Lucy Maud Montgomery: Jane ja saaren kutsu

 Lucy  Maud Montgomery

Jane ja saaren kutsu 

Alkuteos: Jane of Lantern Hill (ilmestynyt1937)

Suomennos Sisko Ylimartimo 

Minerva, 2013

266 s.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto 

Takakansikuvauksessa tätä teosta kuvataan ylistyslauluksi unelmille, vaatimattomuudelle ja vapaudelle. Kaipa se aika hyvin on ilmaistu, vaikka teoksessa toki on monia teemoja henkisestä lähisuhdeväkivallasta avioliiton kiemuroihin ja kasvamisesta anteeksiantoon ja yhteisymmärrykseen. 

Päähenkilö Jane elää äitinsä kanssa Torontossa yhdessä isoäitinsä kanssa. Äiti on kaunis seurapiiriruusunen, isä on kirjailija, mutta tätä Jane ei tiedä, vaan uskoo isänsä kuolleen. Jane vihaa isäänsä, sen takia, että tämä on hylännyt äidin, äidin, joka on niin kaunis ja suloinen. Sitten koulutoveri paljastaa että isä onkin elossa ja asuu kaukana Prinssi Edwardin saarella. Janen maailma romahtaa. Ja sitten saapuu kirje - isä kutsuu Janen luokseen kesäksi. 

Olen lukenut teoksen aiemmin ja postannut siitä Vuodatuksessa näin, joten en tässä enää lähde analysoimaan teosta tämän enempää. Jane ja saaren kutsu on herkkä ja kaunis tarina, jonka kehysten sisällä on kuitenkin vakavia aineksia. Teoksen lopussa suomentaja Sisko Ylimartimo avaa teoksen syntyhistoriaa ja tuo esiin teoksessa lainattujen runojen ja teosten alkuperää. Ja näihin, esim. John Keatsin runoihin olisikin jossain vaiheessa mukava tutustua. 

Tällä pääsin Halki Kanadan -matkassani Torontoon.

Pieni Helmet 2026 kohta 20:  Haluaisit olla joku kirjan hahmoista. No Janena olisi aika kiintoisaa elää, vaikka tie pihtiotteesta vapaaksi veikin aikansa.

 

Kirjamessuilla hankittua!

 

Kiva sisustustyyny kirjastokalusteosastolla piristi mieltä vilinässä. Mutta... ostoksianihan tässä piti esitellä. Ja tässäpä näitä:

 

Kirjallisuuden ohella tuli hieman katseltua levytarjontaa (en tosin löytänyt mitään, mitä olisin ostanut, eikä kaikkea jaksanut, voinut käydä läpi käydä), korttipöytiä ja vähän postimerkkejäkin sivusilmällä. Paljon olisi ollut selattavaa, mutta se aika, se aika. No, vanhojen visiittivalokuvien joukosta ostin tämän kuvakortin, jonka aihe vetosi. Lieneeköhän kuva jostain lastenkirjasta? Tuli Eric Knightin Lassie palaa kotiin -teos, mutta siinä teoksessa ei taida tällaista kohtausta olla ja tuo kuva vaikuttaa vanhemmalta kuin 1930-luvun loppupuolen kuvalta. Olisi kiva tietää, liittyykö tämän johonkin tarinaan ja jos, niin lukisinpa sen mielelläni. 

Aili Konttisen teoksia olen lukenut ja hieman keräillytkin. Ihan kivoja entisajan kuvauksia. Rasavillejä on ilmestynyt 1944 ja sisälltää kuusitoista lyhyttä tarinaa lasten maailmasta. Kuvittajaa ei mainita, mutta mustavalkokuvissa on signeeraus KM, mikä viitannee Kyllikki Malistoon (tekoälyllä kaiveltua tietoa). Ostamassani laitoksessa on muovitus ja etulehdellä tieto, että teos on kuulunut Himalansaaren kansakoulun lainakirjastoon, nro 316. 

 

Bjorn Rongenin teosta Tunturiluolan vankina olen toisinaan katsellut nettiantikvariaateissa. Alkuteoksen nimi on Bergtatt i Risehola (vuorikiipeilyä Riseholassa). Teos on ilmestynyt 1950-luvun alkupuolella. Teoksen on suomentanut Kerttu Juva ja suomalaisen Lasten toivekirjaston laitoksen kansikuvan tehnyt Manne, eli Lauri Manninen. 

  

Zane Greyn kirjoja on tullut jokunen luettua, sen sijaan Harold Bell Wright on tuntematon tekijä. Tätä Kun mies on mies -teosta tosin olen jossain vaiheessa nettitarjontaa selatessani tuumaillut, olisikohan tuossa mieltä lukea.  Kansikuvitus tässä Eeli Jaatisen. Kansikuvan perusteella en ihan tätä kuitenkaan ostanut, vaikka siitä voisi ehkä jotain päätellä tarinan suhteen, tein päätöksen alkulauseen perusteella, samoin kuin tuossa Greyn Lännen tähtien alla. Siinä kansikuvan signeeraus on R.K. mikä viitannee Rudolf Koivuun. Saa nyt sitten millaisia lukukokemuksia nämä ovat. Lännen tähtien alla ovat Osmo ja Riitta vuonna 1952 antaneet joululahjaksi Matille. Omistekirjoitukset ovat mielenkiintoisia näissä vanhoissa kirjoissa.

Edellä mainitut neljä teosta maksoivat kukin kaksi euroa, joten hinta ei ainakaan ollut peruste olla ostamatta. Nämä ostin aamupäivällä. Iltapäivällä ennen kotiinlähtöä haahuillessani vielä viimeisiä kierroksia antikvariaattipuolella ostin vielä seuraavat kaksi teosta, jotka olivat hieman kalliimpia, mutta eivät liian kalliita: 

Kansikuvitus Poika Vesanto

 

Edward S. Ellisiltä olen jokusen kirjan lukenut enkä ole ollut oikein ihastunut, vaikka intiaani- ja länneaihe sinänsä kiinnostavatkin. Tämän teoksen nyt kuitenkin tulin ostaneeksi nähdäkseni miten teoksessa kuvataan kyseistä ajankohtaa, johon tarina sijoittuu. Nimittäin, kun itse olen aloitellut tarinanpoikasta, johon kaipaisin vähän taustatietoa. Mene ja tiedä sitten, löytyykö sitä kaipaamaani taustatietoa tästä teoksesta.  

 

Annikki Setälältäkin on jotain tullut luettua ja eritoten Karhunkierroksen edeltäjän Poikatytön, ja sepä se olikin tieto, joka sai tähän tarttumaan, kansikuvituksen, jonka tekijää ei mainita, perusteella en olisi tähän tarttunut.  

Näissäkin kahdessa teoksessa oli omistuskirjoitus, Karhunkierroksessa se tosin oli peitetty. Ellisin kirjan omisteessa mielenkiintoisinta oli vanhanaikainen e-kirjaimen kaunokirjoitusasu, joka toi mieleen isäni nimikirjoituksen. Hassua, mitä kaikkea sitä voikaan mieleen juolahtaa ja ajatuksia herätä, kun vanhoja kirjoja selailee.

 

Kirjamessureissuni armon vuonna kaksituhattakaksikymmentäkuusi!

Kiitos paikallisen kirjaston, joka järjesti linja-automatkan Helsinkiin pääsin tänäkin vuonna kokemaan kirjamaailman vuosittaisen sykkeen Helsingin kirjamessuilla. Matka alkoi sateisessa aamupimeässä säässä. Onneksi ei nyt kuitenkaan ihan kaatosadetta ollut. Matkassa meni muutama tunti ja perille messukeskukseen saavuttua oli Pääroolissa Esko Roine -tilaisuus juuri päättymässä, kuten olisin aavistellutkin, että en ehtisi kuuntelemaan. Tilaisuus olisi varmasti ollut kiintoisa ja huumorinsävyttämä, ainakin niistä tunnelmista, jotka vastaani leuhähtivät suunnistaessani sinisellä matolla kohden uusia elämyksiä.

 

Koska suunnittelemani ohjelmakuviot olivat vasta iltapäivällä, aloitin tutustumalla antikvariaattien tarjontaan.

Ja siinähän sitä oli tarjontaa, niin, että päätä huippaa eikä tiedä mistä aloittaa. Paljon olisi ollut nähtävää ja kierrettävää, mutta eihän sitä kaikkea pienessä ajassa ehdi eikä kiirehtienkään mitään hyvää seuraa, mutta jotain kuitenkin tuli nähtyä ja ostettua, mutta niistä vähän myöhemmin. Kiertelyn lomassa pieni lukeva posliinipoika kiinnitti huomioni ja kuvatahan tuo piti. 

Kuvitettuja Klassikkoja olen joitain kerännyt ja olisihan niitä ollut tarjolla nytkin. Tässäkin olisi ollut monta kiintoisaa sarjakuvalyhennelmää maailman klassikoista, mutta ovatpa vain niin tyyriitä, että en nyt sortunut kuitenkaan ostamaan. 

 

Aika kului kierrellessä ja katsellessa ihan mukavasti ja oli aika suunnistaa Töölönlahteen, jossa oli alkamassa keskustelu tietokirjojen yleistajuistamisesta.  Kello 13.00 Kruunuhaan lavalla  

Sanna Nyqvist haastatteli Mirkka Lappalaista ja Outi Karemaata tietokirjallisuuden kirjoittamisen haasteista. Kuinka saada tieteellisistä teoksista kansantajuisia, ymmärrettäviä tavalliselle kansalle ja heitä kiinnostavia. Itse vähän vierastin sanaa yleistajuistaminen, ja mietin itse tykönäni, että onko se nyt ihan ymmärrettävää suomenkieltä, varsinkin, kun sitä piti selventää, mitä se tarkoittaa.  Popularisointi, jota haastattelija itse vältteli liialti muita merkityksiä saaneena, ei sekään ihan ollut yksi yhteen kansantajuistamisen kanssa ainakaan minun korvissani. Keskustelussa tuli esille, että kansantajuisen tietokirjan ei pitäisi erota tieteellisistä teoksista (jos nyt oikein ymmärsin) ja että julkaisutapa voi vieraannuttaa lukijan. Tärkeää saavutettavuuden kannalta on hyvä kirjoitustapa ja se, että teoksessa on kosketuspintaa lukijan elämään. Väitettä, että tietokirjoja ei enää tarvita KUN TEKOÄLY!  ei allekirjoitettu. 

Lopuksi todettiin että oleellisinta on ihmisen kertoma tarina. Ihmisen kertomana tarinassa on jotain, mitä tekoäly ei voi saavuttaa.

Lopuksi haastatellut saivat esitellä tietokirjan, johon tutustumista suosittelivat. Mirkka Lappalainen suositteli Gaudeamukselta ilmestynyttä Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen kirjoittamaa Suomen muinaiset tulivuoret -teosta.

Jaa, että Suomessako tulivuoria! Jäin ihmettelemään.

Tiedon kielestä Kruunuhaassa jatketiin myös heti perään, ja olisikin ollut, huomaan nyt, mielenkiintoista verrata keskustelijoiden ajatuksia, mutta tässä välissä oli aika ajatella virkistäytymistä. Olin myös laittanut viestiä Saralle, jonka toivoin näkeväni, onko hän ehkä paikalla, ja kuultuani että ovat jossain päin, yritin löytää heidät, mutta en siinä onnistunut ja niin sitä vain mentiin ristiin yrityksistä huolimatta, kunnes jossain vaiheessa kuunneltuani vielä pari esitystä, hän huomasi minut ja moikkasi pikimmiten. Hän oli menossa kuuntelemaan Sari Rämöä, joka taas ei kiinnostanut minua, joka suunnistin kohti Ruokamessujen puolta, jossa halusin löytää kojun, jossa myytäisiin LÖRTSYJÄ! Olin bongannut tuon myyntipisteen edeltä käsin ja kun jo pitkään olin toivonut että jostain saisi tätä savonmualaista herkkua, niin ei kun sinne. Ennen lörtsykojua tuli syötyä lämpimikseen niin maustettua lohikeittoa, että huh sentään! (Lörtsyt, tarkoitan omenalörtsyjä, säästin kotiin. Osan pistin pakkaseen, osan nautin aamukahvin kanssa ja hyvää oli.) 

Jossain välissä pit ottaa kuva kukkakoristeluista

Ennen tätä, klo 14.00 kävin kuitenkin  kuuntelemassa Töölönlahdessa kirjasomen keskustelun  Kirjallisuuden kiperistä kysymyksistä, joihin myös yleisö saattoi ottaa kantaa.

Saako kirjojen lukemisen jättää kesken? Kysyi juontaja Liisa Pihlaja, johon Katja vastasi, että Ei väkisin toki kannata lukea. Ajatuksenaan oli se, kuinka  varsinkin jos on lukenut vähemmän ei ole niin tottunut lukija, ei pidä syyllistää, jos jättää kesken. Enemmän lukeneelle taas voisi olla haasteena lukea pidempään.

Rasmuksen mielestä lukemisen aloittaminen on lupaus kirjailijalle antaa arvo hänen teokselleen, ja toisaalta viimeinen sivu, jos sinne asti jaksaa, voi tuoda jotain yllättävää, joka avaa koko teoksen  ja antaa lopullisen ahaa-elämyksen.

Yleisö oli sitä mieltä, että kesken saa jättää. Mikä itseäni jäi mietityttämään oli kysymyksen näkökulma. Miksi kirja jää kesken? Ei välttämättä siksi, että lukeminen sinänsä olisi työlästä, vaikeaa tai hankalaa, vaan tarina ei tule omaksi. 

Kysymys nro 2 Miten kirjahylly pitää järjestää?

Rasmus oli sitä mieltä, että hyvä järjestys on sellainen, että kirjat löytyvät. Tiialle puolestaan kirjahylly on sisustuselementti, joka sisältää paljon muutakin kuin kirjoja.

"Parasta on kun kirjahylly on kuin tilkkutäkki"

 

Yleisöltä eniten kannatusta sai genren/teemanmukainen järjestys, mutta muillekin mielipiteille löytyi kannatusta.

Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista?

Katja toi esiin sen tosiasian, että lukeminen on yhtä kuin lukutaito. Äänikirjat taas ovat saavutettavia. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lukemiseen. Rasmuksen mielestä äänikirjojen kuunteleminen ei ole lukemista. Se ei silti tee niistä huononpia. Informaation käsitteleminen vain on erilaista. Tiia puolestaa saattaa alkaa lukea kirjaa fyysisenä teoksena ja jatkaa äänikirjana. 

Äänikirjojen korvauksista Rasmus myös toi esiin, että on häpeä, miten vähän kirjailija saa niistä korvausta. 

Haastattelija toi esiin sen, kuinka nuoret lukevat paljon englanniksi ja kertoi syyksi, että kaikista aiheista ei voi lukea suomeksi, kun hävettää lukea suomeksi. Mitä! kummastelen. No, olenhan minä itsekin vähän miettinyt, onko kirosanojen lukeminen jotenkin ei niin korviin kalskahtavaa, jos ne ei olisi suomeksi, ja minua saattaa kyllä hävettää joskus suomalaisten kielenkäyttö, mutta ajatus, että suomen kieli sinällään hävettäisi, ettei tohdi lukea suomeksi, kun se on niin kiusaannuttavaa. Kaikkea kanssa.

