Enni Mustonen: Paimentyttö!

Enni Mustonen
Paimentyttö
Otava, 2013
360 s.

- Kuudi, kuudi, kuudiii! Ruusa! Valpuri! Kruuna! Blumma! Majruusi!

Ei kuulunut kellon kalahdusta, ei edes minkäänlaista mölähdystä, vain sadepisaroiden tasaista ropinaa. Aallot iskeytyivät kohisten rantakallioihin Kasabergetin takana.

Jyrähtikö ukkonen? Ei kai sentään, nythän oli jo syyskuu. Uusi jyrähdys, ja toinen ja kolmas. Ehkä jokin laiva ampui tykillä, sillä ääni kuului kaukaa mereltä Granön takaa.

- Kuudi! Kuudi! Kuudiii! Ruusa, hoi, kom hit!

En ole aiemmin lukenut Enni Mustosen kirjoja. Suomalaiset kirjailijat eivät ole niitä ensimmäisiä, jotka herättäisivät mielenkiintoni. Paimentytöstä olen kuitenkin lukenut arvioita ja kun näin sen kirjastoauton valikoimissa ajattelin, että miksei, kaipa tämän voisi lukeakin.

Ja todellakin, en ainakaan pahemmin pettynyt tähän teokseen. Kerronta oli sutjakkaa ja mukaansaottavaa. Pienen piikatytön Inan elämä suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välimaastossa oli eläväistä. Se, että tapahtumat oli sijoitettu suomalaisen kirjailijan Z.Topeliuksen elämänpiiriin toi värikkyyttä ja loi historiallista aspektia. Tosin se, mitä minä Topeliuksesta tiedän ja olen lukenut on ilmeisen vähäistä, sillä en tunnistanut kirjan henkilöistä ainuttakaan ja jopa Topeliuksesta piirretty luonnekuva oli - sanoisinko hieman vieraalta tuntuva vaikka toki hyvän satusetämäinen, jos niin voi sanoa. 

Jos ottaa teoksen sellaisena, mitä se on, nuoren piikatytön elämänä kulttuuriympäristössä on teoksen kerronta parhaimmillaan tyttökirjallisuudeksi luonnehdittavaa, siis tämä voisi olla miltei tyttökirjallisutta paremmin kuin aikuisten viihdekirjallisuutta. Kertojaääni on vielä lapsi kun hän jää orvoksi ja pääsee läheiseen kartanoon paimentytöksi, jossa hänet ottaa hoteisiinsa hieman tuima karjakko. Kun Ina satuttaa itsensä hänet ottaa hoteisiinsa Mamselli Irene, Topeliuksen taloudenhoitaja (?). Tätä ei selitellä, miksi näin on. Pelkkää hyväntahtoisuutta ilmeisesti. Inasta tulee sisäpiika ilman kontrahtia ja tavallaan Topeliuksen väestä hänen eräänlainen suojelijansa, kunnes elämä vie toisaalle. 

Inan elämä ilmeisesti jatkuu toisessa kulttuuriympäristössä - Sibeliusten lastenhoitajana. Paimentyttö on ensimmäinen osa kolmiosaista teossarjaa, jossa Inan elämää seurataan. Saa nähdä innostunko lukemaan jatkotkin.

Mikä tässä teoksessa erityisesti kiinnitti huomiota oli aika ajoin toistuva lause, ilmaus siitä, kuinka "tyttö lensi kattoon". Inalla oli siis ilmeisesti sellainen ilmentymä että hän kohdatessaan jonkin epätavanomaisen tapahtuman katseli maailmaa ja itseään ulkopuolisena yläilmoissa. En tiedä, miten tämä piirre jatkossa kehittyy vai onko se vain tämän kirjan erikoispiirre. Jännä, mieltä kiinnittävä erityispiirre kuitenkin.

Hetki runolle ja tunnelmalle!

 

--- --- Olen puhdas nyt. / En kosKaan ma pettynyt, koskaan en uupunut kesken, /en koskaan ma epäillyt valtaa kirkkauden. / Olen kaunis nyt, / on solunut sieluni pohjaan / Hänen henkensä autuas hyväily, / joka pilvet ja aallot loi. 

- Saima Harmajan runosta Kevätilta.

Unpopular Bookish Opinions - Mistä pidän tai en pidä!

Unpopular Bookish Opinions haasteen sain Katjalta.

Haasteen säännöt:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.

Kirjoista puhuttaessa täytyy heti mainita, että maailmassa on paljon kirjoja, joista en pidä, joitakin kirjoja, joista pidän paljon ja varmaan on niitäkin, joista pitäisin, jos vain löytäisin ne. Yleensä en kirjoita mitään sellaisista kirjoista, joista en pidä laisinkaan. Vältän suuntaamasta ajatuksia sellaiseen, mitä kammoksun. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja puhun myös vähän epämieluisistakin aiheista, jos kohta myös hieman kiertäenkin.  Tässä siis vastaukseni.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Nuorten kirjallisuudessa tuntuu fantasia olevan kova nimi ja erityisesti’hmsss-’ ja ’vmprtrnt’ tuntuvat olevan suosiossa. Itse en näistä aiheista kertovia kirjoja  suurin surminkaan halua näppeihini ottaa. Jo pelkästään kyseisten substantiivien kirjoittaminen aiheuttaa väristyksiä, mistä johtuen ne  onkin kirjoitettu ilman vokaaleja. 

H. Pottereita on kehuttu ja ylistetty.  Yritin aikoinaan alkaa niiden lukemisen, mutta saamani vaikutelma ei antanut eikä anna myöten lukemiselle. Sittemmin kuulemani ja aihetta sivuavat artikkelit ja kirjoittelut ovat lisänneet antipatiaani kyseisiä teoksia kohtaan.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Hmm. Tämä onkin vaikea. Sanoa, että kukaan muu ei pidä on aika vahvasti sanottu, sillä kyllä kai kirjoista yleensä pitää joku toinenkin, jos joku pitää. On kai mahdottomuus, että jostakin teoksesta pitäisi vain yksi ja ainoa henkilö. Tuskin sitä silloin olisi julkaistukaan. 

Anni Polvan Tiina-kirjat ovat kuitenkin sellainen sarja, joista jotkut eivät pidä, mutta minä pidän. Näiden kirjojen kohdalla ihmettelen kuitenkin sitä, että niitä on nykyaikaistettu uusintapainoksissa. Minusta kirjoissa mielenkiintoista on juuri niiden luoma ajankuva. Nykykirjat kuvatkoon sitä aikaa, mitä kuvaavat, vanhat kirjat kuvaavat omaa aikaansa ja yhteiskuntaa eikä se tee niistä yhtään huonompia vaikka eivät kuvaakaan modernia elämää tai entisajan elämää modernilla tavalla.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Ainoa, mikä tässä tulee suoralta käsin mieleen on Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan viimeinen osa, jossa päähenkilön ratkaisu ei ollut se, minkä olisin toivonut olevan. En kuitenkaan osaa pitää sitä varsinaisena kolmiodraamana.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

En pidä kauhukirjoista. Jännitystä saa olla, mutta jännityksen on lauettava, se ei saa jäädä päälle tai avoimeksi.  En pidä myöskään mystiikasta enkä parapsykologisista aineksista, mitkä tuntuu nykyään olevan kovasti tapetilla, samoin dystopia-kirjallisuus on kauhistus.  Periaatteessa fantasia tai scifi-kirjallisuus voisi olla kiehtovia, mutta liian mystisina tai tummia ja synkkiä piirteitä omaavina en pysty niitä rakastamaan ja niihin tarttumaan, niistä innostumaan, niitä suosittamaan.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä

Jack Sparrow Pirates of Caribbean elokuvista. Sittemmin hahmosta on myös kirjoitettu kirjoja. En ole nähnyt elokuvia sen paremmin kuin lukenut kirjojakaan. Ei pahemmin innosta.

5. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et.

Luullakseni Kaari Utriolla on faninsa, mutta minä en ole. Pidän kyllä historiallisista romaaneista ja romantiikasta, mutta Utrion tyyli yhdistää historia ja romantiikka ei ole minun makuun. Kaari Utrion aatemaailma ei ehkä myöskään ole  ihan minun ominta (mitä muistelen hänen ajatuksiaan eri yhteyksissä lukeneeni).

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Kalle Päätalon kirjat, joista olen kyllä kuullut, mutta joihin minulla ei juurikaan ole mielenkiintoa.

8. Kirja, joka on mielestäsi huononpi kuin siitä tehty elokuva.

Mieleeni tulee ainakin Victoria Hislopin Saari. Siitä ei tosin ole tehty elokuvaa, mutta mielestäni siitä tehty tv-sarja on mielestäni parempi kuin itse kirja, jonka luin jälkikäteen nähtyäni tv-sarjan.

Mieleeni tulee myös sellaiset elokuvat kuin Tanssii susien kanssa ja Englantilainen potilas. Tanssii susien kanssa elokuvan olen nähnyt, mutta kirjaa en ole lukenut.  Samoin Englantilaisen potilaan olen nähnyt useammankin kerran, mutta kirjana en ole sitä lukenut.

...

Tämä on kiertänyt aika monessa blogissa, kun hieman selvittelin ajatuksiani kiertelemällä blogistaniassa, joten en laita tätä enää eteenpäin. Kiitän vain haasteesta ja toivotan mielenkiintoisia ja antoisia lukukokemuksia itsekullekin.

Julie Tatham: Ursula yöhoitaja!

Julie Tatham (Helen Wells)
Ursula yöhoitaja
Tammi, 1977
Alkuperäisteos: Cherry Ames, Night Supervisor
Suomentanut Hertta Tiitta
136 + 1 s.

Siitä hetkestä lähtien Ursula ei mielestään enää tehnyt muuta kuin pesi käsiään ja ojenteli puhtaita vaippoja vauvan toisensa jälkeen ilmestyessä tähän maailmaan. Hänen suureksi hämmästykseksseen olivat kaikki viisi vauvaa jo kello kahdeksaan mennessä pikkulastenhuoneen asukkaita, äitien yhä nukkuessa levollisina narkoosiuntaan.  Tohtori Bates oli koko ajan pitänyt ohjakset käsissään, minkäänlaisesta paniikista tai hämmingistä ei ollut puhettakaan. Jopa pikku rouva Raineykin oli synnyttänyt yhtä helposti kuin jos hänen tapauksensa olisi ollut kaikkein luonnollisimmassa järjestyksessä. Ursula joka virallisesti ei vieläkään ollut palveluksessa, oli kiinnittänyt sinivalkoiset nimilaput tulokkaiden kaulaan ja tehnyt kunkin korttiin merkinnät syntymäpainosta ja päivämääristä sekä tarkat selonteot synnytyksen kulusta.

Nuori tomera sairaanhoitaja Ursula on jälleen vaihtanut työpaikkaa. Tällä kertaa hän on saanut yöhoitajan paikan vanhan kaivoskaupungin olevassa sairaalassa, jota johtaa punatukkainen ja johtajaksi nuori, mutta antaumuksellisen jämerä Rusty Craig. Vanha sairaalarakennus pitää sisällään paitsi terveydellisiä seikkoja myös monia rakkaushuolia rahahuolista puhumattakaan. Sairaala tarvitsi pikaisesti kunnon saneerausta ja ennen kaikkea palkattua lisäväkeä. Nyt moni työtehtävä on vapaaehtoisten harteilla. Myös Ursulan naapurintyttö Pyry Fortune saapuu sairaalaan nuorisoavustajana. Pyry on innostunut teatterista ja erityisesti Shakespearesta. Näytelmäkirjailijan antaumuksella hän onkin kohta järjestelemässä yhden jos toisenkin rakakusasiat kuntoon, ei vähiten Torhtori Craigin ja  nuoren Claricen, jonka kaksoisolento hän on. Clariceen litityy myös salaperäinen testamenttijuttu, jossa Ursulan salapoliisin vainu herättää ajatuksen hämäristä kaupoista.

Ursula-kirjat ovat mukavia helppolukuisia kirjoja, joiden parissa viettää nostalgiahetkiä. Paitsi sairaanhoitajan arkea ne antavat ripauksen jännitystä, kun Ursula selvittää yhden ja toisen mysteerin ollen enemmän tai vähemmän vaarassa. 

Ursulan hahmon on alunperin luonut Helen Wells. Jostain syystä kirjoja on kirjoittanut myös Julie Tatham. Kaikkia Ursula-kirjoja ei ole suomennettu, mikä minusta on harmi, sillä lukisin mielelläni näitä tarinoita enemmänkin. Julie Tathamin kirjoittamista on suomennettu vain kaksi: aiemmin esittelemäni Ursula lastensairaalassa ja tämä Ursula yöhoitaja. Näiden kahden  kirjan perusteella on vaikea sanoa, kuinka paljon kirjailijoiden Wells ja Tatham tekstit ja tyyli eroavat toisistaan. 

Ursula yöhoitajana oli ihan napakka ja jäntevä tarina kerronnaltaan. Mihin kuitenkin kiinnitin huomiota oli tuossa alkuun laittamassani teksilainassa. Siinä, kun puhutaan synnytyksisstä, että äidit nukkuivat narkoosiuntaan ja sitten kohta jatketaan rouva Raineyn synnyttäneen helposti kuin luonnollisimmassa järjestyksessä. Kuinka yleistä kirjan ilmestymisaikaan on ollut että tehdään keisarileikkaus? Sillä jos narkoosia tarvitaan se vie ajatukset leikkaukseen, mitä ei kuitenkaan luvussa tunnu tapahtuvan. Narkoosi voi toki tarkoittaa ilokaasuakin, mutta ei se laita nukkumaan, lievittää vain kipua. Eli pientä ristiriitaa tässä kohden tuntuisi kerronnassa olevan.

Paradoksinen ilmaus: kuolonihanasti

Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies!

Urhea metsämies

Copyright 1943 in the United States of America by Berta Hader and Elmer Hader

Kustantamo Kuvataide

Oy, Tilgmannin offsetpaino, Helsinki 1957

Urhea Metsämies ei ollut kovin suuri, mutta ei hän ollut varsin pienikään. Hän oli vain aivan tavallinen urhea intiaanipoika.

Näin alkaa tämä pieni satu pienestä intiaaipojasta, joka olisi sen sijaan, että olisi käynyt koulua, käydä metsästämässä.

"Sinun on mentävä kouluun, poikani ja luettava ahkerasti, niin että sinusta varttuu viisas mies ja kansasi hyvä johtaja" Sanoo, äiti pojalleen. 

Urhea Metsämies haluaa kyllä tulla viisaaksii mieheksi, mutta hän haluaa myös kuuluisaksi metsästäjäksi. Niinpä hän ottaa kirjojensa myötä myös jousensa ja nuolensa ja lähtee preerialle  kohdaten pieniä ja isoja eläviä, kunnes kohtaa karhuemon, joka pelästyttää hänet ja poika juoksee pika pikaa kouluun.

Satu - sitä tämä kirja todellakin on. Todellinen intiaanien asema ja elämä kyllä on löydettävissä taustalla, mutta ei enää vapaana ja luonnon ehdoilla. Sivistys ja valkoisten tuoma kulttuuri ovat saavuttaneet luonnonkansan elämän.

Aavistus tästä muutoksesta on nähtävissä jo kansikuvassa, jossa Urhea Metsämies juoksee Tiipiistä kohden koulutaloa, jonka edustalla USA:n lippu liehuu. 

Satu ja todellisuus kulkevat siis lomittain tässä kirjassa. Tarina itsessään on puhdasta satua puhuvine eläimineen, kun taas kuvat kertovat paitsi sadun tapahtumia myös sitä, mitä intiaaneille tapahtui, kun suuret intiaanisodat olivat ohi. 

Parasta tässä kirjassa on kuvitus. Tosin siinäkin koen pientä ristiriitaa paikka paikoin. Jotkut kuvat liittyvät hyvin selkeästi preeriaheimoihin, joidenkin kuvien ilmiasu taas johdattaa ajatukset johonkin muuhun suuntaan. Myös hevosilla peltoa äestävä miehenkuva pistää mietteliääksi. En osaa sanoa, kuinka todenmukainen on ajatus Tiipiissa asuvasta intiaaniperheenisästä äestämässä peltoa ympärillään. 

Mutta kyllä, hyvä katselukirja tämä on ja teeman taustalla on nähtävissä opetus: koulunkäynti on hyvästä ja älä metsästä, jos teet sen vain huviksesi. Intiaanit elivät aikoinaan metsästämällä (ainakin jotkut heimot), tässä kirjassa on ajatus, että enää ei tarvinnut metsästää nälkäänsä. Todellisuus tuskin on niin kaunis, kuin minkä tämä kirja antaa ymmärtää. 

...

Tällä tarinalla mukana Kansojen juurilla -haasteessa.

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen!

Wilkie Collins
Valkopukuinen nainen
WSOY,  1955

Alkuteos: The Woman in white
Lyhennetty suomennos: Hannes Korpi-Anttila


526 + 2 s.

Olin nyt saapunut matkallani siihen kohtaan, missä neljä tietä yhtyy - Hampsteadin tie, jota olin tullut, sekä Finchleyhin, West Endiin ja Lontooseen johtavat tiet. Koneellisesti oli kääntynyt viimeksi mainittuun suuntaan ja astelin pitkin yksinäistä valtatietä. Muistan, että tuumiskelin juuri, mitä Cumberlandin neitoset mahtoivat näyttää - kun siinä samassa jokainen veripisara suonissani tuntui jähmettyvän; takaapäin laskeutui yhtäkkiä jonkun käsi olkapäälleni. 

Käännyin silmänräpäyksessä ympäri, ja sormeni puristivat tiukemmin keppini kädensijaa. 

Siinä keskellä leveää, kuun valaisemaa valtatietä seisoi - aivan kuin juuri maasta kohonneena tai taivaasta pudonneena - yksinäinen, kiireestä kantapäähän valkoisiin pukeutunut nainen.

On hetkiä, jolloin tulee seittämätön mieliteko, halu. Minulle kävi niin tämän kirjan kohdalla. Kun olin saanut aiemmat lukuvuorossa olleet teokset loppuun ja mietin, mitä alkaisin lukea nousi ylitse muiden kiinnostus tähän, aiemmin jo parikin kertaan lukemaani teokseen. Valkopukuinen nainen on, voisi sanoa rikoskirjallisuus-genren kantaäiti, klassikkotarina 1800-luvun Britti-yhteiskunnasta.

Kirjan päähenkilö on nuori piirustuksenopettaja  Walter Hartright, joka on myös yksi kirjan monista kertojaäänistä. Walter Hartright saa piirustuksenopettajan paikan Limmeridge housessa, jota isännöi Frederick Fairlie. Sairaalloinen itserakas rikkauksiensa keskellä elävä egoisti, joka on palkannut Walterin pitämään huolta etsauksistaan ja siinä sivussa opettamaan piirustusta kahdelle veljentyttärelleen Marianille ja Lauralle.

Kuinka ollakaan, ennen pitkään Walter ja Laura rakastuvat, mutta onnen esteenä on se, että Laura on kihloissa eikä koe voivansa rikkoa kuolleelle isälleen antamaansa lupausta.

Kuinka ja miten Walterin kuutamoyönä, ennen Limmeridgeen saapumistaan, kohtaama nuori valkopukuinen nainen liittyy tarinaan, sen jätän kertomatta, kuten sen kummemman juonen purkamisen. Kerron vain, että tämä tarina otti minut niin sisuksiinsa, että eräänä yönä luin sitä ilta yhdeksästä aamuyön tunneille kello neljän tienoille, ennen kuin  päätin, että nukkuakin pitäisi. Tuona yönä koin jännityksen hetkiä, kun hiljaisessa huoneessani alkoi jostain ikkunan suunnalta kuunnua kuulua kummaa rapinaa, sydän pompahti ja hätkähdin, kun jotain valkoista liikahti silmieni edessä. Hui! Mikä se oli? Optisia harhoja, tavallisia luonnon ääniä ikkunan takaa, jännittyneen mielen aikaansaamia epävarmuuksia. 

Valkopukuinen nainen on todella lukemisen arvoinen teos, jos se ei ole ennestään tuttu. Siinä yhdistyy selkeä rikostarina romanttiseen syvään rakkauteen ja uskollisuuteen. Tämä lukemani painos oli tosin lyhennetty. Alkuperäisteoksessa on yli seitsemänsataa sivua, joten tämän teoksen kansilehdellä mainittu "hiukan lyhentäen" ei ihan pidä paikkaansa, sillä kyllä parisataa puuttuvaa sivua tekee jo melkoisen paljon tarinassa. En silti kovin helposti löydä liitoskohtia, joista olisi jotain otettu pois. Valkopukuinen nainen on ilmestynyt myös kaksiosaissena, ilmeisen lyhentämättömänä painoksena Karistolta,  heti vuosituhannen 1900-vaihteessa. Tekisipä mieleni hankkia tuo painos, elllei se olisi niin kamalan kallais antikvaritaateissa. Englanninkielisen version saisi aika halvallakin tilattua. Niin tai näin, niin Valkopukuinen nainen ei ole kertaheittokirja, jonka luettuaan on valmis sysäämään sen mielestään, vaan se on hyvinkin uusintaluvun arvoinen ja kestää useammankin lukukerran.

---

Sonjalle Valkopukuinen nainen, oli vuoden 2011 yksi mieluisimmista lukukokemuksista, ja Mustikkakummun Anna piti teosta lähes Kotiopetajattaren romaani -teoksen veroisena. Näissä teoksissa on kyllä jotain samankaltaista kohtalonomaisuutta, mutta itse en olisi tullut verranneksi Valkopukuista naista Jane Eyreen, vaikka teokset ilmestymisajankohdaltaan ovat smoilta ajoilta.

Pirkko Pekkarinen: Aurora - Vaahteralaakson tyttö!

Pirkko Pekkarinen
Aurora Vaahteralaakson tyttö
Kirjapaja, 1991
208 s.








Alkulause:
Haukka liiteli puitten latvojen yläpuolella levottomana kuin etsien paikkaa, johon laskeutua.

Loppukappale:
Sitten tulisi kesä ja hän näkisi taas Auroran. Missä, sitä hän ei vielä tiennyt. Mutta nyt Thomas uskoi, että kesä tulisi.

Aurora on suomalainen tyttö, jonka isä on karkoitettu maasta sortokauden aikana. Eletään 1900-luvun alkua. Thomas puolestaan on rikkaan kanadalaisen liikemiehen poika.Kumpikin haaveilee taiteellisesta urasta.

Auroa - Vaahteralaakson tyttö on ihan kiva tyttöjen kirja. Romtantiikkaa ja hipppunen historiaa. Tai oikeastaan historia on vähän liian ponnekkaasti läsnä. Suomalaisuuden historian tapahtumat, jotka on ripoteltu tarinan lomaan tulevat niin yhteen syssyyn,että lukiessa alan miettiä vuosilukuja. Vuosiluvut eivät ole koskaan olleet vahva puoleni. Alan miettiä aikaa ja tapahtumia. Lisäksi tarinan kerronta on erikoinen yhdistelmä takautumaa ja nyt hetkeä, Auroralle tapahtuvaa (tai Thomasille tapahtuvaa) ja muistelua. On vaikea sanoa, kuluuko kirjan tapahtumissa vuosi vai useampi.

Koska kaikki suomalaisuuden yleistietous oli sikin sokin päässäni aloin kaivella yksityiskohtia saadakseni hieman selkeyttä ajatuksille ja sain kokoon tällaisen aikajanan kirjassa mainituista tapahtumista ja henkillöistä.

Tutkimusmatkailija Mary Henrietta Kingsley    eli 1862 - 1900
Bobrikov oli Suomen kenraalikuvernöörinä  1898 - 1904
Helmikuun manifesti annettiin vuonna 1899   
Edward Iston maalaus Hyökkäys valmistui 1899
Aurora Karamzin eli vuosina 1808 - 1902

Asevelvollisuussäädös annettiin 1901
Theodore Roosevelt oli  USA:n presidentti vuosina 1901 - 1909
Pariisin maailmannäyttely pidettiin 1900
Buurisotaa käytiin vuosina 1880- 1902
Boksarikapina oli 1899 - 1901   
Wright-veljesten 1. ilmalento tapahtui 17. joulukuuta 1903

Marie Curie sai 1. nobelinsa vuonna 1903

Suht looginen ajankohta siis näissä viittauksissa, mutta pieni epäloogisuus kuitenkinon todettavissa.  Kirjassa mainitaan, että Aurora Karamzin oli kuollut edeltävänä vuonna, tällöin Aurora oli kotonaan Suomessa ja muisteli menneitä ja haaveili suuria. Vuoden täytyi siis olla 1903. Mutta - kun Aurora sitten päätti tyttöystävänsä kanssa matkata isänsä  luokse Kanadaan, kerrotaan, että keisari oli edellisvuonna  säätänyt asevelvollisuuslain, jonka vuoksi moni nuori mies päätti lähteä maasta. Auroran täytyi siis lähteä matkalle vuonna 1902 (koska asevelvollisuussäädös oli annettu 1901). Tapahtumissa siis edetään eteenpäin, mutta vuosiluvut menevät taaksepäin.

Niin tai näin, niin selkeä ajankohta on joulu 1903, joka mainitaan, kun Aurora saa joululahjan palvelijatoveriltaan Marylta ja tämä tapahtuu tarinan loppupuolella. Aurora on pestautunut Thomasin perheeseen palvelijaksi, kun ei olekaan tavannut isäänsä, joka on lähtenyt johonkin tiettömien taipaleiden taakse.

LIsäksi minua kirjassa häiritsi maininta Mary Kingsleystä, joka oli todellinen henkilö ja kirjoitti pari kirjaakin Afrikan-matkoistaan. Aurora-kirjassa mainitaan siitä, että hän putosi tiikeriansaan norsunluupiikkien päälle. En tiedä, onko tämä todellinen tapahtuma, voisiko moninkertaiset alushameet ja vaatekerta säästää hengen tällaisessa ansassa, mutta mikä minua häiritsi oli se, että Afrikassa ei ole tiikereitä. 

Näistä epäloogisuuksista huolimatta pidin Aurora - Vaahteralaakson tyttö kirjasta sen verran, että haluan lukea sen jatko-osatkin (vai ovatko ne edeltäviä osia). Aurora-kirjan kerronta on suht persoonallista ja mukaansatempaavaa. En kuitenkaan vertaisi tätä Montgomeryn kirjoihin tai muihin tyttökirjaklassikoihin, niin kuin takakansiteksti tekee. Romanttinen ote on kerronnassa vahva historian ohella. Aurorassa on paljon haaveita ja unelmia ja siksi se on kevyttä luettavaa.

---

Huom! Pirkko Pekkarinen tunnetaan nykyään kirjailijanimellä Anna Amnell, mutta käytän postauksessa kirjassa mainittua kirjoittajanimeä.

----

Tällä saan taas yhden kasvin lisää Kirjaherbariooni: Vaahtera (Acer platanoides).