Oikein hyvää Ystävänpäivää!
Näin ystävänpäivä mielessäni katsastin kirjahyllyjeni ystävä-tarjonnan ja tällaisia teoksia sieltä löytyi. Tietysti ystävyyttä löytyy myös monissa muissa teoksissa, nämä nyt vain jo nimellä kutsuvat ystävyyden lähteille.
Oman anagrammistisen aforismin mukaisesti:Ystävys on sävytys
ei väsytys.
-AH
Arnaluk
Alkuperäisteos:
Suomentanut Asko Pulkkinen
WSOY, 1920
152 s.
Tukkukauppias Holm on juuri tullut konttrorista kotiin. On ollut rasittava päivä, hän on väsynyt ja nauttii sen tähden kaksinkertaisesti suloisesta rauhasta levätessään nojatuolissaan iltalehteä silmäillen. Viereisessä ruokasalissa kilisevät lautaset ja veitset. Vanha palvelijatar kattaa päivällispöytää. Ilta jo hämärtyy.
Tukkukauppias Holm odottaa vaimoaan ja poikiaan Erkkiä ja Helgeä kotiin, jotka ovat menneet katsomaan Mars-kuumailmapallon ilmaannousua. On syksy ja myrskyä ilmassa. Vaimo palaa kotiin, mutta pojat ei. He ovat yleisön huomaamatta nousseeet ilmapallon koriin, juuri ennen kuin sitä ollaan siirtämässä myrskyn alta suojaan, kun irrotetut narut irtoavat miesten käsistä ja myrsky vie pallon. Hädissään pojat huutavat apua, mutta mitään ei ole tehtävissä.
 |
| Vasta sillä hetkellä ilmaisivat pojat venheessä-olonsa päästäen kamalan hätähudon. |
Kuumailmapallosta ei myrskyn laannuttua kuulla mitään ja kaikki luulevat poikien päätyneen mereen ja kuolleen. Kaikki, patsi poikien äiti, joka ei lakkaa toivomasta. Ja pojat ovat kuin ovatkin selvinneet - Grönlantiin, mutta kuinka he selviävät keskellä jäätä ja pakkasta? Hyvänä apuna on kuumailmapalloon lastatut tavarat ja säilykkeet, sillä kuumailmapallolla oli tarkoitus tehdä tieteellinen tutkimusmatka. Pojat antavat laskeutumispaikalleen nimen Toivon laakso ja pitävät urheasti toivoa yllä, mutta kun jääkarhu ryöstää heidän ruokavarastonsa, alkaa toivo hiipua.
Tässä vaiheessa tarinaan astuu tanskalainen Nordstrand, joka on asuttanut pientä Tassinorkin kylää muutaman kymmenen vuotta, toimien pienen grönlantilaisen kauppa-aseman hoitajana. Vuosittain tulevan kauppalaivan Hans Egeden avulla hän saa kerran vuodessa pinkan sanomalehtiä, joita sitten on lukenut yhden päivää kohti. Nordstrandilla on myös kasvatti, nuori tanskalaissyntyinen tyttölapsi, joka on syntynyt valaanpyyntialuksella, äiti, joka on ollut kapteenin puoliso on kuollut ja kapteeni ei tiedä, sillä "laivassa ei ollut yhtään naista lasta hoitamaan".
– Antakaa lapsi minulle, Nordstrand sanoi. – Otan sen omaksi lapsekseni. Minä hankin sille grönlantilaisen imettäjän ja kasvatan ja opetan sen ihmiseksi.
Lapsi saa nimen Ellen kuolleen äitinsä mukaan, mutta paikalliset antavat hänelle omankielisen nimen Arnaluk.
Erkki ja Helge ovat tehneet huomion ja jättäneet grönlantilaisten kulkutien varteen viestin, jonka Norstrand löytää ja lähtee poikia pelastamaan. Näin kaikki on hyvin. Elämä jatkuu, mutta koti ja äiti, jota Helge erityisesti kaipaa on vielä kaukana. Vaaroiltakaan ei täysin vältytä ennen kuin Hans Egede saapuu vieden pojat ja erään norjalaisen, seikkailuissaan ryvettyneen merimiehen takaisin kotiin. Paitsi seikkailua tässä on myös paljon yleistietoutta tai no, triviaalia tietoa eikä romantiikalta vältytä. Norstrandilla on yksinäisyyden kaipuuseensa omat nuoruuden surunsa, ja Erkki, Erkki ei saa mielestään Arnalukia.
 |
| "Ilta on hämärtynyt tähdet tuikkivat" |
Erkki pysähtyy. Hän näkee edessään "tamassan", näkee maan, kaukaisen Pohjolan juuri samanlaisena kuin sillon ensi kertaa Toivon laakson rinteeltä. Niemi niemen vieressä, värikylläisinä, puhtoisina, mahtavapiirteisinä. Hän näkee mursun silmät, muistaa toivon, jota napaseudun yö tukahdutti, mutta ei voinut hävittää, tuntee uudelleen pelastumisen ilon. Ja hän näkee edessään Tassinorkin ja jouluyön kuutamosen pakkaskirkkaine taivaineen. --- --- ja syvällä hänen sisimmässään palavat Arnalukin tummat silmät samanlaisina kuin ne loistivat silloin, avomielisinä ylvään puhtaina.
Erik Hansenin Arnaluk on huikea tarina, jossa on seikkailua, luontokuvausta ja romantiikkaa. Pääpaino on kuitenkin tämän erikoisen saarialueen luonnonoloissa. Ajankohta, johon tarina sijoittuu on 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmmenellä. Teoksessa viitataan ainakin vuosiin 1904 ja 1906 menneisyytenä, sekä Arktisen alueen tutkijoihin Mylius Eriksen, Hagen ja Jörgen Brönlund? Tanskan ja Grönlannin yhtenäisyyttä korostetaan ja kerronnassa on toki kolonialistisia piirteitä puhumattakaan kristillisestä arvomaailmasta, joka ilmenee mm. poikien äidin toivossa saada lapsensa kotiin. Suhde alkuperäisasukkaisiin on lämmin, joskin hieman mietin muutamia kuvauksia, erityisesti pienen Pinguit-pojan suhteen.
Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on mukava lisä kerrontaan. Tämä oli kiehtova kuvaus sadan vuoden takaa hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta sinänsä.
Luonnon kuvaus:
Ja hän kertoo heille Grönlannista, maailman kauneimmasta maasta, Tanskan pohjoisimmasta osasta, valtion jalokivestä ja Tanskan ihanimmasta maakunnasta. Jäätiköstä, ikuisista, määrättömistä sisämaan jäistä, jotka raivaavat tiensä mereen ja lohkeilevat muodostaen jäävuoria, mahtavia möhkäleitä, jotka irtautuivat jääemostaan ja ukkosen tapaan jyristen liukuvat mereen. Revontulista, valtavista taivaan valoista, kesästä, jolloin aurinko paistaa lakkaamatta, syvien vuonojen kauneudesta ja kukin koristettujen, marjarikkaiden laaksojen reheveyydestä. Suuresta hiljaisuudesta, luonnon majesteetillisesta äänettömyydestä, jäänlähdöstä, jolloin napaseudun hyytynyt maailma herää eloon, ja meri, Grönlannin ehtymätön ruoka-aitta, kuohuu täynnä hylkeitä, mursuja ja kaloja, rekimatkoista, kun rakeiksi jäätynyt lumi ratisee jalaksen alla, tuiskun myllerryksestä, myrskyn ulvonnasta ja tuulen tohinan tarinoista.
Grönlannin kieli:
tamassakukussarpatdårtokarnavêrutigssiangaluit, joka siis merkitsee: tämä kaikki on harjoittelua, ettei tehtäisi virheitä. (Googlekääntäjän mukaan: Jos teet tämän, pystyt siihen).
--
Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 15: Kirjan nimi ei ole suomea. Jos ei oteta alaotsikkoa lukuun, niin nimi Arnaluk on grönlantia ja tarkoittaa naista.
Etelka hurjistuu
Gummerus, 1933
169 s.
Etelka riehaantui: – Tuolla, näettekö, tuolla on Portofino! Näettekö Pyhän Yrjön kirkkoa tuolla kummulla, ja tuota pientä satamaa, se on luonnonsatama... Tuolla on majatalo... ja tuolla on se pieni huvila, jossa isä ja minä asumme..! Ja tuolla – katsokaa tarkasti – on viinitarha, ja omistaja on jettatore.
Minä olen Etelka -kirjasta tutun italialaissuomalaisen tytön seikkailut ja toilailut jatkuvat ja tällä kerralla matkataankin pieneen italialaiseen kalastajakylään Portofinoon, jonne Etelka on palannut vietettyään yhden talven Helsingissä. Etelka on kutsunut Helsinkiläisen koulukortteerin ystävänsä luokseen. Irman, joka on sairastunut ja jolle lääkäri on suositellut matkustamista Etelään ohella Italiaan matkustaakin tuttu joukko: Pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi sekä heidän kaksosserkkunsa Ossikka ja Muori. Mukaan lähtee myös Anna-täti ja Venla-täti, joka tuttuun tapaansa saa aika ajoin "järkytyksiä".
Kerronta on kaikkitietävää kuvailua suunnitelmista ja valmisteluista, Italiaan päästää vasta sivulla kuusikymmentä, jolloin Juna kiiti Lombardian tasangon halki. Maissi ja vehnäpellot aaltoilivat ja näiden välissä seisoivat silkkiäispuut riveissä. Väkeä oli peltotöissä, mutta vetojuhtina melkein yksinomaan härkiä. Kerronnassa on matkakirjan otetta nimistöineen ja luonnonkuvailuineen. Hieman humoristinen ote kertojalla on, joskin välillä mietin onko hieman väheksyvältä kuulostavaa asenne naamioitu huumoriksi.
Se on puuaura, hän sanoi. - Olen lkenut, että täällä vielä paikoitellen käytetään samanlaista puuauraa kuin kaksituhatta vuotta sitten. Muori oli sitä mieltä, että Mussolinin olis kiellettävä niiden käyttö, annettava maalaisväestölle määräys ostaa reilut aurat Laborista ja viedä vanhat musoon. - Äiti sanoo, ettei ole väliä, vaikka olisikin vähän vanhanaikainen, mutta en luule, että äitikään pitäisi eläessään kahden tuhannen vuoden vanhaa esiliinaa, Tessi huomautti.
Ennakkoluuloisuus tulee ilmi myös maanalaisessa, kun Venla-täti miettii, kuinka kestävä tunneliverkosto on.
Osa maanalaisen rautatien verkosta oli jo melko vanhaa, osan olivat sotavangit maailmansodan aikaan rakentaneet. Eräs osa oli italialaisten työtä... Italialaisten! Venla tädin sydän hypähti kurkkuun. Kykeneekö italialainen kunnolla muuhun kuin vääntämään posetiivia?
Nimi Etelka hurjistuu muodostuu kuvaavaksi tarinan nimeksi vasta kerronnan loppupuolella, kun totuus alun tekstiotteen Jettatoresta paljastuu. Enpä kerro itse tapausta, mutta sen seurauksena isä Ralf pistää Etelkan ruotuun ja sulkee tämän huoneeseensa. Etelka kuitenkin karkaa mistä seuraa se kaikkein hurjin seikkailu. Karkumatka päätyy roistojen kynsiin ja Etelkaa etsimään lähteneet Ossikka ja Muori myös. Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, kun Ossikka keksii keinon lähettää hätäviestin vuorilta alas laaksoon iloisesti solisevaa puroa myöten.
Etelka hurjistuu on ihan metka kirja. Yhdistelmä matka- ja seikkailukirjaa, jonka hahmot ovat ilmeikkäitä ja omintakeisia. No, onhan tässä jotain rivienvälistä aistittavissa olevaa asenteellisuutta. Loppujen lopuksi hyvin vähän kuvataan paikallista väestöä. Pääpaino on lasten tekemisissä joissa kyllä vaihtelua riittää.
Minun tekisi kuitekin mieleni tietää vähän enemmän Italian taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1930-luvun alun tietämillä. Jotain vertauskohtaa ehkä on löydettävissä Jean Websterin Vehnäprinsessa -teoksessa, jonka voisi lukea uudelleen.
Kirjailijalle sattunut kömmähdys:
Viitaten Etelkan tarinan aiempaan osaan, kirjailija kuvaa, kuinka Venla täti --- vaipui mahtavaan laiskanlinnaan, jonka kerran oli saanut lapsilta lahjaksi ... Näinhän ei kuitenkaan ollut, vaan lapset olivat hankkineet tädille jalkalampun johon olivat tehneet itse varjostimen, jotta täti voisi lukea nojatuolissaan.
Politiikkaako?
Kalalokit seurasivat jälleen kirkuen laivaa. Muori sanoi, että ne olivat Saksan alamaisia ja että niillä oli rautaristi siiven alla. Tessi koetti parhaansa mukaan etsiä ristiä kaukoputkellaan, mutta ei vain löytänyt.
Ossikan ja muorin tunnuslause: "Ei mitään tunteita"Täytyipä selvittää, keitä olivat nämä mainitut henkilöt, kuin Savonarola "joka poltettiin koko äijä", kuten Etelka kuvaa ja saa nuhteet Anna-tädiltä: "Minusta on hiukan sopimatonta, että puhut tuolla tavalla sellaisestakin henkilöstä kuin Savonarola." tai Musius Scevola, jonka mukaan Etelka on nimennyt adoptoimansa "vasentassuisen" koiran, joka on merkittävässä asemassa lopun seikkailun onnelliseen päättymiseen.
Mistä voisin vielä mainita on tuo kansikuva, jota mietin ja jota minun täytyi selvitellä, kuinka todellisen kuvan se antaa ja miten se liittyy itse tarinaan. Kansikuvasta oikeastaan vain Venetsia liittyy tarinaan, sillä Venla-täti astuu erehdyksessä väärään junaan ja joutuu Venetsiaan kadottaen niin lahjoiksi hankkimansa kalakukon kuin silkkisen aluspaidankin. Portofinoa ei kansikuvassa kuvata, jos sellaiseksi ei oteta tuota jalkojaan vedessä liottavaa naishenkilöä oteta lukuun, mutta sijainti ei tällöin pidä lainkaan paikkaansa. Mikä minua myös mietitytti on tuo tulivuori. Ensimmäisenä tuli mieleeni Etna, joka sijaitsee kuitenkin Sisiliassa, mutta tutkiessani asiaa totesin, että onhan Vesuviuskin. Kerronnassa ei kuitenkaan puhuta mitään niin Pisan tornista kuin Vesuviuksestakaan ja vaikka Rooman amfiteatteri kyllä kiinnostaisi Arvia, ei sinnekään nyt kuitenkaan ehditä.
--
Pieni helmet 2026 -lukuhaaste kohta 4. Kirjassa keräillään jotain. Lapset keräilevät kauniita kiviä.
Suuren takojan alasimella
Kirjapaja, 1949
341 s.
Helli Kaikkosen Suuren takojan alasimella on monisyinen avioliittokuvaus kahden erilaisen elämänkatsomuksen omaavan parin välillä. Se on myös vahva kehityskertomus lapsen kasvusta aikuisuuteen. Päähenkilö Annikka on uskovaisen kodin lapsi. Mitä hän kuitenkaan ei tiedä, on Pääsiäisen tapahtumat. Niitä ei herkälle pienelle lapselle ole kerrottu. Jeesus on hänelle vain hyvä opettaja ja ystävä. Siksipä, kun erään kerran vieraillessaan Tuovisen tädin luona täti kertookin hänelle ristiinnaulitsimesta, järkyttyy Annikka. Myöhemmin, jo rippikoulun käyneenä ollessaan lastenhoitajana eräässä perheessä saa hän ohjeen, että ei siinä mitään, vaikka hän puhuisi Jeesuksesta, mutta "älä kerro lapsille näitä järkyttävyyksiä". Annikka toteaa, että varmasti Taivaan Isä antaa ymmärrystä toimia oikein.
Teos alkaa siis lapsuudesta, mutta siirtyy piankin aikuisuuteen. Annikka ihailee Pietarissa näyttelijäksi opiskelevaa Ingaa, joka vierailee kylällä ja järjestää esityksen Minna Canthin Anna-Liisa näytelmästä, jossa hän itse näyttelee pääosaa. Inga kutsuu Annikankin katsomaan näytelmää ja Annikka menee, vaikka uskovaisena ja vanhempiensa opastamina onkin hieman varauksellinen tällaisten huvien suhteen. Onhan Anna-Liisa kuitenkin vakavahenkinen näytelmä. Tällöin yleisössä istuvaan Annikkaan kiinnittää katseensa Jukka Marttinen, jota yleisesti kutsutaan 'Jumalattomaksi Marttiseksi'. Ei Marttinen mikään juomari ole, hän on lukeva, hyvä työmies, mutta jumalankieltäjä, joka ei halua olla missään tekemisissä kristillisten asioiden kanssa.
Tapahtumat kehittyvät, Kylällä syntyy lavantautiepidemia. Marttinenkin sairastuu, mutta Annikka auttaa sairastuneita ja Marttinen, nähdessään Annikkan uudelleen alkaa toipua. Hän päättää, että tuon tytön hän kyllä poimii.
Lavantauti vie Annikkan vanhemmat ja hän jää orvoksi, mutta Marttinen, josta Annikkaa on jo varoitettu, on sulaa hyvyyttä tytölle. Ensialkuun. Kun avioliitto on solmittu hän alkaa ohjata tyttöä pois uskonasioista. Hän on miehinen mies ja määrää, että Annikka liittyy samaan kuoroon, kuin hänkin. Virret saa jäädä ja vaihtua muihin lauluihin.
Syy Marttisen vastahankaan uskonasioihin on lapsuudessa. Hän kokee, että hänen sukunsa on kirottu, sillä monet hänen sukulaisistaan on syntyneet jollain tavalla viallisina. Siksi Marttinen on pitkään ajatellut, että ei koskaan avioituisi, kunnes kohtasi Annikkan.
Niin Annikka kuin Jumalaton Marttinenkin joutuvat kohtaamaan omat taistelunsa, kun ihmistä väkevämmät voimat ovat asialla.
Suuren takojan alaisimella Helli Kaikkonen käsittelee monia vaikeita teemoja armollisella otteella. Mikä minulla on jäänyt mieleen aiemmasta lukukerrasta joskus lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa on kuinka kylännaiset ottivat ja piiskasivat nokkosilla naisen, joka oli ensin piiskannut lapsensa nokkosilla, koska tämä oli pilannut kastikkeen. Annikka on jo lapsena nähnyt, että on hyviä ja on pahoja ihmisiä. Henkilöhahmoissa on moniulotteisuutta ja luonteikkuutta aina Tuovisen tätiä myöten, joka myös joutuu kohtaamaan omat taistelunsa. Kerronta on kaikkitietävää, näkökulmahenkilönä Annikka. Ajankuva vie lukijan aikaan ennen sotia. Yhteiskunnallinen aspekti on vahva. Ruukin väki ei seurustele kyläläisten kanssa. Ruukki ja kyläkunta ovat kaksi erillistä yhteisöä. Kristillisenä teoksena teos ei heristele. Lukija saa muodostaa kantansa ihmis- ja luonnekuvauksen perusteella. Hyvän ja pahan taistelu on ainakin kuin konsanaan Tähtien sodassa, vaikka teokset toki ovat tyystin erilaisista lähtökohdista luodut.
Helli Kaikkosen kyky tarkastella asioita lapsen näkökulmasta tulee hyvin esille kuvauksessa Annikkan eksymisestä matkalla tapaamaan metsässä asuvaa henkilöä.
"Tie vain kääntyi jonnekin pois, enkä minä sitä enää löytänyt", kertoo Annikka löydettäessä. Tämä on myös yksi avainlauseista teoksen teemoihin.
Mitä mietin, on kuvauksen pohjautuminen todellisuuteen. Kuvaako Kaikkonen jotain tiettyä suomalaista ruukkiyhteiskuntaa. Kaikkonen on syntynyt Värtsilässä, jossa vietti lapsuutensa, mutta avioiduttuaan muutti mm. Viipuriin. Wikipedian mukaan Kaikkonen tässä teoksessa kuvaisikin juuri Värtsilän ruukkiyhteiskuntaa.
Ruukkiyhteiskunta:
"Onnellisena hääräilee Annikka uudessa kodissaan, Harjun valkeassa pikku talossa. – – – kuinka he lapsena olivat ihailleet tätä Taivaan Pankkoa. – – – – – – Täältä näkyy kauas. Näkyy joen uoma, joka ruukin kohdalla yltyy koskeksi, näkyy kirkko ja entinen koti. Näkyvät vielä ruukin laajat peltoaukeamat ja niiden takana ylväs mäntymetsä, jossa salskeat, punakylkiset männyt muodostavat avaan vilvaan temppelin, 'kirkkometsän', jossa puut humisevat rauhaa. Ja Annikka muistaa, että sen takana on vieä 'Satumetsä', jossa valkea jäkälä muodostaa ihmeellisen korukudoksen maan pinnalle."
Vanhat lauseparret:
Taitavat olla onnellinen pari, kun noin yhdessä laulelevat, tuumaa nuorempi neitosista, joka äskettäin on tullut paikkakunnalle. - Onnellinenko? vastaa toinen. - No siitä nyt ei osaa vielä mitään sanoa, ennen kuin ovat säkin suolaa yhdessä syöneet.
Mainittakoon vielä, että Suuren takojan alasimella on voittanut aikoinaan Suuren Pohjoismaisen Kilpailun parhaana kristillisenä romaanina (yhdessä Tanskan kanssa).
Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 1: Kirjassa on kuva kirjailijasta
 |
| Kansikuvitus: Leena Lumme |
Hiekkalan lasten tarina
Gummerus, 2006
464 s.
Kuvittanut Sanna Hietala
Kansikuvitus: Leena Lumme
Vuokko Niskasen Hiekkalan lasten tarina kertoo lapsuudesta Karjalassa, Laatokan rannalla Käkisalmen liepeillä. On Olavi ja Inkeri, Annikki ja myöhemmin junassa syntyvä pikkuveli. On naapurin lapset. On koulun aloittaminen ja ystävysten leikit, ilot ja surut. On karjalan murre. On isä, joka joutuu sotaan ja ukki, joka on poliisi ja mummi. Ja on yhteisö, joka hajaantuu, kun evakkoon joudutaan.
Hiekkalan lasten tarina on kokoomateos, johon kuuluu teokset: Hiekkalan lapset, Hiekkalan lapset matkustavat, Arvo ja Inkeri, Olavi oppii lukemaan, Hyvästi Hiekkala, Älä pelkää Inkeri, Hiekkalan lapset evakossa ja Hiekkalan lasten ilonpäivät.
Hiekkalan lasten tarina on lämminhenkinen lapsentajuinen muistelmateos lapsuudesta Karjalan kannaksella. Alussa luvut ovat lyhyehköjä, hyvin yksinkertaisia kuvauksia jostain asiasta tai tilanteesta ja pitenevät loppua kohden saaden ympärilleen lisää kerronnallisia vivahteita. Mainio lisä kerrontaan on Sanna Hietalan mustavalkokuvitus, jossa on runsaasti yksityiskohtia (yhdessä kuvassa vähän liiankin yksityiskohtaista). Niskanen käsittelee monia lasten arkeen kuuluvia asioita, jotka varmasti ovat ajankohtaisia myös tämän päivän lasten kohdalla, kuten erilaiset pelot ja vaaralliset leikit. Nykyään saa lukea somehaasteista, jotka ovat vaarallisia, Hiekkalan lapsissa on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka enää ei lapsia kuritetakaan "koivuvitsalla".
Kokoomateos poikkeaa kuitenkin alunperin 1970-/1980-lukujen vaihteessa ilmestyneistä teoksista siinä, että alkuperäisteokset olivat erityisesti suunniteltu juuri lukemaan oppineille, opetteleville. Teosten ensimmäinen luku oli suuraakkosin ja tavutettuna ja tarinan edetessä fontti muuttui pienemmäksi ja tavutus jäi pois. Kokoomateoksen kieliasua on myös tarkistettu ja korjailtu.
Millaista oli kansakouluopetus sota-aikana?
Elvi käytti myös rekimatkan läksyn opettelemiseen. Hän piti käsiä korvilla, ettei poikien lukeminen olisi häirinnyt ja antoi tulla kovalla äänellä:
Huelva, Tinto, Mijares, / Jucar, Margo, Hemares,/ Sangoneva, Ebro, /Guadiana Guadalquivir.
Itse en muista paljoakaan kouluaikojeni maantiedon opetuksesta, mutta Espanjan jokia me ei ainakaan opeteltu.
Sota ja laulut pistivät myös vähän mietteliääksi:
Ei minun isäni henki ollunna halapa. En ikkään laula sitä lauluva, hän sanoi nikotellen.
Satakirjastojen lukuhaaste kohta 14: Kirjassa rakennetaan jotakin
Muualla mainittua:
Sukututkijan loppuvuosi: Ei sisällä turhaa dramatiikkaa vaan pysyy realistissävytteisenä
Lastenkirjahylly: "hieman vanhakantaisesta lapsikuvaksesta huolimatta tarinoista on otettu yllättävän paljon uusia painoksia" ja "Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona".
Kirjojen keskellä: Luontevasti kerrottua arkielämää entisajoilta
Tulla Hagström
Petra ja villihevonen
Alkuteos: Petra och vildhästen
Suomentanut Irmeli Helin
Kansipiirros Kirjailijan, -suunnittelu Barbro Lundberg
Artko, 1979
157 s.
Aloitus: Petra Granbergin tullessa ulos pihalle oli vielä pimeää. Lumi narisi jalkojen alla, ja tähdet tuikkivat korkealla hänen päänsä yläpuolella. Hän oli menossa navettaan.
Petra on 16-vuotias (?) nuori, hevoshullu, joka varhain aamulla huomaa hämäräperäisen hevoskuljetusauton kotinsa lähistöllä ja kuulee kahden miehen oudon keskustelun. Hän ottaa auton rekisterinumeron ylös ja pistää sen talteen sen enempiä miettimättä.
Petra käy Karinin ratsastuskoulua. Hänen ystävänsä Siv käy myös tallilla ratsastamassa. Siv on sokea. Petra on myynyt oman Pääsky-poninsa Siville ja etsii nyt uutta hevosta. Hän luulee löytäneensä unelmiensa hevosen, kun isä ostaa hänelle Laran. Mutta kaikki ei ole kunnossa. Ratsastaessaan Laralla Petra huomaa, että Lara ontuu. Petraa kiinnostaa myös lähistöllä liikkuva villihevonen. Kenen se on?
Hevosia, varkaita, surua ja iloa liittyy tähän ihan luonnikkaaseen hevostarinaan. Tarinasta tekee hieman epätavanomaisemman se, että kerronnassa on mukana sokean mahdollisuudet ratsastusharrastukseen, ja erityisesti kouluratsatukseen, jossa määrätyillä kuvioilla on suuri merkitys. Kuinka sokea pystyy esimerkiksi suunnistamaan tiettyyn pisteeseen maneesissa? Kerronnassa puhutaan jostain opastimesta, ja kaiuista, äänien heijatumisista, mutta tämä kaikki käy kyllä yli minun ymmärryksen.
Hauska sivujuonne ja lukiessa mieleen noussut yhdistävä tekijä, kun vähää aikaisemmin olin nähnyt Tohtori tuli kaupunkiin -sarjan jakson, jossa sokeaa pappia yritettiin saadaan liikkeelle ja ratsastamaan, ettei ihan mökkiytyisi. Ei mitään helppoa hommaa, sanoisin ja vaatii aika paljon uskallusta, apuvoimia ja sisukkuutta, ettei heti anna periksi.
---
Vaara-kirjastojen Luontoa-lukuhaaste: Pääosassa eläin
Minä olen Ethelka
Gummerus, 1931
139 s.
Juna oli täpötäynnä väkeä, etupäässä koululaisia ja muita kesälomalta palaavia.
Näin alkaa tämä vilskettä ja vilinää täynnä oleva koululaiskertomus, jonka päähenkilöitä on italialaisen Ethelkan lisäksi Eevi (13 v) ja hänen serkkuns Ossikka ja Muori (10v), ilmeisesti kaksoset, näin olen nyt ymmärtäväni, pikkusisko Tessi (9v) ja veli Arvi (12 v). Tämä serkusjoukko on kotoisin Viipurista ja ovat nyt matkalla Helsinkiin, jossa Eevi ja Tessi aloittaisivat tyttökoulussa, Muori ja Ossikka yhteiskoulussa ja Arvi menisi normaalilyseoon. Lisäksi joukkoon asettuu myös Irma, joka oli Eevin ikäinen.
Ajankuva on 30-luvun suomi, jos kohta Ethelka, tuo italialainen tyttö, joka on Anna-tädin lapsuudenystävän tytär ja "varmasti pieni enkeli". Anna-täti on postineiti ja serkusjoukon oikea täti, jonka luona he eivät kuitenkaan asu. Koulukortteeri on Venla-tädin luona, jolla on kaksi mustaa kissaa Hamlet ja Ofelia ja papukaija, jonka nimi ei minua miellytä, niin historiallinen kuin onkin, ja joka aina sopivissa paikoissa huutaa: apua, apua! Venla-täti on aina välillä syvästi järkyttynyt ja Anna-täti, joka on hänen hyvä ystävänsä saapuukiin vähän väliä paikalle pistämään asioita järjestykseen ja olemaan Venla-tädin tukena lapsikatraan järjestyksessä pitämisessä.
Minä olen Ethelka on tyypillinen lasten ja nuortenkirja. Olen määritellyt tämän tyttökirjaksi, vaikka määritelmä ei ihan eksakti ehkä ole, sillä joskin kirjan nimen mukaan Ethelkalla on varsin merkittävä asema kerronnassa tapahtuu tässä yhtä ja toista myös muulle lapsijoukolle, kuten esimerkiksi Ossikalle, joka parsimistalkoissa nielaisee vahingossa silmäneulan.
Sanoin, että tyypillinen. Se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa. Onhan tässä lapsille ominaista kohellusta ja vilskettä mutta on tässä kuitenkin jotain hieman epätyypillistäkin, kuten lapsella nimi Muori. Kerronnassa on humoristista otetta ja vaikka Anna-täti antaakin kasvatuksellisia neuvoja ei tämä ole lainkaan "opettajamainen". Ja Venla-täti, joka koulukortteeria pitää on kaikkea muuta kuin hahmo, jonka kuvittelisi ottavan lapsia asuntoonsa asumaan.
Mitä tulee Ethelkaan niin hänen isänsä on kirjailija. Äiti on ilmeisesti kuollut. Ethelka on asunut Italiassa, jossa hänen isänsä myös on, mutta onko isä italialainen vai suomalainen on minulle hieman epäselvä asia. Ethelka puhuu kuitenkin suomea, joten hän on suomalainen, mutta onko hän suomalaisitalialainen on epäselvää.
Ethelka ei ole lainkaan enkelimäinen vaan aika venkula, jonka anteeksipyyntö naapuruston naisille on kaikkea muuta kuin anteeksipyyntö ja mikä päättyykin italiankieliseen rimpsuun:
"Mi saluti caramente il Suo signor padre, la Sua Signora madre, Suo fratello e Sua sorella! "
Ethelka myös kertoilee suuna päänä "kummitusjuttuja" Italiasta muille lapsille, kuten: "meillä on laajat makaroni pellot ja joka aamu vien tuoreita vermisellin kukkia pöydälle" . Määritelmä moisesta satuilusta kummitusjutuksi on hieman erikoinen, sanoisin. Ethelka saa kuitenkin kuulla opettavia sanoja valehtelusta ja Ethelka yrittää parhaansa totuudenpuhumisessa ja kerrottuaan tosiasioita Italiasta, saa Arvi elämänsä ensimmäisen kympin maantiedon kokeessa.
Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaista tarinaa. Seuraavat osat on Ethelka hurjistuu ja Rikas Ethelka. Kirjat ovat ilmestyneet 1930-luvulla, ja jotain ajan ilmapiiristä on pujahtanut tähänkin teokseen.
Lapset suunnittelevat pääsiäiskutsuja ja kuvaelmien esittämistä, jossa katsojat saisivat arvata, mitä esitys esittää.
"Katsokaa, kuka minä sitten olen? Ethelka asettui mahtipontiseen asentoon. – Katsokaa tänne, minä seison tässä, pikimustassa mekossa, otsa rypyssä ja käsi käskevästi näin ojennettuna, kohollaan. Kuka minä olen? – Mooses Punaisen meren rannalla! Ethelkan silmät melkein liekehtivät. – Mooses! Mikä Mooses – Mussolini tietysti!"
Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tämä lähes sadan vuoden takainen poliiittinen ilmapiiri näkyy jatko-osissa. Tavanomaisuudessaan siis kuitenkin hieman epätyypillinen lasten- ja nuortenkirja.
Kirjallisuusviitteitä:
Arvi lukee Araukaani-intiaaneista. Kyseessä on ilmeisesti Gustave Aimardin intiaani-aiheiset nuortenkirjat. Samoin "Partiolaisen urotyö" kiinnostaa lukijaa. Tästä en tiedä, onko kyseessä jokin kirja vai kenties sanomalehdessä ollut uutinen. Digitaaliset aineistot -haulla tuli Helsingin sanomien 18.12.1930 ilmoitus Ukko Kivistön Pöllövartion seikkailut -teoksesta, jonka lisämääreenä oli partiolaisten urotöitä. Ehkä viittaus koski sitten tätä teosta.
Näitä pieniä ajanilmentymiä on joskus hauska bongailla kerronnan lomassa. Ne luovat todellisuuden tuntua ja aidon elämän ilmapiiriä.
Teoksessa muutamia jännitteitä, jotka minua mietityttävät. Ensinnäkin se, miksi lapsia lähetetettiin Viipurista Helsinkiin asti kouluun? Eikö Viipurissa olisi ollut mahdollisuuksia siinä, missä Helsingissäkin?
