Papalagit!

Papalagit
Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa
Otava, 1982
Toimittanut Erich Scheurmann
Suomentanut M. Leikola
123 + 2 s.

Kuvittanut Maxine Van Eerd-Schenk

Palmut pudottavat lehtensä ja hedelmänsä, kun nämä ovat kypsyneet. Jos palmut haluaisivat pitää lehdistään ja hdelmistään kiinni, ne käyttäytyisivät kuin papalagit: ne ovat minun! Ette saa ottaa ja syödä niitä! Kuinka palmut muuten voisivat kantaa uusia hedelmiä? Palmut ovat paljon viisaampia kuin papalagit.

Papalagit on kiehtova hieno pieni kirjanen, joka pistää ajattelemaan. Se tuo mieleen Franciskus Assisilaisen Aurinkolaulun ja intiaanipäällikkö Seatlen puheen (jonka autenttisuus tosin on kyseenalainen).  Papalagit on samoalaispäällikkö Tuiaviin puhetta omalle kansalleen Euroopplaisen elämäntavan ja samoalaisen elämäntavan välillä.

Vaatetus, talot, raha, tavaranpaljous, köyhyys, rikkaus - koulutus. Tuiavii tuo esiin kaikki eurooppalaisen elämäntavan kummallisuudet verrattuna elämään, joka on riippuvainen vain siitä, mitä luonto tarjoaa. Ajankäyttö, ajatusten mittaamattomuus - kaikki ne saa oman sijansa Tuiaviin puheessa.

Sanomalehtikin on eräänlainen kone. Se tekee päivittäin paljon uusia ajatuksia, paljon enemmän kuin yksi pää asisi aikaan. Mutta useimmat ajatukset ovat heikkoja ja voimattomia, niistä puuttuu ylpeyttä, ne kylläkin ravitsevat päitämme, mutta niistä ei saa voimaa. Aivian yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla. Papalagit täyttävät päänsä tuollaisella hyödyttömällä paperiravinnolla. Ennen kuin he ehtivät työntää mitään ulos ottavat he jo uutta vastaan. Heidän päänsä on kuin mangrovesuo, joka tukehtuu omaan liejuunsa.

Papalagit on ilmestnyt jo niinkin aikaisin kuin 1920. Silloin ei tiedetty mitään digitekniikasta, ei ollut nettiä. Mitähän Tuiavii mahtaisi ajatella blogeista, kun sanomalehdistö jo sai aikaan melkoisen purevaa kritiikkiä?

Papalagit ei kuitenkaan ole täysin irrallaan niin sanotusta valkoisen miehen ja länsimaisen sivistyksen vaikutteista. Puheissa on jonkin verran kristillistä symboliikkaa. Tuiaviin puheiden kärki ei osukaan ensisijaisesti kristillisyyteen vaan eurooppalaisen elämäntavan kaksinaismoraaliin. 

Papalagit toivat meille valon, ihanan valon, joka hohti sydämissämme ja täytti mielemme riemulla ja kiitollisuudella, mutta he vain pitelevät valoa kädessä valaistaakseen muita. Itse he seisovat pimeydessä. Heidän sydämensä on kaukana Jumalasta, vaikka heidän suunsa huutaa Jumalaa.

Sydän murheellisena Tuiavii rukoilee, että hänen kansansa ei antaisi papalagien vetää heitä pimeyteensä.

Papalagit on kaunis yhdistelmä luonnonkansan näkemystä yhdistettynä kristillisyyden ytimeen. Papalageja lukiessa ei voi olla ajattelematta Paul Gauginin maalauksia tai pohtimatta, että ehkä Takaisin luontoon -ajattelussa on jotain perää.

Kun miettii Tuiaviin ajatuksia siitä, kuinka sivistynyt papalagi täyttää päätään tiedolla ja taidolla koskaan "tyhjäämättä" ajatuksiaan, niin mitä sillä tosiaankaan on väliä, jos tietää jonkin puun korkeuden ja paksuuden tai kurkun käyryyden tai melonin painon. Onko sillä väliä, jos tietää jokaisen joen, eläimen tai kasvin nimeltä, jos se jättää tyhjäksi eikä anna iloa, jos se ei anna sisäistä voimaa.

Papalageissa on paljon hyvää. Tarkoitan siis tätä tekstiä, näitä ajatuksia. Ehkä meissä eurooppalaisissakin on paljon hyvää - mene ja tiedä. Ehkä Tuiavii kuitenkin olisi entistä hämmentyneempi, entistä surullisempi, jos hän matkaisi tämän päivän Euroopassa, en tiedä. Mikä kuitenkin hieman saa miettimään, on se, missä määrinTuiaviin muistiinpanot ovat kärsineet kun ne on käännetty.  Alunperin näitä ei edes ollut tarkoitettu julkaistaviksi. Tuiavii tarkoitti ajatuksensa vain omalle kansalleen.

Alkupuheessaan Erich Scheurman valottaa tätä puolta. Tuiavii antoi muistiinpanonsa haltuuni ja tarjosi minulle mahdollisuutta kääntää ne saksaksi, ainoastaan persoonallisena selontekona, ei muussa tarkoituksessa. Kaikki nämä puheet ovat epätäydellisiä luonnoksia. Scheurman toteaakin, että kunnianhimoisesta kääntämisyrityksestä huolimatta "puheiden intuitivisuus ja välittömyys ovat kääntämisestä kärsineet".  Entä sitten, mikä vaikutus on, kun nämä on käännetty saksasta suomeksi?

Pidin paljon tästä pienestä kirjasesta ja vaikka en ihan kaikkea purematta niellytkään, niin luonto ja sen tarjoamat mahdollisuudet heräsivät vaikuttavalla tavalla eloon. Tarpeellista on vähän, tai yksi ainoa, kuten Raamatussakin sanotaan.

Helmet lukuhaaste 2017  kohta 46 oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Alkuperäisajatukset ovat samoalaisen, vaikka hän itse tätä kirjaksi kirjoittanut)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Samoa

Sylvia & Peter Duncan: Bonganga viidakon lääkäri!

Sylvia & Peter Duncan
Bonganga viidakon lääkäri
Alkuteos: Bonganga - Experiences of a Missionary Doctor
Suomentanut Iita Arvola
Päivä, 1958
224 s.

Kansi: LeikkausYakusun sairaalassa
Kirja julkaistu suomessa tohtori Stanley Brownen luvalla

Hiki kohosi nuoren lääkärin otsalle. Hän pusersi tahmeita käsiään yhteen, pyyhki toisella otsaansa kuin huitaistaakseen pois huolen, joka painoi häntä raskaana kuin Belgian Kongon trooppinen, kostea ilmasto. Häntä saarsi joka puolelta utelias, töllistelevä joukko afrikkalaisia. He tönivät ja kiistelivät työntyen yhä lähemmäksi pöytää ---

Bonganga - Viidakon lääkäri kertoo lääketieteen ja kirurgian tohtorista, Stanley Brownesta, joka joskus ennen toista maailmansotaa lähti lähetystyöhön silloiseen Belgian siirtomaahan Kongoon. Ennen pitkää Bonganga - "valkoinen tohtori" löytää itsensä Yakususta, Afrikan sydämestä, keskeltä heimoa, jonka kieltä hän ei ymmärrä, alueelta, jonka asukkaat yhä harjoittivat villejä ja pakanallisia rituaalejaan, olivatpa olleet ihmissyöjiäkin.

Nyt Bonganga kohtasi vuorostaan uhkaavan pakanajoukon. Pauhaavan, mustan ihmisseinän edetessä häntä kohti Bongangalla ei ollut varaa erehtyä. Hän ei ollut vielä oppinut heimon kieltä ja oli riippuvainen Lotoban tulkkaamisesta. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisiin. Äkillisen innostuksen valtaamana hän hypähti ylös, iski pöytään kädellään ja karjui: Llanfairpwllgwingyllgogerychwyrndrobwilliandysiliogogogoch!

