Asko Paju
Uljas Kotka ja hiipivä susi
– Intiaaniseikkailu pojille
Helko (Helsingin kirjatuotanto Oy, 1949
99 s
Oli ilta. Aurinko oli jo laskenut vuorten taa. Työ ja touhu navajojen kylässä oli vaiennut ja intiaanit nukkuivat keräten voimia seuraavan päivän askareita varten. Kylän laidassa olevalla vartiopaikalla, Vartiovuorella, istui äänetönnä ja liikkumattomana vahtivuorossa oleva soturi kivääri polvillaan. Vain hänen liikehtivä, terävä katseensa osoitti, että hän ei torkkunut, vaan valppaasti kuunnellen ja katsellen tarkasti edessä olevaa maisemaa hoiti vartiomiestehtäväänsä. – Aivan kakikki kylässä asuvat eivät sentään vielä nukkuneet. Heimopäällikön, Sihisevän Käärmeen, majan edustalta kuului päällikön matala ja tarmokas ääni, kun hän kivellä istuen puhui pojilleen Uljaalle Kotkalle ja Hiipivälle Sudelle, jotka seisoivat isänsä edessä Päällikön vigvamin ovella katseli päällikön vaimo ja poikien äiti, Metsän Ruusu, mihiä, kuunnellen tarkkaan isän puhetta pojilleen.
No huh huh ja huh hah hei! Eipä voi muuta sanoa. Karmeaa, kuumottavaa, pahoinpitelevää tarinointia, jossa toki on seikkailuntuntua ja villiä menoa, mutta ne yksityiskohdat ja muut kunnon tarinaan liittyvät seikat. Kerronnallisesti tämä, tai teoksen yksittäinen luku, voisi hyvinkin olla jonkun muinaisen koulupojan ainevihosta.
Tarkastellaanpa hieman yksityiskohtia
Henkilöt: Tarinan keskiössä on navajoperhe: isä Sihisevä Käärme, äiti Metsän Ruusu ja pojat Uljas Kotka (17 v) ja Hiipivä Susi (16 v.)
Tarinan nimet seuraavat suomalaisten intiaanileikkien nimiä ja todellisten intaanimien mukaisesti liittyvät luontoon ja luonteenpiirteisiin. Ehkä ne menettelevät, eniten minua kuitenkin ärsyttää nimenä tuo Sihisevä Käärme ja erityisesti tarinaan ilmestyvä Sioux-päällikön nimi Vihreä Sammakko, jota en osaa olleenkaan kuvitella intiaaninimenä.
Meidän heimomme Lohijoen ryhmä on asettunut rauhallisesti asumaan tänne Lohijoen rantamille viljelemään maata, hoitamaan karjaa, metsästelemään ja kalastelemaan.
Navajojen perinteinen asuinalue sijoittuu Yhdysvaltain lounaisosaan, Kanjonien muodostamaan karuun seutuun. Navajot ovat paimentolaisia. He viljelivät maata (maissi) ja heillä oli lampaita. Ymmärtääkseni espanjalaiskulttuuri on vaikuttanut navajojen kulttuuriin merkittävästi. Navajoille kala ja karhu (joiden syöntiä tässä tarinassa kuvataan) oli tabu, eivätkä he perinteisesti syöneet näitä.
Asumus: Aloituksessa puhutaan ensin majasta ja sitten vigvamista. Wigwam on tilapäinen tai puolimaja, joka tehdään puunoksista yms. Itse miellän sen lähinnä metsäalueille. Navajojen perinteinen asumus, Hogan (joka minun täytyi selvittää) on kaikkea muuta kuin Wigwam. Hoganin rakentamisessa käytetään puumateriaalin lisäksi kiviä ja maa-ainesta, kun Wigman peitetään puunoksilla, tuohella jne.
Isä lähettää pojat kolmeksi vuodeksi maailmalle keräämään tietoa ja ymmärrystä ja antaa reput tarvikkeineen heidän selkäänsä. Pojat kiertävät ympäri maata valppaina ja valmiina oppimaan "mitä luonnon suuri kirja osasi opettaa" Kaksi ja puoli vuotta kierreltyään he kesyttävät itselleen hevoset (Erämaan Tuuli ja Tuliharja). Villihevosten kiinnisaanti pyydyskuopan ja k e s y t t ä m i n e n p i t ä m ä l l ä n ä l ä s s ä saa minut voihkimaan.
Mitä tulee reppuihin, niin kyllähän intiaaneilla oli erilaisia kantamiseen tarkoitettuja laukkuja ja pussukoita, mutta reppu-sana sellaisena selkään laitettavana hieman mietityttää. Mahtoivatkohan navajot tuntea, käyttää sellaista.
Siouxit: Tarinassa siouxit kuvataan navajojen vihollisina. Todellisuudessa nämä kaksi heimoa asuivat aivan aivan eri puolilla yhdysvaltoja eivätkä siis sotineet keskenään. Navajot kuvataan tässä tarinassa ylempiarvoisina ja siouxit jotenkin tyhmempinä.
Kaiken kaikkiaan tässä tarinassa oiotaan mutkia aika lailla eikä yritetäkään kuvata alkuperäiskulttuuria, vaan pääpaino on siinä, mitä tapahtuu ja kuinka pälkähästä selviydytään. Pojat muun muassa varoittavat läheisen linnakkeen väkeä Siouxien hyökkäyksestä ja pelastavat ryöstetyn äitinsä siouxien kostolta. Toisen pojan joutuessa vangiksi pelastajaksi nousee isä Sihisevä käärme, joka vanhaksi naiseksi pukeutuneena pääsee vapauttamaan poikansa.
Tarinaa on otettu joitain yleisiä intiaaneihin liitettyjä tapoja ja villin lännen stereotypioita ja sekoitettu ne suomalaislasten tuntemaan maisemaan ja elinpiiriin kuvaamatta paikkaa ja aikaa sen tarkemmin.
Navajoilla saattoi olla karjaa, ainakin lampaita ja vuohia, mutta kun kuvaan astuu siouxien karja ja härät niin uskottavuus vähenee entisestään ja aika ennen intiaanisotia ja niiden jälkeen sulautuu yhteen. Myös kuvailut navajojen vesillä liikkumisine kanootteineen ja eräine muine pienine yksityiskohtineen eivät oikein vastaa mielikuvaa perinteisestä navajoelämästä.
Sinänsä kiintoisa teos suomalaisena intiaaniaiheisena tarinana, eräänlainen kuriositeetti kirjakokoelmassani, mutta mitään suurempaa merkityksellisyyttä tai arvoa tällä tarinalla ei oikein ole.
Kirjan kansikuva:
Tekijää ei mainita, mutta tämän hankkimani ensimmäisen painoksen kansikuva on ihan hauska. Se ei ehkä vastaa ihan navajojen asuinoloja, enemmänkin kuvan voisi liittää Uljas Kotkan ja Hiipivän Suden saavutettua hevostensa luottamus. On tämä ainakin todenmukaisempi kuin uudemmassa painoksessa, jos ajatellaan päähenkilöä. Uudemman painoksen kansi kuvaa enemmänkin preeriaheimon jäsentä, mutta tuskin tässä kannessa kuitenkaan on sioux-päällikkö Vihreä Sammakko.
![]() |
| Kuvakaappaus: Kampintorin antivariaattinen kirjakauppa |
Laitanpa tähän loppuun kuvan, joka antaa hieman todenmukaisemman kuvan navajokulttuurista. Olen saanut laatan aikoinaan lahjaksi Arizonasta.



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti