Anni Swan: Pikkupappilassa!

Anni Swan
Pikkupappilassa
WSOY, 1945
234 S.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroima haaste sai minut katsastamaan kirjahyllyäni, löytyisiköhän mitään naistenviikon nimipäiväsankarittarien kirjoittamaa tai kirjallisuutta, jossa olisi naistenviikon sankarittaria. Ja löytyihän niitä. Nyt onkin sitten luku-urakkaa kerrakseen tällä viikolla, jos aion pysyä tavoitteessa: Kirja päivää kohden.

Riikka-nimi tuntui kuitenkin olevan hankala, kun mikään kirja ei tuntunut kolahtavan kohdalle. Ajatuksissa oli kuitenkin tunne, että Anni Swanin jossain kirjassa olisi Riikka-niminen ja löytyihän se Riikkakin lopulta.

- Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan kanssa. On niin kaunis ilma. --- --- ----  Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?  - Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka. - Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta. Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi. - Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan mahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvokinkukkien keskelle.Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi. - Sinä ihana, ihana  - - - , kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.

Pikkupappilan Riikka oli "kookas, isokasvuinen palvelustyttö, joka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan". Pikkupappilan keittiöpiika ei kuitenkaan voi olla kovin nuori, sillä hän muistaa "meirän pastuurskankin, kun se nuorena tyttönä pääsi ripille.". 

Riikka kertoo pappilanlapsille sukutarinoita, jotka Martta kuitenkin keskeyttää, koska ei ole soveliasta kuulla suvusta puhuttavan piian suulla.

Anni Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat minun ykkössuosikkini Swanin kootuista kertomuksista. Rakastan tätä tarinaa, jossa suomalainen maaseutuelämä 1800-luvun loppupuolelta avautuu kaikessa kauneudessaan ja romanttisuudessaan. Tarinassa on niin arkista aherrusta, unelmia ja toiveita kuin seikkailua. Se on myös hyvin yhtenäinen kertomus tapahtumineen. Taustalla kulkee selkeä juoni.

Pikkupappilassa asuu paitsi epäkäytännöllistä kappalaisisää ja äitiä, jonka lapsuudenmaisemiin he ovat juuri muuttaneet seitsemän lasta: Lempeä ja hyväsydäminn Minna,  taitava ja käytännöllinen Martta, lukutoukka nuori feministin alku Liisi, haaveileva luonnonlapsi Ulla, suloinen pieni nukkeäiti Lotti sekä pikkupojat Kaarlo ja Lauri. Pääosan vie kuitenkin Ulla, joka ainakin jossain määrin on Montgomeryn Anna ja Runotytön hengenheimolainen.

Anni Swan on omistanut tämän kirjan äidilleen. Pikkupappilan Äiti, Anna jää hieman taustalle, jos kohta äidin osa ja merkitys nousevat rivien välistäkin ja nisitä pienistä vihjeistä, mitä kerronnassa ilmenee.

Ulla haaveilee kirjailijanurasta. Hän rakastaa luontoa ja metsää ja hänen tunnuslauseensa "metsien kaukainen  sini" tuo rauhaa kun hän sulkee silmänsä ja kuiskaa sen tuuleen.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kuherrus. Ja tuolla - Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat ihastuksesta. Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston - siellä täälä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. -

Ullan kädet olivat painuneet ristiin. Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento. Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa. - Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme. Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle. - Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä. Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen. - Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.

Ihana, ihana on tämä kirja. Täynnä aitoa tunnetta ja luonteikkuutta. Kirja, jota voi mitä lämpimimmin suositella vielä satakunta vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.

Miettimään jäin:

Tässä kirjassa mainitaan Kauniala. Shöringin suvun kartano, jolla on merkittävä rooli tarinassa. Kauniala-niminen paikka oli myös Sara ja Sarri -kirjoissa. Tämä yhtenevyys kirjossa jäi hieman mietityttämään, koska kirjoilla ei muuten ole  yhtymäkohtia henkilöissä.

Outoja sanoja:

Ridikyyli. Outo sana, jonka merkitys kyllä selvisi, kyse oli käsilaukusta tai vastaavasta.

Kaasukset. Mitä ihmettä ne olivat? Jotain sääntöjä, joita Liisin piti opetella kun aikomus oli pyrkiä tyttöopistoon.

---
Tällä siis naistenviikon lukuhaasteessa. Nimipäivää viettää Riikka. Fredriikka. Tässä muutoin mainittiin Fredrika Bremer, jota Liisin arvellaan lukeneen naisen oikeuksista  puhuessaan.

Enid Blyton: SOS ja junanryöstäjät!

Enid Blyton
SOS ja junanryöstäjät
Tammi, 1989
Alkuteos: Secret Seven on the trail
Suomentanut Inkeri Pitkänen
91 + 1 s

Kannen suunnittelu: Maija Sohlman

Blytonin Viisikko-kirjoja astetta kevyempää luettavaa on hänen toinen lastenkirjasarjansa, jossa Salainen Seitsikko: Pam, George, Peter, Jack, Janet, Barbara ja Colin kokevat omat seikkailunsa. Lapsijoukko on perustanut salaisen kerhon Secret Seven eli Salaisen Osasto Seitsemän (suomennetussa muodossa). He kokoontuvat Peterin ja Janetin kodin puutarhavajassa, jonne kokousten aikana pääsee vain tunnussanalla ja omistamalla kerhon tunnusmerkin. Niin kuin muissakin Blytonin kertomuksissa, myös tässä tarinassa on eläinystävä mukana, Peterin ja Janetin Bella-koira, joka ei kuitenkaan ole varsinainen Salaisen Seitsikon jäsen, sillä silloinhan se oli kahdeksas eikä kyseessä olisi SOS vaan jotain ihan muuta.

Blyton-nälkään SOS-kirjat ovat ihan luettavia. Ne ovat ehkä suunnattu hieman nuoremmille kuin Viisikot tai Salaisuus-sarja. Ero tyylissä ja tapahtumissa on kuitenkin aika pieni. Lapsijoukko haluaa selvittää erinäisiä salaisuuksia ja kokee jännittäviä hetkiä ottamalla kiinni roistoja. Mielikuvitusta ruokkivaa lastenkirjallisuutta siis. Tosielämä on aika kaukana näistä kirjoista, jos kohta lastenväliset kähinät ja arkielämä onkin luettavissa seikkailujen lomassa. 

 Esimerkiksi tässä Salaisen seitsikon vastapainona on Jackin utelias pikkusisko Susan, joka tuppaa aina häiritsemään Salaisen seitsikon salaisia operaatioita. Salaisuudet ymmärrettävästi herättävät uteliaisuutta. Jack pitää siis pikkusiskoaan rasittavana, mutta eiköhän todellisuus kuitenkin ole se, että Susan haluaisi kuulua joukkoon - mene ja tiedä. Ainakin Susan perustaa omien kaveriensa kanssa toisen kerhon Verrattoman Viisikon Viisikko-kirjojen mukaan. 

Tässä Blyton siis viittaa omiin Viisikko-kirjoihinsa, mikä minusta on aika erikoinen ratkaisu, vaikkakin, täytyy myöntää, se tuo jollakin kumman tavalla kirjan lapset "todellisiksi". Aivan kuin jos kirjoissa viitattaisiin että äiti tai isä luk.ee sitä ja sitä lehteä tai ostivat kaupasta sitä tiettyä tuotetta.

Susanin Verraton Viisikko haluaa tehdä jäynän salaiselle seitkolle ja huijaa heidät erääseen autiomökkiin, ikään kuin siellä tapahtuisi jotain rikollista, jota he itse tutkivat. Mutta Susan saakin kokea pitkän nenän itse, sillä Tiggerin majassa jonne Jack ja George  lähtevät Peterin vastustuksesta huolimatta (Peter ei usko Susanin kerhon supatuksia), on todella tekeillä jotakin ja sen Jack ja George saavat tuntea nahoissaan. 

Ja kohta onkin Salainen Seitsikko junaryöstäjien jäljillä.

Satunnainen tekstinäyte:

George oli kuin puulla päähän lyöty. Mitä kummaa, miehet olivat sittenkin täällä! Mutta missä oli Jack? Mitä hänelle oli tapahtunut? George seisoi ällistyneenä taskulampun valokiilassa. - Tule vain tänne, ääni jatkoi kärsimättömästi. - Kuuulimme sinun sanovan "Hurja-Charlie". Onko sinulla jokin viesti häneltä? Georgen  suu loksahti vielä enemmän ammolleen. Viesti häneltä? Hurjalta-Charlielta? Mutta sehän oli vain tunnussana! Pelkkä koiran nimi! Mitä miehet oikein tarkoittivat?