Toinen seikka on italialaisuus. Ethelka saa tulopäivänsä iltana syödäkseen makaronia, mutta se on maultaan hyvin erilaista kuin Italian makaronit. Viiniä ei ole tarjolla vaan maitoa. Pahiten kuitenkin minua värähdyttää, kun Ethelka saa moitteita siitä, että hän ei ole pessyt kasvojaan.
"Ethelka katseli kattoon. – Emme me Italiassakaan yhtämittaa pulikoi vedessä... isä Giovanni, se on se meidän ikioma kalastajamme, sanoo että nahka vain kuluu, ja ja Bettina sanoo, ettei Pyhä Neitsyt yhtään pidä liiallisesta siisteydestä! Se on vallan syntiä! - Mutta Bettinahan on katolinen, etkä sinä ole. - En, myönsi Ethelka vastahakoisesti. – mutta minä voin tulla ... jos minun täytyy kovin usein peseytyä. - Ethelka, Anna tädin ääni oli nuhteleva, – kuinka voit puhua noin? En olisi ikinä uskonut, että sinä olet noin epäsiisti! Tiedän varmasti, että isä olisi pahoillaan, jos hän tämän tietäisi. Näitkö häntä koskaan likaisena? - Ethelka pohti asiaa. – En, myönsi hän sitten ... "
Tämä asenteellisuus katolisuutta ja italialaisuutta kohtaan on, no pöyristyttävä. On myös epätavanomaista että tyttölapsi, vaikka tämä onkin saanut, äiditön kun on, kasvaa vapaasti ja ilman suuria sääntöjä ei pitäisi huolta siisteydestä. Jään mielenkiinnolla tutkimaan, kuinka Italiaa kuvataan jatko-osissa ja kuinka Ethelkan ihmiskuva kehittyy.
...
Kyyti 2026 -lukuhaaste Helmikuu: Kirja liittyy Italiaan
Alkuteos: Madame Dorthea
Suomentanut Anna-Maria Tallgren
WSOY, 1942
317 s.
ALKU : Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.
Lannistumaton sydän on ennen kaikkea tarina naisesta. Dorthea on suuren perheen äiti. Seitsemän lasta hänellä on (äkkiseltään katsottuna). Vanhin poika Vilhelm on vihreäsilmäinen ja punatukkainen, mistä häntä on kiusoilteltu. Järkevä poika hän on. Sitä seuraava on Klaus. "kaunis poika" ja jota pituutensa vuoksi usein ajatellaan vanhimmaksi. Bertel on herkkä lapsi.
- Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis! Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – vihelteli kuin mustarastas harjulla ja kuherteli kilpaa viidakossa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa. - Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista? Poika punastui. - Vilhelm, hän sanoi hitaasi. Ja vieläkin hiljemmin: – ja Dabbelsteen.
, Birgitta, Elisabeth, Rikke ja Pikku-Kristen. Dorthean mies, Jørgen Thestrup on lasitehtaan isännöitsijä (?) Tosin on Dorthea ollut aviossa jo aiemminkin, kun hänen äitinsä oli naittanut hänet 16-vuotiaana paljon vanhemmalle miehelle Bisgaardille. Ei Jørgenkaan mikään nuorukainen ollut, kyllä hänelläkin ja Dorthealla vaikuttaisi olevan ikäeroa melkoisesti, mutta liitto on kuitenkin ollut onnellinen, omavalintainen.
Tarina alkaa siis talvisena myrskypäivänä. Ilta lähenee ja äiti odottaa Vilhelmiä ja Klausia kotiin. He ovat lähteneet kotiopettajan Dabbelsteenin matkassa käymään jossain eivätkä ole palanneet. Äiti huolestuu. Ja kun aletaan kysellä kuullaan, että Dabbelsteen on suunnannut pojat mukanaan kotiseuduilleen päin. Isä Thestrup lähtee muiden kanssa etsimään heitä.
Pojat selviävät isoäitinsä luokse Vilhelmin järkevyyden takia. Ja sieltä takaisin kotiin Brovoldiin. Mutta kun etsijät yksi toisensa jälkeen myös palaavat ei Jørgen Thestrup palaakaan. Hän on kadonnut, vaikka olisi luullut risteävän poikien matkan kanssa.
Aika kuluu eikä Thestrupin kohtalosta saada lopullista selvyyttä. Dorthea rouva jää yksin lasten kanssa. Kuinka hän selviää. Miten käy lasten? Tehdas saa uuden isännöitsijän. Dorthean on huutokaupattava omaisuutensa, muutettava. Järjestettävä vanhempien poikien kouluolot. Suunnattava toisaalle.
Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän on kuvaus 1700-luvun loppupuolen norjalaisesta yhteiskunnasta. Dorthea on, ei aivan aatelistoa, mutta säätyläisrouva. Hänellä on palveluskuntaa imettäjistä keittiöpiikoihin. Dorthean suhde äitiinsä on varauksellinen. Taustalla on peiteltyjä salaisuuksia.
Lukiessani mietin, millaista mahtoi elämä olla Norjassa 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä? Dortheasta mainitaan, että hän on ollut opettaja ja lapset käyvät koulua. Elisabethkin, joka tarinan loppupuolella on vielä viisivuotias neuloo ja ompelee ja kutoo varsin sievää nauhaa. Millaiset kouluolot olivat Norjassa tuolloin? Mietin tätä lukiessani ja vertailen Suomen historiaan. Vilhelmille ja Klausille suunnitellaan katedraalikoulua. Varmaankin paremmissa perheissä luku- ja kirjoitustaito hallittiin, mutta maalaisväestön suhteen ehkä ei niinkään. Sääty-yhteiskunta saneli paljon ihmisten eloa ja oloja tässäkin tarinassa.
Kiintoisa tarina tämä oli ja hienovaraista kerrontaa, joka olisi uudemmankin lukukerran arvoinen. Erityisesti Dorthean luonteen osalta olisi kiintoisaa tarkemmin pystyä analysoimaan tarinaa. Teoksen loppupuolella hän käy keskustelua saksalaisen Sharlackin kanssa hengellisistä kysymyksistä. Sharlack on kai katolinen, minkä mystiikkaan liittyviä piirteitä Dorthea pitää haihatteluna. Dorthean luonnetta ja maailmankuvaa pitää koossa järki. Päivä edustaa hänelle valoa ja hyvää elämää, yö taas pimeyttä ja pahaa.
Dorthean motto:
L'amour ´cest un plaisir, l'hommeur c'est un devoir.
Silmien värien analysointia:
... Vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa. Hmm! Värikö vai silmistä heijastuva sisäisyyskö sen piirteen aiheutti?
Erityismaininta tälle ilmaukselle:
Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa...
---
Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 3: Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä . Ranskan lisäksi tässä on myös saksankielisiä osia.
Muualla:
Hyönteisdokumentti: Romaanina jotenkin muodoton, tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön. Hmm. Ehkä tämän teoksen syvimpään olemukseen on hieman vaikea päästä.
Kirja-aitta: Lukija on huomoinut sääilmiöiden (sateet ja tuulet) keskeisen aseman kerronnassa ja pitää naiskuvausta neutraalina.
Neiti Etsivä ja robotti
Alkuteos: The Crooked Bannister
Suomentanut Lea Karvonen
Tammi, 1976 (2. painos)
129 + 2 s.
Kylläpä oli kammottava teos ollakseen Neiti Etsivä -tarina. No, kammottavien piirteidensä lisäksi tämä oli muutenkin aika kehno kirjallinen suoritus. Parempiakin sarjan tarinoita olen lukenut.
Jonkinlaista goottitunnelmaa ja jännityselementtejä tällä on haettu ja kyllähän käärmeitä nielevät käärmeet ja myrkyt ainakin minua kammottivat. Paulan isä, asianajan Drew on saanut toimeksiannon eräältä Melodyn pariskunnalta nostaa syyte Rawley Banister -nimistä miestä vastaan petoksesta. Asianajan Drewin mielestä Banisterin arkkitehtonisesti erikoinen linna vallihautoineen saattaisi kiinnostaa Paulaa ja siksi hän pyytää tämän tutkimaan linnaa, jos sieltä löytyisi lisäavuja toimeksiantoon. Avukseen Paula saa serkukset George Fayne ja Bess Marvin ja myöhemmin vielä ystävysten poikaystävät tulevat joukkoon mukaan selvittämään kammottavan herra Banisterin petoksia. Petosvyyhti vie Paulan aina Arizonaan ja pieneen intiaanikylään asti.
Monenlaista tapahtuu eikä järkytyksiltä ja vaaroiltakaan vältytä tässä muutoin tyypillisesessä tarinassa, joka on suunnattu paljonlukeville ja seikkailua janoaville tytöille. Epätyypillinen sen sijaan on Rawley Bannisterin henkilöhahmo, jonka taidot ja kyvyt olivat moninaiset, mutta suuntautuivat väärille urille. Psykologisen jännityskirjan henkilöhahmona hän olisi varmasti aivan toista luokkaa, kuin tässä, jossa kaikkea vain vähän pintaraapaistaan.
Kieliopillisuudesta:
- Miten me sitten pääsemme taloon? George kysyi käytännöllisesti. - Hyvä kysymys? Dave huomautti.
Georgen lausuma on kysymys, johon kysymysmerkki kuuluu, mutta Daven huomautus ei ole kysymys. Siihen kuuluisi huutomerkki.
Mitä tulee suomennokseen, niin on erikoista, että päähenkilön nimi, joka alkuteoksessa on Nancy on suomennettu Paulaksi, mutta ystävien nimiä ei ilmeisesti ole suomennettu, samoin kuin ei muitakaan henkilöitä, Drewin perheen taloudenhoitajasta Hannasta en tosin tiedä, onko se alkuperäinen nimi.
Uskottavuus koetuksella:
- Minä tiedän, Paula sanoi. - Etsitään metsästä nuoria puita, niin pitkiä että ne ylettyvät vallihaudan yli ja tehdään niistä silta. He menivät kuun valaisemaan metsään. Ei ollut vaikea löytää sopivia puuntaimia, mutta niiden katkaisemiseen ilman kirvestä oli hankalampaa. Lopulta heidän onnistui yhteisvoiin taivuttaa muutamia vesoja niin että ne katkesivat. Pojat raahasivat ne vallihaudalle ja sijoittivat ne yksitellen vierekkäin kuilun poikki. Pian oli jonkinlainen silta valmis. - Minä kokeilen, onko se turvallinen, Ned sanoi. - Voi Ned, älä mene! Bess rukoili. - Sinä voit pudota tuleen. Odotetaan kunnes liekit ovat sammuneet.
Hmm. Puiden kaataminen ilman kirvestä. Sillan kestävyys, jos puut ovat olleet taivutellen katkaistavia? Kuulostaa kovin hataralta. Enpä taitaisi itse uskaltaa mennä. Kohtaus kuitenkin osoittanee jonkinlaisia partiotaitoja samoin kuin myöhemmin ilmaantuva "elävän sillan tekeminen" Paulan pelastamiseksi.
Triviaalitietoa:
Carolyn Keene on pseudonyymi ja Neiti Etsiviä on kirjoittaneet useat eri kirjoittajat. Toisin sanoen kyseessä on "tarinatehtailu" mikä eittämättä johtaa tarinoiden johdonmukaisuusepäselvyyksiin ja samankaltaisuuspiirteisiin, mutta myös siihen, että tarinoissa on vaihtelevuutta myös kirjallisten ansioiden suhteen.
Mikä mielenkiintoista, että myös Lea Karvonen suomentajana on pseudonyymi. Tämä tieto on joskus muinoin tullut vastaani luettuani jotain Enid Blyton Viisikoihin liittyvää juttua. Kirjailijat eivät halunneet suomentaa Viisikkoja omalla nimellään, mikä kertoo jotain paitsi suomentamisen tasosta myös asenteista Viisikkoja kohtaan.
...
Tämä oli kuitenkin mitä parhain täsmäkohde Pieni Helmet 2026 -lukuhaasteeseen, kohta 14: Kirjassa on robotti, drone tai jokin vastaava laite
27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.
Esittelyssä juuri ilmestyvä
Lucy Adlington
Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa
Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust
Suomentanut Sirpa Saari
Docendo, 2026
432 s.
Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.
Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.
Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma.
Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta.
Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa.
Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno.
Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut?
Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?
Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot.
Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa.
Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin. Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa.
Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.
Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa, ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta.
...
Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026
Ann tar ledningnen
Alkuteos: Chloe takes control
Englannista ruotsinkielelle kääntänyt Ragnhild Hallen
AB Lindqvists Förlag, Stockholm
1949
167 + 1 s.
Tässä taannoin vaihdoin Tarukirjassa ajatuksia siitä, kuinka hauskaa olisi osata enemmän kieliä ja saada näin rikastettua myös lukuharrastustaan. Englanniksi olen lukenut jonkin verran ja yhden ranskankielisen lastenkirjan luin googlekääntäjän avulla, vaikka en ole koskaan ranskaa opiskellut. Tällainen lukutapa vain on kovin hankala suurempien tarinoiden suhteen. No, ruotsiksi olen lukenut yhden suomentamattoman jatko-osan Ethel S. Turnerin Seitsemään sisarukseen ja aika hyvin minä sen ymmärsin, vaikka ei ollut sanakirjoja käytössä.
Otinpa sitten ja ajattelin, että jospa nyt sitten kokeilisi ruotsinkieltä ja tilasin itselleni neljä Phyllis Mathewmanin tyttökirjaa nettiantikvariaatista. Ja aloitin lukemisen nyt tästä Ann tar ledningen -tarinasta.
Phyllis Mathewman on englantilainen lastenkirjailija ja tämä teos on siis alunperin ilmestynyt englanniksi. Alkuteoksen nimen Chloe takes control ja ruotsinnoksen Ann tar Ledningen välillä on hiuksenhieno ero. Kyse on tavasta johtaa. Ja tästä tavasta johtaa tässä tarinassa onkin kyse.
Tarina sijoittuu englantilaiseen sisäoppilaitokseen. Alkuperäisessä tarinassa päähenkilön nimi Chloe on ruotsinnoksessa vaihtunut muotoon Ann , jota käytän tässä esittelyssä. Miljöö on kuitenkin pysynyt samana, eikä tarinaa ole siirretty ruotsalaiseen ympäristöön. Erikoista on kuitenkin, että nimiä ei ole kaikkia muutettu, sillä muiden tyttöjen nimet vaikuttavat kovin englannikielisiltä: Joan Burton, Prunella Grange, Kitty Mason, Ivy Blake, Drusilla Weston, jonka kanssa hänellä on vähän skismaiset välit jne.
Tapahtumapaikka on Daneswoodin sisäoppilaitos.
Daneswood var ingen särskilt stor skola. Den hade bara omkring hundra elever som uppdelats på tre hus för bekvämlinghetens skull. Senionernas hus som kallades S:t Hilda, mellanklassernas som kallades S:t Bridget och juniorernas som fått namnet S:t Margaret. Det faktum att de tre husen uppkallats efter ette engelskt, ett skotskt och ett irländskt helgon kom eleverna att (givetvis helt inofficielt) kalla sig Tommies, Scotties och Paddies. De olika husens märken var rosor, ljung och shamrock, den irländska treklövern.
Tapahtumat alkavat, kun johtajatar "Fröken Talbot", jota tytöt tosin kutsuvat lempinimellä Tabby nimittää Annin valvomaan kolmannen luokan tyttöjä (Paddyja eli S:t Bridgetin tyttöjä) , jotka ovat täysin vailla vastuuntuntoa (de är allihop lika renons på ansvarskänsla). Annin luokkatoverit ihmettelevät johtajattaren valintaa, sillä he eivät usko, että Ann pystyisi ohjaamaan ja valvomaan näitä. Ann itse myös ihmettelee miksei joku toinen voisi olla parempi, mutta saa vastauksen, että Drusilla johtaa urheilua ja Joan itse on oppilaskunnan puheenjohtaja ja kaikilla muilla on opiskelu- tai muita erikoistehtäviä.
No, Annin ei auta muu, kuin tarttua toimeen, Mutta hän saa vastaansa Josie Manneringin, joka ei pidä siitä, että joku ylempi alkaa kontrolloida heitä ja määräillä. Hän päättää näyttää, että häntähän ei määräillä ja saa muun luokan mukaan kapinaan. Ann miettii asiaa eikä anna periksi. Hän näkee, että pohjimmiltaan Josie on ihan hauska tyttö, tosin omalaatuinen persoona, mutta ei yhtään hullumpi, eikä ilkeä sinänsä. Ann on itse kiinnostunut teatterista ja saa idean. Miksei myös kolmannen luokan oppilaat voisi esittää näytelmää, eikä vain ylemmän luokan oppilaat. Hän puhuu ideastaan johtajattarelle ja saa luvan. Annin oman luokan koulunäytelmä on myös suunnitteilla ja sitä johtaa Drusilla. Ann ilmoittaa, että hän ei tule mukaan näytelmään, koska hänellä on tekemistä Paddyjen kanssa. Heidän näytelmänsä on salaisuus, joka ei saisi paljastua ennen aikojaan.
Ann ohjaa musikaalinäytelmän Robin Hoodista, ja valitsee pääosaan Josien, joka on hyvä laulaja. Mutta kuinka siinä käy, kun Josie on änkyrällä päällä.
Ann tar ledningen on tyypillinen tyttöjen sisäoppilaitostarina, jossa tyttöjen väliset mielipide-erot ja tunteet lainehtivat. Annilla on tekemistä niin Drusillan kanssa kuin Josien kanssa. Ja Josiella on hankauksensa niin Annin, Drusilla kuin vähän koko koulunkin kanssa. Kun Robin Hoodin viimeiset harjoitukset on pidetty ja edessä odottaa esitys saa Ann ratkaistavakseen uuden harmin. Drusillan hieno antiikkikirja, joka on ylemmän luokan näytelmästä (Som de behagar Shakespearen Kuten haluatte) on tahrittu musteella ja kirjan päältä on löydetty Annin hieno kynä. Syytetyksi joutuu tietysti Josien, jota Drusilla ei ole valinnut urheilujoukkueeseen ja jolle Ann on kynänsä lainannut. Mutta Ann ei usko, että Josie olisi voinut tehdä niin ilkeän tempun.
Ymmärsin siis juonikuvion suht hyvin, vaikka en kaikkia sanoja ymmärtänytkään ja esim. tuo ylemmän luokan näytelmä minun täytyi selvittää, mistä oli kysymys. Paljon pieniä vivahteita ja tunneilmaisuja jäi varmastikin kokematta, mutta noin yleisesti ottaen tämä oli ihan luonteikas tarina.
Daneswood-sarja:
Tuo Rustyn ensimmäinen lukukausi odottaakin hyllyssä ja samoin tuo "Josien uusi tilanne", mikä se sitten onkaan, Lukisinpa kuitenkin mielelläni koko sarjan. Täytyypä tutkia antikvariaattitarjontaa.
--
Satakirjastojen lukuhaaste kohta 19: Kirjassa on mustaa
 |
| Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa |
Atala
Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut
Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto,
Hämeenlinna 1912
Luettu Projekti Gutenbergista
Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.
Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.
Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä.
Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi"
Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan, eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää.
Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka.
Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.
Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.
Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.
No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan.
Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.
Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät.
"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista. Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."
Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun.
Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa.
Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.
 |
| Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta |
Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan".
Vuoden alussa julkaisin oman lukuhaasteeni - Kirjametsä - jonka tarkoituksena oli innoittaa lukemaan puu-kirjallisuutta, jonka myötä keräisi itselleen "kirjametsän" Teoksia luettavakseen saattoi etsiä kolmessa kategoriassa (puu olennainen osa teosta, kuten Bail Myrrayn Eucalyptus, kirjan nimenä on puu, Calsworthyn Omenapuu tai kirjailijan nimi on puun nimi, esim. Koivu.
Haasteessa sai meriittejä riippuen siitä, kuinka monta puuta oli 'metsikköönsä' kerännyt.
Itse luin haasteeseen seuraavat teokset:
1. Willa Cather: O' Pioneers Mulperi l. silkkiäispuu
2. Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat Pihlaja
3. Elena Quiroga: Kastanjapuu Kastanja
4. Maeve Binchy: Punapyökin varjossa Punapyökki
5. Enid Blyton: Tammen siimeksessä Tammi
6. Britta-Lisa Joutsen: Saaressa kasvaa omenapuu Omenapuu
7. Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii Luumupuu
