L.M:Montgomery: Sateenkaarinotko

 

L.M.Montgomery 

Sateenkaarinotko

Alkuteos: Rainbow Valley

Suomentanut Alli Wiherheimo (uudistettu suomennos)

WSOY 1972 (6. painos)

232 + 1 s. 

Kansi: Maija Karma

***

Rainbow Valley

Aladdin

2015

358 s.

Aiempi postaukseni tästä teoksesta löytyy täältä. Koska tuo kirjoitus on hyvin kattava, en käy tässä käymään uudelleen läpi samoja asioita, vaan keskityn suomennoksen ja alkuperäistekstin eroihin.

Olen siis lukenut Anna-sarjan kerran jos toisen ja kolmannenkin. En osaa sanoakaan, kuinka monesti. Minulla on pitkään ollut mielessä lukea tämä jossain vaiheessa alkuperäiskielellä rinnakkain suomenkielisen käännöksen kanssa, ihan vertaillakseni, kuinka yksi yhteen tarina käännöksenä kulkee ja mitä tästä 60-luvun klassikkopainoksesta on jätetty pois. Luin tätä luku pari kerrallaan, ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Kovin paljon en eroja huomannut, joitain pieniä yksityiskohtia  sieltä täältä, joita kaikkia en kiinni napannut, mutta tässä muutamia.

Alkuperäinen:

Walter love the poets and pored over their pages from the time be could first read. The music was woven into his growing soul - the music of the immortals. Walter cherished the ambition to be a poet himself some day. The thing could be done. A certain Uncle Paul - so called out of courtesy - who lived now in that mysterious realm called "the states", was Walter's model. Uncle Paul had once been a little schoolboy in Avonlea and now his poetry was read everywhere. 

Suomennos:

Walter rakasti runoilijoita ja oli ahminut heidän säkeitään siitä pitäen kun oppi lukemaan. Runon maailma oli avautunut hänelle sitä mukaa kuin hän oli henkisesti kypsynyt. Walterin salaisena kunnianhimona oli tulla itse joskus runoilijaksi. Sellaista  saattoi tapahtua. Walterin esikuva oli Paul-setä - häntä sanottiin sedäksi vain kohteliaisuudesta -, joka kerran oli ollut pieni avonlealainen koulupoika ja jonka runoja nyt luettiin kaikkialla.

Kuten tästä voi huomata, ero ei ole suuren suuri, mutta pieniä vivahde-eroja löytyy ja jotain on jätetty pois. Tarinan kannalta ei ehkä vaikuta suuresti, mutta pienistä puroista kasvaa suuria virtoja.

Mielenkiintoinen eroavaisuus löytyy luvusta Kalajuttu, jossa orpo Mary Vance pelästyttää Anna nuorimmaisen Rillan kuivatulla turskalla.

Suomennos:

- Mitä sinulla tuossa on? hän tiukkasi ja yritti ottaa korin. Rilla vastusteli. - Se on pastorille, hän änkytti. - Anna se minulle, minä vien sen kyllä hänelle. - Enkä anna. Susan kielsi antamasta sitä muille kuin pastorille tai Martha-tädilel, torjui Rilla.

 Alkuperäisteos:

What you got there? she demanded, trying to take the basket. Rilla resisted. "It'th for Mither Merdith." She lisped. Give it to me. I'll give it to him, said Mary. - No. Thuthan thaid that I wathn't to give it to anybody but Mither Mer'dith or Aunt Martha, insisted Rilla.

Suomennos on kirjakieltä ja lisätään selitys änkyttämisestä. Alkuperäisessä tekstissä huomataan s-vika (lespaaminen) Rillan puheessa  Tämä on jo merkittävämpi seikka, kuin se, että jätetään jonkun Yhdysvaltain puolella asuminen mainitsematta. 

 Alkuperäisteos:

A maple tree grew beside it with a curiously gnarled and twisted trunk, creeping along the ground for a little way before shooting up into the air, and so forming a quaint seat; and September had flung a scarf of pale smokeblue asters around the hollow.

Suomennos:

Lähteen vieressä kasvoi vaahtera, jonka runko oli omituisesti vääntynyt niin että se muodosti lystikkään istuimen.

 Hyvin lyhyt kuvaus ja yksinkertainen kuvaus ja mihin hävisivät asterit lähteen reunamilta?

 Alkuperäisteos:

John Meredith, under all his shyness and aloofness, had the heart of  a boy. He had been called Jack in his youth, though nobody Glen St.May would ever have believed it. 

Suomennos:

Ujoudestaan ja sulkeutuneisuudestaan huolimatta John Meredithillä oli pojan sydän.

Jälleen on jätetty jotain pois, jotain, mikä olisi antanut syvyyttä henkilökuvaan, Toisaalta, myönnän kyllä, että tarinan kannalta sillä, että pastoria oli lapsena kutsuttu Jackiksi ei ole ehkä suurta merkitystä, mutta inhimilliseltä kannalta, sillä on merkitystä, minkälaisia lempinimiä lapsena on omannut. 

Suurin ero teksteissä löytyy luvussa, jossa pastori Meredith vierailee Westin sisarusten Rosemaryn ja Ellenin luona. 

Suomennos:

Ellen West oli Rosemarya kymmenen vuotta vanhempi ja niin eri näköinen, että oli vaikea uskoa heitä sisaruksiksi. ---- ---- Hän oli kerran sanonut Rosemarylle, että puhuttelisi mielellään Glenin presbyteeripappia nähdäkseen, saako hänestä irti sanaakaan. Nyt hänellä oli mainio tilaisuus, ja hän sukelsi heti maailman politiikkaan. Ellen-neiti oli innokas lukemaan ja oli vastikään ahminut Saksan politiikkaa käsittelevän teoksen. Hän tiedusteli nyt pastorin mielipidettä asiasta. He syventyivät pitkään keskusteluun saksalaisesta militaristmista ja sitä kesti vielä kauan Rosemaryn löydettyä kirjan. 

Ellen West was ten year older than Rosemary, and so different from her that it was hard to believe they was sisters. ---- ----  She had once remarked to Rosemary that she would really like to have a talk with that Presbyterian minister at the Glen, to see if he could find a word to say to a woman when he was cornered. She had her chance now, and she tackled him on world politics. Miss Ellen, who was a great reader, had been devouring a book oon the Kaiser of Germany, and she demanded Mr. Meredith's opinion of him. - A dangerous man, was his answer. - I believe you. Miss Ellen nodded. - Mark my words Mr. Meredith, that man is going to fight somebody yet. He's aching to. He is going to set the world on fire. - If you mean that he will wantonly precipitate a great war I hardly think so, said Mr. Meredith. - The day has gone by for that sort of Thing. --- --- --- 

(Keskustelu jota ei ole tässä 60-laitoksessa jatkuu vielä kappaleen verran) --- 

 Mr. Meredith could't tell her, but their blunged into a discussion of Geman militarism that lasted long after Rosemary had found the book.  

 Saksan poliikkaa käsittelevä teos = The Kaiser of Germany

Sateenkaarinotko on ilmestynyt alkujaan 1919, jolloin I maailmansota oli päättynyt. Montgomery on kirjoittanut tätä teosta ilmeisestikin sodan ollessa vielä käynnissä. Sota-aihe, ja viittaukset Saksan keisarin vaarallisuuteen onkin suurelta osin jätetty pois tästä klassikkopainoksesta. En tiedä, kuinka on ensimmäisessä suomalaisessa painoksessa, joka ilmeisesti ilmestyi jo 1925. Mutta nämä 60-luvun painokset ovat surkealla tavalla lyhennettyjä, vaikka ovatkin rakkaiksi tulleet. 

Alkuperäisteos:

A light snow had fallen and the powdered firs were dreaming of a spring to come and a joy to be.

Suomennos:

Oli satanut hienoa vitiä, ja valkohuurteiset männyt uneksivat tulevasta keväästä ja vastaisista iloista.

Kysynpä vain, miksi valkopukuiset kuuset ovat vaihtuneet männyiksi? Nuo puukuvaukset saivat minut myös miettimään, mikä on ero englannin fir ja spruce välillä. Mahdollisesti kyseessä on eri kuusilajikkeet.

Alkuperäisteos:

There is no more Christianity about him than there is about a heathen in Africa and newer will be.

Suomennos:

Kristitty hän ei ole enempää kuin musta alaston Afrikan pakana.

Hmm. En tiedä, kumpi on pahempi, sekö, että jätetään jotain pois, vai että lisätään jotain. Hyvä ei kumpikaan.

 Pieniä yksittäisiä kummastuskäännöksiä tai muuten kiinnnostavia yksityiskohtia

A large  plump toad (rupikonna) on suomennettu isoksi lihavaksi sisiliskoksi, 

The black satin on suomennettu mustaksi silkkipuvuksi. Tätä minun täytyi hieman tutkia ja saattaahan olla että puku oli silkkisatiinia, satiini kun onkin kudontatapa, ei itse materiaali. 

Walterilla on hammassärkyä ja Nan-sisko laittaa hänen hampaankoloon suomennoksessa "väkevää pippuria". Alkuperäisteksi sen sijaan kertoo, että kyseessä oli cayenne.

Scotchs fiddle = syyhy. Kyseessä lienee jonkin lajin erikoisilmaisu, sillä kuvata syyhyä skottilaisena viuluna on erikoinen kuvaus eikä ehkä kaikilta osin korrekti, sillä minä kyllä pitäisin viulumusiikista, mutta syyhystä en varmastikaan.

Tämä oli jälleen kerran kiehtova lukukokemus.  Anna-kirjoista on tullut uusia suomennoksia, ainakin siitä ensimmäisestä ja se kyllä kiinnostaisi kovasti, vaikka en oikein tykkääkään siitä, että Anna-nimi on vaihdettu Anneksi, oli se miten alkuperäisratkaisu miten olikaan. Samoin minua kiinnostaisi ihan ne ensimmäiset suomalaiset painokset. 

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10b Kirjassa on turkoosi kansi (englanninkielisen laitoksen kansi on nähdäkseni jonkin asteen turkoosia

TÄHTINEITO!

 

Tähtineito

Ojibwa-intiaanitarun mukaan kertonut Barbara Juster Esbensen sekä kuvittanut Helen K. Davie. 

Suomennos: Sylvi Samuti

Alkuteos: The Star Maiden

Gummerus Carlsen 1990

Ammoisina aikoina, kauan kauan sitten maan kaikki heimot elivät sovussa keskenään. Ei ollut sotia. Vallitsi ainainen kesä. Joet virtasivat puhtaina ja kirkkaina ja niissä oli vilisemällä kaloja. Lintujen laulu raikui kaikista puista ja maa tarjosi runsaita antimiaan ihmisten elannoksi.

Näin alkaa tämä vanha Amerikan alkuperäisasukkaiden legenda taivaalle ilmestyvästä hohtavasta tähdestä, joka ihmetyttää. Kylän päällikkö lähettää sotureita tutkimaan asiaa ja nämä palaavat kertomaan, kuinka "se väikkyi tumman mäntypuun latvassa. "Eikä se vastannut meille mitään. Me pelkäsimme sitä."

Mutta samana yönä muuan sotureista näkee unta, jossa Hopeaneito ilmestyy hänelle ja kertoo, kuinka "hän on väsynyt harhailemaan taivaalla." 

Intiaaniheimo tervehtii uutista ilolla ja toivottaa Tähtineidon tervetulleeksi, mutta missä hahmossa hän voi tulla. Tähtineito asettuu ensin ruusuun, mutta ne on liian kaukana kylästä. Sitten hän asettuu preerian sinisiin kukkiin, mutta tanner alkaa tömistä puhvelien askelista ja jälleen on etsittävä jotain muuta. Lopulta Tähtineito näkee kuvajaisensa veden tummasta kalvosta. Hän  kutsuu sisariaan lopettamaan harhailun ja asettumaan hänen kanssaan tähän rauhaisaan paikkaan. 

Ihmiset näkivät taivaan väräjävän kirkkaita valopilkkuja. He näkivät tumman ulapan täyttyvän tähdistä. --- --- Yötuuli puhalsi. Kuikka huuteli. Pöllöt huhuilivat. Aamulla nähtiin, mitä oli tapahtunut. 

Tähtisiskot eivät enää harhailleet pitkin taivaankantta. He olivat lennähtäneet järveen, joka oli täynnä ――    

                lumpeenkukkia.

Kauniin pienen legendan kuvitus on kaunis ja hyvin aidontuntuinen. Enempi naturalistinen kuin kuvitteellinen tai sadunomainen ja itselleni ehkä kuvitus antoiki enemmän kuin itse tarina, joka kuitenkin toi mieleeni kaikuja Andersenin pienestä merenneidosta, mutta myös Beetlehemin tähdestä, mutta muistuttaa ehkä kuitenkin enemmän niitä satuja, joissa kerrotaan, kuinka "seepra sai raitansa".

Legendan taustoista kerrotaan,  että Ojibwain, Chippewayanien oman kielen mukaan "anishinabe" alkuperäinen kansa, kulttuuri ja kieli perustuu suulliseen kerrontaan, ei kirjoitettuihin tarinoihin. Tämän vuoksi samasta tarinasta voi olla useita versioita. Tämä Juster Esbensenin kertoma pohjautuu ojibwa-päällikkö Kah-ge-ga-gah-Bowhin kirjaamaan tarinaan vuodelta 1850. Kah-ge-ga-gah-bow otti myöhemmin nimen George Copway ja hän kirjasi heimonsa historian, tavat ja legendat kirjan muotoon, jotta ne ei häviäisi.

Kah-ge-ga-gah-Bowh:n tekstejä ja tämä legenda löytyy Internet Archive -palvelusta.

----

Vuosi lähenee loppuaan ja loppuspurtti lukuhaasteisiin käsillä. Tällä hieman ehkä siinä ja siinä, mutta kuitenkin Pohjoinen lukuhaaste 2024 kohta 20. Kirjan tarinaan liittyy maapallon ulkopuolista elämää. 

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire - Hänen Majesteettinsa palveluksessa!

 

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo

 Maire - Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Johnny Kniga, 2024

250 + 2 s.

Kylläpä olikin kiva lukukokemusmatka aikaan menneeseen ja brittiläiseen kulttuuriin ja  kuninkaallisiin suomalaisen neitosen matkassa. Kerronta oli sumeilemattoman hauskaa, rippusella savolaista huumoria, hyväntuulisen mutkatonta ja koreilematonta. 

Kaikki saa alkunsa englannin kruununprinssi Williamin Suomen-vierailusta. Maire Lankinen, jo iäkäs rouvashenkilö saa päähänsä, että hänen täytyy päästä paikalle ja antaa kuninkaalliselle vierailijalle lahja - karhuveistos. Mutta kuinka käykään, kun hän erinäisten selontekojen jälkeen pääsee kasvotusten Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa kanssa, unohtuu karhulahja antamatta. Maire ei kuitenkaan anna periksi. Hän lähtee kävelemään kohti presidentinlinnaa, jossa uskoo vieraan olevan, mutta ei. Prinssi ei enää saavukaan paikalle.

-Voi ei. Olipa ikävää, että lahjan antaminen unohtui. Valitettavasti hänen kuninkaallinen korkeutensa ei taida enää tulla tänne. On ovenavaajan ystävälliset pahoittelut.

No, eihän sille sitten mitään mahda, Maire sanoi ja oli kääntymässä pois. - Anteeksi, mutta sanoitteko, että olitte töissä hänen mummillaan, siis kuningattarella? - Kyllä, olin töissä kuningattarella useamman vuoden ja asuin Buckinhamin palatsissa. Taisin olla ainoa ulkomaalainen silloin siellä. - Miten? Mitä te teitte siellä, jos saa kysyä.  Maire hymyili naiselle ja sanoi: - No se onkin vähän pitempi stoori.

Näin siis prologissa tämän muistelmateoksen syntyhistorian taustoja. Se, miten karhuveistoksen kanssa kävi kerrotaan epilogissa. Siinä välissä on sitten se varsinainen tarina siitä, kuinka savosta kotoisin olevan nuori kampaajanainen hakeutuu kotiapulaiseksi britteihin ilman kielitaitoa, täysin ummikkona. Onneksi mukana seikkailussa on muitakin suomalaisia. Oltuaan muutaman viikon kotiapulaisena Windsorin kaupungissa Maire haluaa näkemään Lontoota. Hän menee työnvälitystoimistoon ja häneltä kysytään, miten olisi, kiinnostaisiko työskentely Buckinhamin palatsissa? Ainoa kysymys oli vain se, oliko neidillä mustaa pukua? Ja olihan Mairella. Itseommeltu musta leninki. Mutta kuinka kertoa nykyiselle työnantajalle, että hän lähtisikin muihin hommiin.

Kuten jo sanoin, tämä lukukokemus oli mitä mainioin. Kivasti kerrottu ilman pönötystä ja kumarteluja. Tämä ei ole tirkistelyä, vaan maanläheistä ja inhimillistä kuvausta. Valokuvaliite tuo oman kiinnostavan lisänsä ja autenttisuuden tarinankerrontaan.

Ehdottomasti tämä oli yksi vuoden parhaista lukukokemuksista.

Erityismaininta tälle luonnehdinnalle.

"Hän näytti isoine hattuineen vihaiselta herkkusieneltä."

--

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjaa on suositellut opettaja tai kirjaston työntekijä. Tätä on suositellut Kini Kirjavinkeissä.

 

Hyvää Joulua runon tämän myötä!

Enkelien Joululaulu

Ylistäkää Jumalaa, taivas ja maa! Tänä yönä puhjennut on puhtauden lilja. Tuskan öitä tuhansia taivahan vilja kypsyä saa!

Kumartakaa valkeaa,
taivas ja maa:
surun laakson halvinta ja suruisinta lasta,
kärsimyksen lempeätä risti-ruhtinasta,
Vapahtajaa!

Ristinpuuhun naulitaan
Vapahtaja maan.
Aina Hänet voitetaan ja aina Hän voittaa.
Kerran on Hän saapuva, kun pasuunat soittaa,
kunniassaan!

Jumalalle kunniaa,
taivas ja maa!
Lapset maan, niin penseät ja hitaat ootte miksi?
Portit taivaan kuninkaalle tehkää korkehiksi!
Kiiruhtakaa!

Riemuitkaatte, riemuitkaa,
taivas ja maa!
Pimeyden kannelle tän' yönä syttyi tähti.
Jokainen sen löytää, ken etsimähän lähti.
Riemuitkaa!

L. Onerva 

Helkkyvät hetket -kokoelma, Otava, 1922

Löytyy myös Gutenbergista

Kuvat: Sirkan joulu 1936. Toim. Anni Swan. Lehti löytyy omista kokoelmista, mutta se on myös digitoitu. Kuvittajista ei tietoa. 

---

Oikein hyvää Joulunaikaa teille kaikille. 

Aino

Harry Bernstein: Näkymätön muuri!

 

Harry Bernstein

Näkymätön muuri

Alkuteos: The Invisible Wall

Suomentanut Mika Tiirinen 

Otava, 2007

 286 s.

Aloitus: Oli niitä harvinaisia kesäiltoja, jolloin ei satanut. Savu oli hälvennyt ja paljastanut syvänsinisen taivaan, ja ilma oli leuto, raikas ja lempeä. 

 

 

 

Näkymätön muuri on kaunokirjallista kerrontaa,  elämänmakuista kaikessa köyhyydessään ja puutteellisuudessaan. Tällä en tarkoita kirjallisia tehokeinoja vaan köyhän perheen oloja ja elämisen mahdollisuuksia. Kyseessä on elämänkerrallinen proosateos, ei dokumentaarinen vaan koettuun pohjautuvaa elämysmatkaa ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläisessä yhteiskunnassa, Manchesterin lähistöllä työläiskaupunginosan kadulla, jossa kadun toisella puolella asuu euroopan mantereelta muuttaneita juutalaisperheitä, toisella puolella kristittyjä.

Harry on juutalaisen perheen nuorimmainen. Hänellä on veljet Saul ja Joe sekä siskot Lily ja Rose. Äiti on kodin sydän, joka yrittää pitää katraansa ruoassa. Isä työskentelee räätälinä ja antaa vähistä ansioistaan murto-osan kotiin. Äiti alkaakin pitää kauppaa olohuoneessaan lisätäkseen tuloja.

Näkymätön muuri on raadollista luettavaa. Hämmästyttävää on se, että Harry, joka on tarinan minäkertoja on ollut 96-vuotias julkaistessaan tarinansa. Täytyy sanoa, että tämä tarina menee ihon alle.

"Kaikki alkoi Puolassa, missä isäni syntyi esikoisena perheeseen, jossa oli kymmenen äänekästä, kuritonta lasta. --- ----  Isoäitini oli perheen matriarkka. Hienostuneesta ulkonäöstään huolimatta isoisäni ansaitsi elantonsa vierailemalla hautausmailla ja lausumalla kuolleille rukouksia ihmisten puolesta, jotka eivät kyenneet siihen itse. Lisäksi hän lauloi häissä ja bar mitsva -juhlissa. --- --- Isä oli perheen ongelmalapsi. Hänet oli pantu töihin, kun hän oli viiden vanha, ja hän oli tehnyt pitkää päivää monenlaisissa töissä. Hänen mestarinsa olivat hakanneet ja potkineet häntä ja hänestä oli tullut synkkä, katkeroitunut, väkivaltainen ja  hankala."

Harryn isä on kaksitoistavuotias, kun isoäiti hylkää hänet. Pojan palatessa töistä hän huomaa talon tyhjäksi. Muu perhe on vienyt huonekalutkin ja muuttaneet Englantiin. 

Ei ihme, että pojasta on tullut synkkä. Rakkaudettomuus on maailman julmin ase. No, poika lähtee etsimään perhettään ja löytää heidät tuolta mainitulta kadulta. Isoäiti naittaa hänet nuorelle juutalaistytölle ja muuttaa itse muun perheen kanssa Amerikkaan.

Harry Bernsteinin Näkymätön muuri ravistelee vahvasti ajatuksiani. Kun on tullut luekneeksi useammankin kymmenen holokaustiin liittyvän tarinan, on minulle muodostunut tietynlainen kuva juutalaisesta perheestä, ja Harryn perheen elämä ei oikein korreloi siihen muodostamaani kuvaan.  Tämän tarinan kuva on köyhyyttä ja kurjuutta, köyhän perheen arkea. No, tuttua toki on se, että juutalaisia vieroksutaan ja he saavat osakseen kaikenlaista ryönää. Harryn äiti haluaisi laittaa pojan parempaan kouluun johon hänet on jo luvattu ottaa, mutta kun poika, jonka äidillä on ollut varaa vain puukenkiin, kopistelee koulun kiillotettuja käytäviä, rehtori käskee tämän poistumaan. Hän ei halua puukenkien jälkiä hienoille käytävilleen. 

Eikä Harryn perheenjäsenten kemiatkaan ole aina sulassa sovussa. Ristiriitoja syntyy yhden jos toisen välillä. Erityisesti perheen tyttären Rosen suhde äitiin on vaikea ja Lilyn unelmat karisevat, samoin kuin Harryn toive tulla toimittajaksi saa tylyn tuomion: "Sinähän olet juutalainen."

Punaisena lankana teoksessa on kuitenkin se, kuinka työläiskaupunginosan pienen kadun asukkaat löytävät toisensa ja kuinka näkymätön muuri alkaa rakoilla. Raadollisuudestaan huolimatta teoksessa on läheisyyttä ja lämpöä. Juutalaisen kulttuurin ilmentymät sekoittuvat maailmantapahtumien myötä poliittisiin intohimoihin ja rakkaus voi syttyä siellä, missä se ei ole kulttuurisesti toivottavaa. Loppujen lopuksi rakkaus on kuitenkin se, joka voi murtaa näkymättömät muurit.

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024, kohta 18. pettymys. Vaikka tämän teoksen kokonaiskuvaa ei voi luonnehtia pettymykseksi, kokee yksi ja toinen kirjan henkilöitä pettymyksiä.

George Eliot: Mylly joen rannalla!

Kansikuvat kuvakaappauksia Kirjasampo ja Finlandia-kirjan sivuilta.

 

George Eliot

Mylly joen rannalla

Alkuteos:  The mill on the Floss

Suomentanut Saimi Järnefelt ja Helka Varho

WSOY, 1967 (8. painos)

535 s.

Joskus vuosia vuosia sitten lainasin tämänteoksen ajatellen, että lukaisempa, koska kuulostaa kansikuvan  (tuo maisemakansi) perusteella kiinnostavalta. Mutta, mutta ... kesken jäipi. En lukenut montakaan sivua. Jossain vaiheessa elämää tulin ostaneeksi tämän teoksen (etulehdellä on hinta 0,20) ja pohdin, että voisihan kokeilla, onnistuisiko lukeminen paremmin, kuin nuoruutensa päivinä.

Minusta lapsikuvaukset ovat kiinnostavia ja lapsikuvauksella teoksen alkuosa eteneenkin. Tosin kerronta on kovin jähmeää ja hitaasti etenevää eikä suomennos ole ihan parasta laatua suomenkieltä. Otetaan nyt vaikka sellaiset sanat kuin yhteiskuntaolio ja päätteliäisyys, mikä olisi paremminkin kai pitänyt suomentaa päättäväisyydeksi. Yhteiskuntaolio taas sanana viittaa laajemminkin siihen, siellä täällä kerronnassa vilahtelevaan tieteen ja uskon ristiriitaan. Välillä esimerkiksi sana Raamattu on kirjoitettu pienellä ja välillä isolla kirjaimella. En tiedä, ilmeneekö tämä seikka alkuperäisteoksessa vai onko vain suomennoksessa ja mahdollisesti painotekninen juttu.

Avaralla tasangolla kiirehtää Floss joki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä. Mahtavan nousuveden mukana kokoontuvat mustat laivat St. Oggsin kaupunkia kohti - lastinaan raikkaita honkalankkuja, pyöreitä jyväsäkkejä tai mustaa, kimaltelevaa hiiltä. St. Oggsin vanhat punaiset tiilikatot ja leveät päädyt pilkottavat matlan metsäharjun ja törmän lomitse luoden veteen vienon purppurahohteen helmikuun auringon himmenevässä valossa.

Kertoja on jännä yhdistelmä kaikkitietävyyttä ja minänäkökulmaa. 

Tuntuu kuin se olisi toverini vaeltaessani rantaäyrästä, kuunnellen joen hiljaista tyyntä solinaa. On kuin kuulisin kuuron ystävän hellää puhelua. Mieleeni muistuvat suuret, riippuvat pajut. Mieleeni muistuu kivisilta. 

Tämä kertojan puheleminen lukijalle on kuitenkin harhauttavaa, koska ensin saa käsityksen, että kertoja olisi joku tarinan päähenkilöistä, varsinkin Maggie Tulliver, mutta ei. Enemmänkin kertoja tuo mieleen kirjailijan itsensä, mikä ei ehkä ole kaukaa haettu kertojaratkaisu, koska Mylly joen rannalla on ajateltu olevan jollain tasolla elämäkerrallinen teos. Itse en näe tätä niinkään elämänkerrallisena, sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan. Kerronassa on piirteitä, joissa kuljetaan välillä kronologisesti teoksen henkilöiden matkassa, ulkopuolelta asioita kertoen, mutta sitten on kohtia, joissa sanat kohdistetaankin suoraan lukijalle ja ollaankin, kuten äskeisessä tekstilainakohdassa, sisällä tapahtumissa. 

Olen samaa mieltä kuin lukijani, siinä, että tämä pikkumainen elämä vaikuttaa painostavasti.

Tämä on hieman kummallista kerronnan sujuvuuden kannalta, mutta myös lukijaa ajatellen. Mitä 1800-luvun kirjailija voi tietää minun lukijakokemuksistani, on yhtä vähäistä, kuin minun tietämykseni hänen tunnelmistaan tätä teosta kirjoittaessaan. Kertoja ikäänkuin olettaa asioita tarinan lukijasta. Toisaalta tämä on kai kuitenkin kirjoitettu  kuvitteelliselle lukijalle. Niin tai näin, niin kerronnan pieni epäyhtenäisyys lajityypin ja ratkaisujen suhteen tekee teoksesta sanoisinko, ei niin helpon luettavan. Teoksessa on kuitenkin nautinnollista yhteiskuntakritiikkiä, satiiriakin ja erilaisia tehokeinoja, kuten hyperbolaa.

Hänestä oli juoksutettu vettä lukemattomia kertoja - ja vettä tuli  niin paljon, että siinä olisi voinut vaikka uida.

Lyhyesti henkilöistä ja juonesta. 

Teoksen keskiössä on Tulliverin perhe, johon kuuluu lapset Maggie ja Tom. Herra Tulliver, joka omistaa Myllyn, on riitautunut Herra Wagemin kanssa. Tulliverin vaimo on omaa sukua Dodson ja on yhteiskunnallisessa asemassa ehkä hieman korkeammalla kuin miehensä. Rouva Tulliverin sisarukset kuvataan originelleina rouvina, joilla on sanansa sanottavana Tulliverin asioista. Tulliver on tumma, samoin kuin Maggie. Tom on tullut äitiinsä ja on vaaleahipiäinen ja äitinsä suosiossa, kun taas isän suosikki on Maggie, pikku naapukka.

Tulliver haluaa kouluttaa pojastaa asianajan ja laittaa tämän yksityisopettajan oppiin. Samaan paikkaan tulee opiskelemaan myös herra Wagemin raajarikkoinen poika Philip, jonka kanssa Tomilla on vaihtelevat välit. 