SOS-kirjoissa on paljon samojan elementtejä kuin Viisikoissa ja mutta erityisesti ne tuovat mieleeni Blytonin Salaisuus-sarjan viidestä etsivästä ja vainukoirasta. Molemmissa lapsijoukko ystävystyy poliisitarkastajan kanssa ja kumpaakin sarjaa sävyttää etsivätouhut. Nyt, kun olen saanut Viisikko-kirjat luettua kaipaan jotain blytonmaista meininkiä eikä SOS-jutut ole ehkä yhtään huono ratkaisu tähän nälkään. Nämä ovat sellaisia pieniä virkistäviä välipalajuttuja tukevampien aterioiden välillä. 

....

Tällä saan kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kahdeksantoista (18): Lastenkirja.

Maila Talvio: Itämeren tytär!

Maila Talvio
Itämeren tytär
Romaani vanhasta Helsingistä
WSOY, ?
677 + 1 s.

Rähjääntynyt, kanneton painos, jonka jostain noukin luettavakseni oli melkoinen lukuponnistus. Ei sillä, kerronnassa oli omat ansionsa ja kiinnostavuutensa, mutta mutta... En pystynyt lukemaan tarinaa kovinkaan montaa sivua kerrallaan ja siksi tarinan loppuunsaattaminen vei monta iltaa ja viikkoa. 

Tarina sijoittuu siis 1700-luvun Helsinkiin, asukkainaan muun muassa kauppias Jacob Suthoff tyttäriensä Hedullan ja Kristan kanssa. Lisäksi on kaupungin "viskaaleja" ja mitä moninaisimpia asukkaita.

Tarina alkaa siitä, kun Jacob Suthoff palaa Tukholmasta sotapakolaisuudesta. Isoviha, pikkuviha ovat historiasta tuttuja käsitteitä, joita ei sellaisina mainita, mutta jotka voi tarinan kehyksinä tunnistaa. Suthoff on kaupppamies, joka haluaa rakentaa Helsingistä loistokkaan Itämeren kaupungin, korkeat kirkontornit jne. Hänen hopeaa täynnä olevaa laivaansa odotetaan tulevaksi, mutta unelmat ja haaveet ajautuvat karille.

Myös Suthoffin tyttäret Hedulla (Hedvig Ulrika) ja  Krista (Anna Kristina) ovat olleet äitinsä kanssa sotaa paossa, mutta kauempana sisämaassa, se on niin kaukana kuin Espoon metsissä, joka tässä kirjassa kuvataan susirajana. Jacob odottaa heitä palaaviksi, mutta saa todeta, että rakas puoliso on kuollut, tyttäret on pelastanut nääntymästä nälkään tuntematon mies, jota Hedulla muistelee rakkaudella.

Tarinan kiinnostavin aspekti olikin Hedullan elämäntarina ja Hedullasta muodostuu kirjan kantava päähahmo kauppias Suthoffin kuoltua. Kiinnostavuudestaan huolimatta lukeminen oli kuitenkin melkoisen puuduttavaa puuhaa. En tiedä, johtuiko se  Talvion tyylistä. En ole lukenut hänen teoksiaan aiemmin, joten on vaikea sanoa, onko tämä hänen normityyliä, vai onko hän kirjoittanut ehkä muullakin tyylillä. Kansanomainen kerronta ei sinänsä ole puuduttavaa, kansanomaisuuttakin on monenlaista. Tässä kirjassa on aika paljon sapekkaita sanoja, joista en niin ihastu ja joiden yli annan ajatuksen lentää. En tiedä, onko puuduttava lukukokemukseni kerronnan kansanomaisuudesssa vai kirjan painoasussa. Repeilevänä ja kannettomana sitä on vaikea käsitellä, sivut ovat haperoisia ja niissä voi aistia että kirjaa ei ole säilytetty hyvin. Ehkä siinä on yksi syy silmien väsymiseen ja lukemisen vaikeuteen. 

Millainen oli 1700-luvun Helsinki? Kirjassa puhutaan Suosta, Kluuvista, Töölöstä... On kuitenkin vaikea yhdistää näitä nykyajan Helsingin kaupunginosiin.  Nykyinen  Suomenlinnana tunnetusta paikasta puhutaan Susisaarina. Niille aletaan kirjan kolmannessa osassa rakentamaan linnoitusta, Viaporia, jota epäillään rakennettavan Suthoffin mereen uponneilla hopeoilla. Myös se, että Espoosta puhutaan metsinä jossa sudet ja karhut vaeltavat on seikka, mikä saa miettimään historian vaiheita ja muutoksia.

Varmaankin elämä ja meininki on ollut erilaista noina kaukaisina aikoina. Tämäkin tarina vilisee taikauskoa ja noituuden pelkoa, siinä missä ikiaikaiset tunteet rakkaus ja viha kukoistavat. Historiallinen viitekehys lienee kohdillaan ja Viaporin rakentaja Ehrensvärd todellinen. Kuinka todelliseksi hänet on kuvattu tässä  teoksessa en mene sanomaan, kun en herran historiaan ole tutustunut. Kansanparantajia ja kauppa-apulaisia, näitä iiskenpoikiakin lienee riittänyt, jos ne tässä kirjassa ovatkin fiktiota. Fiktiivistä historia Helsingin historiasta siis tämä teos. Helsinki - Itämeren tytär rakentumassa asukkaidensa unelmissa tämän päivän kansainväliseksi pääkaupungiksi.

Kirjassa vilisee vieraskielistä puhetta, joihin ei ole käännöstä. Tämä hieman häiritsee, sillä esimerkiksi saksaa en ymmärrä lainkaan. Toisaalta teksti ei kosiskele lukijaa helpoilla ratkaisuilla. Itämeren tytär ei todellakaan ole mitään kioskikirjallisuutta, riippukeinussa luettavaa kesäpäivän kevyttä viihdettä.

Saksaa: Das lass ich mir gefallen. Tämä lause toistuu erään kansanparantajan suussa. En saanut sille oikein kunnon käännöstä, vaikka yritin google-kääntäjällä saada selville, mitä tämä Lastikka toisteli toistamistaan.

Latinaa: Jehovah tu lux, tu vita, tu medicina, et Ulrika tu Nomen Splendidum, Tu Meum Decus eris.
Latinaakaan en ole lukenut, mitä nyt lääkärilatinaa, ymmärrän tästä kuitenkin, että Jumala on valo, elämä ja terveys, loppu jääkin sitten arvoitukseksi.


Ranskaa: Mais il est donc excellant. Ymmärrän sen, että  jokin on loistavan hienoa, mutta mikä?

Nämä vieraskieliset näytteet ovat lyhyimmästä päästä. Tarinaan liittyy myös saksankielinen kirje ja noidutuksi arveltuun kehtoon liittyvä Martti Lutherin sanat, joihin myös täytyisi jostain käännös keksiä.

....
Tällä mukana Läpi historian lukuhaasteessa. 1700-luku Valistus ja esiromantiikka

Saan tällä myös kasvin kirjaherbariooni Talvio (esim. pikkutalvio Vinca Minor)

Lisa Tetzner: ...mitä järvellä tapahtui!

Lisa Tetzner
...mitä järvellä tapahtui
WSOY, 1957

Alkuteos: ...was am See geschah
Suomentanut Eila Pennanen

"Kun Ross syntyi, kaikki kävelivät talossa varpaillaan. Talo oli kaunis, sen huoneet olivat valoisat ja se oli suuren kaupungin laitamilla puiden keskellä. Ruusunpunainne kehto odotti  Rossia, ja häntä varten oli tehty paljon vaatteita ja pieniä mekkoja. Kun hän makasi kehdossa ja hänen äitinsä näki hänet ensimmäisen kerran, hän  valitteli sitä, että lapsi oli poika. Hän oli kovasti toivonut tyttöä. Tytön nimeksi olisi annettu Rosemarie, ja sillä olisi ollut piktä,  vaalea kiharatukka. Pojalla oli ruskeat silmät ja ruskea tukka"

Näin alkaa tarina Rossista ja Timistä. Kahdesta pojasta, jotka ovat täysin toistensa näköiset aina hiusten erikoista vaaleaa haituvaa ja pyörtyväistä myöten.

"Erikoiset merkit, erikoinen elämä", sanoo keittäjätär Rossin hiuksista.

Koska  Ross ei ollut tyttö, ei hänestä tullut Rosemarya, hän sai nimen Rosmarin. Hän eli hyvissä oloissa kotiopettajattaren valvovan silmän alla.

Toisaalla maassa, Stettenin Puronvarren kylässä, tyhjillään olevan Stettenin linnan juurella saa nuori köyhä orpotyttö myös poikavauvan ja kuolee. Hänet löytää vanha paimen, pistää poikavauvan tytön yrttikoriin ja vie papin luo kastettavaksi. Hänen nimensä on Tinjami. Tätä ei pappi kuitenkaan hyväksy. Hän antaa pojalle nimen August Holt, mutta paimen voi kutsua poikaa miten haluaa. Tim elää milloin köyhäintalossa, milloin paimenen kanssa paimenmajassa, kunnes paimenkin kuolee ja Tim joutuu kiertolaiseksi kyläläisten taloihin. Jokaisena viikonpäivänä hän on eri talossa töissä ansaisemassa ruokansa ja vaatteensa.

Eräänä päivänä näiden kahden pojan Rossin ja Timin elämät vaihtuvat, kun Stettenin linnaan asettuu asumaan Rossin täti englannista ja Ross tulee hänen luokseen vierailuille. Ross on alkanut hölynpölylän päälliköksi unensa vaikutuksesta, sillä hän on perin juurin kyllästynyt säntilliseen elämäntapaan. Hölynpömpölöpölyn on taikasana, joka muuttaa niin Rossin kuin Timin elämän. Ihan hölönpömpöpölyä ei tarina ole, siinä on omat jännitteensä ja kerronnan viehätykset.

...

Mitä järvellä tapahtui on ihan kiva lastentarina. Se on sekoitus satua ja todellisuutta. Ajankohta tapahtumille jää hieman arvoitukseksi. Ensin ajattelin, että miljöö olisi jokin 1800-luvun maa-aaateli ja maalaisväestö, mutta sitten puhuttiin autoista ja se toi tarinan enemmän 1900-luvun puolelle. Loppupäätelmänä voi sanoa, että aika-aspektia ei voi oikein löytää. Eletään ajattomassa tilassa.

Olen lukenut tämän tarinan pari kertaa aiemminkin. Minulla oli hieman erilainen muistikuva tarinan etenemisestä. Tarinaan jää muutamia aukkoja, joita ei kerrota. Lukija voi vain tehdä päätelmiä, miksi Ross ja Tim ovat niin toisensa kaltaisia. Myös kuvaus Timin syntymästä on kuin satua. Näin aikuisena lukijana mielikuvat heräävät ja taustoja voi vain aavistella. Ehkä näistä ynnäilyistä on mielenpohjalle jääneet myös ne vääriksi osoittauneet muistikuvanikin.

Mitä järvellä tapahtui on eräänlainen toisinto Mark Twainin Ptinssi ja kerjäläispoika -tarinasta, mikä myös kirjan takakansiteksteissä tuodaan esille. 

....

Tällä saan kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan kolmetoista (13): Kirjan nimi on kysymys.

....

Lisa Tetzner syntyi Saksassa, mutta muutti sitten miehensä kanssa Sveitsiin, paeten natsivaltaa. Kirjan tapahtumista en osaa sanoa, sijoittuuko ne Saksaan vai Sveitsiin, molemmista maista löytyy Stetten-nimisiä paikkakuntia.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus!

Chimamanda Ngozi Adichie:
Purppuranpunainen hibiskus
Otava (SEVEN), 2011
Alkuteos: Purple hibiskus
Suomentanut: Kristiina Savikurki
328 s.

Kambili ja Jaja, pidittekö te päivän saarnasta?

- Pidimme, isä. Vastaus tuli yhteen ääneen.

Pian sen jälkeen me lähdimme, vähän aikaisemmin kuin yleensä. Kotimatkalla isä ei puhunut mitään, mutta hänen leukansa jauhoi, aivan kuin hän olisi kiristellyt hampaita. Me kaikki pysyimme hiljaa ja kuuntelimme Ave Mariaa auton kasettisoittimesta. Kotona Sisi oli kattanut isän koristekahvallisen teekannun valmiiksi. Isä laski messukirjan ja kirkon tiedotuslehden ruokapöydälle ja istuutui. Äiti hääläyi hänen vieressään.

- Anna minun kaataa sinulle teetä, äiti ehdotti, vaikka hän ei ksokaan tarjoillut isän teetä.

Isä ei ollut kuulevinaan vaan kaatoi itse teensä ja kehotti sitten meitä Jajan kanssa ottamaan kulauksen. Jaja siemaisi kupista ja laski sen takaisin lautaselle. Isä nosti kupin ja ojensi sen minulle. Pitelin sitä kaksin käsin, otin kulauksen sokerilla ja maidolla maustettua Lipton-teetä ja laskin kupin lautaselle.

- Kiitos isä, minä sanoin ja tunsin, miten rakkaus poltti kieltäni.

Huh, mikä tarina! Tämä kirja kyllä nostattaa tunnemyrskyn sisimmässä ja karvat pystyyn inhosta ja vihasta ja surusta ja tuskasta. Tämä myrsky ei kohdistu niinkään kirjan kerrontaan, eli tarinaan, sillä tarina on hyvin kerrottu ja sitä lukee innostuksella. Mielenkiinto pysyy vahvana miltei loppuun asti (viimeinen luku hieman lässähdyttää vaikuttavuutta). Myrskyn nostatti ainakin minun sisimmässä kirjan päähenkilön kohtaama julmuus oman isän taholta, jolla silti oli otsaa sanoa, että rakasti tytärtään. Eikä julmuus kohdistu vain tyttäreen, osansa saa myös poika sekä puoliso.

Purppuranpunainen hibiskus sijoittuu Nigeriaan, jälkikolonialistiseen aikaan. Tarinankertoja on Kambili, nuori teini-ikäinen tyttö. Hänen isänsä, Eugene on katolinen maallikkosaarnaaja ja rikas tehtailija. Eugenella on myös sanomalehti Standardi, jonka päätoimittaja Ade Coker on hänen hyvä ystävänsä. Eugene on myös poliittisesti valveutunut. Standardi ei noudata aina sitä linjaa, mitä tahdottaisiin. Kambililla on veli Jaja ja äiti Beatrice.

Kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on Särkyvät jumalat - Palmusunnuntai, joka on tavallaan prologi. Sitten tarinassa palataan aikaan ennen Palmusunnuntaita, kun kaikki oli niin kuin aina oli ollut ja kolmannessa osassa Jumalten sirpaleet eli Palmusunnuntain jälkeen palataan hetkeen jälkeen muutoksen. Neljännessä osassa ollaan kootaan tarina yhteen.

Purppuranpunainen hibiskus, niin Kambilin näkökulmasta kuin onkin kerrottu on tarina perheestä. Sen voimasta tai sen voimattomuudesta. Ristiriidat repivät yksilöitä yhteen ja erilleen. Kuin kukan aukeavat terälehdet avautuu Jajan ja Kambilin silmät näkemään elämän toisin kuin isä. Pitkään kielletty vierailu täti Ifeoman luona muuttaa kaiken.

Täti, tuohan on hibiskus, eikö olekin? Jaja kysyi ja pysähtyi katsomaan piikkilanka-aidan kupeessa kukkivaa kasvia. - En edes tiennyt, että purppuranpunaisia hibiskuksia on olemassa.

Ifeoma-täti nauroi iloisesti ja sipaisi kädellään kukkaa, jonka syvä purppura läheni sinistä. - Kaikki ihmettelevät sitä ensi näkemältä. Hyvä ystäväni Phillipa opettaa yliopistossa kasvitiedettä. Kun hän asui vielä täällä, hän teki kaikenlaisia kokeiluja. Katso, tuo tuossa on valkoinen tähtikukka, mutta se ei kuki yhtä rehevästi kuin punainen.

Jaja meni Ifeoma-tädin luo meidän muien katsellessa kauempaa. - O maka, miten kaunis, Jaja sanoi. Hän siveli kukan terälehteä sormellaan. Täti nauroi hereästi.

Purppuranpunainen hibiskus oli myös minulle ristiriitainen lukukokemus. Luin sen kiinnostuneena, tarinan edetessä jännittyneenä tuskan hulahtaessa läpi kehoni kuuman veden valuessa Kambilin jaloille, hieman surullisena lopusta.

Kirjassa on paljon hengellistä fraseologiaa katolisesta näkökulmasta. En tiedä, kuinka yleistä tämän kaltainen katolisuus on ollut. Eugene on syvästi uskonnollinen  mies. Hänelle usko on lakeja ja sääntöjä ja hänen puolustuksekseen (jos miestä voi teoistaan puolustella) on sanottava, että hän on kasvatuksensa tulos.

Tämä kirja herätti ajatuksia monella tasolla. Se herätti vastenmielisyyttä, mutta ei ollut vastenmielinen kirja. Ristiriitaista. Kyllä!

Minua mietitytti myös, onko tämä tositarina? Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin fiktio. Todellisuuden kokemukset, tilanteet, Nigerian historia on kuitenkin aistittavissa.

...

Tällä saan kirjaherbariooni uuden kasvin: Hibiskus (Hibiscus)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria

EDIT: tällä saan myös kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

...

Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on luettu myös Tarukirjassa. Morre puolestaan ei pitänyt tätä minään hyvän mielen kirjana ja olen hänen kanssaan samaa mieltä, tämä ei paljon hymyilytä. Kirjamielen Marjis piti teosta helmenä ja totesi, että ei mikään ole mustavalkoista.

Sanna Hedman: Henry Hedman; Kärrynpyörä, Taivas ja Maa!

Sanna Hedman
Henry Hedman: Kärrynpyörä, taivas ja maa
Aikamedia, 2014
344 s.

On vuosi 1986. Olen Hämeenlinnan Katinalassa raamattukurssilla. Kurssilaisista muodostunutta oppilaskuoroa johtaa innostunut ja musiikallinen romanimies - Henry Hedman. 

Henkka, niin kuin häntä yleisesti kutsutaan on jäänyt mieleeni valloittavana uskonveljenä, jonka elämää oma elämä on sivunnut pieneltä osalta. Olihan Henkan vanhemmatkin joskus lapsuudessani yöpyneet pirtissämme (mitä en tosin tuolloin lapsena tiennyt keitä nyö yöpyjät olivat). 

Henry Hedmanin tie on ollut mutkikas ja moniulotteinen. Siihen on mahtunut niin iloja kuin suruja. Epävarmuutta kuin kunniaa ja mainettakin. Romaniheimolaisena hänen elämänsä ei ole ollut niitä tavanomaisimpia. Siitä, kuinka pienestä kiharapäisestä "kauppamiehestä" on tullut yliopistotason opettaja ja vaikuttaja kertoo hänen puolisonsa Sanna yksinkertaisin ja ulkokohtaistetuin sanoin. Tämä etäännyttäminen omasta itsestä ja liian henkilökohaisesta lähestymistavasta ei ehkä ole ollut niitä helpoimpia tapoja. Elämänkertana kerronta on elämänkerrallista kaarta noudattava, ei täysin kronologinen, jossa vuodet olisivat selkeästi löydettävissä ja nähtävissä, vaan tarinaa viedään eteenpäin enemmän tapahtumien ja teemojen ympärillä. Mikä minua hieman häiritsee on kerronnan mennyt aikamuoto.Oli, tapahtui, meni. Vasta viimeisessä luvussa otetaan preesensi käyttöön. Tuntuu jontenkin oudolta, kun elävästä ihmisestä puhutaan menneessä muodossa, vaikka tapahtunut olisi menneisyyttä. 

Henry Hedman: Kärrynpyörä, taivas ja maa on ennen kaikkea henkilöhistoria. Se on myös yhden ihmisen, voisi jopa sanoa yhden perheen, jopa suvun elämänkaari. Paljolti tämä kirja on myös romanien historiaa, tapakulttuuria.  Punaisena lankana kirjassa on usko Jumalan johdatukseen vahvana ja vaikuttavana.  

Tekstinäyte: 

Laila-opettajan sekä Vinskin kehotuksesta Henkka hakeutui kansakoulun jälkeen poikalyseoon ja pääsi sinne ensimmäisenä romanina. Tosin hän pohdiskeli, panostaisiko sittenkin tyypilliseen romanielämään kaupantekoineen, jolloin Vinski antoi mieleenpainuvan oopetuksen. Hän haki painavvan, täpötäyden kauppatavaraa olevan matkalaukkunsa ja sanoi: - Jos luulet kaupanteon olevan helppoa, niin otapa tuo matkalaukku ja lähde sen kanssa kaupittelemaan talosta taloon ja kohtaamaan monenlaisia ihmisiä ennakkoluuloineen. Se tie on sinulla edessäsi, jos ei koulunkäynti kiinnosta. Henkka kokeili kaksin käsin nostaa painavaa matkalaukkua punan noustessa ponnistuksen voimasta kasvoille. Laukku tuntui lyijynraskaalta, eikä hän saanut sitä juuri liikahtamaankaan. Siitä päivästä Henkka päätti jatkaa opin tiellä. 

Lyseon opettajakunnan keskuudessa levisi kuitenkin pientä pelkoa, kun he kuulivat, että oppilaaksi tulisi romanipoika. - Jospa sillä on puukko saappaanvarressa, oli rehtori todennut. 

Tällä kirjalla saan kuitattua Helmet 2016 lukuhaasteen kohdan 26: elämänkerta tai muistelmateos.

Merri Vik: Lottapa tietenkin!

Merri Vik
Lottapa tietenkin
Karisto, 1984
Alkuperäinen teos: Det är Lotta förstås.
Suomentanut Rauni Kanerva
Kansikuva: Heidi Lindgren
147 s.












Ja Lotta, se ole minä - Marie-Sofie Månsson.

Näin alkaa Merri Vikin ratkieriemukas tyttökirjasarja 13-vuotiaasta Lotasta ja hänen parhaasta ystävästään Giggistä. Lotalle sattuu ja tapahtuu ehtimiseen. Lotan seurassa ei aika käy pitkäksi eikä väsähtäneeksi. Lotta-kirjat ovat keveitä lukea ja niistä jää hyvä mieli. 

Lotta on Månssonin perheen kuopus. Hänellä on isä, joka on töissä jossain rakennus tai konefrimassa, äiti, isoveli Knat sekä kaksossisaret Gerd ja Malin. Månssonin perhe on 50-60-lukujen ruotsalainen ydinperhe, jonka keskiössä Lotta mennä touhuaa ja koheltaa minkä ehtii. Häntä voisi sanoa kovan onnen lapseksi, mutta ehei, sellainen hän ei toilauksistaan huolimatta ole, päinvastoin, Lotalla on myös onnea. Niin  kuin nyt tässä ensimmäisessäkin osassa, hän pelastaa isänsä pomon tärkeät paperit ja saa suuren lahjashekin, jolla ostella hyvät joululahjat perheelle. Sillä Lotta on paitsi sisarustensa meilestä joskus ärsyttävä, myös erittäin hyväsydäminen likkalapsi.

Lottaa on jonkin verran verrattu Anni Polvan Tiina-kirjoihin ja kyllä, molempien päähenkilö on hieman poikatyttömäinen, joka tekee epnen kuin ehtii ajatella -tyyppi. Silti en rinnastaisi tyttöjä yksi yhteen, sillä Lotta-kirjoissa on huumoria paljon enemmän kuin Tiinoissa, vaikka ei Tiinatkaan mitään vakavalla naamalla luettavia ole,

Minulla on miltei kaikki Lotta-kirjat maalla, josta ajattelin ne jossain vaiheessa hakea luettavakseni. Ehkä saan sarjan puuttuvatkin osat jostain haalittua. Tosin, täytyy sanoa, että pidän paljon enemmän alkupään kirjoista kuin lopppupään kirjoista, joissa Lotta on ehtinyt jo naimisiin ja perustaa perheenkin. Se aikuistuminen, se aikuistuminen. Siinäkin on Lotta-kirjojen ja Tiina-kirjojen ero. Lotta vanhenee sarjan myötä, Tiina pysyy ikinuorena, ikimurkkuna.