Instagramin puolella alkoi bookishsummersundays22-haaste, jossa jaetaan sunnuntaisin kesäkuun ajan tietyllä teemalla. Tässä minun lukupinoni, joka varmaankin vähenee kesän mittaan. Tässä tosin on vain viimeisimpiä hankintojani, hyllyssä on enemmän. Odotan kovasti,että paikalliskirjasto saa remppansa ohitse ja pääsen lainaamaan niin ei tulisi niin paljon hankittua kirjoja itselleen.
Janette Oke
Drums of Change
Bethany House, 2003
176 s.
Running Fawn on nuori Mustajalka-tyttö. En oikein päässyt selville hänen iästään, mutta vuosien myötä hänestä kuitenkin kasvaa 17-vuotias neitonen. Hänellä on veli Crooked Moose ja isosisko Little Brook. Myös muita sisaruksia syntyy.
Running Fawn'n elämä muuttuu, kun puhvelit, jotka ovat olleet elinehto heimolle häviää. Enää ei siirrytä kesäleiristä talvileiriin, vaan heimon päällikkö Chief Calls Through the Nights päättää keskusteltuaan muiden heimon päälliköiden kanssa siirtyä reservaattiin. Heimon keskuuteen on myös saapunut lähetyssaarnaaja Man with a Book. joka on saanut luvan opettaa hiemon lapsia "valkoisten tavalle" niin kuin Running Fawn ajattelee. Running Fawn itsekin kyllä on innokas opiskelija, vaikka ei haluakaan elää valkoisten tavalla, vaan oman heimonsa perinteisillä tavoilla.
Sitten kuitenkin Running Fawn ja päällikön poika Silver Fox lähetetään Forth Calgaryyn lähetysjärjestön sisäoppilaitokseen. Siellä kuluu useampi vuosi. Kun Running Fawn kuulee, että hänen isänsä on sairastunut (äiti ja syntynyt pikkuveli ovat kuolleet aiemmin) Running Fawnin koti-ikävä lisääntyy ja hän karkaa päästäkseen kotiin.
Yksin preerialla, vähin epäkäytännöllisin varustein, jotka hän ottanut koulusta mukaansa, tyttö kulkee pitkin joen vartta.
Koulussa huolestutaan, kun karkaaminen huomataan. Silver Fox lupaa etsiä tytön ja viedä tämän kotiin. Hän saa koulusta hevosen ja varusteita ja niin Silver Fox lähtee etsimään tyttöä ja löytääkin tämän lopulta.
Drums of Change on mielenkiintoinen herkkä kuvaus nuoren intiaanitytön elämässä, taistelusta perinteiden ja muutosten välillä. Luopuako vanhoista jumalista ja kääntyä Valkoisen miehen Jumalan puoleen, pysyäkö entisessä uskomuksessa vai tulla kristityksi? Mikä on minun tapani elää ja uskoa, miettii Running Fawn? Kasvu tuo mukanaan myös kiintymyksen ja tunteet Silver Foxia kohtaan, joka näkee vastuunsa isänsä poikana ja tulevana päällikkönä, mutta joka myös on jo tullut kristityksi ja tahtoo, että tuleva puoliso ei vain "salli" hänen uskoa, miten uskoo, vaan haluaa "jakaa" uskonsa puolisonsa kanssa.
Tämä oli hieman vaikeammin ymmärrettävää englantia kuin aiemmin lukemani In Wildrose -teos, mutta pidin tästä. Tässä oli paljon kuvausta intiaanien tavoista, elämästä teepeessä, nuotiotulilla ja kosintatavoista. Toivoisin, että ymmärtäisin englantia hieman paremmin, sillä nyt minulle jäi hieman epäselväksi eräät seikat, kuten Mustajalkojen perinteisen elämäntavan ja kristillisen elämän yhteensulautuminen. Voiko sellainen olla mahdollinen? Mielestäni kyllä. Kristillisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa kaikessa elää 'valkoisten' tavalla. Tämän puolen esille tuominen, tai tuomatta jättäminen, jätti minut hieman kysyväksi muuten kivassa teoksessa.
----
Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön
Tracey Bateman
In Wildrose North Dakota
Summerside Press, 2012
309 s.
Rosemary Jackson on parikymppinen nuori nainen Kansasista, jossa hän on asunut koko ikänsä isänsä karjatilalla tehden tilalla työtä siinä, missä miehetkin. Rosemarylla on kaksossisar Rachel. Sisarukset ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Rosemary on tahtonainen, joka tekee ja toimii. Rachel herkkä ja haaveileva, jonka kädentaidot eivät ehkä ole kaikkein parhaat. Rachel on enempi viihtynyt novellien ja rakkausromaanien parissa. Rachel avioituu karjatilan työmiehen Finn Taten kanssa ja muuttaa asutustilalle Pohjois-Dakotaan.
Kun tyttöjen isä kuolee jää Rosemary yksin. Karjatilaa isä ei ole jättänyt tyttärelleen, vaan tämä menee myyntiin. Rosemary lähtee sisarensa luokse Pohjois-Dakotaan, mihin sisko on hänet kutsunut. Saapuessaan sinne Rosemarya kuitenkin kohtaa yllätys. Rachelin koti on pelkkä turvemaja vailla mitään hienouksia ja kaiken lisäksi Rachel on kuollut synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Puoliso Finn on poissa, samoin lapsi. Rosemary kuitenkin alkaa selvittää asioita. Hän on itsekin aikoinaan ollut rakastunut Finniin ja ajattelee, että on järkevintä mennä tämän kanssa naimisiin, mutta kun Finn lopulta tulee kotiin ja joutuu mietitimään, miten asiat järjestetään, hän ajaa Rosemaryn pois, koska tämä ei ole ottanut vastaan hänen suunnitelmiaan muuttaa vuokralle kaupungin täysihoitolaan. Rosemary hankkii oman asutustilan pois muuttavalta perheeltä ja alkaa kasvattaa lampaita. Lisäksi hän hoitaa Finnin pientä tyttöä, joka ei voi oikein hyvin.
Englanninkielinen teos kuuluu Love Finds You -sarjaan, jonka tarinat sijoittuvat eri puolille USA:n osavaltioita, paikkoihin, jotka ovat todellisia, mutta tarinat keksittyjä. Tarinassa on pieni kristillinen sivujuonne, mutta tämä puoli tulee esille vain parina mainintana.
Paitsi Rosemaryn ja Finnin välejä tässä teoksessa on enemmänkin tapahtumia. Miten Rosemary selviää, kun hän saa vastaansa naapuritilan karjankasvattajan, joka haluaa enemmän maata karjalleen eikä katso hyvällä Rosemaryn lammastaloutta. Miten Finn selviää surustaan ja miten selviää eräs naapuriperheen äiti lapsineen, kun mies kuolee ja talo menee alta velallisille.
Ihan kiintoisa pieni tarina, joka tosin on luettava paitsi kristilliseksi fiktioksi myös romanttiseksi viihdekirjallisuudeksi. Tämä tuo kuitenkin hyvin esille lännen asuttamisen historiaa. Englanninkieli on selkeää ja hyvin ymmärrettävää.
Kansikuva veti minua puoleensa Pohjois-Dakotan seuduista puhumattakaan. En pettynyt, vaikka romanttinen viihde sinänsä ehkä vei hieman pois jotain historiallisuudesta. Hieno pieni tarina tämä kuitenkin on tahtonaisesta, joka ei anna kääntää päätään tahtoessaan jotain.
--
USA:n osavaltiovalloitus: North Dakota
Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta.
JP Koskinen
Haukansilmä
Like, 2021
467 s.
Olen pettynyt. Odotin tältä teokselta tosi paljon, niin paljon kuin tätä on kehuttu, ja niin paljon kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuri ja historia minua kiinnostaakaan. Teoksen ensimmäinen luku sai minut odottamaan hienoa lukukokemusta. Olin ihastunut kieleen (paitsi en niihin kirosanoihin) ja ilmaisulliseen raikkauteen. Metaforien käyttö oli oivaltavaa, kuten "hänen puheessaan oli karhea sointi, aivan kuin pöydänjalasta olisi sojottanut ikävä tikku." tai "oivallus tuli minuun salakavalasti, se lämmitti mahaani kuin kuuma vesi ja koversi rintaani." tai "Hengitys höyrysi vähän ja sanamme nousivat valkeina rihmoina kohti taivasta". Pidin myös tavasta, jolla Koskinen tuo esiin suomalaistuneen englanninkielen. Se toi elävyyttä kerrontaan.
Aloin siis lukea innostuneena odottavana, mutta vähitellen tuo alkuinnostus latistui. Teksti alkoi vaikuttaa tavanomaiselta. Sotaa, sotaa. Verta ja kauhua.Aivan liikaa, mutta toisaalta aika oli sellainen. Intiaanien historia oli, mikä oli.
Teoksen kertoja on suomalainen pikkupoika, Yrjö, amerikkalaisittain George, joka perheensä kanssa muttaa ensin New Yorkiin ja sieltä Länteen, Kansasiin, josta intiaanit ovat siirretty reservaaattiin tai siirtyneet muualle. Yrjö, josta on tullut George on tarkkasilmäinen poika, mutta eräänä päivänä hän ei silti osaa varoa, vaan jää intiaanijoukon sieppaamaksi, isoveljen haavoittuessa. Tosin mitään pikkupojan kerrontaa tämä ei ole. Siis, näkökulma on hyvin aikuismainen, vaikka tarinan alkaessa päähenkilö on siinä 10-vuotias ja lopussa vähintään parikymppinen, jos ei reilustikin yli. Tämä ajankuluminen laukkaa kuin mustangit preerialla.
George on 11-vuotias jäätyään vangiksi. Miten sen ikäiset kokevat
maailma? George on katsellut maailmaa kiväärin tähtäimestä. Metsästys
oli hänen maailmaansa ja tarkkuusammunta, jota hän oli New Yourkissa
ollessaan sirkuksessa nähnyt. George päättää selvitä katsomatta taakseen. George luulee, että isoveli ja koko perhe on saanut surmansa. Georgesta tulee intiaanisoturi ja hän ystävystyy Kamise ja Ihatota -nimisten intiaaninuorukaisten kanssa. George saa ensin nimen Ska-nupa, sitten Haukansilmä. Muitakin nimiä hänellä on ja hevosille hän puhuu suomea, "hevosten kieltä".
Teoksessa on hienoa luontokuvausta. Georgekin huomaa sen eron, mikä on luonnossa ja suurkaupungissa. Hän voisi eräässä vaiheessa paeta, jättää intiaanileirin ja hakeutua linnakkeesen, mutta hän ei tee sitä. Kuitenkin tulee päivä, jolloin intiaanit viedään reservaattiin ja George, hänet löydetään, ja hän löytää takaisin perheensä luokse, jotka ovat kuin ovatkin säilyneet hengissä hyökkäyksestä. Äiti vain ei enää "tunnista" Georgea siksi pojaksi, joka hän oli. Äiti etääntyy pojasta.
Tämä on traaginen tarina. Minulle tässä on liikaa sotimista. En saanut otetta Georgesta enkä samaistunut häneen, kuin hetkittäin. Hän ei ollut sankari ja saatoin ymmärtää häntä vain hetkittäin. Mutta mitä voisi odottaa, millaisin haavoin ja traumoin selviää siinä tilanteessa, niissä oloissa, kuin mihin tarinan päähenkilö joutui.
Tämä ei ole kaunis teos, vaikka kauneus paikka paikoin vilahtaakin. Teoksen ei tarvitse olla yltiö-romanttinen, siinä saa olla rujoutta, ja rujoutta tässä teoksessa on, liikaakin. Tämä kuvaa lähinnä sodan ja taistelun näyttämöä, elämän ihmeellisyyden puoli tulee vain paikka paikoin esille. Sitä minä olisin kaivannut . Intiaanileirin arkea. Pienen pojan mielenmaisemaa, eikö hänellä ollut mitään ajatuksia vastahankaan? Pakoajatuksia? Mielestäni hän antautui liian helposti taistelematta millään tavalla vastaan. Odotin muutakin, kuin sotaa, verta ja brutaaliutta.