Kirjasammon sivuilta löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia teokseen liittyen. Muun muassa se, että teos on ilmestynyt ruotsinkielisenä versiona myös nimellä Bror och Syster.Tämä nimikäännös kuvaakin hyvin teoksen teemaa, sisarussuhdetta tytön ja hänen veljensä välillä. Tomin ja Maggien välit ovat läheiset, joskin ei ilman kahnauksia. Maggie etsii veljensä hyväksyntää, mutta Tom näkee Maggien jotenkin outona. Tom pitää itseään Maggieta ylempänä. Tämä sisarusten suhteen kuvaus on välillä aika raadollista ja kärsin lukiessani tuskia Maggien puolesta. Kuinka häntä ei ymmärretä. Toisaalta minun on välillä vaikea ymmärtää Maggietakin.

Minä saan puolisovereignin, jopa kokonaisenkin sovereignin aina joululahjaksi, kun minusta näet pitää tulla mies, ja sinä saat vain viisishilinkisen, kun olet tyttö.

Tätä brittiläistä rahayksikköä selitetään alaviitteessa, mutta en tullut silti hullua hurskaammaksi. Jos matkustaisin Englantiin ja joutuisin käyttämään sikäläistä rahaa, menisin varmaan sekaisin kaikkien rahayksiköiden kanssa. Paitsi rahayksiköiden suhdetta toisiinsa tässä otteessa näkyy ajankuva ja suhtautuminen miehen ja naisen asemaan yhteiskunnassa. 

Kaikesta huolimatta Mylly joen rannalla sisältää monenlaisia näkökulmia ja vivahteita, eikä tämä puutteistaan huolimatta ole täysin kehno tarina. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tätä uudelleen lukea, ellei sitten mahdollisesti uutena suomennoksena. Hyvin erilainen tarina tämäon, kuin aiemmin lukemani Deronda. Minua kiinnostaisi kyllä tutustua kirjailijan Middlemarchiinkin.

Muualla:

Savannilla: Loppuratkaisu läväytetään lukijan silmille täysin puskista.

No, se on kyllä yllättävä, mutta nyt, kun mietin, niin alku ja loppu eivät ole niin kaukana toisistaan, että ehkä ei nyt kuitenkaan täysin puskista. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 12b: Klassikkoromaani

Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys! Siksi ...

Siunaa ja varjele meitä, / Korkein kädelläs! / Kaitse kansamme teitä / vyöttäen voimalla meitä, / heikkoja, edessäsi!

- Uuno Kailas (Suomalainen rukous)

Oikein hyvää Itenäisyyspäivää !

Susanna Vuorela: Yllätyksiä vuoristossa!

Susanna Vuorela

Yllätyksiä vuoristossa

Suomen lähetyseura, 2005

147 s.

Aloitus: Helteinen ilma väreili karun vuorimaiseman yllä Etiopian Lalibelan kaupungissa.

Lopetus: Hänellä, joka piti huolen muuttolinnuistaan ja tunsi nimeltä kaikki tähdet. Nekin tähdet, jotka välkkyivät suomalaisen talvimaiseman yllä eteläisellä taivaalla ja näkyivät Etiopian vuoristoon saakka.

Yllätyksiä vuoristossa kertoo Järvimaan perheen projektimatkasta Etiopiaan. Perheeseen kuuluu isä Lasse ja äiti Kielo, sekä lapset Niko 15 v. ja Nelli, josta en nyt ole varma, onko hän nuorempi vain vanhempi kuin veljensä. 

Kirjassa on neljäkymmentäkolme lukua, joissa tapahtuu enemmän ja vähemmän pieniä arkisia sattumuksia (Niko esim. kadottaa heti matkalla matkatavaroissaan olevat salmiakit, mitä hän  tuskailee viesteissään kotimaahan)  ja tutustumista maahan ja kansaan (pienestä Mortti-pojasta tulee läheinen).  Kerronnan lomassa on paljon pieniä yksityiskohtia Etiopian historiasta ja kulttuurista. Itseäni hieman kummastutti ja jäin kysymään, oliko Etiopian keisari Haile Selassie todellakin diktaattori? Wikipedia (en tosin kaikessa ihan luota kyseiseen laitokseen) antaa hieman selvennystä henkilöön ja kulttiin, mutta valtaoikeuksistaan huolimatta en ihan yhdistäisi diktaattoriin, Toisaalta minulla ei ennen tätä selville ottamista ollut paljonkaan käsitystä kyseisestä henkilöstä, mitä nyt nimen tiesin.

Kerronta ei mene kovin syvällisiin eikä lähetysaiheesta huolimatta pureudu hengellisiin kysymyksiinkään kovin paljoa. Näkökulma on suurimmaksi osaksi, näin ainakin itse koin, Nikon tuntemuksissa. Nelli jää hieman veljensä varjoon ja kinastelukumppaniksi. Ihan sujuvaa kerrontaa tämä kuitenkin on, jos ei ota lukuun kuvausta tulipalon sammutuksesta, jossa liekit nuoleskelevat jo talon seiniä, mutta sammutusta tapahtuu vain maastossa. Jännittäviä hetkiä koetaan myös, kun Niko sairastuu punatautiin juotuaan vettä vuoristoisesta vesiputouksesta ja jouduttuaan paviaanien hyökkäyksen kohteeksi. 

Lähetystyön eri puolia puskassa työskentelevistä terveydenhoitohenkilöistä MAF:n lähetyslentäjiin tuodaan pintaraapaisten esille. Tosin tässä lähetyslentäjien kuvauksessa on annettu enemmän tilaa nuorekkaalle kerronnalle ja inhimillisyydelle kuin vastuulliselle lentäjäkurille.

Kun perhe palaa koti-Suomeen, saavat he huomata, että koti on kylmillään. Nikon huoneen ikkuna on rikottu ja tavarat ryöstetty. Poliisien tullessa heille kuitenkin tarjotaan pullakahveita keittiössä, jonne on jo ehtinyt tulla tuttuja muitakin. Ei ihan todellisuuden tuntuista, tai enhän minä tiedä. Teos päättyy naapuriin muuttaneen somalialaisperheeseen tutustumiseen. Etiopia tai Somali, tuoksut ovat tuttuja ja rakkaiksi tulleita.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ihan käypä tarina tämä kuitenkin on, sellainen lähetystyön- tai  kehitysaputyöntekijän työn kuvaus ja tässä tapauksessa yhden kohdemaan historiaan ja paikallisväriin tutustumismatka.

 ----

Kirjallinen maailmanvalloitus: Etiopia

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 23. Kirjassa on moottoriajoneuvo. Kyllähän tässä autoilla ajellaan ja lentokoneella on yhdessä luvussa hyvinkin merkityksellinen osuus.

Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet!

Ariana Neumann

Isäni sodan salaisuudet

Alkuteos: When time stopped: A memoir of My Father's War and What Remains

Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings

Into, 2023

322 s.

 

 

"Kaikkiin asioihin ei ole niin helppo kajota käsin ja puhein, kuin yleisesti luullaan, useimmat tapahtumat ovat sanattomia ja toteutuvat tilassa, johon sanoilla ei ole pääsyä." - Rainer Maria Rilke. Kirjeitä nuorelle runoilijalle, 1903. Suomentanut Liisa Enwald

Ennen kuin tarina alkaa, teoksen alkulehdillä lainataan Rainer Maria Rilken runonsäettä, joka kuvaa hyvin tämän teoksen teemaa. Joistain asioista ei vain voi, syystä tai toisesta puhua. Toinen runoilija, jota kirjoittaja lainaa ennen kuin aloittaa tarinasa on Pablo Nerudaa:

Jos joka päivä / putoaa joka yöhön /on kaivo / johon kirkkaus on suljettu.

On käytävä istumaan /varjon kaivon reunalle /ja ongittava pudonnutta valoa / kärsivällisesti.  - Pablo Neruda. "Si cada dia cae" kokoelmasta El Mar y las Campanas. Suomentanut Pentti Saaritsa.

Ariana Neumanin tarina isänsä sodan salaisuuksista on tarina, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Tsekkoslovakiaan ja Saksaan. Se on tarina holokaustin varjossa elävästä miehestä ja hänen perheestään. Ensisijaisesti näen kuitenkin tämän tarinan sukututkimuksellisena teoksena. Miten vaikeaa on löytää "liha luiden päälle", merkitykset nimettömille henkilöille valokuvissa, jälkeenjääneiden papereiden merkitykset. Arianalle suvun historiaan oli myös matka "isän tuntemiseen".

Pablo Nerudan ja Rainer Maria Rilken runot ovat symboleja sille etsinnälle ja tietojen keräämiselle, joihin kirjailija ryhtyi isänsä kuoleman jälkeen. Isänsä, joka ei koskaan kertonut tarinoita menneisyydestään, ei valottanut sukuhistoriaansa. Pysäyttävä löytö lapsuudessa, saa selvityksen vasta  isän jälkeenjättämistä papereista, jotka vievät kirjoittajan halki menneisyyden tutustumaan sukulaisiin, joista ei ollut kuullutkaan.

"Keskimmäisellä hyllyllä isän lasikaapissa, kultaisilla kerubeilla ja punaisella emalilla koristellun hienon taskukellon ja rintapieleen kiinnitettävän timanttikoristeisen koppakuoriaiskellon välissä lepäsi hyvin yksinkertainen sileä kultakello, joka oli aina ollut minusta tylsä. Se ei tehnyt mitään. Se ei soittanut musiikkia. Se ei kilahtanut tunnin ja puolen tunnin merkiksi. Siinä ei ollut yhtäkään jännittävää  tai ihastuttavaa komplikaatiota. Se ei ollut kaunis, herkkä eikä koristeellinen. Minä kysyin isältä, miksi hän piti siitä. Hän vastasi sen olevan tarkka ja mainitsi oman isänsä. "Oliko se minun isoisäni kello?" minun on täytynyt kysä. "Ei", hän vastasi, "minä ostin sen, koska minulle tuli siitä mieleen hänen kellonsa." 

Tarina, vaikka kertookin sodanaikaisesta euroopasta alkaa kuitenkin Venezuelassa. Kaiken kaikkiaan kiintoisa, hieman erilainen näkökulma holokaustiin. 

...

Muualla blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat Anu löysi teoksen "pihvin" päähenkilön muuntautumisesta toiseksi ja pääsystä Berliiniin.

Itselleni tämän teoksen pihvi oli yhtymäkohdat omaan elämääni, toisin sanoen mainita yliliikkuvuudesta.

"Tunnistan hänen kätensä, pitkä sormet ja niiden otteen. Hansin tapa pidellä esineitä näytti usein muiden mielestä kömpelöltä. Hänellä oli yliliikkuvat nivelet, joten se oli hänelle täysin luonnollista. Minä tiedän sen, koska minullakin on yliliikkuvat nivlet. Kolmella lapsellani samoin kuin Hansilla ja minulla, on nivelet, jotka kääntyvät tavallista enemmän. Myös pitelemme esineitä oudosti. Sellaiset asiat kuin pyörällä ajo, pallon sieppaaminen ilmasta, kynän piteleminen, kehon asetteleminen tuoliin --- ---  lasteni alakoulun opettajat huomauttivat siitä meille ja suosittelivat harjoitteita, joilla parantaa heidän motorisia taitojaan. --- ---- perinnölliseen yliliikkuvuuteen liittyvään vaivaan nimeltä dyspraksia."

---

Tällä saan kirjallisessa maailmanvalloituksessani valloitettua Venezuelan.

Colette: Claudinen koti!

 

Colette

Claudinen koti

Alkuperäisteos: La maison de claudine

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1953

211 + 1 s.

Päällys: Henrik Tikkanen

Takakansiteksti: Colette, Ranskan johtava naiskirjailija, on saavuttanut miltei legendaarisen maineen aistivaikutelmien herkkänä kuvaajana.

Kirjailijan esittely kansiliepeessä kertoo, että Colette ei ole kirjailijan etunimi, kuten voisi kuvitella. Kirjailijan koko nimi on Gabrielle Claudine Colette, syntynyt 1873 Burgundissa. Netissä näyttää kulkevan tietoa myös nimestä Sidonie Gabrielle Collette. Coletten äidin nimi oli Sidonie. Lieneekö kirjailija vaihtanut nimeään vai mistä johtuu kahtalainen tieto? Kirjailija on ollut usein Concourt-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirjailijaa on pidetty impressionistisen realismin edustajana. 

Claudinen koti herätti kiinnostukseni eräällä kirpputorikierroksella. Kirjailijan nimi oli tuttu ja muistelisin, että olisin joskus lukenut jonkun hänen kissoihin liittyvän novellinsa (mutta jätettäköön pieni varaus muistikuvaan). Niin tai näin, niin kissoista kyllä puhutaan tässäkin teoksessa. 

Claudinen koti sisältää kolmekymmentäviisi lyhyttä tarinaa eri perhe-elämän alueelta lapsuudesta aikuisuuteen. Claudinen koti -tarinat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.   Täytyy sanoa että tämä oli kyllä kiintoisa kirjalöytö, jonka sanat tihkuvat elämyksiä ja vaikutelmia. Alussa siteeraamani maininnat aistivaikutelmista tulevat kyllä esille.

Nyt kaikki on hiljaa puutarhassa. Kissa, kaksi kissaa venyttelee, haukottelee, tunnustelee epäluuloisesti soraa: niin ne tekevät rajuilman jälkeen. Kissat menevät taloon päin, ja niiden perässä kävellyt Pikkusisko psyähtyy: hän ei tunne olevansa arvollinen niiden seuraan. Hän odottaa, kunnes hänen kuumille, kiihtymyksestä tummentuneille kasvoilleen hitaasti kohoaa se kalpeus, se sisäinen aamunsarastus, joka tietää pahojen henkien poistumista. Hän avaa viimeiseen huutoon suuren suunsa, jossa on uudet etuhampaat. Hän revähyttää silmänsä selälleen, rypistää otsaaansa, hengähtää väsyneenä "puh" ja kaivaan nenänsä kämmenselällään.

Luvussa Äitini ja kirjat on lueteltu kirjoja ja kirjailijoita ja minussa tällaiset luetelmat ja esittelyt  herättävät hyvinkin uteliaisuutta, erityisesti, jos kyseessä on teos, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Musset, Voltaire, Neljä evankeliumia, Littré,  Larousse, ja Becquerelle, d'Orbigny, Camille Flammarion avaaruudellisinen kuvauksineen, Elisée Reclus,  Musta Balzac ja oliivinvärinen Shakespeare... jne, jne. Tässä luettelossa on monia tuttuja kirjailijanimiä, mutta joista ainoastaan Shakespeareen olen sarjakuvana tutustunut, Neljästä evankeliumista en tiedä, tarkoitetaanko sillä Raamatun evankeliumeja vai jotain aivan muuta, mutta luetelmat herättävät halun kaivella lisätietoa teoksista. Viittaus Dumasiin ja kolmeen muskettisoturiin tuo muistikuvan lapsuudessa nähdyn elokuvan kohtauksesta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Dumasin ja minun välille ei syntynyt rakkautta, joskin näin joinakin öinä unissani Kuningattaren kaulanuhan hehkuvan Jeanne De la Motten tuomitulla kaulalla. 

Todellakin. Ja entä sinä lukijani, herättääkö luetelmat sinussa muistikuvia, mielitekoja?

Kauniit kirjat, joita luin, kauniit kirjat, joita en lueknut, kotini seinien lämmin peite, seinäverho, jonka salaista kirjavuutta asiantunteva katseeni hyväili.

Claudinen koti oli hieno pieni löytö. Tämä laitos, jonka siis löysin kirpputorilta on ilmeisesti ollut jonkun kirjallisuudenopiskelijan käsissä, mene ja tiedä, sillä tässä on runsaasti punakynällä tehtyjä alleviivauksia, joiden merkitystä kyllä ihmettelen. Miksi alleviivaaja on nähnyt nämä kohdat merkitykselliseksi? Ymmärrän merkinnät vanhemmista ja sisaruksista, mutta muutoin en näe kovinkaan suurta loogisuutta alleviivauksissa. Ja mihin viittaa päiväykset, joita on myös tehty? Kirjoja esittelevässä luvussa on erityishuomio kiinnitetty Saint-Simonin kahdeksantoistaosaiseen teossarjaan, josta Claudinen äiti yrittää saada tyttärensä kiinnostumaan. Hmm. Täytyy kai kaivaa tästäkin teoksesta lisätietoa.

Outo sana: volovangi?

Kummastusta herättää myös maininta erään henkilön keltaisista silmistä. Onko kenelläkään muulla, kuin kissoilla, keltaisia silmiä?

Tästä ei löytynyt yhtään blogipostausta. Suosittelen nostamaan teoksen unohduksen suosta.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini!

 

Anna Pölkki

Metsien kaukainen sini

Avain, 2024

221 + 1 s.

Kansi: Laura Noponen

 

 

Mutta minkälaista on elää arkea metsien kaukaisessa sinessä ja puutarhan vihreässä olohuoneessa? Kutsun lukijan kylään luokseni, kulkemaan arkea kanssani yli vuodenkierron. Avaan lukijalleni päiväkirjani metsien kaukaiseen sineen.

Anna Pölkin päiväkirjatarina omasta elämästään ja unelmistaan on nuoren naisen rohkea tarina siitä, kuinka unelmat kantavat läpi vaikeuksien. Anna Pölkin oma voimalause "metsien kaukainen sini" on tuttu Anni Swanin tyttökirjaklassikkoteoksesta Pikkupappilassa, Anna Pölkin lempiteoksesta. Ja sanottakoon nyt tässä, että myös minulle Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat Swanin teoksista rakkaimmat. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on kuitenkin hyvin erilainen teos, kuin Swanin idyllinen pappilakuvaus. Ei sillä, kyllä tässäkin on idyllisyyttä, asuuhan kirjailija itse idyllisessä punaisessa talossa metsien keskellä, hoitaa puutarhaa ja poimii villivadelmia Kangasniemen metsiköissä. Tyttökirjallisuuden tutkijana Pölkin elämään luo intertekstualisuutta niin Montgomeryn pieni runotyttö Emilia kuin Vihervaaran Annakin. Kirjallisuus, kirjoittaminen on se voimanlähde, mikä tuo iloa arkeen, mistä kumpuaa unelmat ja Anna Pölkin lumoavat kakut, joihin on voinut tutustua hänen aiemmin ilmestyneessä Kakkuja salaisesta puutarhasta -teoksessaan. 

Anna Pölkin kerronnassa on paljon tyttökirjamaista otetta ja annashirleymaista optimistisuutta.

Elämä  jatkuu. Kukat kasvavat, ruoho on yhä vihreää. Aina on uusi mukula, sipuli tai siemen istutettavana.

En voi lukiessani olla ajattelematta, kuinka yksi yhteen tämä ajatus meneekään Montgomeryn Anna-kirjojen, ehkä hänen lainatuimpaan lauseeseensa siitä, kuinka Jumala on taivaassa ja kaikki on hyvin maan päällä. Lause, jota Anna Pölkki itsekin teoksessaan lainaa.

Anna Pölkin teos avaa kuitenkin oven myös synkempiin maailmoihin. Hän kertoo avoimesti sairastumisestaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Näin Metsien kaukainen sini ei ole vain kirjallisuudentutkijan arkea, elämänmuutosten tuomia haasteita tai  oman kirjailijuuden haaveita vaan myös vahvaa vertaistukea. Päiväkirjakerronnan ohella Anna Pölkki tuo teoksen lopussa enemmän kertovasti ja kuvaavasti kokemuksistaan terveydenhuollossa. Ja täytyy sanoa, että vaikka Anna Pölkki ei, ymmärrettävästikään, avaa kaikkea, niin kuvaus järkyttää ja laittaa vähintäänkin mietteliääksi, mikä on inhimillisen kohtaamisen mitta, kun toisen mieli järkkyy. Itsekin elämässäni olen joutunut omaa kohtaamiskykyäni punnitsemaan, enkä voi, täytyy myöntää, ainakaan kehuskella taidoillani. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on puhutteleva teos. Se on tärkeä puheenvuoro, ei vain lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille vaan myös laajemmin. Hyvinvointiyhteiskunta - mitä se on? Mistä se muodostuu? Meistä ihmisistä. Toinen toisistamme. Siitä, että näemme omien pelkojemme taakse. Sinä siinä, olet ihminen - minun lähimmäiseni. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston Tunteet -lukuhaaste, kohta 14. masennus tai uupumus

 --

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 

Unelmien aika 

Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto!

 

Jari Olavi Hiltunen

Teho-osasto

Aikamedia, 2024

208 +1 s.

Jari Olavi Hiltusen Teho-osasto on kerrontaratkaisultaan hyvin erikoinen. Tapasin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla, kun häntä haastateltiin ja hän kertoi tuolloin, että oli saanut kertojaratkaisun jostain vanhasta sotamuistelmasta, jonka nimeä en tosin enää muista. 

Teho-osasto on autofiktiota. Se on kertomus niistä tunteista ja kokemuksista, joita oman lapsen sairastuminen tuo eteen. Kertojaratkaisu on, kuten jo ehdin sanoa, todella erikoinen. Tämä ei ole vain yhden ihmisen näkökulmasta kerrottu, vaan kertojia on monia.  Kun ammattikoululainen puhuu äidinkielenopettajastaan Isänä olen ensin hämmentynyt, puhuuko koululainen omasta isästään, mutta kun seuraavakin kertoja puhuu Isästä alan pikkuhiljaa päästä sisälle siihen, mistä tässsä on oikein kyse.

Kukin kertoja, ammattikoululaisesta kahvion myyjään kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumia, jotka pyörivät aivotulehdukseen sairastuneen nuoren ympärillä. Kerronnassa on paljon dialogeja eri henkilöiden välillä. Henkilöitä ei nimetä. On vain Isä ja Äiti, Tyttö ja tämän veljet, ja ihmiset heidän ympärilleen edustavat hoitohenkilökuntaa, ystäviä, koulutovereita. sattumalta tielle osuneita henkilöitä. Kronologisesti tämä ei ole täysin suoraviivaista, vaan pieniä ajallisia hyppäyksiä esiintyy. Tämä saa hieman miettimään, kuinka monta päivää tässä onkaan kuljettu kodin ja sairaalan väliä, oltu sairaslomalla töistä tai kuinka kauan koomaa onkaan kestänyt. 

Mutta eipä mitään. Kyllä tämä kiinnostava teos oli ja luki ihan nopeaan. Kiitos lyhyiden lukujen ja väljän tekstiasettelun. Toisaalta miettii tyhjien valkoisten sivujen tarkoituksellisuutta paperinsäästön kannalta, mutta toisaalta väljä ratkaisu luo keveyttä aiheeseen, joka tiiviinpänä voisi tehdä raskaamman vaikutelman.

Todellakin - hyvin erityislaatuinen teos, täytyy sanoa.

Kerronnallisuuden ja dialogin ohella teoksessa on muutamia runoja. Teho-osasto on tunnustavan kristityn näkökulma niihin tunteisiin, joita oman lapsen sairastuminen aiheuttaa. Pelkoa, epäilyksiä, yritystä ymmärtää tilanteita ja sairaalajargonia. Kaiken keskellä on kuitenkin luottamus, että Taivaan Isä pitää huolen ja parantuminenkin on mahdollista, vaikka koomaa on kestänyt jo päiviä.

Mikä kuitenkin jäi teoksessa mietityttämään on huvipuistokäytänteet.

- Särkänniemessä on Tytön mielestä yksi laite ylitse muiden. - Jaa. Mikä? - Viikinki. --- ----

-Tämä oli varmaan viisivuotias, kun hän sai houkuteltua minut Viikinkiin. Hän oli käynyt siinä viisi kertaa ja kyllästyi istumaan yksin. Hän tuli luokseni, otti kädestä kiinni ja talutti minut portista sisään. Nyt mennään tuonne yhdessä, hän sanoi. Minun ei auttanut kuin totella. - Miten kävi? - Vatsani meni yhdestä keikauksesta niin sekaisin, että meinasin oksentaa koko loppupäivän.

Onko todellakin Särkäniemessä 5-vuotias napero voinut mennä yksinään sellaiseen laitteeseen kuin Viikinki. Myöhemmin perheen ollessa Vaasassa vastaavassa laitteessa, oli pituus tullut esteeksi. Ei sillä, että minua saisi mihinkään keikkuvaan tai pyörivään laitteeseen, vaikka lapsena saattoikin seisoa päällään toisella tavalla kuin näin aikuisena, mutta siis 5-vuotias yksin johonkin vänkyrähäkkyrään!!!

---

Jari Olavi Hiltunen on opettaja, kirjallisuuskriitikko, jonka blogia olen seurannut. Teho-osaston tapahtumia toisenlaisesta näkökulmasta voi lukea Kritiikin uutiset -artikkelista Kriitikko teho-osastolla. 

Teho-osaston on lukenut myös Tuijata, joka ymmärtää etäännytyksen  tehokeinona, mutta mikä toisaalta tuo myös ohuen vaikutelman kriisin kuvaukseen. 

Heli Laaksonen: Jatkos

 

Heli Laaksonen

Jatkos

Otava, 2024

213 s.

... Lapsi tekee seppeleitä, koristaa hiekkakakun ja nipsaisee peukalollaan kukanpään värjäämään toisen lapsen nenän. Keltakukka, kultaharja, kultakukka.  Lapin murteissa ymmärretään oiva ravintoarvo: kontinmatinkaali. Euroopassa tuijotetaan leijonanhammasmaisia lehtiä: dent-de-lion ranskaksi, dandelion briteiksi.

Hökkyrä, höyhenheinä, höytypää. Hahtuvapallon puhaltaja tanssahtelee kohti taivaanrantaa. ...

Näin sanailee Heli Laaksonen Jatkos-teoksessaan Voikukasta, tuosta lypsykarjan heruttajasta, piimäheinästä, maitiaisesta.

Jatkos on jatkoa Laaksosen Luonnos-teokselle, omintakeista luonnon ihmeiden esittelyä, totta ja tarua, kansanviisautta ja perimätietoa tieteeseen  yhdistettynä. Teksti on luettavuuden vuoksi laitettu säkeisiin, ikäänkuin runoiksi, vaikka runoista ei olekaan kyse. Runollisuutta teksteissä kyllä välillä ilmenee ja Laaksoselle niin tuttua murrettakin on hieman ripoteltu sinne tänne, ja nämä murresäikeet olivat itselleni niitä mieluisimpia. Myös pilkahduksia mustasta huumorista löytyy muutamissa kohdissa, mitkä eivät taas itseäni niin ilahduttaneet, kun en ole koskaan kyseisestä huumorinlajista päässyt ymmärrykseen ja omimiseen. 

Luinkin tämän ihan vain kiinnostuksesta jatkona aiempaan, mutta en tässäkään ihan kaikkea purematta niele. Oppikirjana, tietokirjana en tätä käteen ottaisi, viihteenä taas liian tieteellistä. Siinä se siis seilaa välillä tieteen ja viihteen. 

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

Christmas Carol Kauffman: Vain yksi minuutti

 

Christmas Carol Kauffman

Vain yksi minuutti

Alkuteos: For one moment

Suomentanut Tytti Vanhala

Ristin Voitto, 1968

348 s.

Aloitus:

Herbe seisoi makuuhuoneensa oviaukossa siniset silmät suurina hämmästyksestä. Hänen sormensa puristivat kouristuksenomaisesti toisessa kädessä olevaa lakkia. Poika otti suu auki pari epäröivää askelta. Hänen perässään tuli yhtä ällistynyt Willie-veli.

Herbe on tarinan alkaessa 5-vuotias, Willie 9-vuotias. Eletään ensimmäisen maailmansodan päättymisen tunnelmissa. Poikien isä, saksalainen sotilas, on Italiassa ja on nimitetty Itävallan lähetystösihteeriksi. Poikien äiti on saanut mieheltään kirjeen, että on tulossa hakemaan poikia. Mies on tavannut Italiassa kauniin, nuoren naisen Neldan ja edessä on avioero. Isä Ludvig haluaa ottaa vastuun poikien kasvatuksesta. Perheessä on myös kolmas lapsi, vanhempi tytär Emmeline, joka jää äitinsä luokse. 

Isä on täysin Neldan tossun alla, ja vaikka Nelda onkin suostunut, että pojat tulevat isälle, alkaa hän järjestellä asioita oman mielensä mukaan. Uusioperhe asettuu Kölniin asumaan.  Willie, joka on jäänyt kehityksestään jälkeen hermostuttaa Neldaa ja laitetaan lopulta sisäoppilaitokseen, jossa hän sairastuu kaivatessaan veljeään, jonka kanssa heillä on ollut hyvin läheiset välit ja kuolee.  Herbe, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin lähetetään Tsekkoslovakiaan, papiksi valmistavaan kouluun. Herbe on viisas ja menestyy opinnoissaan, mutta hänkin kaipaa veljeään ja kokee yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteita.

Herbe pettyy katoliseen kouluun ja siellä esiintyvään tekopyhyyteen. Hän pyytää isäänsä ottamaan hänet pois koulusta ja laittamaan sen sijaan lasitusoppiin, johon Herbe on tutustunut, kun koulussa on laitettu ikkunaa rikkoutuneen tilalle. 

Vuodet vierivät ja Herbe palaa Saksaan, synnyinkaupunkiinsa Dresdeniin äitinsä luokse. Herbe kiinnostuu Hitleristä ja liittyy natsipuolueeseen. Tulee sota ja uusi pettymys, kun Hitler ei osoittaudukaan siksi luotettavaksi henkilöksi, jota voi arvostaa. 

Vain yksi minuutti on kristillisen arvopohjan omaava teos. Herbe on pettynyt katolisuuteen ja kun hän erään ystävystymisen kautta tutustuu kristittyyn perheeseen, jonka kristillisyys edustaa toista suuntaa, hän taistelee pitkään vastaan ajatusta, että "Jumala on meidän turvamme, apumme hädässä aivan vahva". 

Sota päättyy ja Herbe lähtee etsimään tuon kristityn perheen poikaa, jonka kanssa hän on ystävystynyt, mutta joka on kadonnut sotatantereelle. Herbe päätyy venäläiselle vyöhykkeelle, jossa hänet otetaan kiinni vakoojana, ja lopulta, kun Herbe ei tunnusta mitään, hänet laitetaan muuria vasten ammuttavaksi. Lopulta hänellä on vain minuutti aikaa jäljellä.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Teoksen alkulehdellä mainitaan, että tämä olisi Chrismas Carol Kauffmanin elämäkerrallinen romaani, omistettu hänen isälleen Abraham R. Millerille.

Christmas Carol Kauffman edustaa mennoniitti kristillisyyttä. Tässä teoksessa on, teoksen loppupuolella hyvin vahva herätyskristillinen ote. Kirjailijan teoksia on suomennettu useitakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja eri historiallisiin ajanjaksoihin. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi lukea uudelleen kirjailijan Ei Regina -teos, jossa teemana on 1500-luku ja anabaptisti-liike. Lukisin myös mielelläni enemmän kirjailijasta itsestään ja hänestä on  ilmestynyt ainakin tyttärensä kirjoittama elämänkerta, tosin englanninkielellä, mutta todellakin haluaisin tietää kirjailijasta enemmän, joten ehkä etsin tuon teoksen käsiini. Samalla ehkä selviäisi tuo edellä mainittu tämä teoksen elämänkerrallisuus.

Tämä teos ei nyt uudelleen luettuna ehkä tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta kuin nuorempana, kun luin tämän ensimmäisen kerran. Tässä on jotain pientä kömpelyyttä kokonaisuutta ajatellen, ja erikoisesti minua hämmentää ajan kulku. Aikamiljöö kulkee aika vauhtia ja sota ohitetaan sen kummemmin sen eri puoliin takertumatta. Pääosan kerronnassa viekin Herben tunnemaailman ja -kehityksen vaiheet pikkupojasta aikuisuuteen, hylkäämisestä rakkauteen. Yhteiskunnalliset olot ja maisemakuvaukset ovat todella vähissä. Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aika tosin tulee summittaisesti piirretyksi. Pidin paljon alkupuolen lapsikuvauksesta. Isä jää alkupuolen jälkeen sivuun ja Neldakin häviää kerronnallisista kuvioista. Miksi he jäävät täysin sivuun? Sen sijaan yhteys äitiin, joka  katkeaa alussa ja rakentuu uudelleen loppupuolella, on tärkeä.

Erityismainita tälle kuvauksellisuudelle:

Hehkuva, pyöreäkasvoinen aurinko lepuutti jo lämmintä poskeaan lähekkäin rakennettujen talojen katoilla.

--

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 kohta 7. hylätyksi tuleminen

 

Anna Pölkki: Kakkuja salaisesta puutarhasta

 

Anna Pölkki

Kakkuja salaisesta puutarhasta

Avain, 2023

164 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi

Tämä teos herättää niin makuhermot kuin halun leipomiseenkin. Toinen toistaan herkullisempia ja upeampia kakkuja, jotka ovat saaneet innoituksensa kirjallisuudesta. Osa kakuista on saanut innoituksensa tutuista, rakkaista tyttökirjoista, kuten Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjat tai Burnetin Salainen puutarha, johon jo nimikin viittaa, mutta myös kaunokirjallisuudesta laajemminkin.

Joukossa on myös lempikirjailijani Charles Dickensin Suuria odotuksia -teoksen innoittama neiti Havishamin hääkakku, joka toisin kuin kirjailijan teokset, ei ehkä ole kaikkein houkuttelevin minun makuuni. Sen sijaan Blackwoodin synkeä karhunvatukkakakku taas komeudessaan on hyvinkin houkutteleva kakkuna, mutta teos, josta kakku on saanut innoituksensa taas ei. Aloitin kerran lukea kyseistä teosta, mutta kesken jäi. Kauhu ei tosiaankaan ole minun juttuni.

Laura Ingals Wilderin kirjat saivat minut aikoinaan aivan täpinöihin löytäessäni sarjan pariin, ja Pieni talo suuressa metsässä -teoksen innoittamana kurpitsakakku on kyllä kaunis, mutta toisin kuin kirjoista, minä en tykkää kurpitsoista, joten en ehkä ihan ensimmäiseksi tätä kakkua alkaisi valmistaa.

Sen sijaan Crandfordin neitien Hienostuneen taloudellisen kahvikakun voisin valmistaa hetimmitenkin, sillä sen yksinkertaiset aineet löytyisivät tällä hetkelläkin kaapeistani, jos vain olisi kakkuvuoka.

Jos ei siis oteta lukuun paria poikkeusta on teoksen kakut kuvineen ja ohjeineen hyvinkin houkuttelevia ja leipomishaluja herättäviä. Varsinaista lempikakkua on ehkä vaikea joukosta valita, mutta ehkä Pikkunaisten joulukakku ja Kotiopettajattaren suolakinuskikakku kuulostavat erityisen houkuttelevilta.

Kakkuohjeiden ohella teos sisältää pienen esittelyn kustakin kirjailijasta ja teoksesta. Anna Pölkin tapa yhdistää kirjallisuudentutkimus ja leivonta on aivan omanlaistaan. Itselleni tuli mieleen, että olisi kiva saada Annan luoma ohje kirjallisen kaimansa Anna Shirleyn piikkisikakakusta ilman sitä tiettyä "maustetta". 

Tämä on mitä oivallisin lahjakirja kaikille leipomisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät!

Roy Jacobsen

Rigelin silmät

Barroy 3

Alkuteos: Rigels Øyne

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna, 2024

232 s.

Kannen suunnittelu: Erik Huijsen/ Moker Ontwerp 

Kuinka minä rakastinkaan Barroy 1 -teosta Näkymättömät. Barroy 2 Valkoinen meri ei sykähdyttänyt samalla lailla, mutta piti pintansa kiinnostavana teoksena. Barroy 3 Rigelin silmät jatkoi Ingridin tarinaa ja muutti jälleen kerrontaansa, mutta ei lainkaan huonoon suuntaan. Tosin teoksen kieli ja ilmaisu laittoi oman ajatustyön koville, sillä mitenkään tavanomaista ei tekstin dialogi esimerkiksi ollut. Jäyhää, vähäpuheista, ilmaisuvoimaista kyllä, mutta miten ymmärtää, päästä sisälle hahmojen elämään, erityisesti päähenkilö Ingridin ajatusmaailmaa on asia erikseen. Pidin kyllä tästä teoksesta enkä pitäisi yhtään pahana lukea Jacobsenia enemmänkin.

Takakansiteksti: "Roy Jacobsen kuvaa taianomaisen kauniisti ihmisen elämän merkityksettömyyttä, kun vuoret ja vuonot muistuttavat sen lyhyydestä."

Hmm. Minä en voinut olla ihmettelemättä tätä määrittelyä, sillä itse ei teoksesta jäänyt päällimmäiseksi mieleen elämän merkityksettömyys.

Sitten ilmaantuisivat polut asuinrakennusten ja navettojen ja ranta-aittojen ja venevajojen ja turveaumojen ja maakellareiden ja heinälatojen ja verkkojen kiinnityspaikkojen väliin yhdistämään paikkoja, joissa heillä oli varastonsa, ja niitä sotkemaan syntyisi sinne tänne harhailevien ja tarkoituksettomien koukeroiden labyrintti, lasten ja leikkien ja kaiken katoavaisuuden jälkiä, tänä rauhan ensimmäisenä  vuotena saarella on paljon lapsia, enemmän kuin vielä koskaan. 

No, kyllähän tässä, teoksen alkuluvussa puhutaan tarkoituksettomuudesta ja katoavaisuudesta, mutta en kuitenkaan näe, että teos puhuisi merkityksettömyydestä, sillä silloinhan tämä teoskin olisi täysin merkityksetön ja sitä tämä ei todellakaan ole. Itselleni teos puhuu päinvastoin siitä, että kaiken karuudenkin ja pelkojen ja epävarmuuden keskellä voi löytää kauneutta, rauhaa ja oman minuutensa. Olen olemassa ja minulla on tarkoitus. Joskus joutuu etsimään vastauksia, joskus niitä löytää, joskus jää vaille, mutta elämä jatkuu.

Jos teksti välillä pistääkin ymmärryskyvyn koetteelle, niin Jabobsenin kyky kuvata asioita on vahvaa. Luonto, ihmiset, tavat kuvataan kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ajatellaanpa vaikka vain sitä tapaa, millä hän kuvaa Barbron saamaa aivoinfarktia. Lukija yllättyy.

Ajallisesti Rigelin silmät jatkaa suht siitä, mihin Valkoinen meri päättyy. Sota on ohi. On alkanut uusi aika,  alkaa jälleenrakentamisen aika. Se ei tarkoita vain sodan rakenteellisia tuhoja vaan elämää laajemminkin. Tuhot eivät ole vain aineellisia, ne ovat hyvin paljon myös henkisiä. Ingridkin on saanut sen kokea.

Rigelin silmät keskittyy Ingridin sielunmaisemaan, kysymyksiin ja etsintään. Hän lähtee Barroylta etsimään venäläistään, Aleksanderia, tyttärensä Kajan isää. Tämä etsintämatka vie hänet halki Norjan, välillä ollaan Ruotsin puolellakin. Ingridin tapa ajatella ei aina kohtaa hänen puhuttelemiensa ihmisten kanssa.

Onko sota päättynyt? Sepä se on kysymys. Ingridin mielestä sota ei ole päättynyt, jos ihmiset eivät vastaa avoimesti, mitään salaamatta. Ja jokaisella tuntuu olevan jotain, mitä ei halua paljastaa. Sota, sodanjäljet, ne vaikuttavat pitkään. 

Lopulta Ingrid saa vastauksensa. Hän löytää matkan kääntöpaikan ja palaa kotiin Barroylle.

En sano, että olisin ymmärtänyt tästä kaiken. Teos on kuitenkin hienosti kerrottu ja en tiedä, ehkä voisin lukea tämän uudemmankin kerran. Ainakin Näkymättömiin haluaisin palata uudelleen. Tähän on ilmeisesti vielä neljäskin osa, sitä odottelemisiin. 

Mutta uhma on kaikesta huolimatta jäljellä, meren kasvattama uhma näitä ihmisiä kohtaan, jotka haluavat niin kovasti hyvää hänelle, tai iselleen, paha sanoa kumpaa, uhma on villavan, epämääräiseen ajatukseen kätketty pieni kova vihan kide, kysymykseksi jää vain, riittääkö se. 

Muualla blogeissa:

Hemulin kirjahylly: Erilainen roadtrip kuin yleensä. Ei suuria tunteita, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä suhteissa ja kannattaa lukea.

Marie Louise Rudolfsson: Maria, Prinssi ja hevosvarkaat!

 

Marie Louise Rudolfsson

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat

Alkuteos: Maria och Prinsen på tjuvjakt

Suomentanut Anne-Maija Tavas

Kansi: Ola Ericson

Artko, 1979

156 s.

- Ja kiitos ei, sanoi Persson sulkien Lindenäsin tallin oven läjähtäen. Hän katsoi vihaisena Marian isoisää. Minä en halua talliini mitään eläinten rääkkääjiä, että isänstä sen sitten tietää, hän jatkoi. Tuo Hugo saa olla Marialle kuinka hyvä ystävä tahansa, mutta minun hevosteni lähelle hän ei kyllä tule! Ei niin kauan kuin minä olen täällä tallin esimiehenä. 

Näin alkaa tarina Mariasta, hänen hevosestaan Prinssistä ja hevosvarkaista. Maria viettää kesää isovanhempiensa luona Lindenäsissä. Persson on hevostallin esimies ja hänen vaimonsa Hedvig auttaa perheen keittiössä. Maria haluaisi tilalle myös ystävänsä Hugon, jonka menneisyys on kurja. Hugo on joutunut vaikeuksiin isäpuolensa takia, joka on vankilassa. Persson ei usko, että ihminen voisi muuttua, mutta Maria ei anna periksi. Niin siinä sitten käy, että Hugo tulee kuin tuleekin Lindennäsiin ja alun vastusteluista huolimatta saa Perssonin hyväksynnän. 

Kesään mahtuu monenlaista. Maria unohtaa sulkea hevosaitauksen portit, ja kun Prinssi päätyy  uutena hevosena vanhojen hevosten joukkoon, tulee siitä jotain, mikä ei olisi saanut tapahtua. Kesään mahtuu myös hyttysten invaasio, ja Prinssi saa hyttysten pistoista pahan myrkytyksen. Tätä minä vähän mietin, voiko se olla mahdollista. Kyllähän itsekin olen hieman yliherkkä hyttysen puremille ja jos niitä on ihan kuhisemalla, niin miksei. En kuitenkaan löytänyt asiasta oikein mitään kunnollista tietoa, joten uskotaan, että kirjailija tietää, mitä kirjoittaa.

Sitten Lindennäsiin tulee tieto, että Hugon isäpuoli on karannut vankilasta. Hugo on  huolissaan äidistään, ja Hugon äiti tulee myös Lindennäsiin turvaan. Mutta ovatko he turvassa kostoa hakevalta isäpuolelta?  Kesä huipentuu jännittävään takaa-ajoon, jossa Prinssin hevosvoimat ovat kovalla koetuksella.

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat on hevoskärpäsen puremille, paljon lukeville tytöille suunnattu teos, jossa hevosten ohella on pientä seikkailun tuntua. 

Tapahtumat sijoittuvat  Keski-Ruotsiin jonnekin Västeråsin lähistölle. Kerronta on elävää ja yhteiskunnallisia kerrostumia ja oloja myötäävää, jos niin voi sanoa. Ei kuitenkaan kovinkaan moniulotteista ja syvällistä. Maria on selvästi hyvin toimeentulevasta perheestä, kun Hugo taas on vähemmän toimeentulevista oloista. Ystävällinen lupsakkuus on luonnehdintani Marian isoisästä. 

Marian ja Hugon menneisyydessä on siis tapahtunut jotain, mikä on johtanut Hugon isäpuolen vankilaan.  Siitä kerrotaan ilmeisesti kirjailijan aiemmassa teoksessa Maria ja Sininen Prinssi. Olisi ehkä pitänyt ensin lukea se, mutta ehkä sen voisi lukea näin jälkikäteenkin, jos jostain käsiinsä saa.

Tämä oli ihan kiva pieni välipala, vaikka juonenkulku ja kerronta ovatkin aika yksinkertaista. Tässä on myös jonkinverran virheellisyyksiä, puuttuvia sanoja, painovirheitä tai kääntämiseen liittyviä outouksia, kuten sana puolikuolias. "Hän oli puolikuolias pelosta". Hmm! Kummastustani herättää myös seuraava lause, jossa "Hänen voitonriemuinen huutonsa kaikui aurinkoisessa aitauksessa ja hänen takanaan olevista puista linnut vastasivat vetelästi visertäen" puhumattakaan tästä: "Shokki ... meidän on saatava shokki pois ..." ikäänkuin shokkitilassa olevalta voitaisiin noin vain ottaa pois kyseinen tila,

Mutta noin yleisesti ottaen, onhan nämä Artkon teokset jossain määrin hauskaa luettavaa. 

Clare Darcy: Pääosassa rakkaus

Clare Darcy

Pääosassa rakkaus

Alkuteos Rolande

Suomentanut Maikku Konsin

Karisto, 1982

224 s.

Kansikuva: Satu Sisko Sintonen

 - Mutta Honoria-tätisi --- ----  tämä mitäänsanomaton poika, jonka hän on valinnut esittämään Giles Arcourtia  --- ---  Niin punaiset posket, vaaleat kutrit ja ovelat enkelin silmät ja niin tyypillinen itävaltalaisen tahmea ääni. 

- Onko hän petkuttaja? Jasper kysyi.

- Kultaseni, totta kai hän on! En koskaan voinut erityisemmin sietää John Arcourtia, mutta ei hän eikä tuo ranskatar, jonka hän nai, olisi millään voinut saada aikaan tuollaista karamellipojua! Ranskatar oli tosin liian iso - ei oikeastaan ruma, ymmärräthän, mutta ei misään tapauksessa kaunis - mutta hänessä oli tyylikkyyttä, erehtymätöntä tyyliä...

Romantiikan nälkääni löysin tämän teoksen, jonka oranssit kannet ja hauska kansikuva vetosivat  minun tyylitajuuni. Ja kyllähän tämä on romanttinen teos. 

Päähenkilöinä on Jasper Carrington, Paronittaren nuori sukulaispoika, jonka pitäisi periä kahdeksan miljoonaa 1600-luvulla laaditun testamentin nojalla. Nyt on kuitenkin ilmaantunut toinen perijä, Giles Ascourt, joka on kadonnut ranskan sotien tuoksinassa. Jasperin Honoria-täti on asianajajansa Croilin kanssa löytänytkin "oikean perijän" ja Jasper on menettämässä perintönsä. Jasper keksii kuitenkin vastavedon ja palkkaan tuntemansa nuoren ranskalaisen näyttelijättären  Rolande Henryn näyttelemään Giles Ascourtia.

Rolande joutuu kuitenkin kohta murhayritysten kohteeksi eikä Jasper pidä asian saamasta käänteestä. Hän ei myönnä, että olisi rakastunut Rolandeen ja Rolande itse, vaikka onkin rakastumassa Jasperiin, on arvonsa tunteva nainen ja pitää kiinni itsenäisyydestään. Rolande luopuu esittämästä Giles Arcourtia ja vaihtaa roolia unkarilaiseksi kreivittäreksi ja siirtyy asumaan Paronittaren luokse, joka pitää perintöasiassa Jasperin puolta. 

Kuka lopulta on petkuttaja ja löytyykö oikea Giles Arcourt selviää monien mutkien ja vaiheiden kautta. Samoin selviää Jasperin tunteetkin.

Minulle ei kuitenkaan ihan täysin selvinnyt tarinan ajallinen konteksti. Teksissä mainitaan vuonna 1903 päättynyt sota Ranskan ja Englannin välillä. Mikä ihmeen sota.? Samoin mainitaan Aminienssin rauha? Sellaisestakaan en ole kuullut. Täytyipä siis ottaa selvää. Ilmeisesti tekstissä on vuosiluvun suhteen joko painovirhe tai no virhe kuitenkin, sillä Aminienssin rauha tapahtui 1802 ja kyseessä oli Napoleonin sota. Toinen ajallinen vihje on maininta kuninkaan arkkitehdista John Nashista, joka on suunnitellut Brightonin Meripaviljongin. Tosin, kun puhuttiin paviljongista, tuli mieleeni ensin kuningatar Victorian puoliso, mutta kyse ei kuitenkaan ollut tästä paviljongista.

Ajallisesti tämä siis ilmeisesti kuvaa ehkä1800-luvun alkupuolta enemmän kuin loppupuolta.

Tämä on tosiaankin höttöistä viihdettä brittiläiseen tapaan, tosin kirjailija on amerikkalainen. Mikä minua myös lukiessa häiritsee on se, että kaikilla tuntuu olevan siniset silmät ja se on hieman epäuskottavaa tai sitten tietoinen valinta kirjailijalta, joka suuntaa ajatukset piilorasismiin. Mieleeni tulikin alkaa tehdä lukemistani kirjoista tilastoa henkilöiden silmien väreistä. Se saattaisi olla mielenkiintoista.

Romantiikan nälkään tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä lukukokemus ja olihan tässä pientä seikkailua ja jännitystäkin. Sukuyhteydet tosin olisi voinut olla hieman selkeämmin esillä. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10 Kirjassa on oranssit kannet