Bonganga Viidakon lääkäri on kiintoisa kokoelma lyhyitä tuokiokuvia lähetystyön arjesta ja taistelusta, paitsi taikauskoa, myös trooppisia tauteja, kuten lepraa ja jokisokeutta vastaan.  Kirja on myös mielenkiintoinen matka koloniastiliseen aikaan herättäen kysymyksiä sivistyksestä ja sivistymättömyydestä, muutosvartarinnasta ja sen tarpeesta, muutoksen tuomista hyödyistä ja haitoista. 

Kirja toi  mieleeni toisen Belgian Kongoon sijoittuvan teoksen, Hulmen Nunnan tarinan, joka lähestyy asioita vähän toisesta näkökulmasta. Nunnan tarina mielen taustalla Bongangaa Viidakon lääkäriä olikin mukava lukea ja makustella. Ei sillä, kirjat ovat hyvin erilaisia eikä niissä juurikaan ole yhteistä kuin Kongon trooppinen yö, jota Bonganga kuvaa Coleridgen sanoin:

Auringon kehä alenee, tähdet tuikahtavat esiin, yö yllättää..

---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kongo

Elisabeth Kyle: Paatsamakartanon vieraat!

Elisabeth Kyle
Paatsamakartanon vieraat
Alkuteos:  Holly Hotel
Suomentanut Anna-Maija Oksanen
 WSOY, 1958
179 + 1 s,

Kansikuvitus:  Maija Karma









,

Päähenkilö Mollie Maitland, 12-vuotias (jos nyt muistan iän oikein) tyttölapsi, jolla on punainen tukka. Hänen isänsä on kuollut ja hän elää äitinsä kanssa vanhassa Paatsamakartanossa, jota uhkaa myyminen velkojen vuoksi. Naapuritilan Binnien poika Bob ehdottaa Mollielle, että nämähän voisivat itse ruveta pitämään kartanossa hotellia niiden  glasgovilaisten ostajaehdokkaiden sijasta, jotka suunnittelevat tekevänsä kartanosta hotellin.

Ei aikaakaan, niin Mollie väsää omatekoiset julisteet ja Bob käy kiinnittämässä niitä ympäri kylää. Osa niistä kyllä revitään heti pois, mutta yksi juliste herättää huomiota. Paatsamakartanoon tulee ensin pari lasta Julian ja Jane, joiden tosin piti mennä ensin oikeaan hotelliin, mutta Janen juonien jälkeen heidät karkoitetaan sieltä. Julian ja Jane ovat orpoja ja rikkaan sedän holhotteja, jotka on lähetetty maalle tervehtymään Janen Hinkuyskän jälkeen. Lasten lisäksi kartanoon saapuu salaperäinen herra Brown ja Mungo Kerrigan, jolla on hänelläkin salaisuus.

Tapahtumat sijoittuvat skotlantiin, pieneen maalaisyhteisöön ja välillä ollaan Glasgowssa, jossa Jane joutuu todelliseen seikkailuun karattuaan herra Brownin ja Bob Binnien perään. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat jonnekin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta juonikuvioon liittyy myös Englannin sisällissodan aika ja Amerikkaan siirtolaiseksi lähtenyt Mungo Blythe, jonka kerrotaan vaikuttaneen Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Tämä onkin kiintoisa yksityiskohta, joka saa mietteliääksi. Kuinka todenperäinen tämä detalji on? Ainakaan googlaus ei heti tuonut mitään selkeää yhtymäkohtaa usa:n historiaan ja Mungo Blythen runo Oodi vapaudelle tuo vain viinilinkkejä. 

Toinenkin kiintoisa yksityiskohta löytyy ja pistää miettimään, kuka keksi ja milloin perunankuorimalaitteen?

Niin tai näin, niin Paatsamakartanon vieraat on ihan mukava ja vanhan hyvän ajan nuortenkirja. Kerronta on sujuvaa, lukeminen joutuisaa. Kuka on roisto vai onko kukaan Se selviää lopussa samoin kuin ikiaikaiset salaisuudetkin ja Paatsamakartanon lopullinen kohtalokin.

...

Luin tämän osana kesän lukumaratonia.

Tällä myös mukana Uudelleen luettua  -haasteessa.

Nina bawden: Piilosaaren poika!

Nina Bawden
Piilosaaren poika
Alkuperäisteos: The Runaway Summer
Suomentanut Ritva Pelkonen
Tammi, 1972
150 + 1 s.

Mary oli vihainen. Hän oli ollut vihainen hyvin kauan, hän ei voinut muistaa milloin hänestä oli viimeksi tuntunut mukavalta.

Mary on 11-vuotias brittityttö, joka asuu isovanhempiensa luona. Hänen vanhempansa ovat eroamassa. Äiti lomailee ja isä on jossain ulkomailla. Piilosaaren poika tuo heti ensimmäisestä otsikosta alkaen mieleeni F.H.Burnetin Salaisen puutarhan. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin eri aikaan on kuviossa joitain yhteneviä piirteitä - muitakin kuin päähenkilön nimi.

Mary on turhautunut. Eräänä päivänä hän lähtee rannalle. On kesä ja hän ostaa hattaran, mutta varastaa siinä sivussa pari suklaapatukkaa. "Me näkimme sinut". Kuuluu jostain Maryn juostessa nopeasti pakoon. E se oo näkimme, hölmö, se on nähtiin, sanoi toinen... Mary tapaa kaksoset Pollin ja Annan. Kyllä! Polly ja Anna aivan kuin Pollyanna. Paitsi että nämä pienet kaksostytöt eivät ole lainkaan kuin Pollyanna iloisuusleikkeineen. Pollia ja Annaa tärkeämmäksi tarinan kannalta muodostuu kaksosten isoveli Simon, johon Mary rannalla tutustuu.

Palatakseni mielleyhtymään Salaisesta puutarhasta yksi vahva yhdistävä teema on lapsikolmikko. Salaisessa puutarhassa se on Mary, Colin ja Dickon. Piilosaaren pojassa kolmikko on Mary, Simon ja Krišna. Kolmas yhdistävä tekijä on intia. Krišna on Kenyan intialainen, jonka Mary tapaa rannalta, jonne tämä on tuotu moottoriveneellä ja jätetty yksin, kun hänet tuoneet miehet ovat juosseet karkuun. Siis pakolainen, mikä selviää lapsille tarinan edetessä.

Mary ja Simon piilottavat Krišnan ensin Simonin sukulaisen vanhan tavaran liikkeeseen, mutta kaksosten löytäessä tiensä paikalle Simon johdattaa heidät omaan salaiseen paikkaansa, saareen ja siellä olevaan erikoiseen luolaan.

Kesäpäivät kuluvat ja lapset viettävät saaressa onnellisia hetkiä samalla kun he yrittävät miettiä miten saisivat yhteyden herra Patellin, jonka luokse Krišna oli matkalla,

 Kun kesä lähenee loppuaan. lähenee myös lasten seikkailu loppua. Krišna sairastuu ja salainen saari paljastuu, kun lasten on haettava apua. Miten käy Krišnan? Saako hän jäädä Englantiin. 

Piilosaaren poika on hyvin ajankohtainen kirja pakolaisteemoineen, vaikka on kirjoitettu alunperin kuusikymmen, seitsemänkymmenluvun taitteessa. Pakolaisuusteema liittyy jälkikolonialismiin Kenyan itsenäistyessä Brittien siirtomaavallan jälkeen. Kenyassa asui monia intialaistaustaisia ihmisiä, joille brittihallinto oli myöntänyt Englannin passin, koska heillä oli vaara joutua syrjityiksi afrikkalaisiin nähden. Sitten lupa tulla suoraan Englantiin peruttiin. Tämä historiallinen kytkös tekeekin Piilosaaren pojasta omanlaisensa ja kiintoisan.

Kerronta on reipasta lasten näkökulmasta lähtevää, jossa ei hurskastella eikä saarnata, vaikka oikean ja väärän problematiikkaa pohditaankin. Sanoissa on kuvauksellisuutta ja sattuvuutta. Kirjassa on myös melko annos mustaa huumoria, mikä ainakin minut jähmettää ja saa tuntemaan kylmiä väristyksiä. Vaikka kirja siis jossain määrin kehyksiltäänkin muistuttaakin Salainen puutarha -kirjaa ei kirjoja voi verrata toisiinsa. Rakastan Salaisen puutarhan lumoavaa tunnelmaa. Piilosaaren pojassa tunnelma on aivan erilainen - tummempi ja arkisempi. 

Uudelleen luettua -haaste

Ex Temporee lukumaratonille! LUKUMARATON PÄÄTTYNYT!

Aivan yks kaks yllättäen, ex temporee päätin ottaa osaa Kesälukumaraton 2:een. Valitsin luku-urakkaan neljä kirjaa + lisäksi vielä yhden lainakirjan. .

(Aloitus 8.7. kello 16.15)

Aloitin luku-urakan 16.15 Paatsamakartanon vieraat. Noin puolessa tunnissa olin ehtinyt lukea kahdeksantoista sivua. Lieneekö syy ennen maratonia nautitussa ateriassa vai viikon varrella vietetyn taideleirin jälkivaikutuksissa, mene ja tiedä, mutta minua alkoi väsyttää...

Klo 22.06. Alkaa olla nukkumaanmenoaika. Olen lukenut noin 115  sivua (kaiken kaikkiaan)  ja vielä on sivuja rutkasti jäljellä. En tiedä, ehdinkö lukea kirjaa loppuun ennen kuin silmät painuvat umpeen. Lukeminen on ollut hidasta. Ei siksi, että kirja olisi tylsä, välillä on vain katsellut televisiota, tehnyt voileipää vahvistukseksi ja kahvitkin keitetty. Silmätkin tuppaavat väsymään enkä muutenkaan tykkää lukea lukemisen vuoksi, jotain pitää jäädä mieleenkin, saada jotain irti lukemastaan, makustella niin sanotusti, no, katsotaan miten käy...

(Päivitys 9.7.kello 9.12)  23.10 olin päässyt kirjassa sivulle 142 ja päätin, että nyt on aika pistää silmät kiinni ja lähteä unten maille. Heräsin aamuyöstä klo 3.40 ja hätkähdin kysymykseen: missä on vara-avain ovesta? Minulla oli vaihdettu kuistin ovi ja sitä oli mahdollisesti viimeistelty sillä aikaa, kun olin ollut taideleirillä. Nousin ylös etsiäkseni avaimen - onneksi se löytyikin. Oliko omilla vai vieraan jäljillä - en  tiedä, mutta sänkyyn palattuani olin jo sen verran valveilla, että päätin lukea Paatsamakartanon vieraat loppuun.Tunnin verran siinä meni, mutta kello 4.45 olin viimeisellä sivulla. Kirjassa oli sivuja 179 + 1, mutta teksti alkoi vasta sivulta neljä, joten luettuja sivuja tähän mennessä 176.

Päivitys 9.7. kello 16.12. MARATON PÄÄTTYNYT  viitisen minuuttia sitten.

Aamulla luin 9.30-10.20 kirjaa Bonganga viidakon lääkäri ja välipalaksi Laura Soinnen sadun Varjojen linnan prinssit. Tämän jälkeen lukeminen keskeytyi pariksi kolmeksi tunniksi ja jatkoin sitä 13.15 alkaen terästäen oloa mukillisella ruusunmarjateetä ja muutamalla voi leivällä. Jatkoin Bonganga-kirjaa, kunnes väsymys vei voiton ja nukahdin hetkeksi jatkaakseni sitten lukemista siitä mihin jäin. Välipalana luin Laura Soinnen Tarinan valkoisesta ruususta jonka jälkeen luin Bonganga-kirjaa vielä hetken päästen sivulle 70 ja puoleen väliin seuraavaa sivua.

Luettuja sivuja tuli sadut mukaan lukien (70 - 6 sivua) + (33 +29 sivua , joista seitsemän kuvitussivua) on yhteensä 126 sivua.

Kun laskee yhteen tämän ja aiemman lukemani 126 + 176 sivua tekee se yhteensä 302 maratoonattua sivua.

L.M.Montgomery: Chronicles of Avonlea!

L.M.Montgomery
Chronicles of Avolea
Bantam Books
183 + 1 pages

Anne Shirley was curled up on the window seat of Theodora Dix's sitting room one Saturday evening, looking dreamily afar at some fair starland beyond the hills of sunset. Anne was visiting for a fortnightof her vacation at Echo Lodge, where Mr. and Mrs. Stephen Irving were spending summer, and she often ran over to the old Dix homestead to chat for awhile with Theodora.

Aloitin Avonlean kronikoiden lukemisen jo aikapäiviä sitten, sitten se jäi muiden lukemisten jalkoihin, kunnes nyt kesäpäivinä tartuin siihen uudelleen ja aloitin alusta. Avonlean kronikat sisältää kaksitoista pientä kertomusta, jotka sijoittuvat Prinssi Edvardin saarelle. Ne kaikki eivät kuitenkaan sijoitu Anna-kirjoista tuttuun Avonleaan, vaikka sivuavatkin Avonleaa. Myös Anna (Anne Shirley) vilahtaa tarinoissa vain ohimennen muutamin luonnehdioin. 

Tarinakokoelman aloittaa tarina Theodora Dixistä ja Ludovicista. Tämä on ainoa tarina, jossa Anna on yhtenä osallisena läsnä. Anna kysyy Theodoralta miksi tämä ja Ludocic eivät mene naimisiin! Tähän Theodora vastaaa, että on vaikea mennä naimisiin, jos mies ei ensin kosi. Anna saa idean laittaa Ludoviciin vauhtia. 

Kokoelman viimeinen tarina kertoo sekin rakkaudesta, joka ei unohdu vuosien myötäkään. Päähenkilö Nancy Rogerson on palannut vuosikymmenten jälkeen lapsuusmaisemiinsa ja palaa ajatuksissaan riitaaan, joka erotti hänet Peter Wrightista. Nancylla oli tapana korjata Peterin puhetyyliä kieliopillisesti parempaan muotoon. 

Minua eniten koskettavin tarina oli kuitenkin novelli Each in His Own Tongue, joka kertoi pienestä orvosta pojasta Felix Mooresta, joka asui isoisänsä, pastori Stephen Leonardin luona. Felix rakasti viulunsoittoa, ja hän kävi usein vanha Abel Blairin luona soittamassa, tällä kun oli viulu. Isoisä ei tykännyt viulunsoitosta ja kun hän tapasi Felixin Abelin luota viulu kädessä hän vaati Felixiltä lupauksen, että tämä ei enää koskaan  tarttuisi viuluun. Felix lupasi ja antautui latinan ja kreikan opiskeluun isoisän toiveen mukaisesti tullakseen papiksi.

Carmodyssä, johon tapahtumat sijoittuu asui myös vanha huonomaineinen ja pahaksi luonnehdittu nainen Naomi, jota kaikki välttivät. Kerran, ennen kuin Felix oli antanut lupauksen olla soittamatta viulua Felix oli mennyt sateelta suojaan Naomin mökkiin ja tämä pyytää häntä soittamaan viulua. Felix kertoo tapauksesta isoisälle ja tädilleen Janetille.

She  wanted something lively, and I tried just as hard as I could to play something like that. But I couldn't. I played something that was terrible - it just played itself - it seemed as if something was lost that vould never found again. 

Naomi oli raivostunut ja huutanut. You big-eyed brat, how did you know that? ja ajaa pojan ulos sateeseen.

Felix piti Naomin käytöstä oikeutettuna, sillä se, mitä hän oli soittanut, oli ollut kauheaa, mutta hän ei ollut voinut soittaa mitään muuta. Isoisä vaihtaa puheenaihetta.

Sitten käy niin, että Naomin luota tulee tyttö kertomaan, että Naomi on kuolemaisillaan ja kauheissa sieluntuskissa, Tulisiko pastori käymään. Stephen Leonard menee ja yrittää saada Naomin ymmärtämään evankeliumin anteeksiantavan armon, mutta Naomi ei usko. Hän ei voi uskoa. Ilta pimenee ja Naomi kärsii ja pastori kärsii, kun ei voi välittää evankeliumia. Sitten Felix tulee paikalle. Janet on lähettänyt hänet hakemaan pastoria, kun on jo niin pimeääkin eikä tiedä, jos tämä vaikka kompastuisi pimeässä.

Naomi katsoo poikaan ja sanoo tälle, että hän kuolee ja on menossa kadotukseen. Soita minulle jotain, että en ajattelisi sitä. Felix katsoo isoisäänsä. Isoisä, joka on kieltänyt poikaa enää koskaan tarttumasta viuluun kuulee kuolevan viimeisen toiveen ja antaa luvan. Ja Felix soittaa. Hän soittaa, mitä aistii ja tuntee ja hän soittaa koko ihmisen elämänkaaren syntymän, ilon ja surun, pimeyden ja valon ja siinä soitossa  soi evankeliumi niin, että Naomikin sen ymmärtää.

Chronicles of Avonlea on kokoelma hienoja pieniä tarinoita, joissa välittyy elämän koko kirjo. Tarinoista välittyy niin huumori kuin herkkyys, ilo kuin haikeus ja surukin. Kuinka todenmukaisia, realistisia ne on, on vaikea sanoa, mutta ihmisyyden eri puolet niissä välittyy mainiosti. Montgomery on tarinakertojana omaa luokkaansa. Näidenkin tarinoiden parissa viihtyy erittäin hyvin.

J.k. Mainittakoon vielä, että jotkut novellit tuovat mieleen Montgomeryn muun tuotannon, vaikka eivät ihan yksi yhteen menekään. Esimerkiksi novelli The Winning of Lucinda, ja nimi Penhallow alkaa soittaa jotain tuttua mielessä. Perinnönjakajat-kirjassahan on Penhallowin suku pääosassa. Jotain tuttua, samankaltaisuutta löytyy, mutta kumpi oli ensin novelli vai kirja? Ehkä Montgomery on ensin kirjoittanut novellin ja laajentanut sen sitten kirjaksi. Mene ja tiedä.

Naisten aakkoset - Q!

Jatketaanpa taas tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta ja vuorossa on kirjain

1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Kirjahyllystäni  löytyy yksi kirja, jota en ole vielä lukenut, mutta joka kuulostaa kovin kovin kiinnostavalta. Sen on kirjoittanut Ingrid Qvaström. Kiinnostavia kirjoja on vino pino odottamassa lukuvuoroa, joten en soaa sanoa, milloin tartun tähän Kumlingen pappila -teokseen, jonka olen löytänyt äitini kirjahyllystä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Queen Viktoria.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Nettiantikvariaatteja selatessani löysin ruotsinkielisen satukirjan Goldslottet barnets, joka kuulostaan kovin kiinnostavalta ja mietin sen hankkimista. Saisi samalla vähän harjoitusta ruotsinkielen suhteen. Kirjan on kirjoittanut Stina Quint. Ei ole tuttu kirjailija eikä teos, mutta kiinnostus kyllä heräsi. 

Myös Dorothy Quentinin romanttisiin kirjoihin on pieni uteliaisuus herännyt. En ole niitä lukenut aiemmin, enkä tiedä onko ne sitten ihan mun juttu, mutta vilkaista ehkä voisi...

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?