26 helmikuuta 2020

M.L.Stedman: Valo valtameren yllä!


M.L. Stedman
Valo valtameren yllä
The Light Between Oceans
Suomentanut Leena Perttula
Alkuteos: 
Karisto, 2013
422 s.


"Janus Rock oli neliömailin verran vihreää. Seillä kasvoi riittävästi ruohoa saaren muutamalle lampaalle ja kutulle ja jokuselle kanalle, ja multaa oli sen verran, että saarelle sai alkeellisen kasvimaan. Saaren ainoat puut olivat kaksi korkeaa norfolkinaukariaa. Ne oli istuttanut Point Partageusesta  tullut porukka, joka oli rakentanut majakka-aseman yli kolme vuosikymmentä sitten, vuonna 1889."



 "Ei pala messinkiä tee kenestäkään sankaria"

Tom Sherbourne on kunniamerkillä palkittu 1. maailmansodan veteraani. Majakanvartija, joka on saanut paikan Janus Rockin majakanhoitajana.

Sota on jättänyt Tomiin arpensa eikä hän paljon kokemuksistaan kerro. Ei häntä silti juroksikaan voi sanoa. Tom tapaa nuoren 18-vuotiaan Isabelin heittelemässä leivänpaloja lokeille.

"Yhtäkkiä tytön riemu vaikutti kouriintuntuvalta todisteelta siitä, että sota todella oli ohi. Tom istui penkille laiturin lähelle. Hän antoi auringon hyväillä kasvojaan ja katseli tytön riehakasta iloa. Tytön tummat hiukset liehuivat kuin tuuleen heitetty verkko. Tom katseli tytön siroja sormia kun niiden siluetti piirtyi sineä vasten. Vasta hiljalleen hän huomasi, että tyttö oli sievä. Ja vielä hitaammin hänelle valkeni, että tämä oli luultavasti hyvinkin kaunis. 
- Mitä te hymyilette? tyttö kysyi yllätettyään Tomin katselemasta. 
- Anteeksi. Tom tunsi kasvojensa punehtuvan.
- Älkää koskaan pyydelkö anteeksi hymyilemistä! tyttö huudahti äänellä, jossa oli surumielinen vire. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.  - Ette ole partageuselaisia. - En. - Minä olen. Olen asunut täällä koko ikäni. Haluatteko leipää? - Kiitos, mutta en ole nälkäinen. - En tarkoittanut teille, hassu! Lokeille heitettäväksi."

Myös Isobelillä on omat traumansa, sodanjättämät jäljet sielussa. Tom ja Isobel menevät naimisiin ja muuttavat Janus Rockille. Elämä hymyilee.

Kuinka pidinkään Tomista ja Isobelistä. Kunnes auvoinen asetelma vaihtoi sävyä ja elämän myrskyt toivat sielun syövereistä sävyjä, jotka eivät enää tuntuneetkaan niin puhtailta ja keveiltä ja miellyttäviltä. Ei tämä silti huono kirja ollut. Pidin yksinäisen majakan tunnelmasta, merellisestä ympäristöstä, pidin Tomista ja Isobelistä ja kärsin heidän kanssaan, mutta kärsin myös Hannanhin kanssa, joka oli menettänyt miehensä ja pienen vauvansa sotatraumahysteerisen miesjoukon nationalististen tunteiden takia. Pidin lapsikuvauksesta. Tarinankerronta piti kyllä otteessaan,vaikka välillä kärvistelinkin tunteissani, kun en hyväksynyt Tomin ja Isobelin tapaa toimia, vaikka ymmärsinkin sen tuskan, mikä sai toimimaan niin kuin toimi. Valo valtameren yllä kertoo paitsi sodan haavoista  myös lapsettomuuden tuomasta surusta, haaveista ja pettymyksistä ja rakkauden voimasta. 

Mistä en pitänyt oli tarinan lopetus. Itse olisin jättänyt tähän jollain tasolla avoimen lopun. Jättänyt Tomin ja Isobelin katsomaan tulevaisuuteen, katsomaan yhdessä kohden valoa. Ei, en tykännyt lopetuksesta lainkaan.

--
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 45: esikoisteos
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 19: 1920-luvulla ilmestynyt tai 1920-luvulle sijoittuva kirja. Pääasiallisesti tämä tarina sijoittuu kaksikymmenluvulle.


2 kommenttia:

  1. Hieno tarina. Pidin kovasti majakkasaaren tunnelmasta. Lapsenkaipuu teki tepposet kirjassa, mutta hyvään tarinaan kuuluu ongelmat, virheet ja ristiriidat. Ilman niitä tarina voi olla aika lattea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Tarinat, niin kuin taulutkin syntyvät valoista ja varjoista.

      Poista

Älä roskaa!