Kyllä tässä vilahduksia oli, häivähdyksiä hienosta tarinasta, mutta kerronta painotti liikaa intiaanihistorian yhtä puolta tuomatta asiaan mitään uutta näkökulmaa, kaivamatta syvemmältä, kuin mitä lännekirjallisuus yleensä. No. olihan tässä suomalaisuus, mutta sekin näyttäytyi lähinä stereotyyppisenä kirosanat ja viina -teemalla. Nähdäänkö Villi Länsi yleensäkin näin yksipuolisena?
Odotin paljon, sain vähän, vähän häivähdyksiä jostain paremmasta.
...
Helmet 20220 -lukuhaaste kohta 34: Kirjailijan nimessä on luontosana
---
Haukansilmän ovat lukeneet ja pitäneet enemmän tai vähemmän, myös:
Kirsin kirjanurkka: Yleisilmeeltään hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani
Tuijata: "Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä."
Kirjahyllyssä: "hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtova."
Ethel Turner
Pikku Veitikka
Alkuperäisteos: The Little Larrikin
Suomentanut:
K.J.Gummerus, 1925
Päähenkilö Laurence, lyhyemmin Lol on teoksen Pikku Veitikka. Carruthersin orvon veljessarjan nuorimmainen, joka on saanut kasvaa villinä ja vapaana "katupoikana", koska hänellä oli heikko ruumiinrakenne. .Tämä pikku Veitikka tuntuu kuitenkin nuoresta iästään pistävän asiat oikein päin, silloin kun kaikki menee nurin niskoin.
Veljeksistä vanhin on Roger, nuori asianajaja, joka yrittää toimia perheenpäänä vanhempien kuoltua. Hänestä seuraava on Martin, joka opiskelee lääketiedettä. Sitten tulee Clem, vielä koululainen, joka on perheen kokki silloin, kun apulainen on poissa, Phil, koululainen, jota kiinnosti latinalainen runous. Ja Lol nuorimmainen on kai siinä 6-vuotias.
Marcian, naapurikadun hienostorouva, jonka lapsen kuolema on jättänyt suuren surun. Hänen miehensä Robert Barret on liikemies,. Hän ei ollut Marcian ensimmäinen sydämenvalittu, vaan hän otti hänet ylpeydestä, koska ei saanut sitä takaisin, jonka ensn oli hylännyt. Robertilla on tytär Freda ensimmäisestä avioliitostaan. Marcialla on sisko Linley, joka on tyystin toisenlainen luonne kuin Marcia, taiteellinen luonne. .
Erään kerran Lol, tuo Pikku Veitikka joutuu tappeluun, josta Linley hänet pelastaa ja vie "tuohon suureeen valkoiseen taloon" naapurikadulla ja niin Lol astuu "hienompaa seuraelämään"
Valkoisen talon asukkaista ja Carruthersien poikajoukosta tulee jonkinasteiset ystävät ja Linley, joka on tuntenut Rogerin jo ennestään, alkaa vakavammin seurustella tämän kanssa. Marcian ikävän seuraelämän Lol valloittaa tyystin. Fredan tosin (ja hieman minutkin) Lol kauhistuttaa kertomalla Martinin hyp-hyptiseerauksesta kuolleen kissan kanssa. Fredan pieni huone on vastapäättä Carruthersien ruokasalia ja sieltä hän seuraa Clemin kouluopintoja. Freda on 12-vuotias.
Ajattelin tätä teosta ensin lasten- ja nuortenkirjaksi, joksi tämän ehkä myös voisi lukea. Varsinainen tyttökirja tämä ei ole, vaikka tyttökirja-aineksiakin tästä löytää. Tässä on kuitenkin aivan lopussa seikka, jonka vuoksi lukisin tämän enemmän viihderomaaniksi tai nuorten aikuisten kirjaksi. Barretin liikemies, Marcian mies nimittäin on tehnyt konkurssin ja aikoo tehdä itsemurhan, Lol kuitenkin tietämättään estää suunnitelman täydellisen toteutumisen.
Tässä on monenlaisia suhdesotkuja ja rakkaushuolia. Marcia, joka on elänyt aika kevyttä hienostorouvan elämää tuntematta erityistä kiintymystä mieheensä alkaa huomata, että elämässä on muutakin kuin raha. Kun Carruthersin Martin sairastuu vakavasti ensirakkauden menetyksen seurauksena ottaa Marcia huolekseen tämän hoitamisen ja auttaa muutenkin miestä eteenpäin elämässä. Aika soljuu eteenpäin, mutta mitenkään tässä ei kiinnitetä huomioon päiviin sen paremmin kuin muihinkaan ajanmääreisiin. Elämä vain menee eteenpäin hyvinä ja huonoina hetkinä. Rakkaudessa tai epäsovussa. Ymmärryksessä tai mustasukkaisuudessa. Epävarmuudessa tai huolettomuudessa. Tulevaisuutta rakentaen ja paremmista ajoista unelmoiden.
Ihan kiintoisa australiaskuvaus ajalta menneetä.
Muuttama yksityiskohta tähän loppuun.
Mauvais quart d'heure'isi Mitähän se mahtaa tarkoittaa. Ei ihan kontekstista avautunut minulle. Ehkä se kuitenkin liittyy jotenkin ranskan- tai johonkin muuhun opintoihin.
L'enfant e taint dix au vieux. Lapsi sanan ymmärrän, mutta muu jää hämäräksi.
Muutamia kirjallisuusviitteitä teoksessa oli. Veljesten äidiltä jäänyt pyhäinjäännös Browningin runot. Pikku Freda lähettää Clemille lukemista, mm. Pikku lordi Fauntleroyn ja Pikku naisia matkalukemiseksi, kun tämä jättää opiskelut ja lähtee "kultaa vuolemaan"
--
Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet
Lloyd C. Douglas
Näin hänen kuolevvan
Alkuteos: The robe
Suomentanut Pekka Häkli
Tammi, 1948
617 s.
Pääsiäisen aikaan hyvin sopiva teos kertoo roomalaisen patriisiperhe Galliosta, johon kuuluu senaattori-isä vaimonsa Corinne (jos nyt muistan nimen oikein) sekä tytär Lucia ja poika Marcellus. Pääosan tarinassa ottaa Marcellus, joka on nuori tribuuni ja hänen orjansa Demetrius, joka on Korintosta kotoisin oleva hyvän perheen poika, jonka roomalaiset ovat vanginneet ja myyneet orjaksi surmattuaan ensin tämän perheen.
Marcellus saa ensimmäisen komennuksen Minoan linnakkseeseen, joka on viheliäinen paikka. Sinne lähetetään vain ne, joita halutaan rangaista. Marcellus on loukannut ylempäänsä.
Eletään ensimmäisen vuosisadan aikaisessa Israelissa, jota Rooman keisarikunta hallitsee. Keisarina mainitaan Tiberius.. Marcellus on nuori ja joutuu ensimmäisenä tehtävänä hoitamaan Jeesuksen ristiinanulitsemisen. Hän myös voittaa arvalla Jeesuksen ihokkaan.
Pilatuksen järjestämissä juhlissa juopunut Marcellus pistää tunikan ylleen mutta ottaa sen äkkiä pois päältään sielullisesti järkyttyneenä.
Demetrius on sesurannnut isäntäänsä uskollisesti. Hänkin on nähnyt Jeesuksen joka on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.
Marcellus komennetaan takaisin kotiin. Sen on saanut aikaan Tiberius, joka haluaa olla mieliksi Dianalle, joka rakastaa Marcellusta. Tiberius myös vihaa henkilöä, joka on Marcelluksen komentanut tuohon pahaiseen paikkaan. Marcellus lähtee toipumismatkalle Demetriuksen kanssa.Jossain vaiheessa Marcellus aikoo tehdä itsemurhan synkkyydessään, mutta uusi kosketus mukana seuranneeseen ihokkaaseen tekee ihmeitä ja Marcellus on taas terve.
Tiberius, joka on taikauskoinen saa kuulla Marcelluksen kokemuksista ja komentaa tämän takaisin Galileaan ottamaan selvää tuosta miehestä, josta kulkee niin ihmeellisiä puheita.
Marcellus ja Demetrius tutustuvat kristittyihin ja lopulta heistäkin tulee kristittyjä. Kun Tiberius kuolee, nousee Caligula valtaan. Kristittyjä vainotaan. Kuinka käy Marcelluksen ja Demetriuksen? Saako rakastavaiset toisensa? Niin Marcellus kuin Demetrius ja myös Diana kulkeutuvat milloin ristiin, milloin kohtaavat. Kaikki he kuitenkin kulkevat kohti kohtaloaan.
Olen lukenut tämän teoksen kerran aiemmin, mutta mieleen oli jäänyt vain tuon ihokkaan voimakas vaikutus, mikä tällä kertaa luettuna jäi vähemmälle. Sen sijaan olin unohtanut täydelleen teoksen lopun.
Olihan tämä ihan kiintoisa näkemys Pääsiäisen tapahtumista ja kristinuskon alkuajoista. Joillekin Jeesuuksen tekemille ihmeille annettiin ihan inhimillinen, luonnollinen selitys, Jeesus nähtiin vaikuttavana persoonana ja opettajana, joskin Marcellus ensi epäuskoisuudessaan lopulta myöntää, että hän oli jumalallinen. Mitään äärifundamentalistista näkemystä tämä teos ei ainakaan edusta, vaikka kuolemankaan edessä ei peräännytä.
Kristillisvaikutteinen historiallinen teos, joka tuo toisenlaisen näkökulman ensimmäisen vuosisadan kristilliseen ja roomalaiseen elämään.
Muutamia mainontoja kaunokirjallisista esistystavoista:
Sitoa hiekkaa nuoralla. ilmaisu, joka kuvaa mahdottomuutta
Vahva, erilainen kielikuva: roihuava aurinko
Mainio luonnekuvaus ihmisistä: "Suuren ahdistuksen aikana, jolloin juuri kaivataan voimakasta johtoa, kiihtynyt ja sekaisin mennyt kansa kuuntelee ainoastaan röyhkeyden ääntä ja kieltäytyy kuuntelemasta viisauden ääntä, oka on maltilinen, koska se on viisas."
---
Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti
Hilja Toiviainen
Pelko pois, Suruna
Valistus, 1953
152 s.
Ilona Tenha on 13-vuotias (14-vuotissynttäreitä vietetään teoksen loppupuolella). Hän on saanut ehdot algebrassa ja repii epätoivoissaan algebran kirjansa pieneksi silpuksi, mistä joutuu illemmalla tekemään tiliä äidilleen. Isä on kuollut. Veli Lassi, joka kutsuu siskoaan Surunaksi ehdottaa, etttä tyttö lähetettäisiin Hämeeseen, Silmäjärven kansakoululle Aaron-sedän opetettavaksi.
Ilona on toivoton hutilus. Hän on ujo ja arka ja pelkää vähän kaikkea ja on siksi kömpelö.
Hämeessä Ilona saa toverin serkustaan Hertasta, joka on vuoden vanhempi kuin Ilona, Tytti, joka on vielä alle kouluiän ja Risto, joka on 12-vuotias.
Kertojanääni on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka johdattelee tarinaa eteenpäin ihan mukavasti suorasanaisen ja dialogin vaihdellessa. Yksi kummallinen siirtymä kuitenkin on, jota kummastelin.
Tytöt ovat nukkumassa, kun Ilona näkee unta ja puhuu unissaan.
Tuleva suuri Taiteilija näki jotain pahaa unta, hän rypisti otsaansa ja tavoitteli kädellään tyynyn kulmaa. Ei voi syyttää — kun on kerran synnynnäinen vika — päässä, mutisi hän.
Hertta paimoi kätensä suunsa eteen, ettei olisi nauraa hykertänyt ääneen. Tarkoittikohan Ilona pallopeliä? Hän ei toissa kesänäkään olisi millään suostunut pallosille, hän väitti, että hänet oli rakennettu niin eriskummallisesti, ettei hän ikinä saisi pyöreällä mailalla palloa lentämään.
ja sitten, hupsista keikkaa, siirtyy kerronta
Ensimmäinen algebrantunti oli ohi, ja Ilona oli hengissä, vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.
Siirtymä on ihan kummallinen ja täydellisen epälooginen.
Algebrantunteja ei suuremmin kuvata, sen sijaan tyttöjen välistä toveruutta, kahnauksia, eritoten, kun Risto kuljettaa siilin tyttöjen huoneeseen ja Ilona pelästyy outoa otusta. Juhannuksena juhlitaan ja podetaan koti-ikävää, joka kuitenkin laantuu. Sitten koululle saapuu Hertan eno Hannu, joka pyytää mukaansa Lappiin suuntautuvalle matkalle. Sinne on lähdössä Ilona, Hertta ja Risto isänsä kanssa. Ilonalle kysytään toki ensin lupa ja matkarahat ja Ilona saa äidiltään kirjeen, jossa varoittaa Ilonaa, "että ei sitten putoa tuntureilta."
Lapin-matkasta muodostuu käänteentekevä Ilonalle. Kaikki on niin vaikuttavaa. En tiedä, miten nykyisen post-modernin ajan lukija ymmärtäisi ja ottaisi kaikki kuvaukset, itse en koe mitenkään ihmeellisenä, jos kaikki sellainen, jota ei ennen ole nähnyt, kuten nyt esimerkiksi 'ihan oikea saamelainen' vaikuttaakin kovin eksoottiselta ilmestykseltä, jonka perään täytyy katso oikein kunnolla, vaikka eihän se tietenkään kovin kohteliasta ole.
Seikkailujakin koetaan veneretkellä aaallokossa, kun moottori ei käynnisty tai kun tytöt menevät tutustumaan erään taiteilijan teoksiin omin päin. Tässä kohtauksessa jotain jää rivien väliin, kun setä mainitsee, että kyllä hän saa taulunsa kaupaksi, kun Ilona ihmettelee, meneeköhän ne ollenkaan kaupaksi. En ihan saa langan päästä kiinni. Samoin minulle jää hieman hämäräksi lasten helmenmetsästysjuttu. Voiko suomalaisista jokisimpukoista tai raakuista, kuten myös tekstissä puhutaan löytää todella arvokkaita helmiä? Ja jos löytyy, niin mahtaako moisia jokisimpukoita enää löytyäkään.
Lapin-reissulla Ilona tapaa myös uuden tulevan piirustuksenopettajansa, tai piirustuksenopettajan sijaisen.
Takaisin Silmäjärvelle palatessa tapahtuu myös jänniä, koulun naapurin päärakennus palaa ja Ilona sen havaitsee. Pelot ja kömpelyydet unohtuu kun Ilona ajattelee muita eikä vain itseään ja omaa selviytymistään.
Ihan kiva tyttökirja, jossa on myös pieni romantiikan poikanenkin uinumassa. Ilona tuntuu ihastelevan Hannu-enoa ja Hertta taas vihjailee vaivihkaa Lassin suuntaan, vaikka ei Ilona vihjailuja ymmärrä vaan ottaa ne kirjaimellisesti
Iloa ja surua, arkea ja dramatiikkaa mahtuu tähän teokseen, jonka tunturikuvauksessa on luonteikkutta. Lisäksi kerronnassa on pieniä kultturisia vivahteita suomenruotsalaisista murteista ja kansantyypeistä. Ilmeisesti Ilonan vanhemmat on toinen hämäläis- ja toinen ruotsalaisvaikutteiselta seudulta. Muuten teoksen sattumukset ja tapaukset ovat tyypillistä tyttökirjaluokkaa. Kirjallisuusviitteeetkin ovat Alcotin Kun ruusu puhkeaa (jonka Ilona saa lahjaksi) ja Annan nuoruusvuodet, jota Ilona on lukenut sen sijaan, kun olisi pitänyt poimia karviaismarjoja. Tosin setä ajatteli, että hän oli lukenut Genoveevaa.
Kansikuvasta sen verran, että sen perusteella luulin tämän sijoittuvan enemmänkin Lappiin ja kertovan Lapin asukkaista, mutta Lapinpäähineet olivatkin matkamuistoja. Kaikista paikanimistäkään en mene sanomaan, onko ne aitoja ja todellisia, vaikka kuvaus Väylästä ja Pallaksesta laittavat ajatukset liikkeelle ja miettimään Suomen karttaa. Kansikuvan osalta tarina tuotti siis pienen pettymyksen, mutta kyllä tunturiluonto silti lumoaa kulkijansa, sanallisenkin polun varrella vierailijan slmin kulkien.
---
Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa
