarukset pois isän tieltä? Marjuli on sovitteleva luonne, kun taas hänen siskonsa Kaisa on tulta ja tappuraa, joka ei kaihda sanoa isälleen suoraan mitä ajattelee, vaikka se merkitsikin tukkapöllyä tai mustelmia käsissä. 

Marjulin henkilögalleria on moninainen läpileikkaus naapurustoa ja kyläläistä ja muuten hieman kepeähkön kerronnan lomassa Marjulissa on paljon yhteiskunnallista ja eriarvoisuutta käsittelevää aineistoa. Tiina-kirjoihin verrattuna Marjuli on jossain määrin vakavahenkisempi kuin Tiina-kirjat, joista löytää myös leikillisiä sävyjä. Marjulissa tätä Anni Polvan huumoria ei juurikaan ole.

Marjulille tapahtuu kaikenlaista. Hän saa oman koiran Piskin, kun tämä pelastaa hänen pikkuveljensä jäämästä auton alle. Ikävien selkkausten vuoksi hän kuitenkin menettää Piskin. Hän tutustuu Kallen kanssa vanhaan yksinäiseen mieheen, joka myös on menettänyt lemmikkinsä. Kesäloman koittaessa Marjuli pestautuu lähetiksi kirjakauppaan, jossa saa ystävän kassaneiti Erkkilästä, mutta tulee kiusatuksi toisen työntekijän, neiti Lemolan taholta seuraksin, että Marjuli katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan samalla, kun mieltä painaa syytökset varastamisesta.

Anni Polvan tapaan kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin ja Marjulin isäkin tekee lupauksen. Hän ei juo enää tippaakaan. Ja sinähän tiedät, Marjuli, että kun minä jotain lupaan, niin minä sen pidän. 

Marjuli oli kaiken kaikkiaan mukava uusintaluku.

Othmar Franz Lang: Antakaa veljeni takaisin!

Othmar Franz Lang
Antakaa veljeni takaisin
Alkuteos: Rufe in den Wind
Suomentanut Ulla Mari Kellomäki
WSOY, 1982
176  - 1 s.

Kansikuva: Matti Kota

Jürgenista oli hienoa, että hänellä oli veli joka oli kaikkialla mukana. Myös tämän Wenzin pariskunnan luona. Veli joka nukkui samassa huoneessa. He makasivat päät vastakkain ja niin he saattoivat jutella kaikenlaista. Tietysti kuiskaten. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mikä heitä oli suututtanut ja kenet he vielä kunnolla nujertaisivat. Puheenaiheita riitti loputtomiin. Eikä Jürgenia lainkaan haitannut, että kaikki sanoivat: "Voi miten herttainen poika tuo Thomas onkaan. Voi noita kultaisia kiharoita ja sinisiä silmiä."

Niin, Jürgen ja Thomas asuvat lastenkodissa. He ovat jo monena viikonloppuna käyneet vieraisilla Wenzin pariskunnan luona, jossa herra Wenz on luvannut rakentaa heille ullakkohuoneen ja junaradan kellariin. Kunnes erään kerran kaikki lopahtaa veljien väliseen kinasteluun.

Seuraavan vuorossa on Gütersin perhe. Asia kuitenkin mutkistuu, kun lastenkodin johtajatar puhuu sivu suunsa. Gütersit haluavatkin vain Thomasin.

Othmar Franz Langin kertomus vanhempiensa hylkäämistä veljeksistä on karu kertomus paitsi veljeydestä ja perheen menettämisestä, tarpeesta tulla hyväksytyksi. Tarinaan viedään eteenpäin ensisijaisesti Jürgenin näkökulmasta. Kerronta ei etene kronologisesti vaan tarinaa viedään eteenpäin kahdessa eri aikajanassa. On nykyhetki, jossa Jürgen etsii löytääkseen salaa muuttaneet Gütersit, jotka ovat vieneet häneltä veljen ja on aika, tilanteet, jotka ovat johtaneet tilanteeseen. 

Kirjoittajan myötätunto, tosin hahmojensa kautta,  tuntuu olevan vahvasti Jürgenin myötä, kun taas rouva Qüters kuvataan vähemmän mairittelevana. 

Hän katseli rouva Gütersiä: musta puku, mustat kiiltonahkakengät ja omituisen maidonvaaleat sukat. Näytti siltä kuin hänen jaloissaan ei olisi ollut lainkaan verta, vain maitoa. Sintumaitoa.

Kun  rouva Güters lopulta lastenkodin uuden johtajan taivuttelusta tuo Thomasin katsomaan veljeään, ei veli halua edes kättä antaa veljelleen. Veli oli lopullisesti viety, manipuloitu rouva Gütersin tavoitteita, tarpeita varten, mutta taustalla oli myös Güterssien tyttäret, jotka omilla tahoillaan olivat myös vaikuttaneet, kumpikin omalla tavallaan.

"Minä en enää tahdo tietää sinusta mitään." No, hän, Jürgen, selviytyisi siitä, vaikka ei itse olisi ikinä sanonut niin. Hänen veljensä saisi vielä nähdä, kuinka hän siitä selviytyisi. Veli, mikä se oikeastaan oli? Oliko silä sanalla mitään merkitystä? Eikö veljeä voisi myös etsiä jostakin itselleen? Jos joskus tapaisi jonkun josta piti? Ehkä hän kerran löytäisi ystävän. Jonkun, joka olisi oikea juuri hänelle. Sellaista sattui, niin oli tapahtunut, ja miksi niin ei voisi tapahtua vieläkin? Ystävä rajun vastatuulen ja hyytävien päivien varalle, ystävä pilkkopimeään yöhön. 

Kirjan miljöö on saksalainen lastenkoti. Onko se itä- vai länsisaksalainen? Välillä minusta tuntuu, että tämä voisi olla itäsaksalaista elämää, välillä mietin, eikö sittenkin oltaisi länsisaksassa? Kirjan kirjoittamisen aikaan Berliinin muuri oli vielä pystyssä, mutta onko sillä väliä? Tarinahan on ennen kaikkea nuoren pojan kasvutarina, pojan, joka ei ole saanut elämältä kovinkaan hyviä lähtökohtia ja hänenlaisiaan, kaltoinkohdeltuja lapsia on niin idässä kuin lännessä. Nuoria, jotka eivät anna sanella ajatuksiaan, jotka rajuudessaankin kaipaavat ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Mutta kuka heitä huomaa, näitä jürgeneitä. Kaikkihan tahtovat vain thomaksia, pehmeitä luonteita, joihin on helppo vaikuttaa,  saada heidät mieleisikseen.

Yhteiskunnallinen manipulaatio? Onko se rivien välistä luettavissa? Ajatus vain tuli mieleeni, nyt, tätä postausta kirjoittaessani, ei niinkään lukiessani.

...

Kansikuvasta sen verran voisin mainita, että Matti Kodan tyyli on hyvin tunnistettava, omanlaisensa. Ei ehkä sellainen tyyli, joka minua erityisen valtavasti innoittaisi tai koskettaisi, vetoaisi. Ehkä tähän kirjaan kuitenkin sai juuri kansikuva tarttumaan - mene ja tiedä.