Rasmus kysyikin, millainen on tuleva kirjailijasukupolvi, jos lukee muulla kielellä kuin suomeksi. Katja toi esiin kuinka Suomessa on loistavia kääntäjiä ja pohti tunnekielen ja äidinkielen yhteyttä. Hänen mielestään tuntuu oudolta, kun joku kertoo "tuntevansa syvemmin" englanninkielellä. 

Yleisö oli sitä mieltä että saa lukea muillakin kuin suomenkielellä ja tietysti näin on. Luenhan itsekin, mutta mieluiten suomeksi, sillä sitä ymmärrän suomalaisena parhaiten.

Entä, mitä mieltä oltiin uudelleenlukemisesta!

Tiia ilmoitti, että ei itse lue useinkaan uudelleen, mutta saa toki lukea. Katja kuvasi itseään innostujaluonteeksi ja lukee siksi uutuuskirjoja ja vähempi uudelleen. Katjan mielestä lapsuuden suosikkikirjat saattavat mennä piloille, jos ne lukee uudelleen. Rasmusta vaikeammin sulateltava kirjallisuus kutsuu lukemaan uudelleen, kuten esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi, joka ensilukemalla herätti ihmettelemään, miksi jonkin oven kuvaaminen saattoi ottaa niin monta sivua. Runoja taas on pakko lukea uudelleen. 

Lopuksi haastatellut antoivat lukusuosituksensa:

Rasmus suositteli kaikille  Edith Södegrain koottuja, Tiia Paavo Teittisen Pitkä vuoro -teosta, joka on tietokirja suomalaisesta ihmiskaupasta ja Katja Anu Kolmosen Paperijumalat -teosta, joka kertoo mm. vanhustenhoidosta ja sosiaalisesta kuormituksesta. 

Edith Södegraniin saattaisin kyllä tutustuakin, mutta kaksi muuta teosta eivät oikein nappaa. 

 

Klo 14.30 suuntasin Töölöön kuuntelemaan miten keho ja teksti ovat liitoksissa toisiinsa. Keskustelijoina Susanna Hast, Joel Hohko ja  Antti Rönkä. Haastattelija kirjamessulehden mukaan Anna-Kaari Hakkarainen.

Keskustelu kulki minulle hieman vaikeasti tajuttavalla alueella, mutta silti mielenkiintoisella. Saavatko kirjailijat tekstiä syntymään älyllisesti pohtimalla vai jotenkin kehonsa kautta. Juoksen metsässä, ajatukset kulkevat ja tekstiä syntyy, mutta sitä ei voi siinä juostessa kirjoittaa, tai suihkussa - "suihkussa teksti edistyy", sanoo Joel. 

"Kehollisuus on vierasta ja pelottavaa. Mitä tiedän, tai en tiedä on vaarallista ja inhottavaa", pohtii Antti Rönkä kehon tuomien viritteiden antia tekstin syntymiseen. Se, että "havainnointi on ruumiillista" kuten Joel toi esiin, saa miettimään miten keho kokee esimerkiksi sen, että kadulla kävellessään kuulee jalkojen kopinan takanaan. Mistä pelko syntyy tällaisessa tilanteessa? Mistä aistimukset syntyvät ja miten saada ne eläviksi kirjoissa. Siinäpä se. Kirjoittaminen voi olla pelottavaa ja vaarallista. Tulee mieleen kirjailijoiden vastuut kirjoittamisistaan. Uskaltaako, pitääkö kaikkea kirjoittaakaan. 

Antti Rönkä on sitä mieltä,

 että runot, jos mitkä ovat kehollista kirjallisuutta

Ehätin vielä klo 16.00 Senaatintorille kuuntelemaan Janne Saarikiven Kieli vie -keskustelua, joka olikin todella kiintoisa ja yksi päivän parhaista. Suomenkieli eläköön!

Ja ennen kuin suuntasin linja-autolle ja kotimatkalle kiertelin vielä hetken antikvariaatteja. Aamuisten ostosten lisäksi mukaan lähti pari muutakin teosta. Hieman vilkaisin Pecos Bill -lehtiä, mutta annoin olla, hintavia olivat ja kun ei muista, mitkä jo omisti. 

Ja jalatkin alkoivat rollaattorista, jonka olin ottanut mukaani, huolimatta melkoisen kovilla. Olo oli melkein yhtä reporanka kuin tällä "kaverilla".

 Kuin kaukaiset vuoret

Suunta kohti kotia

----

Ja mitä sitä sitten tuli hankittua?

Siitä taidan kertoa erikseen, olihan tässä tätä juttua jo tässäkin 

Annikki Setälä: Sotasairaala 28/2

 

 

 

Annikki Setälä

Sotasairaala 28/2

Kirjapaja, 1945

152 s

Kansikuvittajasta ei mainintaa 

 

Eeva käänsi kirjekuoren ja kirjoitti pystyllä, hiukan poikamaisella käsialallaan: Lotta Eeva Virikko, Sota S 28/2. Eeva otti kirjekuoren käsiinsä ja katseli sitä melkein ylpeänä. Hänellä oli oikeus käyttää kenttäpostia, hän kuului melkein kuin asevelvollisiin, Suomen armeijaan. Tuntui niin ihmeen juhlalliselta ja suurelta, että Eevan mielestä haihtuivat nuo pitkät pimeät päivät, jotka olivat tuntuneet aivankuin painajaiselta. Oli tosiaan ihmeellistä, miten toiset päivät olivat lyhyet ja samanlaiset niinkuin monet pitkät kouluvuodet, joista ei jäänyt paljon muuta muistoa kuin hauskat kesälomat ja joulunvietot. Ja nyt tämä viimeinen lukukausi, joka oli tosiaan yhtä pitkä kuin kaikki muut kouluvuodet yhteensä. Eeva pisti kirjeen kuoreen ja sulki sen. Hän koetti liikkua hiljaa, sillä toiset tytöt jo nukkuivat. Tuntui niin oudolta ensi yö uudessa paikassa, uusi työ edessään.

 

Eeva Virikko on nuori 17-vuotias abiturientti pienestä itärajan kirkonkylästä vuorten keskeltä.Ylioppilaskirjoitukset jäävät sikseen samoin kuin koko viimeinen lukiovuosi, syksy on tuonut sodan ja Eeva liittyy Lottiin. Hänen ystävänsä Kaisa ilmoittautuu iv-lotaksi ja houkuttelee Eevaakin samaan hommaan, mutta Eeva, vaikka pelkääkin verta ja haavoja haluaa lääkintälotaksi. Alkuun hän kuitenkin joutuu toimimaan muonitustehtävissä, kunnes joutuu lähtemään kotiseudultaan lännemmäksi. Ilmoittautuessaan sitten töihin, hänet lähetetään sotasairaalaan, joka on pystytetty entiseen lastenkotiin.

 

Sairaalan henkilökunnassa Eeva saa opastajakseen Leena-hoitajan ja tovereikseen lotat Maija Kankaan ja Inkeri Karsikon. 

 

 - Virikko ja Karsikko, sehän sopii, sanoi Inkeri jatkaen samaan sävyyn. - En minä kyllä sinua ala teititellä. Olenhan jo peilistä nähnyt minkänäköinen olet. Kesakkoinen, haramaasilmäinen ja vääräsäärinen.

 

Inkerin, jonka tapana on lausuilla erilaisia elämänohjeita, välillä hieman pisteliään vihjailevasti, varsinkin, kun huomaa, että Eeva vähitellen vetää erään tietyn potilaan katseita puoleensa, potilaan, josta Inkeri itse on kiinnostunut,   suhtautuminen Eevaan on paljonpuhuva. Inkeri itse esittelee itsensä henkillönä "joka kuorii kermat ja antaa muille kuoritun maidon". Ensitervehdyksestä, skismoista ja luonteen eroista huolimatta tyttöjä kutsutaan lopulta ystäviksi. 

 

Annikki Setälän Sotasairaala 28/2 ei vastannut ihan sitä, mitä olin ennakolta ajatellut. Kerronnassa korostuu se niin sanottu "talvisodan henki". Suomalaisten urhoollisuutta ja yhtenäisyyttä korostetaan. Sairaalanmaailmaa kuvataan hyvin vähän. Henkilökunta esitellään aika ympäripyöreästi, on Tohtori ja Pikku ylilääkäri, jota kutsutaan myös Majuriksi, mutta ei mainita nimiä. Mainitaan kuitenkin, että  kaikkia ei mainita edes nimeltä. Lääkärikunnassa on ainakin kaksi naista, mutta onko ylilääkäri, josta  puhutaan "ilmahälytyksenä", myös nainen, ei selkene minulle. Mikä on hieman outoa (huumoria?) ilmahälytys-nimen suhteen, on kysymys: entä  jos on oikea ilmahälytys, joita kyllä esiintyykin ja sillloin juostaan alas kellariin. 

 

Kertoja on kaikkitietävä, joka kuvaa tapahtumia painottuen Eevan ajatuksiin, tunteisiin  ja kokemuksiin. Vastinparina on Inkeri ja lisäksi tulee ystävä Kaisa, jonka tehtäviin ilmavalvonnassa Eeva käy lomallaan tutustumassa. Sodan ilmapiirin  kuvauksen ohella draamaa aiheuttaa haavoittuneet potilaat, jotka luovat hoitajiinsa, noihin lottaneitosiin katseita, joista ei välttämättä seuraa mitään hyvää. 

Tämä tarina kiinnosti minua juuri sota-ajan tyttökirjallisuutena. Minua kiinnostaa se, miten ajan ilmapiiri kuvastuu ajan tyttökirjoissa. Talvisota kesti 105 päivää, eli noin 3.5 kuukautta, mikä on suhteellinen ajanjakso aikaa mitattaessa tapahtumien ja tunteiden tasolla. Sotasairaala 28/2 piirtää aika idealistisen, nopeasti piirretyn kuvan tästä ajasta. Ei tämä täysin ajatukseton teos ollut kuitenkaan. 

 

 

Ostensoe Martha: Villihanhet

Kuvakaappaus Abebooks

Ostensoe Martha

Villihanhet

Suomentanut Helmi Kroh

Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926

237 s

Luettu Projekti Gutenbergista 

 

"Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torven toitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat  muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. --- ---  Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää."

Kylläpä luin karussa kauhistuttavuudessaankin järisyttävän upean ja hienon teoksen. Luonto versus ihmisluonto näyttelevät pääosaa tässä maaseutukuvauksessa, joka sijoittuu kuvitteelliseen  Oelandin pikkukaupunkiin Kanadan Manitobassa. 

Villihanhet on ennenkaikkea perhekuvaus, mutta myös yhteisökuvaus.

Garen perhe: 

Isä Caleb"punaiseen makinaw'iin puettu farmari", joka .piti kireällä valtansa ohjaksia. Vaimo Amelia oli nuoruudessaan rakastanut toista miestä ja saanut aviottoman pojan, jonka oli antanut pois. Tällä vaimonsa nuoruuden hairahduksella Caleb kiristi vaimoaan, varsinkin, kun poika, Mark Jordan saapuu Oelandiin auttamaan erästä sairastunutta leskimiestä. Amelia ei nimittäin halua kenenkään tietävän pojasta eikä eritoten pojan tietävän taustaansa. Se olisi häpeä.

Calebilla on neljä lasta, joista Martin ja Ellen ovat parinkympin paikkeilla olevia kaksosia. Nuorin Charlie on 15-vuotias.

Isä Caleb on rikas mies, joka ei kaihda kierojakaan keinoja saadakseen mitä haluaa. Vaimoaan hän pitää kurissa nuoruuden syrjähypyllä, lapsiaan taas sillä, että jos nämä kapinoivat, niin vaimo saa sen kokea niin nahoissaan kuin henkisesti. Isä Caleb on kitupiikki despootti, joka antaa tyttärensä Ellenin tulla lähestulkoon sokeaksi välittämättä siitä puupennin vertaa,  ja Ellen taas on niin isänsä yksinvaltaan tottunut, että ei pistä paljonkaan hanttiin, kärsii vaan vaieten, kun sen sijaan nuorin tytär, seitsentoistavuotias Judith, iso riuska tyttö, on perheen kapinallinen. 

Caleb on koulun johtokunnassa ja majoittaa myös uuden opettajan Lind Archerin, joka kohta tutustuu Mark Jordaniin ja heidän välilleen syntyy lämmin suhde. Judith puolestaan tuntee vetoa naapurin poikaan. Mutta Isä Caleb on päättänyt pitää lapset orjinaan eikä antaa heidän lähteä pois.

Kerronta on kaikkitietävää, syväluotaavaa kuvausta, jossa luonto, niin ympäröivänä elementtinä kuin ihmisluontonakin kuvastavat toisiaan. En ehkä ihan kaikilta osin tajua ja allekirjoita sitä symboliikkaa, jolla maan kasvua kuvataan, ikään kuin "kalvavana". Lapset kaipaavat ymmärrettävästi vapautta, kukin omalla tavallaan ja erityisesti Judith, mutta vangitseeko maa heidät? Maanviljely ei toki ole mitään helppoa hommaa, mutta isä Caleb on tehnyt siitä kaksin verroin kurjempaa, osalle lapsistaan enemmän kuin toisille. Caleb hyväilee pellavavainioitaan, jotka kasvavat korkeampina kuin koskaan, mutta ei hän maata rakasta, se on hänelle keino rikastua, saada lisää valtaa.Toisaalta Amelia hoitaa tomaattejaan ja keittiökasvimaataan. Teos ei kuvaa niinkään rakkautta maahan tai luonnon elähdyttävää puolta, vaan työntekoa ja elämisen kuluttavuutta, minkä maa tarjoaa. 

Villihanhet on jylhää, vavahduttavaa kerrontaa, jossa ei juuri romantisoida sen paremmin luontokuvauksilla kuin ihmissuhteissakaan. Draamankaari on nouseva, ja jännitteinen, suvantoon laskeutuva.  Syystä tai toisesta mieleeni tulee lukemani Willa Catherin tarinat. Martha Ostensoe on syntyjään Norjasta ja muuttanut myöhemmin Kanadan Manitobaan ja pohjois-amerikkalaistunut. Saattaisin mielelläni tutustua hänen teoksiinsa enemmänkin, niitä ei vain taida pahemmin olla suomennettu. 

Suommennoksesta: "Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa e s i n e ."

Hmm. unelmien kohde olisi parempi käännös, mutta tämä onkin kirjoitettu ja suomennettu sata vuotta sitten. Siitä huolimatta suosittelen tutustumista, jos kaipaat vahvasti ja jäntevästi kerrottua psykologista tarinaa.

...

Matkani halki Kanadan Manitoba 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 11: Kirjassa on voimaa tai painetta 

Kirjamessuilemaan olisi tarkoitus....

   

Olen ilmoittautunut mukaan paikalliskirjaston kirjamessumatkalle Helsinkiin lauantaipäiväksi. Hieman on viime aikoina mielessäni pyörinyt, että jos kuitenkin lähtisi useammaksi päiväksi, varsinkin, kun perjantaina olisi ollut pari erityisen kiinnostavaa juttua. Mutta ... elämässä ja matkustelussa on sen verran haasteita, eikä vain rahallisesti, että realistisesti ajateltuna taitaa kuitenkin olla parempi tyytyä  tähän yhden päivän mahdollisuuteen. Onhan se kuitenkin vaihtelua arkeen sekin.  

Messuohjelmasta poimin lauantain osalta esiin seuraavat, jotka saattaisivat olla kiinnostavia. On siinä ja siinä ehtisinkö ajoissa paikalle (Senaatintori klo 10.30-11.00)  kuuntelemaan Pääroolissa Esko Roine, joka olisi kyllä kiinnostava persoona.

Menee aina hetken aikaa ottaa suunnat selville ja tilanne haltuun eikä ole hyvä pitää kiirettä vaan katsella ja edetä kaikessa rauhassa. Ohjelmassa ei oikeastaan mitää järisyttävän kiinnostavaa ollut, mutta seuraaviin voisin harkita suuntaamista.

Kruunuhaka klo 13.00: Tutkimuksesta yleistajuiseksi tietokirjaksi. Itse kirjoittavana henkilönä on mielessä pyörinyt ideoita ja aiheita, joten ajatukset siitä, kuinka kirjoitetaan yleistajuinen tietokirja kuulostaa kovinkin kiintoisalta, vaikka unelmat omasta kirjailijuudesta jäisikin unelman tasolle. 

Töölönlahti 14.00 Kirjallisuuden kiperät kysymykset on kirjasomen paneelikeskustelu, mikä tietysti kiinnostaisi.

Töölö klo 14.30 Sana lihaksi: Ruumis riveillä ja rivien välissä on taas kirjoittavan näkökulmasta mielenkiintoinen aihe: kehon ja aistien käyttö kirjoittamisessa. Nimistään huolimatta lavat eivät ole vierekkäin, joten siirtyminen keskustelusta toiseen tekee tiukkaa. 

Senaatintorille voisi palata, jos vielä ehtii ennen paluukyytiä, klo 16.00 kuuntelemaan Janne Saarikiven Kieli vie -keskustelua.

Jossain välissä olisi sitten tarkoitus käydä katsastamassa antikvariaattipuolta, kierrellä ja katsella ja tietysti pitäisi jotain syödäkin välillä ja kierrellä ihan muuten vain katsastelemassa, mitä kiintoisaa sattuisi löytämään.

Tallaista siis suunnitteilla, mutta ans kattoo kuinka käy 24. päivä. Olisihan se kiva, jos olisi joku kaverina mukana matkassa, mutta niitä harvoja tuttuja näissä seuroissa on kovin vähän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka jonkun kanssa pääsisi peräti juttusille. Ei kai se vaatisi, kuin hieman rohkeutta moikata. 

Aila Nissinen: Linneakukka ja Punaposki!

 

Aila Nissinen

Linneakukka ja Punaposki

WSOY, 1947

136 s.

Kuvitus: Maija Karma

Sain tässä taannoin kivan viestin Nissisen Punaposki ja Marja-Liena -teoksen esittelystä. Siitä innoittuneena halusin tutustua tähän aiempaan teokseen, jossa Linneakukan salaisuuskin selvisi. Kun sitä tuossa jatko-osassa ihmettelin.

Olipa kerran, ihan äskettäin, ihmislapsi, jonka posket olivat Oikein Punaiset, ja häntä kutsuttiinkin punaposkeksi. Punaiset poskensa hän oli saanut siksi, että hän oli aina ulkona, ja siellä hän oli oppinut tuntemaan monenlaisia kukkia ja hyönteisiä ja kasveja. Punaposki asui meren rannalla, ja rannalla on paljon valkoista hiekkaa, ja rannan takana on niitty, ja niityn takana metsä, ja metsän keskellä pieni suo. Punaposkella oli tapana tehdä pieniä tutkimusretkiä, ja kerran, kun oli oikein kaunis päivä, hän lähti suolle.

Linneakukka ja Punaposki on yhdistelmä faktaa ja fiktiota, satua ja todellisuutta. Suolla Punaposki tapaa Linneakukan, eli Vanamon. Vanamon, Linnea-kukan hennon pitkät haarautumat kiemurtelivat kaikkialla, ja Punaposki oli nähnyt, että Äiti ihaili kovasti köynnöskasveja, ja sitä varten Punaposki otti suuren mättään maasta ja vei sen kotiin. siinä samalla mättäällä kasvoi pieni koivuntaimi, ja ketunleivän apilanlehden näköiset lehdykät muodostivat siinä pienen ruusukkeen.  --- ---- Niin, Punaposki otti koko mättään varmuuden vuoksi. Ja sitten hän etsi vanhan saviruukun, pani mättään siihen vanamoineen, koivuineen, ketunleipineen, ja kas, pieni sananjalan lapsikin oli pujahtanut joukkoon! Ja Punaposki kasteli mätästä pienellä punaisella kastelukannullaan joka päivä, jotta mätäs olisi pysynyt kosteana.

Ja kesän mittaan Linneakukka eli Vanamo kertoo Punaposkelle tarinoita suonelämästä, satujen tapaan, mutta ripauksella totuutta luonnon ihmeistä, kuten esimerkiksi käen tavoista munia muiden lintujen pesiin tai heinäsirkkalapsen kasvusta, kuinka se "halkaisee nahkansa". 

Teoksen on kuvittanut Maija Karma. Mitä tässä aloin nyt ihmetellä on se, että hän on kuvannut  Punaposken pikkuisena poikana, vaikka kerronnassa ei esiinny sanoja tyttö tai poika, vaan puhutaan ihmislapsesta, jolla on punaiset posket. Yhtä hyvin Punaposki voisi siis olla tyttökin.  Punaposki viettää kesää maalla. Syksyn tullessa hänen pitää palata kaupunkiin ja aloittaa koulunkäynti.  Syksyn tullen Punaposki palauttaa Linneakukan, eli Vanamon mättäineen kaikkineen takaisin suolle. 

Sadun myötä tässä teoksessa opitaan siis tuntemaan luontoa, ihmettelemään sen moninaisuutta ja myös varjelemaan sitä, kuten esimerkiksi siten, että ei mennä muurahaispesiäkään hajalle potkimaan.

---

 

Suomen kirjat ja kirjailijat - Päivittyvä listaus

Gregoriuksen listauksen innoittamana aloin kaivella vanhoja postauksiani ja katsoakseni kuinka hyvin vuodet 1917 eteenpäin täyttyisivät, kun periaate on,"Yksi kaunokirja per vuosi Suomen itsenäisyyden ajalta, ja vain yksi kirja kultakin mukana olevalta kirjailijalta (mutta kirjan ei tarvitse olla hyvä, edustava tai muutakaan)" 

Tämä listaus on päivittyvä, keskeneräinen katsaus, juhlistakoon nyt kuitenkin tätä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.

Mainittakoon, että lukemani laitos ei välttämättä ole siltä ensimmäiseltä julkaisuvuodelta. Ilmestymisvuoden olen pyrkinyt etsimään eri lähteistä, jos se poikkeaa lukemastani painoksesta. 

EDIT: 10.10.206 Päivitinpä hieman listaa. Vielä on aukkoja ... Pitäisi lukea enemmän kotimaista, mutta kun kiinnostukset on, mitä on. 

Kirjan ilmestymisvuosi    Kirjailija 

1917

1918     Somersalo Aili: Päivikin satu

1919 

1920     

1921  

1922     Swan Anni: Pikkupappilassa

1923    Mustasalo Aarne: Jokikylän pojat

1924

1925

1926    Nuorpuu Helga Anjan Onni (Ruusulan tytöt I)

1927

1928

1929

1930     Lydecken Arvid Niilin rannan salaisuus

1931     

1932

1933    Elmgren-Heinonen Tuomi; Ann-Mari Italiassa 

1934

1935

1936 

1937     

1938:    Jylhä Heikki:Delawaren pojat 

1939

1940     Talvio Maila: Itämeren tytär

1941     Kiikka Siiri Auneelan pojat

1942:     Salo Aino: Juhannuslahja 

1943      Kaukovalta Eila Viitosparakin Sole 

1944     Nevalainen Elina Kolmikon seikkailut 

1945     Härmä Leena  Pieni Tuittupää

1946     Honka Aaro Osku ja Kumpp.

1947    Konttinen Aili: Inkeri palasi Ruotsista

1948    Kaikkonen Helli: Kun sinikeijut tulivat

1949

1950   Pakkanen Kaija Annikki sairaanhoito-oppilas 

1951 

1952

1953     Toiviainen Hlja Pelko pois Suruna

1954     Pohjakallio K.A.Timantteja hiotaan

1955      Virtanen Rauha Seljan tytöt

1956     Polva Anni Tiina

1957     Kokki Aira Avattu ovi

1958     Aspegren Ursa: Sininens seikkailu

1959     Otava Merja Priska

1960     Latvala Laura Kanavan Marja

1961     Räsänen Rebekka: Musta lammas lyö päänsä seinään

1962     Rinne Laina: Nauravan kuun harju 

1963     Savolainen Katri: Tyttö Mijas-vuorelta 

1964     Pulla Armas J. Keisarin pääsiäismuna

1965     Hämäläinen Aune    Kenttäsairaalan lotat

1966     Kureniemi Marjatta Onnelin ja Annelin talo

1967     Osmo Visuri: Kevään Kristus

1968     Räsänen Aino Marja: Elefanttitalo 

1969

1970     Aura Louhija: Hannuli

1971 

1972    Rekimies Erkki Näkymätön intiaani

1973    Jansson Tove Kesäkirja

1974

1975

1976

1977    Säisä Eino Se kesä

1978    Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset  (Sisältyy Hiekkalan lasten tarina -kokoomateokseen                     joka ilmestyi  2000-luvulla)

1979

1980 

1981     Kunnas / Tuovinen:Oliko hangella verta? 

1982     Kiuru Paavo: Kannaksen kansaa 

1983     Niskanen Vuokko Älä pelkää Inkeri

1984

1985

1986

1987    Sahimaa Jaakko    Itke itkusi pihlajapuu

1988    Ekqvist Eero    Punainen varjo

1989

1990     Heinämaa Anna: Iira 

1991     Pekkarinen Pirkko: Vaahteralaakson tyttö 

1992

1993

1994

1995    Lehtinen Sinikka Syvyydellä on hopeahapset

1996

1997     Pättikangas Eira Vain routainen maa

1998     Rane Irja Talvipuutarha

1999     Mustonen Enni Ruiskukkaseppele 

2000    Malmi Timo: Ihmisten maa

2001 

2002     Raili Mikkanen Ei ole minulle suvannot

2003

2004

2005

2006    

2007

2008     Vartainen Onerva Valo pimeässä on hyvä 

2009

2010  

2011     Haakana Veikko Unien kirja

2012     Eskola Katarina: Tyttö pitkänsillan molemmin puolin

2013     Rauhala Pauliina Taivaslaulu

2014     Leinonen Maaria: Hoida meitä hiljaisuus   

2015

2016    Hirvisaari Laila Hiljaisuus 

2017    Kohonen Laila: Miehuuskoe 

2018    Leikola Markus: Sakean veren vuosi

2019     Venho Johanna Ensimmäinen nainen

2020     Haahtela Joel Hengittämisen taito

2021     Hagner Aino Leivän syrjään 

2022     Kinnunen Tommi    Pimeät kuut

2023     Kortelainen Anna: Kulkija

2024     Hiltunen Jari O. Teho-osasto

2025     Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

2026     Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus

Northwoods Cradle Song - From a Menominee Lullaby

 

Northwoods Cradle Song - From a Menominee Lullaby

Douglas Wood (teksti) & Lisa Desimini (kuvitus) 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 1996

 

"Ne Pa Ko, my sleepy head, In your basswood cradle bed, Soft, down-cushioned, gently sway To the song the night winds play."

Näin alkaa tämä intiaaniäidin kehtolaulu pikkusoturilleen. Olisi mielenkiintoista kuulla tämä laulu laulettuna. Youtubesta näyttää kyllä löytyvän aiheeseen liittyviäkin kehtolauluja, täytyypä tutkia tarkemmin...

Etummaisessa kansiliepeessä on  kerrottu, että tämä, kirjan teksti, on runollinen sovitus alkuperäisestä Menomine kehtolaulusta ja taimmaisessa kansiliepeessä on kerrottu, että Douglas Wood on paitsi kirjailija, myös laulaja, runoilija ja luonto-opas, joka on monella lailla tutkinut Minnesotan metsien kauneutta ja rikkautta. (Mainittakoon kuitenkin, että Menomineitten asuinalueet sijoittuvat Wisconsininiin ja Michiganiin.) Myös kuvittajasta, Lisa Desimini, on esittely. Teoksen alkulehdillä sekä kirjailija että kuvittaja  tuovat esiin näkemyksensä tämän kuvakirjan syntyyn ja taustoihin, kuten siihen, että Menomineet, (alkujaan Oma no meni-wuk, tarkoittaa villiriisin ihmiset tai villiriisikansa) ovat kotoisin Wisconsinista (Weese-coh-seh). 

Kaunis kuvakirja, jonka kuvituksessa on yön syvyyttä ja luonnon läheisyyttä ja paljon lämpööä ja äidin rakkautta, äidin, joka kuulee, on lähellä ja tahtoo aina pitää pienokaisensa turvassa. 

Olisipa todellakin hauska tutustua siihen alkuperäisversioon ja kuulla kehtolaulu ihan laulettunakin. 

--- 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 3: Kirjan kannen koko on suurempi kuin 22 x 14 cm 

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta!

Joel Haahtela

Sielunpiirtäjän ilta

Otava, 2025

237 s.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Pieniä otoksia ihmismielen liikahduksista, frakmentteja elämästä, jotka yhdessä muodostavat yhtäaikaa sekä kauniin, että hieman rosoisen kuvakudoksen, kuin maalauksen, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata kaikkea, mutta luo kuitenkin ehjän kokonaisuuden. Yhdessä aiemmin lukemani, mutta Haahtelan uusimman teoksen - Talvikappelin kanssa - tämä muodostaa hienon teosparin, jotka korreloivat toisiaan aiheeltaan, vaikka kirjailija ei näitä olisikaan tarkoittanut toistensa vastinpariksi.

Sielunpiirtäjä liikkuu Hollannissa, Talvikappeli Italiassa. Molemmissa liikutaan taiteen maailmassa. Toisaalta elettiinköhän Talvikappelissa renesanssia, kun Sielunpiirtäjä on enemmän barokkia? Eli uudemmassa teoksessa palattiin aiempaan aikaan? 

Sielunpiirtäjän kertoja on vanha, maalaustaiteen mestari.  Hän on leski, jo iälliseksi tullut.  Päivät hän maalaa alakerrassa, lähellä maata ja ihmisiä ja illat kirjoittaa päiväkirjaansa yläkerrassa, lähempänä Jumalaa.

Kerronta on siis minäkertojan päiväkirja, jossa mestari käy läpi elämäänsä, muistelee vaimoaan Agnesia ja kuolleita lapsiaan, erityistä poikaansa Paulusta. Apuna  on Grietje, uskollinen taloudenhoitaja. Nuoruuden ystävä, Rijnvliet,  pyytää Mestarilta palvelusta, ota vielä yksi oppipoika. Jacob on nuori, saanut alkuopetusta Vermeeniltä. Jacob on suutari Mostaertin poika. Suutari on pahapäinen ja vaimo, Jacobin äiti Anne saa sen tuntea. 

Rikas kauppias Cuypers pyytää maalarimestaria  maalaamaan muotokuvansa. Maalarimestari antaa tehtävän Jacobille, jonka työtä hän ohjaa ja valvoo. 

Sanon Jacobille, että kaikissa ihmisissä on Jumalan kuva. Älä maalaa Cuypersia, vaan maalaa Jumalan kuva hänessä. Maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana. Maalaa kasvoille mies mutta silmiin lapsi, se mitä Cuypers ei muista enää itsessään olevan. Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnon on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois ...

Joel Haahtela ei työnnä elämää pois. Kerronnassa rivien välistä nousevat versot , pienet suuret ajatukset, joista jotkut nousevat kirkkaampina, toisten jäädessä varjoihin - niinkuin elämässäkin toiset tapahtumat nousevat ja toiset haipuvat. Haahtelan tapa kirjoittaa ei ole juoniromaanimaisuus. Se ei tarkoita, etteikö hänen teoksissaan olisi punaista lankaa, joka nivoo pienet sirpaleet, frakmentit yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. 

Kaikista Haahtelan kirjoista tämä oli teos, jossa en "loukkantunut lukijanmielessäni". Tarkoittaako se ehkä sitä, että tämä oli kesy verrattuna joihinkin muihin! Ehkä, ehkä ei. Tämä oli poikkeava muihin lukemiini haahteloihin ja kuitenkin tässä oli ihan niitä samoja ihmismielen liikkeitä, kuin kaikissa muissakin. Hieno teos kaiken kaikkiaan. 

Muualla mietittyä:

Kirsin Book Club: Sielunpiirtäjän illassa on  elämän paletin kirkkaita ja tummia värejä 

Mane Haahtelalle tutusti niukan täydellistä kerrontaa, välillä jopa aforistista 

Kirjakaapin kummitus:  Levollisesti ja ihmistä ymmärtäen kerrottu kaunis tarina i taiteesta, taiteen tekemisestä ja elämänkulusta

Hemulin kirjahylly:  "Kokoaan suurempi, vangitsevan kaunis tarina"

Lois Lowry: Näkemiin Ellen!

Lois Lowry

Näkemiin Ellen

Alkuteos: Number the stars

Suomentanut Salme Moksunen (toim. Päivi Lankinen)

Gummerus Junior, 1991

Kansi: Angela Oker-Blom (typografia Liisa Holm) 

- Ellen hei, juostaan kilpaa tuonne kadunkulmaan!

Annemarie on 9-vuotias tanskalaistyttö Kööpenhaminasta.  Annemarien paras ystävä on samassa talossa asuva Ellen Rosen. Ellen on juutalainen ja Tanska on natsien valloittama.  Ja kohta, kun Annemarie saa Ellenin suostuteltua juoksuun törmäävät he kahteen kadunvarressa seisovaan saksalaismiehittäjään ja kuulevat sanan Halte! Miksi te juoksette? Annemarien ja Ellenin seuraan ilmestyy myös Annemarien suorasuinen uhmakas pikkusisko Kirsti, joka ei tykkää, kun toinen saksalaisista silittää hänen takkuuntuneita hiuksiaan.

Isoja tyttöjä pelottaa, mutta Kirstiä ei, ja se, että Kirsti muistuttaa sotilaan oma pikkutytärtä pelastaa heidät kiperästä tilanteesta.

- Menkää kotiin, tytöt. Menkää lukemaan läksyjänne. Mutta älkää juosko. Älkää juosko niin kuin huligaanit. Sanoo sotilas ja tytöt kiirehtivät pois sotilaiden kääntyessä toisaalle.

Lois Lowryn Näkemiin Ellen muistuttaa jonkin verran Eva-Lis Wuorion kirjaa Salainen taistelu. Ajankuva ja osittain miljöökin muistuttavat toisiaan. Eivät teokset kuitenkaan yksi yhteen ole. Lois Lowryn teos on tarina rohkeudesta ja urheudesta. Paitsi tanskalaisten kokonaisvaltaisesta vastarinnasta, jota he osoittavat, vaikka maa onkin joutunut sotilaallisesti antautumaan, myös siitä, kuinka pienikin, vaikka pelkäisi, voi osoittaa rohkeutta, kuten Annemarie joutuu osoittamaan saadakseen tärkeän paketin toimitettua isoisälleen, joka on kuljettamassa kalastusveneellään juutalaisperheitä pois maasta, turvaan vihollisiltaan.

Näkemiin Ellen on historiallista fiktiota, joka pohjautuu yksittäisiin tositapahtumiin. Henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta esimerkiksi Peter Nielsenissä yhdistyy kaikki ne nuoret vastarintataistelijat, jotka henkensä uhalla eivät hyväksyneet sitä, mitä parhaillaan tapahtui tai oli tapahtumassa. Minulle oli myös uutta historiallista tietoa se, että Tanska upotti oman laivastonsa, estääkseen saksalaisia ottamasta sitä omaan käyttöönsä tai että itse asiassa yhden saksalaisen diplomaatin (G.F.Duckwitz) tietovuoto oli tärkeässä asemassa siinä, että suurin osa Tanskan juutalaisista pelastui joukkotuholta.

Kaiken kaikkiaaan kiintoisa teos, johon kannatti tutustua ja kannattaa tutustua.

Kyyti Finna 2026 kohta 10. Lokakuu: Palkittu kirja . Tämä teos on palkittu Newberry-mitalilla. 

 

Ernest Thompson Seton: Eläinten sankareita

Kuvakaappaus Kirjasampo

Ernest Thompson Seton

Eläinten sankareita

Alkuteos: Animal heroes 

Suomentanut Into Konrad Inha

WSOY 1919

148 s.

Luettu Projekti Gutenbergista 

Eläinten sankareita sisältää kahdeksan eläintarinaa, jotka ovat ymmärtääkseni sekoitus eläinten biologiaa ja kaunokirjallista mielikuvitusta. Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat näistä eläintarinoista.

1 Takapihan kissa

Kertoo kujakatin tarinan neljä eri elämänvaihetta kurjasta, ravintoa etsivästä satamien ja takakujien katista hienoksi  Analostanin prinsessaksi. Vaikka kissalla on lopulta hyvät ja lokoisat oltavat kaipaa se syntymäkujille ja kun henkilö, joka on pidättänyt sitä tuossa hyvässä ja lokoisassa paikassa poistuu sen elämästä, kissa alkaa etsiä takaisin sinne, mistä on lähtenyt. Tarinoista kaikkein pisin.

2 Arnaux kirjekyyhkyn tarina 

Nimensä mukaisesti kuvaa kyyhkyjen kasvatusta ja käyttöä viestinkuljettajina. Surullinen tarina, jonka olisin toivonut päättyvän onnellisemmin, mutta Setonin tapaa kuvaa luontoa ja elinolosuhteita suht todellisuuteen pohjautuen.  

3 Voitokas susi

Kertoo tarinan Pahanmaan Billystä, sudesta, joka on jäänyt orvoksi sudenmetsästäjien tapettua sen emon ja sisarukset. Se löytää turvakseen toisen susiemon ja kasvaa ovelaksi, niin että sitä metsästävät karjankasvattajat jäävät aina nuolemaan näppejään ja tuskailemaan menetettyä nautaa.

4 Poika ja ilves

Corney irlantilais-kanadalainen nuorukainen, joka siskojensa Margatin ja Loon kanssa asustaa Corneyn valloittamaa asutusta Faneboukissa., heidän vanhempiensa puolestaan asuessa 40 km kauempana. Heidän vieraakseen tulee Thorburn Alder niminen poika, joka on sairastellut ja on siksi lähetetty tervehtymään ja karaistumaan erämaahan.

Ilves puolestaan asustaa ontossa lehmuksessa ja käy aika ajoin vähentämässä Corneyn kanatarhan asukkaita ruokkiakseen itseään ja pentujaan. 

Kun Corney sairastuu hän lähtee vanhempiensa luokse  ja kehottaa siskojaan ja Thorburnia menemään naapuriin, jos tulee ongelmia. Mutta sitten sisaruksetkin ja Thornburn sairastuvat ja yrittävät selvitä, kun ilves jotenkin on päässyt sisälle ja Thornburn kuumehoureissaan luulee sitä tiikeriksi. Ilves häviää, mutta vie mennessään viimeiset eväät. Luonto voi olla julma, ainakin se vaatii asukkailtaan paljon sen oloissa selviytyäkseen.

5 Pikku Sotahevonen 

Kertoo mustahäntäjäniksestä, joka otetaan kiinni ja laitetaan kilpailemaan juoksussa. Julmaa touhua ihmisten taholta. Onneksi löytyy yksi sääliväinen joukossa. 

6 Snap

Persoonallisesta Bullterrieristä kertova tarina, jossa tulee esille ihmismielen kahtiajakautuneisuus. Tarinaa kertoo minäkertoja, joka on saanut Snapin lahjaksi. Hän on kiintynyt Snapiin, mutta rehennelläkseen koirallaan, joka ei pelkää mitään, hän ottaa sen mukaan karjankasvattajien susijahtiin. Surullista menoa.

7 Winnipegin susi

Tarina sudesta, joka eli mieluummin kaupungissa kuin metsissä. Vihasi koiria ja juopuneita, mutta oli lapsille aina ystävällinen. Tässäkin tarinassa ihmisten julmuus eläimiä kohtaan on olennaista. Susiparalla on vain yksi ystävä, pieni Jim-poika, joka itsekin hakee turvaa isänsä käytökseltä. 

"Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta"

Winnipegiin liittyviä paikannimiä: St.Paul, St.Boniface,  Kildovan. Red River. Qu'Appelle. Fort Garry. Hudson Bay Company. Fort Aleksander. Colony Creek.

8 Tarina valkoisesta porosta

Upeaa pohjoisen luonnon kuvausta josta hyvinkin pidin. Mutta lopussa kaameaa maagisuutta, jonka vuoksi toivon, että en olisi tullut lukeneeksi tätä. Tarina sijoittuu Norjaan. Kerronta on kaikkitietävää ulkopuolisen tarkkailijan.

Olen aiemmin lukenut Anya Setonin historiallisen romaanin, ja hänen kirjailijakuvansa perusteella olin hieman varauksellinen myös Ernest Thompson Setonin (Anyan isä) teoksiin. Tämä oli kuitenkin äkkiseltään ainoa teos, jonka löysin Gutenbergista päästäkseni Winnipegiin Matkallani halki Kanadan. Tarinoissa oli paljon luonnonolojen kuvausta, eläimiin liittyvää faktatietoa, pidän näitä kuitenkin enemmän kaunokirjallisina fiktiivisinä tarinoina enemmän kuin tietopohjaisina kuvauksina. Eikä kuvauksissa ole oikein mitään suoraan ilmenevää yhteiskuntakriittistäkään, vaikka luonto on mitä ilmeisimminkin ollut kirjailijan motiivina kuvauksissaan. Tarinoissa kuvastuu 1800-luvun loppupuolen elinolosuhteet. Kerronnallinen ote vaihtelee ja jotkut tarinat kolahtivat hieman enemmän kuin toiset. Minäkertojaa ja kaikkitietävää kertojaa vaihtelevasti. Eivät nämä kuitenkaan ihan minun tarinoitani olleet. Enkä ihan pienille lapsille tai herkille en näitä antaisi luettavaksi. 

Herättää kiinnostusta:

pipsissewa-yrtit. Viittaus alkuperäiskansan ja luonnonlääkintään on aina kiintoisa yksityiskohta

Tällä siis jatkan matkaani Halki Kanadan ja saavutan Winnipegin 

Seela Sellan muistoksi!

 Seela Sella (1936-2026)  Helsingin kirjamessuilla 2022

Seela Sellan lukeminen oli kuin olisi kuunnelmaa kuunnellut. Elävää ja moniulotteista eläytymistä tekstiin.  

Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtela

Talvikappeli

Otava, 2026 

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Kansikuva: Yksityiskohta Giannicola di Paolo Bledded Colomba da Rieti

Aloitus: Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

Joel Haahtelan Talvikappeli jätti lukukokemuksena ristiriitaisen olon. Aloittaessani ajattelin, että tämän kirjan haluaisin hankkia hyllyyni, lukea uudemmankin kerran. Kaunista, lyyristä kerrontaa, ilmavuutta, joka jättää paljon sanomatta, ajateltavaksi - uudelleen luettavaksi. Loppupuolelle edettyäni kompastuin Tuijatan lailla yllätystunnustukseen, ja ylöskapuaminen eli tarinan nautinnollisuus hälveni puolella. Eikä vain tämä tunnustus, vaan myös eräs muu kuvaus lävisti olemukseni tuskalla, jota on vaikea kestää ja ajatella. Ja kuitenkin, tämä on hieno tarina, joka jättää syvän jäljen lukumuistiin. Mikään keskinkertainen teos tämä ei ole, mutta oliko  tämä hyvä minun mittapuulla arvioituna, no kuten sanottua - ristiriitaisen hyvä. Hyvää kerrontaa, ajatuksia herättävää. Helppolukuisuudessaan, lyhyet luvut, juoni irrationaalisesti frakmentaalisuudessaan draaman kaarta noudattava, silti sanojen taakaa pintatason alta on löydettävissä enemmän, kuten nyt tätä kirjoittaesssani huomaan. 

Tarinan keskiössä on nimeltä mainitsematon taidemaalari, mestari Filipon oppipoika, joka saa kutsun Mantovalaiselta  ruhtinaalta kutsun maalaamaan frescoja maaseutuhuvilansa yhteydessä olevaan kappeliin.

Apuna työssä hänellä on kaksi juutalaista veljestä Matteo ja Giovanni, jotka hän on ottanut hoteisiinsa näiden jäätyä orvoiksi ja huonosti kohdelluiksi. Työn ohella merkittäviksi muodostuu myös työn tilanneen Ruhtinaan puoliso, Signorina, joka seuraa työn etenemistä puhumattomana. 

Talvikappelissa on paljon ilmaa. Paljon kysymyksiä, uskonnollista symboliikkaa ja pohdintaa. Suurimpana kysymys: voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin? Tähän ei kuitenkaan anneta vastausta, ainakaan suoraan, vai annetaanko sittenkin.   Frescoja maalatessaan nimetön maalari joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä pimeyden ja löytämään tien takaisin valoon. 

Sen, mitä en havainnut ensilukemalta, pilkahti kuin auringonsäde seinänraosta. Ehkä tämän sittenkin voisi hankkia omaksikin. Ehkä tässä sittenkin on enemmän kuin pelkkää filosofista pohdintaa. Jotain armon muuttavasta voimasta, ylösnousemuksesta ja siitä, kun kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin, kuten Talvikappelin maalari frescoja maalatessaan. 

Muualla:

Kirsin Book Club: Haahtela kirjoittaa, kuin maalaisi frescoa itsekin

Hemulin kirjahylly: Pieni pettymys jäi päällimmäiseksi ja uupumus paradoksisten kysymysten äärellä

Amman lukuhetki:  "Kaunis, tunnelmaltaan kaihoisa romaani, jossa on hillittyä charmia."

Kirjasta kirjaan Haahtelan "Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa".